Arkistoitu ilmoitus
LA 19.3.2011 12.00
Kuin elävinä edessämme. Suomalaiset elämäkertaelokuvat populaarina historiakulttuurina 1937-1955 (As If Live before Us. Finnish biographical films as popular historical culture 1937-1955)
YTM Anneli Lehtisalon tiedotusopin alaan kuuluva väitöskirja tarkastetaan Pinni B:n luentosalissa 1096.
Väitöskirjan otsikkona on Kuin elävinä edessämme. Suomalaiset elämäkertaelokuvat populaarina historiakulttuurina 1937-1955 (As If Live before Us. Finnish biographical films as popular historical culture 1937-1955)
Vastaväittäjänä on professori Hannu Salmi (Turun yliopisto). Kustoksena toimii professori Mikko Lehtonen.
***
Anneli Lehtisalo on suorittanut yhteiskuntatieteiden maisterin tutkinnon Tampereen yliopistossa. Hän on toiminut tutkijana Tampereen yliopistossa vuodesta 2007 lähtien.
Lehtisalon väitöskirja ilmestyy sarjassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia; 1315 ja Tiede; Kansallisen audiovisuaalisen arkiston julkaisuja, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kansallinen audiovisuaalinen arkisto, Helsinki 2011. ISBN 978-952-222-269-5.
http://acta.uta.fi.
Väitöskirjan tilausosoite: Verkkokirjakauppa Granum, http://granum.uta.fi, tai Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 0201 131 216, kirjamyynti@finlit.fi
Lisätietoja: Anneli Lehtisalo, puh. 03 3551 6304, p.anneli.lehtisalo@uta.fi
LEHDISTÖTIEDOTE
Monet käsitykset ja mielikuvat menneisyydestä syntyvät nykyään audiovisuaalisen median, kuten elokuvien, televisio-ohjelmien ja pelien avulla. Varsinkin elokuvissa ja televisio-ohjelmissa menneisyydestä kerrotaan usein historiallisten henkilöhahmojen elämän kautta, elämäkerroissa.
Vaikka elämäkertaelokuvia on tehty jo yli sadan vuoden ajan, ensimmäiset Suomessa tuotetut elokuvat saivat ensi-iltansa 1930-luvun lopulla. Tuolloin suomalainen studioelokuva eli nousukautta, ja tuotantoyhtiöillä oli mahdollisuus tarttua uusiin, resursseja vaativiin aiheisiin, kuten historiallisiin elämäkertaelokuviin. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, millaisia menneisyyden esityksiä ensimmäiset suomalaiset elämäkertaelokuvat olivat sekä miten ne suhteutuivat ajan historiakulttuuriin ja sen muutoksiin. Tutkimuksen perusaineiston muodostavat kolmetoista vuosien 1937-1955 aikana tuotetuttua elämäkertaelokuvaa sekä niihin liittyvät aikakauslehti- ja sanomalehtiaineistot. Näiden lisäksi tutkimuksessa käytetään arkistolähteitä ja aikalaiskirjallisuutta.
Suomalaisen elämäkertaelokuvan boomin aikana suomalainen yhteiskunta ja kulttuuri kokivat murroksen. Tämä näkyi myös historiakulttuurissa, niissä eri tavoissa, joilla ihmiset hahmottivat suhdettaan menneisyyteen. Sotaa edeltävää ja sodanaikaista historiakulttuuria leimasi voimakas isänmaallinen, suomalaiskansallinen aatemaailma, kun taas sodan jälkeen kansallista menneisyyttä ja sen roolia yhteiskunnassa ryhdyttiin arvioimaan uudelleen. Muutokset historiakulttuurissa ja elokuvakulttuurissa vaikuttivat elokuvayhtiöiden tapoihin linjata tuotantoaan. Historialliset elämäkertaelokuvat olivat yleensä yhtiöidensä kalliita prestiisielokuvia, ja samalla ne edustivat tuottajien pyrkimyksiä esitellä ammatillista osaamistaan ja kansalliseksi esitettyjä tavoitteitaan. Kun 1930-luvun ja 1940-luvun alkupuolen elämäkertaelokuvissa kansallista menneisyyttä kerrottiin ylevästi suurmiesten avulla, 1940-luvun loppupuolella ja 1950-luvulla elokuvien retoriikka vaihtui kotimaan kuviksi ja kansan miesten tarinoiksi. Samalla aiemmin vakavina pidettyihin elämäkertaelokuviin alettiin liittää ajanviete-elokuvan leima. Toisaalta uudet elämäkertaelokuvat todistivat myös jatkuvuudesta. Yhä edelleen yksilötarinoiden avulla kerrottiin kansakunnan menneisyydestä ja päähenkilö oli ihailtu, yhteisönsä puolesta kärsivä mies.
Tutkimuksessa tuodaan esiin, miten elokuva-ala, varsinkin suuret tuotantoyhtiöt Suomi-Filmi ja Suomen Filmiteollisuus, osallistui kansallisen historiakulttuurin ylläpitämiseen ja muokkaamiseen. Yhtiöt esiintyivät tietoisesti kansallisen menneisyyden määrittelijöinä ja pyrkivät näin parantamaan kulttuurista asemaansa. Kuvattaessa kansallisia suurmiehiä J. L. Runebergia ja Aleksis Kiveä tämä johti kiistoihin kulttuurieliitin kanssa, joka perinteisesti oli dominoinut kansallista historiakulttuuria. Toisaalta jännitteiset suhteet kertoivat siitä, miten populaarin median keinot ja mahdollisuudet kiinnostivat myös kulttuurieliittiä.
Historiakulttuurin muotona elokuvalle on ominaista sen mahdollistama audiovisuaalinen kokemus menneisyydestä. Tutkimuksessa analysoidaan sitä, millaisia menneisyyden läsnäolon kokemuksia elokuvat mahdollistivat tarinoidensa, kuviensa, ääniensä, tähtinäyttelijöidensä sekä ilmaisukonventioidensa avulla. Tyypillisesti menneisyyden läsnäolo pyrittiin rakentamaan nautinnolliseksi. Mielihyvää eivät tuottaneet vain näyttävä näyttämöllepano ja musiikki vaan myös totuudenmukaiseksi oletettu menneisyyskuvaus ja kerronnan rakentama tunneside historialliseen henkilöön.
Vastaväittäjänä on professori Hannu Salmi (Turun yliopisto). Kustoksena toimii professori Mikko Lehtonen.
***
Anneli Lehtisalo on suorittanut yhteiskuntatieteiden maisterin tutkinnon Tampereen yliopistossa. Hän on toiminut tutkijana Tampereen yliopistossa vuodesta 2007 lähtien.
Lehtisalon väitöskirja ilmestyy sarjassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia; 1315 ja Tiede; Kansallisen audiovisuaalisen arkiston julkaisuja, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kansallinen audiovisuaalinen arkisto, Helsinki 2011. ISBN 978-952-222-269-5.
http://acta.uta.fi.
Väitöskirjan tilausosoite: Verkkokirjakauppa Granum, http://granum.uta.fi, tai Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 0201 131 216, kirjamyynti@finlit.fi
Lisätietoja: Anneli Lehtisalo, puh. 03 3551 6304, p.anneli.lehtisalo@uta.fi
LEHDISTÖTIEDOTE
Monet käsitykset ja mielikuvat menneisyydestä syntyvät nykyään audiovisuaalisen median, kuten elokuvien, televisio-ohjelmien ja pelien avulla. Varsinkin elokuvissa ja televisio-ohjelmissa menneisyydestä kerrotaan usein historiallisten henkilöhahmojen elämän kautta, elämäkerroissa.
Vaikka elämäkertaelokuvia on tehty jo yli sadan vuoden ajan, ensimmäiset Suomessa tuotetut elokuvat saivat ensi-iltansa 1930-luvun lopulla. Tuolloin suomalainen studioelokuva eli nousukautta, ja tuotantoyhtiöillä oli mahdollisuus tarttua uusiin, resursseja vaativiin aiheisiin, kuten historiallisiin elämäkertaelokuviin. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, millaisia menneisyyden esityksiä ensimmäiset suomalaiset elämäkertaelokuvat olivat sekä miten ne suhteutuivat ajan historiakulttuuriin ja sen muutoksiin. Tutkimuksen perusaineiston muodostavat kolmetoista vuosien 1937-1955 aikana tuotetuttua elämäkertaelokuvaa sekä niihin liittyvät aikakauslehti- ja sanomalehtiaineistot. Näiden lisäksi tutkimuksessa käytetään arkistolähteitä ja aikalaiskirjallisuutta.
Suomalaisen elämäkertaelokuvan boomin aikana suomalainen yhteiskunta ja kulttuuri kokivat murroksen. Tämä näkyi myös historiakulttuurissa, niissä eri tavoissa, joilla ihmiset hahmottivat suhdettaan menneisyyteen. Sotaa edeltävää ja sodanaikaista historiakulttuuria leimasi voimakas isänmaallinen, suomalaiskansallinen aatemaailma, kun taas sodan jälkeen kansallista menneisyyttä ja sen roolia yhteiskunnassa ryhdyttiin arvioimaan uudelleen. Muutokset historiakulttuurissa ja elokuvakulttuurissa vaikuttivat elokuvayhtiöiden tapoihin linjata tuotantoaan. Historialliset elämäkertaelokuvat olivat yleensä yhtiöidensä kalliita prestiisielokuvia, ja samalla ne edustivat tuottajien pyrkimyksiä esitellä ammatillista osaamistaan ja kansalliseksi esitettyjä tavoitteitaan. Kun 1930-luvun ja 1940-luvun alkupuolen elämäkertaelokuvissa kansallista menneisyyttä kerrottiin ylevästi suurmiesten avulla, 1940-luvun loppupuolella ja 1950-luvulla elokuvien retoriikka vaihtui kotimaan kuviksi ja kansan miesten tarinoiksi. Samalla aiemmin vakavina pidettyihin elämäkertaelokuviin alettiin liittää ajanviete-elokuvan leima. Toisaalta uudet elämäkertaelokuvat todistivat myös jatkuvuudesta. Yhä edelleen yksilötarinoiden avulla kerrottiin kansakunnan menneisyydestä ja päähenkilö oli ihailtu, yhteisönsä puolesta kärsivä mies.
Tutkimuksessa tuodaan esiin, miten elokuva-ala, varsinkin suuret tuotantoyhtiöt Suomi-Filmi ja Suomen Filmiteollisuus, osallistui kansallisen historiakulttuurin ylläpitämiseen ja muokkaamiseen. Yhtiöt esiintyivät tietoisesti kansallisen menneisyyden määrittelijöinä ja pyrkivät näin parantamaan kulttuurista asemaansa. Kuvattaessa kansallisia suurmiehiä J. L. Runebergia ja Aleksis Kiveä tämä johti kiistoihin kulttuurieliitin kanssa, joka perinteisesti oli dominoinut kansallista historiakulttuuria. Toisaalta jännitteiset suhteet kertoivat siitä, miten populaarin median keinot ja mahdollisuudet kiinnostivat myös kulttuurieliittiä.
Historiakulttuurin muotona elokuvalle on ominaista sen mahdollistama audiovisuaalinen kokemus menneisyydestä. Tutkimuksessa analysoidaan sitä, millaisia menneisyyden läsnäolon kokemuksia elokuvat mahdollistivat tarinoidensa, kuviensa, ääniensä, tähtinäyttelijöidensä sekä ilmaisukonventioidensa avulla. Tyypillisesti menneisyyden läsnäolo pyrittiin rakentamaan nautinnolliseksi. Mielihyvää eivät tuottaneet vain näyttävä näyttämöllepano ja musiikki vaan myös totuudenmukaiseksi oletettu menneisyyskuvaus ja kerronnan rakentama tunneside historialliseen henkilöön.
Kalevantie 4, 33014 Tampereen yliopisto, puh. (03) 355 111
