Kertomus voi olla vaaraksi

Julkaistu 19.5.2017 - 09:58
Maria Mäkelä // Kuva: Jonne Renvall
Sosiaalinen media on paras mahdollinen paikka kertomusmuodon hyväksikäytölle, sillä siellä jaetaan kokemuksia, sanoo Kertomuksen vaarat -projektia johtava Maria Mäkelä. Kuva: Jonne Renvall
 

Miksi ja miten kertomuksesta on tullut hyvinvointia ja yhteiskunnallista osallistumista määrittävä muoto ja mitä riskejä tähän liittyy? Miten tutkijat voivat lisätä kriittistä ymmärrystä kertomusmuodon voimasta ja vaaroista?

Dosentti ja yliopistonlehtori Maria Mäkelä johtaa tänä vuonna käynnistynyttä tutkimushanketta “Kertomuksen vaarat - Kokemuspuhe, eksemplumin paluu ja aikalaiskriittinen narratologia.” Projekti on Koneen Säätiön rahoittama kahden vuoden hanke, jossa kuusi kertomuksentutkijaa tutkii yhteistyössä muiden tieteenalojen kanssa kertomusmuodon vaaroja.

Mäkelä kertoo, että idea tutkimukseen lähti liikkeelle kirjallisuuden välineellisyyden ja hyötyajattelun kritiikistä.

Ajattelu on myös osa yleistä kulttuurin self-helpiytymistä, jossa kaikki on vain itsekohennusta eikä sellaista, mikä avaisi joitakin näkökulmia poispäin itsestä. On mielestäni parempi tapa ajatella kirjallisuuden hyötyjä siten, ettei se ole vain loputtomasti liikettä minusta minuun. Tällainen aikalaiskriittinen ajatus minulle tuli tällaisesta kirjallisuuskäsityksestä ja sama on laajennettavissa kertomuksiin.

Haluamme haastaa liian ylimalkaiset väitteet kertomuksen hyödyllisyydestä ja sanoa mieluummin jotain täsmällistä. Tästä minulle kirjallisuudentutkimuksessa on kysymys, että voi sanoa jotakin spesifiä, ja sen kautta sitten ehkä jotakin laajempaa.

Itse kertomusmuotoa on myös ylistetty jo pitkään. Kertomuksen nousu liittyy niin sanottuun narratiiviseen käänteeseen, jonka Mäkelä kertoo tapahtuneen tieteessä tulkinnasta riippuen 1970–90-luvuilla, ja kulttuurissa konsultti- ja terapiakulttuurin nousun myötä hieman myöhemmin.

Yksilön kokemus keskiössä

Kertomuksen vaarat -projekti toimii myös aktiivisesti sosiaalisessa mediassa analysoimalla ajankohtaisia mediassa esiin nousevia kertomuksia, joita myös lukijat voivat heille “käräyttää”. Mäkelän mukaan projektissa ei olekaan kyse siitä, mihin kertomusmuotoa käytetään, vaan miten. Kertomus on nykyään nimenomaan yksilön kokemuksen kertomista.

– Mikä suomalaisessa yhteiskunnassa kuvaa parhaiten kertomuksen voimaa on Riikka Slunga-Poutsalon lausahdus ”onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan”. Siitä tuli meemi, koska se sopii nykyään niin hirveän moneen tilanteeseen. Fokus on mennyt yksilön kokemukseen ja kertomusmuoto on se, mikä parhaiten kuvaa sitä kokemusta.

Projektissa keskeisenä käsitteenä toimii eksemplum eli mallikertomus. Mäkelä havainnollistaa eksemplum-ajattelun historiaa:

– Käsitteenä eksemplum tulee klassisesta kirjallisuudenhistoriasta. Ennen moderneja aikoja kertomukset olivat tyypillisesti eksemplaarisia eli opettavaisia tarinoita, joista ei edes kysytty, ovatko ne totta vai ei. Ei Jeesus esimerkiksi sanonut, että "tämä tapahtui yhdelle kaverilleni Nasaretissa" vaan kertoo opettavaisen tarinan. Totuus on siinä jaettavassa moraalisessa opissa, joka on aina löydettävissä sieltä alta. Itse kertomus on vain pinta, jota raaputtamalla löydetään yhteiset, jaetut totuudet.

Eksemplum toimii sosiaalisessa mediassa

Sosiaalinen media on paras mahdollinen paikka kertomusmuodon hyväksikäytölle, sillä siellä jaetaan kokemuksia. Mäkelän mukaan erityisesti verkkoympäristö on tuottanut tilanteen, jossa eksemplum on tehnyt paluun.

– Mutta ei niin, että siinä kuvattaisiin moraalisesti oikeansuuntaista toimintaa niin kuin näissä modernia edeltäneissä kertomuksissa, vaan nykyään niillä välitetään oikeanlainen reaktio, tunne ja kokemus asioihin.

Eksemplumien toimintalogiikka näkyykin hyvin juuri sosiaalisessa mediassa: kun liikuttava ja vaikuttava tarina on ehtinyt jo kerätä huomiota, ei ole enää väliä sillä, oliko tarina lopulta tosi tai ei. Yksittäinen kokemus muuttuu helposti myös laajemman ihmisryhmän kokemusta edustavaksi. Tässä edustuksellisuudessa piilee Mäkelän mukaan vaara, sillä tällä tavoin valheellisiakin kertomuksia voidaan käyttää hyväksi esimerkiksi poliittisessa päätöksenteossa. Hyvä esimerkki on mediassa kohauttanut turvapaikanhakijoiden palautuslentoihin liittyvä keskustelu.

– Palautuslennot ovat hyvä ja ahdistava esimerkki eksemplumin totta tai ei -logiikasta. Palautuslennolla ei loppujen lopuksi ollutkaan lapsia eikä lapsiperhettä, mutta siellä olisi voinut olla, ja niitä on ollut aiemmin. Itsekin itkin ikään kuin vääriä lapsia. Tällainen some-edustuksellisuus sotkee moraalista kompassiamme. Vielä huolestuttavampaa on, että päättäjien kannanotot ja toimet ovat eksemplumien varassa – Juha Sipilällekin merkitsivät yksittäiset kätilöiden kokemukselliset kommentit televisiossa enemmän kuin tutkittu tieto työelämästä ja naisvaltaisten alojen palkkauksesta.

Kertomuskriittistä ajattelua eri tieteenaloille

Projektin taustalla on sekä halu perustaa uudenlainen, kertomuskriittinen paradigma että jalkauttaa kertomuksentutkijoita eri ammattiryhmien pariin tekemään yhteistyötä niin journalistien, terapeuttien, opettajien kuin hoivatyöntekijöidenkin kanssa. Tarkoitus on herätellä kertomuskriittiseen ajatteluun eri yhteiskunnan alueilla, Mäkelä toteaa.

Tällä hetkellä hankkeen tutkijat ovat kirjallisuudentutkijoita, mutta myöhemmin mukaan on tulossa tutkijoita myös muilta tieteenaloilta kuten historiasta, filosofiasta ja sosiologiasta. Tulevaisuudessa on myös luvassa kaksi isompaa suuren yleisön tilaisuutta, sekä opas kertomuskriittiseen ajatteluun ja sen välineisiin.

Mäkelä tuo myös esiin kirjallisuustieteilijöiden valmiudet tarkastella kertomuksia.

– Kirjallisuustieteessä on niin pitkään kehitetty todella tarkkoja välineitä kertomusten auki perkaamiseksi. Meidät on treenattu lukemaan todella kompleksisia tekstejä, jolloin pystymme lukemaan myös yksinkertaisia kertomuksia sofistikoituneesti. Voimme ikään kuin tuoda kaunokirjallisuuden kompleksisuuden mukaan simppeleiden, viraaleiden kertomusten lukutapaan. Tämä on myös suurimpia kirjallisuudentutkimuksen yhteiskunnallisia anteja.

Kertomus on kuin bakteeri

Kertomusten kritisoiminen ei ole kuitenkaan helppoa tutkijallekaan, sillä hanke herättää tunteita. Samalla tutkijat itse pohtivat paljon sitä, millaisia eettisiä ongelmia projektiin liittyy.

– Tässä käy sillä tavalla, että kun kritisoit kertomusmuotoa, niin tyypillisesti joudut käymään affektiivista konsensusta vastaan. Eli ei ole todellakaan helppo kritisoida esimerkiksi paluulentojen ympärillä käytyä keskustelua. Tämä on tosi vaikeaa, sillä silloin olet juuri se ilonpilaaja, koska tyypillisesti kritisoidut kertomuksen käytöt liittyvät hyviin aikeisiin.

– Jos vastustaa muotoa, saattaa samalla vastustaa myös todella hyvä aikomuksia, missä marginaalit ja pieni ihminen saavat äänen. Kertomusmuodossa itsessään on tällaisia suojamekanismeja, se on kuin bakteeri, joka kehittyy resistentiksi.

Kertomusmuodon vaaroista Mäkelä mainitsee myös tunteiden ja kokemuksen muuttumisen faktoiksi sekä laajemman yhteiskunnallisen vaaran ulkopuolelle jätettävistä kertomuksista.

– Kertomusmuoto tarjoaa kokemuksellisen kontaktin johonkin asiaan. Siinä voi olla paljon hyvääkin, mutta ongelma on, jos se on ainoa ja suosittu tapa saada tietoa. Kertomus on myös lähtökohtaisesti antidemokraattinen muoto, koska se valikoi yksilön ja korostaa sitä.

– Tässä on laajempi yhteiskunnallinen vaara, sillä ulkopuolelle jäävät ne asiat ja faktat, jotka eivät ole kerrottavia. Esimerkiksi tiedehän perustuu siihen, että kaikkea ei tarvitse paketoida kertomuksen muotoon, vaan että muunkinlainen tieto on kommunikoitavaa ja jaettavaa.

Mitä tavallisen lukijan kannattaa sitten varoa? Mäkelä kehottaa kiinnittämään huomiota nyt erityisesti Suomi 100 -kertomuksiin.

– Kaikki puhuu siitä, että nyt pitää löytää se uusi Suomen tarina. Täytyy muistaa, että tarina sulkee pois asioita, koska aina täytyy tehdä valintaa. Haluammeko me tosissaan tehdä Suomen tarinan, joka perustuu valikointiin? Miksi pitää olla Suomen tarina? Tässä on taustalla kaksi fantasiaa: että olisi jokin helposti ulospäin kommunikoitava paketti ja että olisi oikeasti jokin yhteinen kokemus suomalaisuudesta, mikä on älytön ajatus.


Teksti: Anna Ojalahti