Itsesensuuri vaivaa yliopistotyötä

Julkaistu 18.1.2017 - 14:26

Akateeminen vapaus/ Kuva: Jonne Renvall

Akateemista vapautta rajoitetaan Suomessa yhä, vaikka sananvapautta on harjoiteltu jo 250 vuotta

Sari Kivistö/ Kuva: Jonne Renvall
– Me emme tunne oman kirjallisuutemme historiaa kovin hyvin. Historiankirjoitus nojaa pitkälti voittajien näkökulmaan, sanoo professori Sari Kivistö. Kuvat: Jonne Renvall

Itsesensuuri ja yhdenmukaisuuden paine rajoittavat akateemista vapautta. Tampereen yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori Sari Kivistö sanoo, että kaiken painaminen samaan muottiin on tälle ajalle tyypillistä.

Sari Kivistö johtaa Helsingin Sanomain Säätiön rahoittamaa tutkimushanketta Painovapaus ja pilkkakuvasto, joka järjestää alkuvuodesta seminaarin viime vuonna vietetyn painovapauden 250-juhlavuoden teemasta.

Keskiajalla yliopiston tuottama tieto nojasi uskonnolliseen maailmankuvaan. Ihmiset kieltäytyivät jopa katsomasta kaukoputkeen, koska sieltä saattoi näkyä tähtiä, joita auktoriteetit eivät olleet vielä nähneet.

– Menneinä vuosisatoina ideologinen painotus rajasi tutkimuksen vapautta, mutta kyllä akateemista vapautta rajoitetaan edelleenkin, Kivistö sanoo.

Uskonnollisten esteiden tilalle ovat tulleet strategiset painotukset, profiloinnit ja yhteiskunnallisen vaikuttavuuden korostus.

– On vahvaa painetta profiloida tutkimusta ja painottaa tiettyjä asioita, jotta saadaan selkeä kärki ja profiili. Se on yhdenmukaistamista ja itsesensuuria. Populistinen diskurssi hallitsee keskustelua. Yhdenmukaisuuden vaade on voimakas, vaikka eletään moniarvoisessa yhteiskunnassa. Sitä pidän ikävänä asiana.

Välittömän hyödyn korostaminen on noussut tärkeimmäksi arvoksi.

– Pitää tuottaa ratkaisuja joihinkin ongelmiin. Ratkaisukeskeisyys on asia, mikä leimaa myös maan hallituksen toimintakulttuuria. Se liittyy kriittisen journalismin ja Yle-kohun teemoihin. Pääministeri Juha Sipilän toiminta tuo sensuurikysymyksen jälleen ajankohtaiseksi vähän yllättävästä suunnasta.

Totuuden jälkeistä aikaa ei
tule ilman totuuden aikaa

Ruotsin valtiopäivillä säädettiin vuonna 1766 maailman vapaamielisin painovapausasetus, josta tuli maailman ensimmäinen julkisuuslaki. Onko vuonna 2017 mieltä juhlia sananvapautta, kun se on johtanut totuuden jälkeiseen valemedian aikaan?

– Totuuden jälkeisestä ajasta on kyseenalaista puhua. Historiallisesta vinkkelistä katsoen ei totuuden jälkeistä aikaa tavallaan ole, koska ei ole koskaan ollut sitä totuuden aikaakaan, Sari Kivistö sanoo.

Kivistö muistuttaa, että sensuurin historia on pitkä sekä Suomessa että koko Euroopassa. Katolinen kirkko alkoi 1500-luvulla laatia kiellettyjen kirjojen listoja teoksista, joiden katsottiin sisältävän harhaoppeja ja vääriä poliittisia kantoja.

Kivistö on tutkinut satiirisia pilalehtiä, jotka olivat ennakkosensuurin alaisia yleislakkoon 1905 asti. Sensuurin kohteiksi joutuivat jumalanpilkka, tsaarin pilkkaaminen, kreikkalaiskatolisen papiston pilkkaaminen ja uskonnollisten tunteiden halventaminen.

– Kun tätä sensuurin historiaa katsoo, niin ei se totuuden jälkeinen aika ole aivan täsmällinen luonnehdinta, Kivistö sanoo.

Eletäänkö nyt sananvapauden kannalta parempaa aikaa kuin aiemmin historiassa?

– Se on kinkkinen kysymys. Ei se niin yksinkertaista ole, onko joku paremmin tai huonommin. Toiset asiat ovat paremmin ja toiset huonommin.

Satiirissa kohu
on taideteos

Tampereella pidettävän sananvapausseminaarin yksi aihe on satiirisen kirjallisuuden ja sananvapauden suhde. Satiiri on erityisen herkkä sensuurille, sillä sen keskeisenä tavoitteena on herättää närkästystä ja suuttumusta.

– Satiiri on onnistunut silloin, kun se aiheuttaa kohuja, pakotetoimia ja suuttumusta. Satiiriin kuuluu, että se haastaa vallitsevia arvoja ja kyseenalaistaa vallassa olevia myös henkilöön menevin keinoin. Siihen kuuluu epäkorrektius kaikin tavoin, Sari Kivistö sanoo.

Painovapaus säädettiin Ruotsissa 250 vuotta sitten, mutta sensuuri on valvonut senkin jälkeen erityisesti uskonnollista kirjoittelua. Satiirijulkaisut joutuivat sensuurin kohteiksi ja oikeuteen, kun ne pilkkasivat silloista kreikkalaiskatolista papistoa. Saksassa satiirilehtien toimittajat joutuivat vankilaan puoluekiihotuksesta ja uskonnollisen pilkan tuottamisesta. Jopa painokoneen käyttäjä voitiin tuomita, vaikkei hän edes tuottanut sisältöjä.

Ruotsalainen taiteilija Lars Vilks sai ääri-islamistien vihan päälleen, kun hän teki vuonna 2007 piirroksen profeetta Muhammedista koirana. Ranskalainen satiirilehti Charlie Hebdo joutui vuonna 2015 terrori-iskun kohteeksi.

– Nämä tapaukset liittyvät uskonnollisen pilkan traditioon. Sekin kuuluu satiirin historiaan, että tiettyjä uskonnollisia ryhmittymiä on pilkattu, Sari Kivistö sanoo.

Suomessa 1900-luvun pilalehdet olivat täynnä juutalaisten etnistä pilkkaa. Myös muita vähemmistöjä kuten mustalaisia pilkattiin.

– Lars Vilks halusi nostattaa kohun, koska hän katsoi, että se kohu on se taideteos, ei niinkään piirros. Se julkisuusprosessi on hänen taideteoksensa. Siihen hän tähtäsi, vaikka se on hänelle itselleen tuottanut melkoista arestia.

Myös itsesensuurista löytyy tuore esimerkki. Aku Ankan taskukirja kertoi viime vuonna Rion olympialaisista kansikuvalla, josta oli poistettu Rio de Janeiron maamerkkinä tunnettu isokokoinen Jeesus-patsas.

– Tämä on tyypillinen esimerkki sensuurista. Siivotaan uskonnollinen symboli pois neutraaliuden nimissä. Se tuo esiin painetun sanan ja uskonnollisuuden väliset jännitteet myös nykypäivinä. Sama ilmiö vähän eri näkökulmasta kuin Lars Vilksin toimet.

Voittajien historia ei
huomaa toisinajattelijoita

Suomessa kirjasensuurista tunnetaan hyvin sodanjälkeinen aika, jolloin kirjastoista poistettiin neuvostovastaiseksi katsottua kirjallisuutta. Seksuaalisuus taas oli syynä Henry Millerin Kravun kääntöpiirin takavarikointiin. Hannu Salama sai jumalanpilkkasyyteen Juhannustanssit-romaanin vuoksi.

Sari Kivistö muistuttaa, että Suomen kirjallisuushistorian vanhimmilta ajoilta löytyy myös tuntemattomia sensuuritapauksia. Päivi Mehtonen on tutkinut 1700-luvulla käsikirjoitusjulkaisuina levinneitä toisinajattelijoiden tekstejä, joita ei aiemmin ole löydetty.

– Me emme tunne oman kirjallisuutemme historiaa kovin hyvin, koska tietyt toimijat on jätetty virallisten kirjallisuushistorioiden ulkopuolelle. Historiankirjoitus nojaa pitkälti voittajien näkökulmaan, Kivistö muistuttaa.

Historian marginaalista löytyy käsikirjoituksia, joilla on saattanut olla paikallisesti suuria lukijakuntia. Heidän keskustelujaan ja yhteyksiään eurooppalaisiin virtauksiin ei tunneta.

– Olemme yrittäneet kaivaa esiin sitä, miten suomalainen keskustelu liittyy samanaikaisiin tapahtumiin muualla Euroopassa. 1900-luvun satiiriset pilalehdet seurasivat aikansa saksalaisia ja ruotsalaisia pilalehtiä ja käyttivät niiden materiaaliakin.

Teksti: Heikki Laurinolli

Freedom, Press and Literature. The Freedom of the Press Act 250 Years