Saksan lehtori etsii suomalaisinta sanaa

Julkaistu 13.10.2017 - 14:02

Dieter Hermann Schmitz käy kirjassaan läpi suomen sanoja jäätelötötteröstä kalsarikänniin

Dieter Hermann Schmitz/ Kuva: Laura Vesa
Fakta ja fiktio sekoittuvat Dieter Hermann Schmitzin uudessa romaanissa, jossa etsitään suomalaisinta sanaa. Kuva: Laura Vesa

Suomen kieleen hänellä on samanlainen suhde kuin vaimoonsa: molempia hän rakastaa muttei hallitse täydellisesti.

Tampereen yliopiston saksan kielen lehtori Dieter Hermann Schmitz on asunut Suomessa vuodesta 1991 ja julkaissut kaksi suomalaisuutta käsittelevää romaania, joissa totuus ja fiktio sekoittuvat.

Tänä vuonna ilmestyneessä teoksessa Kun sanat ei kiitä Hermann-niminen päähenkilö etsii suomalaisinta sanaa. Hermann toimii saksan lehtorina Tampereen yliopistossa ja asuu nelihenkisen perheensä kanssa Tampereen Kissanmaalla.

Kirja kuvaa perhe-elämän arkea ja tutkimushanketta, jossa etsitään suomalaisinta sanaa. Kansainvälisen projektin tavoitteena on ”Suomen brändäys ja positiivisen imagon tukeminen”.

Mukaan on haalittu Berliinin Suomi-instituutti ja lisäksi vielä Rooman, Tukholman, Ateenan ja Pietarin kulttuuri-instituutit, joiden on määrä julkaista tekeillä olevan kirja kohdemaidensa kielillä.

Jäätelötötterö ja
talvitapahtumatuotanto

Suomalaisimman sanan löytäminen ei ole helppoa. Projektin uhkakuvana on latteuksien kokoelma, joka sisältää ”jonninjoutavia sanoja tyyliin sisu ja mökki”.

Tutkimushanke avaa nettiportaalin, johon suuri yleisö saa lähettää ehdotuksiaan suomalaisimmasta sanasta ja kertoa omista lempisanoistaan.

Kansan syvät rivit tuottavatkin moninaista aineistoa. Yksi ehdottaa jäätelötötterö-sanaa, joka muistuttaa ehdottajan mukaan hevosen hirnuntaa tai sotahuutoa kolmikymmenvuotisen sodan ajoilta.

Hampurilainen Suomen-kävijä kirjoittaa nähneensä pakettiauton kyljessä sanan talvitapahtumatuotanto, joka kuulostaa hänen mielestään lappalaisten loitsulta.

Hermannin omia lempisanoja ovat sillä lailla, jompikumpi ja lämpimämpi, koska niillä on hänen mielestään melodinen sointi.

Nettiportaali tuottaa arkirealismia kuten saatana, perkele ja yleisvitutus, joka kuulemma on vastakohta sanalle ilopilleri.

Mua kakattaa, sanoo
mummo tarjoilijalle

Tutkimushankkeen kuvauksen rinnalla kulkee tarina Hermannin perhe-elämästä, jossa ”vaimoni ja minä olemme takertuneet toisiimme kuin hunaja karhunkäpälään, villalapanen vasta vahattuun sukseen tai kuin ksylitolipurkka kengänpohjaan”. Kommunikaatio ei aina toimi.

Oman ulottuvuutensa perhe-elämään tuovat teini-ikää lähestyvät tyttö ja poika sekä Hermannin saksalaiset vanhemmat, jotka vierailevat usein Suomessa.

Isä osaa sanoa suomeksi vain ”maito”, ”leipä”, ”makkara”, ”kiitos”, ”hyvä” ja ”hautausmaa”. Kun hänen pitäisi sanoa Hyvää huomenta, kajahtaakin ilmoille ”Hyvä leipää” tai ”Makkara, kiitos”.

Hermannin äidin sanavarasto on parempi, sillä lapsenlapset opettavat mielellään opinhaluista isoäitiä. Niinpä mummo kysyy Tampereen Tornihotellin Moro-baarin tarjoilijalta reittiä naistenhuoneeseen lapsilta opituin sanoin: ”Mua kakattaa!”.

Sanat eivät aina riitä eivätkä kiitä, jos käyttöyhteys on väärä.

”Sanat saattavat osoittautua tehottomaksi, tai ne voidaan ymmärtää väärin; hyvää tarkoittavat aikeet voivat heittää häränpyllyä ja rakkauden teot mennä täysin mönkään”, Hermann pohtii.

Yhden väärinkäsitykseen päättyneen vuoropuhelun jälkeen Hermann saa neuvon Senja-tyttäreltään: ”Vähän luulen, ettei pahin virheesi ollut se, että sekoitit kaksi samantapaista sanaa vaan se, että ylipäänsä sanoit jotain”. Suomessa kun sanomatta jättäminen on tärkeä kommunikaation muoto.

Hermann haluaisi vilpittömästi kertoa rakastavansa vaimoaan ja lapsiaan, mutta suomalaisessa kulttuurissa tunteiden ilmaisu on vaikeaa. Niinpä hän etsii apua sanattomuuteensa miesporukoilta Rajaportin saunan lauteilta. Vastaan tulee raavaiden miesten sanastoa: Akkavalta, kalsarikänni, puheripuli, mäyräkoira, ämmä.

Kieliteknologia
tuottaa vesiperän

Tutkimushankkeessa on mukana kieliteknologian asiantuntija, joka vaatii noudattamaan ankaran tieteellisiä kriteerejä ja ehdottaa tietokoneavusteista tutkimusmenetelmää. Niinpä materiaaliksi valikoituu nettilehtien lukijoilta kerätty aineisto, josta voidaan poimia käytetyimmät suomen kielen sanat. Monimutkaisen kielentunnistusohjelman avulla saadaan mukaan vielä suullisesta arkikielestä koottu aineisto.

Nettiportaalin kokoamista yleisövastauksista tulee sekalaista tavaraa: ikiliikkuja, erikoisjääkäri, höynäyttää, hölökynkölökyn.

Kieliteknologinen analyysi taas nosta esiin sanan, joka on frekvenssiltään yleinen, yleisesti tunnettu, täyttää kaikki fonologiset kriteerit ja herättää suomalaisissa voimakkaita emootioita. Sana on Ruotsi.

Työryhmä järkyttyy tuloksesta, ja Hermann rauhoittelee: ”Ei suotta maalata pierua seinälle.”

Suullisen aineiston analyysi tuottaa vielä toisenkin käyttötarkoitukseen sopimattoman sanan. Tieteen lahjomattomat tulokset jättävät työryhmän täysin tyhjän päälle. Puheenjohtaja määrääkin vaikenemaan tutkimustuloksista.

Aineistoon palataan kutenkin vielä sen verran, että frekvenssitaulukoita räpläämällä saadaan kaivettua esiin voittajasana, joka ei ole tilastollisesti edustava mutta kelpaa kaikille.

Kirjan ilmestyminen viivästyy rahoitusleikkausten vuoksi, mutta se ei enää haittaa. Voittajasana kun liittyy läheisesti siihen, mikä on Hermannille tärkein elämässä: hänen perheensä.

Teksti: Heikki Laurinolli

Dieter Hermann Schmitz: Kun sanat ei kiitä. Suomalaisinta sanaa etsimässä. Atena 2017.

Lisäys 16.10.2017: Teoksen ”Kun sanat ei kiitä” on saksankielisestä käsikirjoituksesta suomentanut Heli Naski.