Miltä yliopisto tuntuu?

Kasvatustieteen professori Eero Ropon puhe yliopiston avajaisissa 2.9.2010

Arvoisa kansleri, rehtori, hyvät kutsuvieraat, yliopistoyhteisön jäsenet ja tieteen ystävät!

Puheeni otsikkona on ”Miltä yliopisto tuntuu”. Yliopistoyhteisön pitkäaikaisena jäsenenä, työntekijänä ja professorina ja professorien edustajana tuntuminen on paras ilmaus sille, mitä yliopistosta ajattelen.

Miltä tuntuu yliopistoinstituutio ideana ja instituutiona, miltä 50-vuotias Tampereen yliopisto? Miltä näyttää koko yliopisto tiedekuntina, laitoksina, tutkijaryhminä? Millainen on kokemuksiin perustuva tunne yliopistostani?

Elämme tarinallisuuden ja kertomusten aikaa. Media, kirjallisuus ja elokuva on täynnä kertomuksia. Politiikka ja päätöksenteko perustuvat osalta kertomuksiin. Tieteellisessä tutkimuksessa narratiivinen ja narratiivien tutkimus on yksi yhteiskunta- ja kasvatustieteellisen tutkimuksen valtavirtauksista.

Identiteetti, se keitä tunnemme olevamme, muodostuu tarinoista. Ihminen on tarina tai pikemminkin joukko tarinoita; niin ovat myös organisaatiot – yliopistokin.

Jokaisella meillä on oma tarinamme ja siitä nouseva tunteemme yliopistosta. Sitä, miltä yliopisto ja Tampereen yliopisto minusta tuntuu, tarkastelen kolmentasoisten kertomusten kautta. Ensimmäinen näkökulmani on instituutiotarina, toinen yhteisötarina ja kolmas yksilötarina.

Ensimmäiseen tarinaan liittyy koko yliopistolaitoksen tehtävän ja paikan määrittely. Toisessa tarinassa tarkastelen Tampereen yliopistoa yhteisönä ja työpaikkana. Lopuksi tarkastelen juhlivaa yliopistoamme yksittäisen opettajan ja tutkijan näkökulmasta.

Yliopisto maailmanlaajuisena instituutiona

Yliopisto on syntynyt uteliaisuudesta suuriin ja perustavinta laatua oleviin kysymyksiin. Mikä ja millainen on ihminen, ihmiskunta ja luonto, miksi olemme, ja mitä meissä ja ympärillämme tapahtuu?

Nämä suuret kysymykset säilyvät taustalla, vaikka tiedeyhteisö määrittääkin millaisista kysymyksistä ollaan kulloinkin kiinnostuneita. Tieteellinen toiminta pyrkii synnyttämään tietoa, joka palvelee yhteisen hyvinvoinnin lisääntymistä, kulttuuria, sivistystä ja pohjimmiltaan ihmiskunnan eloonjäämistä. Kansallisena instituutiona yliopistolla on ollut ja on edelleen tärkeä kulttuurinen ja sivistyksellinen tehtävä. Tehtävämme on turvata tieteellisen ajattelun ja osaamisen kehitys ja palvella yhteiskuntaa kasvattamalla ja kouluttamalla nuorisoa yhteiskunnan eri tehtäviin.

Yliopiston nykyisessä tarinassa nämä historialliset tehtävät tuntuvat kriisiytyneen. Suurten kysymysten pohdinnan sijaan meille tarjotaan yhä kapeampia näköaloja omaan toimintaamme ja tehtäviimme. Tutkimuksen olisi tuotettava nopeasti hyödynnettävää tietoa, yliopistojen ja tieteenalojen välisissä kilpailuissa pitäisi menestyä, tutkintojen määriä milloin lisätä milloin vähentää. Oman yliopistomme uudessa strategiassa meitä sitoutetaan kohentamaan ”laatua, toiminnallisuutta ja tuloksellisuutta”. Vaikka tällainen retoriikka on yliopiston sisälläkin nopeasti omaksuttu, tuntuu, että se on historiallisessa perspektiivissä irrallista ja kontekstitonta. Vakavasti ja sitoutuneesti työhönsä suhtautuvat tutkijat ja opettajat tuottavat laatua ja tuloksia ilman, että niitä pitää erikseen vaatia tai mitata. Yliopisto ei ole tiedon ja tutkintojen teollisuuslaitos, eivätkä opiskelijat sen asiakkaita, kuluttajia tai raaka-ainetta.

Yliopisto yhteisönä

Tampereen yliopisto on strategiassaan sitoutunut vuoteen 2012 mennessä organisoitumaan uudelleen. Uudistamme sisäiset rakenteemme, laitokset ja tiedekunnat. Tilalle tulevat uudet yksiköt, joiden koostumusta tai toimintamallia emme vielä tiedä.

Uudistus on tärkeä sekä tutkintokoulutuksen että tutkimuksen näkökulmasta.

Muutos on suuri haaste, johon uskon kaikkien henkilöstöryhmien jo sitoutuneen. Ongelmaksi tuntuu kuitenkin tulevan se, miten rakennetaan näitä uusia tiedeyhteisöjä kokoava yhteinen narratiivi, kertomus, joka yhdistää aikaisemmin toisilleen tuntemattomat yksiköt toisiinsa. On katsottava peiliin, olemmeko todella valmiita myös työskentelemään todellisen uudistuksen toteuttamiseksi.

Yliopistoyhteisöt ovat tyypillisesti täynnä voimakkaita ja omaa tieteellistä autonomiaa korostavia persoonallisuuksia. Siksi johtaminen, kuuleminen ja erilaisten näkemysten yhteensovittaminen tulevat olemaan uudistuksen suuria haasteita.

Yliopisto työpaikkana

Yliopiston instituutiotarina ja yhteisötarinat luovat kontekstin työntekijöiden omille ammatillisille ja persoonallisille tarinoille.

Yliopisto on instituutio, jossa tieteellinen ja koulutukseen liittyvä vastuu on perinteisesti kuulunut professoreille. Niin on jatkossakin oltava. Tiede on pohjimmiltaan keskustelua. Tiedeyhteisön on taattava mahdollisuus tasavertaiseen keskusteluun, jossa parhaiten argumentoidun näkemyksen on voitettava, riippumatta siitä, kuka yhteisön jäsen sen esittää.

Tehtyjen kyselyjen mukaan yliopistossamme jo tehdyt ja odotettavissa olevat muutokset ovat innostaneet erityisesti professoreita. Muutoksiin sisältyy odotus toimivammasta organisaatiosta, joka mahdollistaa tutkimukseen ja ohjaukseen käytetyn työajan lisääntymisen. Tulevaisuus tuntuu siten varsin valoisalta.

Varjoja luo kuitenkin niin sanotun lisääntyvän ”metatyön” jatkuvalta tuntuva lisääntyminen. Metatyöllä tarkoitan erilaista oheistyötä, joka ei välittömästi liity perustehtävän, tutkimuksen ja opetuksen toteutukseen. Metatyö näkyy esimerkiksi hallinnollisten tehtävien suhteellisen osuuden kasvuna opettajien ja tutkijoiden työssä. Huonosti toimivilla tietoteknisillä sovelluksillakin on osansa metatyön lisääjänä. Tämä tarpeettomaksi koettu oheistyö vähentää tutkimustyön ohjaukseen, rahoituksen hakuun ja julkaisutoimintaan käytettävissä olevaa aikaa.

Esimiestyön ongelmallisuus on oma lukunsa työntekijöiden ammatillisissa tarinoissa. Ongelmallisuus näkyy paitsi esimiesten, myös alaisten kertomuksissa. Esimiestehtävät kuormittavat ja vieraannuttavat tieteellisestä työstä eikä yliopistolla ole toimintamallia turvata esimiestehtävistä vapautuvien professorien ja muiden tutkijoiden tieteellistä uudistumista. Suomen Akatemian rahoittamien varttuneen tutkijan paikkojen poistuessa olisi nyt hyvä aika toteuttaa niin sanottu sapattivapaa professorin tehtäviä määräajan hoitaneiden perusoikeudeksi.

Yliopistouraan sisältyvä kilpailu niukoista tutkimusresursseista ja työpaikoista on viime vuosina selvästi kiristynyt. Tämä näkyy erityisesti tarinoissa, joita nuoret määräaikaiset tutkija ja opettajat kertovat. Hälyttävää on esimerkiksi se, että työhön liittyvä epävarmuus on lisääntynyt ja työpaikan vaihtoaikeet kasvaneet. Määräaikaisten työntekijöiden kertomuksissa huomiota herättää myös irrallisuus lähiyhteisöistä. Työntekijöiden jaksaminen on kaiken kaikkiaan ongelma, johon on kiinnitettävä entistä enemmän huomiota organisaation kaikilla tasoilla.

Niin kuin edellä totesin yliopisto ei ole vain yksi tarina. Yliopistoa arvioidaan tarinoina ja tarinoiden kautta. Näkökulma on aina arvioijan oma. Intressi yliopiston kehittämisestä on kuitenkin yhteinen.

Tieteellä ja tieteellisellä koulutuksella on tärkeä paikka yhteiskunnan kehittämisessä. Yliopistoon perinteisesti ja lakisääteisesti liittyvä ajattelun ja tutkimuksen vapaus on historian kuluessa osoittanut toimivuutensa. Monista aikanaan hyödyttöminäkin pidetyistä teorioista, malleista ja havainnoista ihmiskunta on löytänyt elämää, hyvinvointia ja luontoa palvelevia innovaatioita ja ratkaisuja.

Yliopiston sisältä monet asiat näyttävät ja tuntuvat erilaisilta kuin sen ulkopuolelta. Yliopiston kehittämisessä tarvitaan kaikkia. Yhteisö ei voi toimia tehokkaasti ilman jaettuja tarinoita.

Yliopisto kuuluu meille kaikille. Instituutiona sen on pohdittava kaikkein vaikeimpiakin kysymyksiä, ajan haasteiden valossa. Vahvat ja yhdessä hiotut tarinat tekevät meistä entistä valmiimpia näiden kysymysten ja haasteiden kohtaamiseen.

Menneisyys määrittää sitä mitä olemme, tulevaisuus luo visioita ja suuntia. Nykyisyys, jossa elämme ei ole vain tarinoiden luomista ja niissä elämistä tässä ja nyt. Nykyisyyteenkin on monta perspektiiviä. Niin kuin Martin Heidegger on todennut, nykyisyys on yhtä aikaa menneisyyden tulevaisuutta ja tulevaisuuden menneisyyttä.

Tuntuu upealta saada kuulua Tampereen yliopistoon ja olla samalla osa maailmanlaajuista yliopistoyhteisöä!

Eero Ropo
Kasvatustieteen professori