Suomalainen demokratia ylhäältä ohjattua

Julkaistu 22.1.2018 - 13:28

Sosiologi Eeva Luhtakallion mukaan samanlainen päätöksenteon eetos näkyy sotessa ja aktiivimallissa

Eeva Luhtakallio/ Kuva: Jonne Renvall
– Ajatus samassa veneessä olemisesta ei ole pitkään aikaan ollut vähemmän totta kuin se nykyään on, sanoo sosiologi Eeva Luhtakallio. Kuva: Jonne Renvall

Teksti: Heikki Laurinolli

Suomalainen kansalaisyhteiskunta on ylhäältä ohjattu projekti, jossa osallistumisen oikeus tarkoittaakin velvollisuutta. Sosiologi Eeva Luhtakallio sanoo, että samanlainen päätöksenteon eetos näkyy niin sotessa kuin työttömien aktiivimallissakin.

– Jos osallistumisesta kieltäytyy eikä täytä ylhäältä asetettuja aktiivisuuden normeja, on uhkana, että menettää oikeutensa toimeentuloon, kirjoittivat Luhtakallio ja Maria Mustranta viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan Demokratia suomalaisessa lähiössä.

Arvio vaikuttaa hallituksen aktiivisuusmallin ennakoinnilta, vaikka kysymys on siitä, että kirjoittajat ovat kuvanneet Suomessa jo pitkään vallinneen hallitsemistavan toimintaperiaatetta.

– Nykyinen hallitus ei aina ole ollut johdonmukainen päätöksissään, mutta tässä asiassa on pidempään ollut vallalla yleinen päätöksenteon eetos. Ei se ole van sotessa tai aktiivimallissa. Se on paljon laajempi ilmiö, Luhtakallio sanoo.

Luhtakallion ja Mustrannan kirja kertoo pääkaupunkiseudun eräässä lähiössä vuosina 2015–2016 toteutetusta poliittisen osallistumisen työpajasta.

Luhtakallio on sosiologian dosentti, joka työskentelee apulaisprofessorina Tampereen yliopiston New Social Research -hankkeessa. Mustranta on helsinkiläinen vapaa toimittaja.

Hienojakoinen
luokkayhteiskunta

Suomessa noudatetaan Eeva Luhtakallion mukaan tällä hetkellä luokkaperustaista politiikkaa, joka ei tarkoita vanhaa luokkayhteiskuntaa vaan luo uudentyyppistä luokka-ajattelua. Kysymys ei enää ole vuoden 1918 tapaisesta vastakkainasettelusta.

– Nykypäivän luokkayhteiskunta on limittyneempi eikä se palaudu suoraan pelkästään toimeentulon tai omistamisen kysymyksiin kuten vanhanmallisessa luokkayhteiskunnassa.

Nykyinen luokkajako on Luhtakallion mukaan paljon hienovaraisempi ja hienojakoisempi, vaikka omistaminenkin on edelleen jakautunut ja on syntynyt myös superrikkaiden joukko.

Nykypäivän tapa puhua kuplista on Luhtakallion mukaan sisäsiisti, poliittisesti säyseä ja sopivasti epämääräinen tapa kutsua nykyisiä yhteiskuntaluokkia ja eriarvoisuuden rakenteita.

Suomi syntyi
eliitin projektina

Suomalainen kansalaisyhteiskunta eroaa Eeva Luhtakallion mukaan monesta muusta Euroopan maasta. Snellmanilaisen Suomen projektissa 1800-luvulla kansalaiset olivat pedagogisen sivistystyön kohteita.

Monet suomalaisen demokratian piirteet tulevat kaukaa historiasta, vaikka suoraa kausaalisuhdetta ei voikaan esittää. Suomalainen kansalaisyhteiskunta on eriytynyt ruotsalaisesta, vaikka näillä kahdella on samanlaiset juuret.

Snellman kumppaneineen suomensi Luhtakallion mukaan monet kansalaisyhteiskunnan avainkäsitteet tarkoituksellisesti vähemmän aktiivisiksi. Suomen sana kansalainen viittaa kansaan toisin kuin ranskan citoyen ja citoyenne tai englannin citizen.

1800-luvun Suomessa oli laajan kaupunkiväestön sijasta paljon sivistymätöntä maalaiskansaa, jota ei voisi valtiofilosofien mielestä päästää aktiiviseen asemaan samaan tapaan kuin muualla Euroopassa. Ajateltiin, että kansa piti ensin sivistää ja kasvattaa.

Suomalainen hyvinvointivaltiokin on eliitin projekti, joka ei koskaan päässyt yhtä pitkälle kuin mihin ruotsalainen kansankoti-ajattelu ylsi. Luhtakallion mielestä hyvinvointivaltiotakaan ei Suomessa rakennettu lisäämään ja tukemaan kansalaisten toimintakykyä.

Yhteiskuntasopimis
alkoi purkautua

Hyvinvointivaltioon liittynyt yhteiskuntasopimus kansalaisten ja valtion välillä on alkanut purkautua. Luhtakallio laskee yhdeksi murtumien merkiksi sen, että äärioikeistolainen liikehdintä on kasvanut merkittävästi.

Äärioikeiston kasvu on globaali trendi, joka siirtyy maasta toiseen ja tarttuu erilaisiin kulttuureihin. Erityisenä suomalaispiirteenä Luhtakallio pitää sitä, että Suomesta puuttuu vahva uusnatsismin perinne.

– Ajatus samassa veneessä olemisesta ei ole pitkään aikaan ollut vähemmän totta kuin se nykyään on. Ehkä se ei koskaan ole aivan totta ollut. Se on aina ollut rakennettu narratiivi, mutta nykytilanteessa hyvinvointivaltion purkaminen ikään kuin sinkoaa kansalaisyhteiskunnan erityviä osasia kauemmas toisistaan ja vastakkaisiin asetelmiin, Luhtakallio sanoo.

Lähiötutkimus lähti
jytky-vaalivoitosta

Eeva Luhtakallio havahtui perussuomalaisten vuoden 2011 jytky-vaalivoiton jälkeen siihen, että hän oli tutkinut vuosikausia suomalaista kansalaisyhteiskuntaa, muttei ymmärtänytkään todellisia syitä.

– Tajusin että jytkyn taustalla oli puolue, jolla ei ollut minkäänlaista kansalaisyhteiskuntapohjaa eli se oli täysin poikkeava suomalaisessa puoluekentässä.

Suomen maaseudun puoluetta Luhtakallio ei laske suoraan osaksi sitä kehitystä, joka puhkesi jytky-vaalivoitoksi.

Luhtakallio halusi tutkia, miksi perussuomalaisten kannatus oli suurinta lähiöissä, joissa äänestysaktiivisuus muuten oli kaikkein alhaisin. Hän viritteli tutkimusta perussuomalaisesta puolueesta, mutta hanke ei edennyt eikä tutkijaa katsottu hyvällä puolueen tilaisuuksissa.

Luhtakallio vaihtoi näkökulmaa ja ryhtyi tutkimaan lähiöelämän arkea. Työn tuloksena syntyi muun muassa Maria Mustrannan kanssa kirjoitettu yleistajuinen kirja, jonka kertomat kokemukset osallistumisen työpajoista ovat herättäneet runsaasti huomiota.

Helsingin entinen apulaispormestari Pekka Sauri kirjoitti kiittävän arvostelun Helsingin Sanomiin. Myös nykyiset apulaispormestarit ovat pyytäneet palaveriin pohtimaan osallistumisen ongelmia.

Sama malli ei
toimi kaikkialla

– Olen kaikille joutunut sanomaan, että yhtä taikajuoman reseptiä ei ole olemassakaan. Yleinen ongelma osallistumishankkeissa on se, että niissä lähdetään jostakin mallista, joka läntätään johonkin ja oletetaan, että se toimii samalla lailla kaikkialla, Eeva Luhtakallio sanoo.

Yhtä mallia ei ole olemassa, mutta joitakin käytännön ”jippoja” tuli esiin.

– Yksi oivallus oli se, että ihmisiä pitäisi arvostaa samalla tavalla kuin siinä, että kutsutaan kirjanjulkkareihin silmäätekeviä ja pidetään kokouksia kaupungintalolla.

Asukastilaisuuksissa ei osallistujille yleensä tarjota mitään suuhunpantavaa, vaikka niin tehdään isoille kihoille suunnatuissa tilaisuuksissa.

– Ei pöytien pidä aina notkua, mutta kyllä tätä väheksytään liikaa. Tällaisia pidetään sivuseikkoina, että mitä tekemistä niillä on politiikan kanssa. Minusta niillä on paljonkin tekemistä, koska se on arvostamisen ele.

Tarjoilulla ei luoda vain illuusiota vaan myös tunne siitä, että joku on ajatellut ihmistä ja on kiinnostunut siitä, millainen kokemus osallistuminen hänelle on.

– Tämä menee paljon laajemmalle kuin vain yksi kahvi ja pulla. On kyse siitä, ettei osallistuminen ole vain armonpalan antamista, että saatte osallistua. Sen pitää olla aivan toisinpäin se kutsumisen politiikka, jota osataan tosi huonosti tai ei tulla lainkaan ajatelleeksi.

Yksinhuoltajan
vaikea osallistua

Työpajat opettivat myös sen, että käytännön asiat kuten lastenhoito pitää järjestää.

– Harva yksinhuoltaja voi lähteä poliittisesti osallistumaan, jos tällaisia järjestelyjä ei tehdä. Niitä on tosi vähän, jotka pystyvät sellaisessa elämäntilanteessa kiinnostumaan ja järjestämään sen käytännössä, Eeva Luhtakallio sanoo.

Kysymys ei ole Luhtakallion mukaan vain siitä, että suljetaan pois tietty osa ihmisistä. Kysymys on sokeudesta ja tunnottomuudesta nähdä, että poliittinen osallistuminen ja kansalaisuus eivät ole erillisiä tapahtumia vaan ne ovat osa arkielämää ja osa ihmisen kokonaisuutta.

Haluavatko kaikki ihmiset oikeasti osallistua?

– Eivät tietenkään. Jos asiat järjestettäisiin toisella tavalla, niin vähän enemmän osallistuisivat. Miksi kaikki ihmiset haluaisivatkaan? Monille on tullut märkää rättiä naamaan koko elämän ajan, Luhtakallio vastaa.

Lastensuojelusta ja koululaitoksesta alkaen kaikki palvelut ovat voineet alistaa ihmistä ja tuottaa hänelle pettymyksiä.

– Usein taustalla on jatkuva kokemus siitä, että yhteiskunnassa aina nousee seinä vastaan. Sitten kun tämä kertautuu riittävän usein, niin lopputuloksena on ihminen, joka ei koe kuuluvansa yhteiskuntaan ja jolla ei ole mitään asiaa yhteiskunnalle ikinä missään.

Osallistumisen
paikkoja löytyy

Lähiöprojektissa löytyi paikkoja, joissa arjen esteet osallistumiselle saatiin raivattua pois. Yksi kohtaamispaikoista oli kirjassa Kultakutriksi nimetty yhdistyksen pyörittämä perhekahvila, jossa oli aina tarjolla syötävää ja lastenhoitoa.

Kirjassa kuvataan myös vuokralaisdemokratiaa, joka kerää yhteen monia ihmisiä, jotka eivät virallisin mittarein osallistu yhteiskuntaan millään tavalla. Silti he pyörittävät talokahviloita, järjestävät talkoita, hoitelevat mummojen asioita ja toimivat paikallisten verkostojen solmukohtina.

– Vuokralaisdemokratiaa ei kuitenkaan ole liitetty kaupungin osallisuussuunnitteluun mitenkään, joten nämä resurssit jäävät hyödyntämättä, Eeva Luhtakallio huomauttaa.

Osallistumisprojektit eivät Luhtakallion mukaan ole hyödyttömiä, vaikka ne eivät korjaisikaan perusongelmia.

– Aina joku voi saada kipinän. Silläkin on merkitystä, jos muutama ihminen näkee sen jälkeen asian eri tavalla tai löytää itsestään toimijan. Sillä on kauaskantoisia seurauksia.

Luhtakallio iloitsee siitä, että kirja lähiödemokratiasta on kulunut kaupungin virkamiesten, päättäjien ja myös lähiön asukkaiden käsissä. Seuraavaksi hän aikoo kirjoittaa aiheesta sen varsinaisen tieteellisen kirjan. Tällä kertaa kävi niin, että populaari teos tuli ensin, vaikka yleensä prosessi menee toisin päin.

Eeva Luhtakallio ja Maria Mustranta: Demokratia suomalaisessa lähiössä. Into Kustannus 2017.