Professorit varoittavat yliopistoja joutumasta viihteen pöhinätehtaiksi

Julkaistu 13.9.2018 - 13:54

Pöhinätehdas/ Kuva: Jonne Renvall

Sari Kivistö pelkää tutkimuksen jäävän brändinrakentamisen ja markkinoinnin jalkoihin

Sari Kivistö/ Kuva: Jonne Renvall
Professori Sari Kivistö pitää Twitteriä köyhänä ja pelkistävänä ilmaisutapana. Kauhukuva on se, että tulevaisuudessa vain twiitattaisiin eikä julkaistaisi monografioita.

Teksti: Heikki Laurinolli
Kuvat: Jonne Renvall

Ajassa on merkkejä akateemisen kulttuurin muutoksesta, joka tekee yliopistoista viihteen ja popularisoinnin pöhinätehtaita.

Tampereen yliopiston kirjallisuuden professori Sari Kivistö ja Helsingin yliopiston uskonnonfilosofian professori Sami Pihlström julkaisivat alkuvuodesta varoitushuudon yliopistolaitokselle pamflettikirjassaan Sivistyksen puolustus.

Kivistö ja Pihlström varoittavat, että yliopistojen rooli lähenee pahimmillaan television Idols-tyyppisiä pudotuskisoja. Totuus uhkaa jäädä ”twiittien, klippien, linkkien, postausten ja päivitysten sekamelskan alle”. Tutkijoita vedetään brändinrakentamiseen ja markkinointiin, vaikka tutkimuksen keskiössä pitäisi olla tutkimuskohde eikä tutkija itse.

Hissipuheita
päivän hintaan

Sari Kivistö ei suostu nimeämään mitään tiettyä tiedetapahtumaa tai instituutiota pahimmaksi pöhinän pesäksi.

– Periaatteelliselle keskustelulle on paljon enemmän tarvetta kuin konkreettiselle puheelle, että tämä on huonoa ja tuo hyvää. Emme halua keskustella sillä tasolla, mutta kyllä Helsingin yliopistossa on ollut paljon tällaisia challenge-häppeningejä, joissa on vahva kilpailu- ja show-elementti.

Kivistö kauhistelee tutkimuksen pitchaus-kisoja, joissa tutkija mainostaa itseään rahoittajalle parin minuutin hissipuheen avulla. Ne tuovat Kivistön mieleen antiikin filosofien torikaupustelun, jossa he myivät näkemyksiään yleisölle päivän hintaan.

Onko tieteen popularisointi paha asia?

– Ei se sinänsä paha ole. Tieteentekijöiden pitää keskustella myös julkisuudessa oman asiantuntemuksensa puitteissa, tuoda faktoja pöytään ja pitää huolta siitä, että julkinen keskustelu nojaa tieteeseen ja tutkimukseen perustuvaan tietoon. Se on tutkijan tehtävä. Tietty asiallisuus on se, mitä henkilökohtaisesti pidän ihanteena.

Populisti yksinkertaistaa,
tutkija kertoo taustat

Tutkijoilla voi Kivistön ja Pihlströmin mukaan olla erilaisia rooleja. Julkinen intellektuelli voi ottaa voimakkaasti kantaa, mutta tutkija ei voi Kivistön ja Pihlströmin mielestä näin tehdä, koska tieto on usein niin monitahoista, että voimakkaat kannanotot vääristäisivät totuutta.

Kivistön mielestä lyhyet tietoiskumaiset tutkijahaastattelut yksinkertaistavat monimutkaisia kysymyksiä, sillä yksinkertaiset vastaukset eivät ole riittävän punnittuja.

Kivistö varoittaa populistisesta keskustelusta ja karkeista erotteluista, jotka ajavat vain puhujan omaa agendaa. Tutkijan pitäisi niiden sijasta tuoda esiin asioiden monitahoisuutta ja esitellä taustoja.

Kivistö ja Pihlström kirjoittavat, että julkisuutta ei saa jättää konsulttien ja ajatushautomoiden reviiriksi. Eivätkö tutkijat juuri niin tee, jos he jättävät yksinkertaistamisen pelossa vastaamatta kysymyksiin?

– Silloin pitäisi ymmärtää, että asioihin ei välttämättä ole suorasukaisia, kivoja ja helppoja ratkaisuja vaan ne ovat monimutkaisia.

Twitter ja some
ärsyttävät professoreita

Uudet viestintävälineet kuten Twitter ja sosiaalinen media herättävät akateemisen sivistyksen puolustajissa suoranaista ärtymystä.

Sari Kivistö ja Sami Pihlström kirjoittavat, että ”jokainen twiitaten vietetty hetki on pois lukemisesta ja kirjoittamisesta”. Twiittien ja somen maailma suosii heidän mukaansa kovaäänisiä, loputonta puhetta suoltavia tutkijatyyppejä.

Eikö tutkijoiden pitäisi torjumisen sijasta ottaa uudet viestintävälineet sivistyneellä tavalla haltuunsa?

– Kyllä Twitterin kautta jaetaan paljon tietoa ja verkostoidutaan. On sillä paljon hyviä vaikutuksia, mutta onhan se ilmaisumuotona aika köyhä ja pelkistävä. Jonkinlainen dystopia olisi, jos tulevaisuudessa vain twiitattaisiin tutkimuksia eikä tehtäisi ollenkaan monografioita, joissa sentään pystyy esittelemään asioita monipuolisesti, Sari Kivistö vastaa.

Eikö professoreiden Twitter-viha muistuta jo vanhoillisten uskonlahkojen taistelua elokuvaa ja televisiota vastaan?

– En sanoisi, että me vihataan Twitteriä. Toki me kärjistetään sitä suhteessa laajamittaisempaan ja syvällisempään asioiden pohdintaan, Kivistö sanoo.

Mitkä ilmaisukeinot sitten sopivat tieteen julkistamiseen? Monografia, kirja ja jopa pamfletti kelpaavat, entäs lehtikolumni?

– Kaikki on toki ihan ok. Kaikki palvelevat jotakin tarkoitusta. Niitä voidaan käyttää ihan hyödyllisesti tiedettä ja tutkimusta edistämään. Ei siinä mitään, mutta penäämme tällaisen punnitun, harkitun ja hiotun, syvemmän ilmaisun perään, Kivistö vastaa.

Strategia rajoittaa
tutkijan valintoja

Sari Kivistö ja Sami Pihlström kantavat huolta suuntauksesta, että tutkimusteemoja aletaan suunnitella rahoituksen ehdoilla, vaikka teemojen pitäisi kummuta teemojen ja kysymysten itsensä tärkeydestä.

Kivistö sanoo, että tutkimuksessa on aina trendejä ja muoteja. Tutkijoille syntyy helposti paineita sovittaa aiheensa painopisteiden ja trendien mukaisesti, ei niinkään omien tiedonintressiensä mukaisesti. Näin strategiset valinnat ja painopisteet voivat rajoittaa tutkijan valintoja, vaikka yliopiston pitäisi tukea tutkimuksen moninaisuutta.

– Ei kovin voimakkaasti pitäisi mistään ulkopuolelta tulla niitä painopisteitä, joihin erityisesti satsataan. En ole sellaisen tiedepolitiikan suuri kannattaja.

Eikö ulkopuolista maailmaa tarvitse ottaa lainkaan huomioon?

– Kyllä. Tutkijat tietenkin elävät yhtä lailla siinä samassa maailmassa eikä missään omassa todellisuudessaan. Tutkijoiden pitää itse miettiä, mikä heidän omaa tieteentekemistään ohjaa, sellainen itsekritiikki on aika tärkeää.

Tutkimus ei ole
rakenteista kiinni

Sari Kivistö ja Sami Pihlström pitävät profiloinnista ja rakenneuudistuksista syntyvää yhdenmukaisuuden painetta vakavana uhkana tieteen ja ajattelun kehittymiselle.

Eikö yliopistoja saa lainkaan uudistaa, ja pitääkö rakenne naulita nyt vallitsevaan tilanteeseen?

– Melkeinpä missä tahansa rakenteissa on mahdollista tehdä tutkimusta. En näe rakenteellista uudistamista sen enempää uhkana, jota pitäisi vastustaa, kuin myöskään asioiden mahdollistajana. Ei se ole loppujen lopuksi rakenteista kiinni, miten tutkimus ja tiede edistyvät. Olipa rakenne mikä tahansa, niin sen sisällä voi järjestää asiat hyvin tai huonosti, Kivistö sanoo.

Yliopistojen profilointia Kivistö pitää välttämättömänä mutta toivoo, että se tehtäisiin hyvin väljästi.

Millaisen profiilin laittaisit uudelle Tampere3-yliopistolle?

– No perinteisestihän täällä on paljon yhteiskuntatieteellisesti orientoitunutta tutkimusta. Se on minun mielestäni sinällään ihan hyvä profiili Tampereelle.

Yliopistopuhe lyö
vanhan ja uuden leimoja

Kivistö ja Pihlström eivät ole pamflettikirjassaan vakuuttuneita siitä, että käynnissä olevat yliopistojen uudistamispyrkimykset johtaisivat akateemisen elämänmuodon kannalta suotuisiin lopputuloksiin.

– Siinä on se ajatus, että mietitään, mitä niillä muutoksilla saadaan aikaan ja mihin tavoitteisiin pyritään, Kivistö sanoo.

Kirjallisuusprofessori tunnistaa yliopistopuheessa uuden ja vanhan välisen retoriikan, jossa tietyt käytännöt leimataan vanhoiksi ja tietyt nostetaan uusiksi ilman, että asiaa mietitään syvemmin.

Kivistö kiistää olevansa muutosvastarintainen, sillä muutos kuuluu tieteeseen. Sen sijaan hän haluaa päästä eroon tyhjästä jargonista niin, että ratkaisut perustuisivat punnittuihin näkemyksiin.

Konservatiivi
koiruuttaan

Sari Kivistö ja Sami Pihlström kuvailevat pamflettiaan ”kahden melko konservatiivisen professorin” puheenvuoroksi. Eikö tutkimuksen tekeminen jo itsessään sulje konservatiivisuuden pois, koska tutkijan pitää olla avoin uutta tietoa kohtaan?

– Totta kai olemme avoimia uutta tietoa kohtaan. Tämä konservatiivisuus on tässä myöskin tällainen poleeminen termi, koska konservatiivisuus on aina pahasta. Ihan koiruuttaan laitoimme, että olemme konservatiiveja, Kivistö sanoo.

Koulutuseliittikonservatiivi on sana, jonka Kivistö valitsee kuvaamaan kirjan näkemystä, joka puolustaa koulutuksen merkitystä ja koulutuksen kautta hankittua tietoa.

– Siinä mielessä olemme konservatiiveja, että puhumme koulutuseliitistä, jonka pitää olla avoin, ja kaikilla pitää olla mahdollisuus päästä siihen. Koulutus on ilmaista eikä ketään suljeta pois. Tietty elitismi tulee sitä kautta ja ehkä myös konservatiivisuus siinä, että nojataan koulu- ja yliopistolaitokseen ja sen luomaan tietoon eikä mihin tahansa pseudotieteeseen.

Tämän saman konservatiivisuuden osaksi Kivistö lukee myös sellaiset perinteiset arvot kuten totuus, joka on viime aikoina noussut yllättävän ajankohtaiseksi.

– Jossakin vaiheessa totuus oli vain abstrakti tieteen arvo, joka nykymaailmassa onkin entistä ajankohtaisempi asia, josta taistellaan, ja koko totuuden jälkeisen ajan myötä totuuden käsitettä pohditaan uudestaan.

Pitää jaksaa lukea
koko pumaska läpi

Voisiko professori kiteyttää sivistyksen puolustuksen ydinsanoman?

– Kiteytys ei ole se juttu. Kiteytys on se, että pitää jaksaa lukea koko pumaska läpi, Sari Kivistö vastaa.

Eikö lyhyellä ilmaisulla pysty sanomaan syvällisiä asioita?

– Ei ehkä tieteellisiä asioita. Pystyy kyllä aforismeja, jotka herättävät ajatuksia. Voi olla joku paradoksi, josta voi kehitellä ajatuksia, mutta tieteentekijä ei ole runoilija. Kiteytys voi olla lähtökohta jollekin muulle maailmanpohdinnalle. Miksei se joskus voisi olla myös työn viimeinen lausekin.

Kirjallisuuden professorilta voi siis pyytää tähän sopivaa loppulausetta:

– Tykkään avoimista lopetuksista, joissa jätetään erilaiset mahdollisuudet elämään ja ilmaan, Kivistö vastaa.

Sari Kivistö ja Sami Pihlström: Sivistyksen puolustus. Miksi akateemista elämää tarvitaan? Gaudeamus 2018.