Populaarikulttuuri vyöryi sanomalehtien sivuille

Julkaistu 16.11.2018 - 11:08
Semi Purhonen/ Kuva: Heikki Laurinolli
Sosiologi Semi Purhonen pitää eurooppalaisen vertailututkimuksen perusteella omintakeisena sitä, että Sibeliuksen palvonta ja nationalistinen vire ovat leimanneet vuosikymmeniä suomalaista klassisen musiikin kirjoittelua.

Laaja eurooppalainen sanomalehtitutkimus kertoo, miten klassisen musiikin ja pop-musiikin suhde kääntyi päälaelleen 50 vuodessa

Teksti ja kuvat: Heikki Laurinolli

Populaarikulttuuri on kaventanut korkeakulttuurin suhteellista asemaa eurooppalaisten sanomalehtien kulttuurisivuilla 50 vuoden aikana vuodesta 1960 alkaen.

Suurin muutos näkyy musiikissa, jossa klassinen musiikki on menettänyt valta-asemansa populaarimusiikille.

Helsingin Sanomat erottuu joukosta konservatiivisena lehtenä, jonka Sibelius-palvonta ja musiikkikirjoittelun nationalistinen vire vaikuttavat omintakeisilta.

Tiedot käyvät ilmi kulttuurisosiologisesta tutkimushankkeesta, jonka keskeinen julkaisu Enter Culture, Exit Arts? käsittelee eurooppalaisten sanomalehtien kulttuurisivujen sisällön muutosta.

Tutkimuksen kohteena oli seitsemän sanomalehteä kuudesta eri maasta. Mukana olivat Helsingin Sanomat Suomesta, Dagens Nyheter Ruotsista, Le Monde Ranskasta, The Guardian Britanniasta, El Pais ja ABC Espanjasta sekä Milliyet Turkista.

Tutkimushankkeessa kerättiin ja koodattiin yli 13 000 lehtiartikkelia kymmenen vuoden välein vuosilta 1960–2010.

Kulttuuri sisään,
taide ulos?

Kirjan otsikko Enter Culture, Exit Arts? kiteyttää sen keskeisen muutoksen, että korkeakulttuuri on 50 vuoden kuluessa joutunut antamaan tilaa laajemmalle kulttuurinäkemykselle.

– Vanhanaikainen käsitys kulttuurista taiteena on muuttunut. Se lähenee nyt antropologista merkitystä kulttuurista niin, että kulttuuria voi olla mikä tahansa, sanoo tutkimushanketta johtanut Tampereen yliopiston sosiologian apulaisprofessori Semi Purhonen.

2000-luvulla on ollut Purhosen mukaan silmiinpistävää sellainen tendenssi, että taide ei aina riitä oikeuttamaan pitkiä artikkeleita ilmiöistä tai taitelijoista. Mukaan tarvitaan jonkinlainen human interest -aspekti.

Kulttuurisisällön esitystapakin on muuttunut. Tyyli ja kirjoittamistapa ovat vapautuneet ja visualisointi on tehostunut.

– 1960-luvun sanomalehdet olivat hyvin pelkistettyjä. Kuvia oli vähän ja pientä pränttiä oli paljon. Nykyään voi olla koko sivun kuva, jopa kuvajournalismia, Purhonen kuvailee.

Populaarikulttuurin tulo kulttuurisivuille sai aikaan kaksisuuntaisen liikkeen, jossa korkea taide viihteellistyi ja matala taide legitimoitui.

– Kukaan ei enää kehtaa epäillä, etteikö rock-musiikki olisi taidetta siinä missä klassinen musiikkikin.

Samat journalistiset viihteellistämisen ja popularisoinnin keinot pätevät yhtä lailla populaarikulttuuriin kuin perinteiseen korkeakulttuuriinkin siten, että artikkeli klassisesta musiikista sisältää samanlaisia elementtejä kuin rokkijuttukin.

Muutoksen takana on kaksi prosessia, populaarikulttuurin arvostuksen kasvaminen ja korkeakulttuurin popularisoituminen. Sen seurauksena korkean ja matalan erottelu on menettänyt merkitystään.

Kaupallistumisen
trendi ei ole vahva

Kansainvälistyminen ja globalisoituminen ovat popularisoitumiseen verrattavia trendejä, vaikka ne eivät ole yhtä suoraviivaisia.

Lehtien kulttuurijutut ovat yhä hyvin kansallisia. Sen rinnalle tullut kansainvälisyys tarkoittaa lähinnä amerikkalaisen kulttuurin vaikutuksen kasvua. Eurooppalaisuus edustaa ikään kuin vaikutustaan menettänyttä korkeakulttuuria, kun taas amerikkalaisuus edustaa nousevaa populaarikulttuuria.

Popularisoitumiseen liittyy kaupallistuminen, joka ei kuitenkaan tämän tutkimuksen valossa näytä niin raflaavalta kuin voisi olettaa.

– Todella dramaattista kaupallistumiskehitystä ei ole, Purhonen sanoo.

Musiikki ja kirjallisuus
säilyttivät asemansa

Taiteen lajeista musiikki ja kirjallisuus ovat säilyttäneet vahvan asemansa, mutta teatterin osuus on romahtanut.

– Suuri kuva taiteenlajeista on hyvin stabiili. Vakiintuneet taidemuodot dominoivat eikä niissä ole juuri minkäänlaista liikettä, Semi Purhonen sanoo.

Kokonaisuutta hallitsevat musiikki, kirjallisuus, elokuva ja televisio. Niiden jälkeen tulevat pienenevin osuuksin teatteri ja kuvataiteet.

Teatterin osuuden lasku tuli yllätyksenä myös tutkijoille. Purhosen mukaan mitään yksinkertaista selitystä asialle ei löydy.

Teatterista kirjoittaminen ei ole hävinnyt mihinkään. Muutos voi liittyä siihen, että teatteri oli vahva aihe 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin populaarikulttuuria ei vielä arvostettu. Myöhemmin teatteri jäi populaarikulttuurin jalkoihin.

Helsingin Sanomien kulttuurisivujen lukijan mielikuva on se, että vakavat taidejutut ovat väistyneet ja kulttuurina esitellään mitä hyvänsä video- ja roolipeliä tai tosi-televisiota.

Nyt julkaistun tutkimuksen mukaan tietokone- ja videopelien osuudet ovat kuitenkin hyvin marginaaliset. Ne ovat tulleet kartalle, mutta niiden osuus kokonaisvolyymista on pieni.

Suurin muutos
musiikin sisällä

Suurta murrosta ei tullut taiteenlajien välisiin suhteisiin, mutta musiikin sisällä suhteet ovat mullistuneet. Vuonna 1960 musiikkijutuista reilusti yli 80 prosenttia käsitteli klassista musiikkia tai oopperaa. Poppia tai rokkia ei käsitelty oikeastaan lainkaan.

– Vuonna 1960 popin ja rokin lähtökohta oli täysi nolla, mutta sen osuus kasvaa eksponentiaalisesti niin, että voidaan paikantaa, milloin se ohittaa klassisen musiikin laskevan käyrän. Hesarissa se tuli vasta vuonna 2000, joka on kaikkein myöhäisin näistä lehdistä, Semi Purhonen kertoo.

The Guardian ja Dagens Nyheter legitimoivat populaarimusiikin paljon ennen Helsingin Sanomia. Muutoksen ajankohdan ja syyn tarkempi selvittäminen vaatisi Purhosen mukaan tutkimusta toimitusten sisältä siitä, ketkä henkilöt ja mitkä sukupolvet juttuja kirjoittivat. Helsingin Sanomissa kiinnostavaa olisi tutkia, mikä oli esimerkiksi vuonna 1997 oman käden kautta kuolleen musiikkikriitikko Seppo Heikinheimon vaikutus.

Musiikkiin verrattavaa muutosta ei ollut nähtävissä muiden taiteenlajien sisällä, vaikka tutkijat katsoivat tarkkaan myös kirjallisuuden käsittelyä. Esimerkiksi dekkariaiheiden määrissä ei havaittu muutoksia 2000-luvun dekkaribuumista huolimatta.

Kulttuurisivujen
laajuus kasvoi

Kulttuurisivujen laajuus on 50 vuodessa kasvanut rajusti. Tutkijoille tuotti vaikeuksia löytää vuoden 1960 lehdistä kulttuurisivuja lainkaan, sillä taidejuttuja voitiin tuolloin sijoittaa muillekin sivuille. Vasta vuonna 1970 kaikista lehdistä löytyi omat kulttuurisivut.

Kulttuurijuttujen määrä kasvoi 1990-luvulla sen ansiosta, että lehdet alkoivat tuolloin julkaista liitteitä, jotka koottiin usein kulttuuriaiheista.

Tutkitut lehdet matkivat ja seuraavat toisiaan tarkasti, myös liitteiden käytössä. Dagens Nyheter poikkeaa muista siinä, ettei se ole koskaan julkaissut liitteitä. Le Mondissa ja El Paisissa liitteet ovat sen sijaan valtavan kokoisia.

Hesari tulee
jälkijunassa

Helsingin Sanomia on Suomessa totuttu pitämään edelläkävijänä, mutta eurooppalaisessa vertailussa se osoittautui sangen konservatiiviseksi, jopa jälkijunassa tulijaksi. Populaarikulttuuri nousi sen kulttuurisivuille paljon myöhemmin kuin monissa muissa Euroopan laatulehdissä.

Semi Purhonen pitää paradoksina sitä, että Helsingin Sanomat ja Dagens Nyheter poikkesivat toisistaan paljon, vaikka Suomi ja Ruotsi ovat monella mittarilla aika samanlaisia maita.

Erot voivat selittyä lehtien toimituskohtaisille seikoilla. Yksi selittäjä on siinä, että Ruotsissa populaarimusiikki nousi maailmanmaineeseen jo 1970-luvulla muun muassa Abban ansiosta. Suomessa taas on hehkutettu klassisen musiikin menestyksellä.

Sibeliuksen palvontaa ja
nationalistista virettä

Vaikka klassinen musiikki on menettänyt suhteellista osuuttaan, on sillä yhä tärkeä asema suomalaisessa taidekentässä ja kulttuurijournalismissa.

Semi Purhonen pitää hyvin omintakeisena sitä, että Sibeliuksen palvonta ja nationalistinen vire ovat säilyneet suomalaisessa klassisen musiikin kirjoittelussa vuosikymmenestä toiseen.

– Toimittajat seuraavat ja raportoivat aina uudestaan, jos joku suomalainen muusikko tai säveltäjä on menestynyt ulkomailla. Se pitää kertoa kaikille suomalaisille heti, jos suomalainen kapellimestari esiintyy Lontoossa tai Berliinissä tai Sibelius saa uuden sovituksen, Purhonen hämmästelee.

Muissa Euroopan maissa ei Purhosen mukaan ole vastaavaa käytäntöä. Vain espanjalaisissa lehdissä Purhonen on havainnut aavistuksen verran raportointia siitä, että joku espanjalainen on menestynyt ulkomailla.

Purhonen ei havainnut samanlaista kansallistunnetta myöskään muiden taiteenlajien kuin klassisen musiikin käsittelyssä.

Suomalaiselle kulttuurijournalismille erityistä on myös huolellinen uutisointi kapellimestari- ja musiikkikilpailuista. Purhonen vertaa tätä kirjoittelua tapaan uutisoida suomalaismenestyksistä erilaisissa urheilukilpailuissa.

“Cultural Distinctions, Generations and Change: A Comparative Study of Five European Countries, 1960-2010”

Semi Purhonen/ Kuva: Heikki Laurinolli
Semi Purhonen

* Apulaisprofessori Semi Purhosen johtama tutkimushanke, jossa on ollut kansainvälinen tutkimusryhmä. Tampereen yliopistosta mukana oli Purhosen lisäksi post-doc-tutkija Riie Heikkilä.

* Keskeinen osa hanketta perustuu sanomalehtiaineiston analyysiin, jossa kerättiin ja koodattiin yli 13 000 eurooppalaisten laatusanomalehtien kulttuurisivuilla julkaistua artikkelia 10 vuoden välein vuosilta 1960–2010. Tavoitteena oli selvittää, miten kulttuuriset luokittelut ja hierarkiat ovat muuttuneet.

* Tutkimus ilmestyi Routledgen julkaisemana kirjana "Enter Culture, Exit Arts? The Transformation of Cultural Hierarchies in European Newspaper Culture Sections, 1960–2010". Kirjoittajat ovat Semi Purhonen, Riie Heikkilä, Irmak Karademir Hazir, Tina Lauronen, Carlos Fernández Rodríguez ja Jukka Gronow