Yhteiskunnallinen korkeakoulu Tampereelle 1960
Tampereen yliopiston kansleri emeritus Heikki Kosken juhlapuhe yliopiston avajaisissa 2.9.2010
Kun Yhteiskunnallinen korkeakoulu aloitti syksyllä 1960, tasan viisi vuosikymmentä sitten, toimintansa Tampereella, se oli maamme vähälukuisten yliopistojen ja korkeakoulujen joukossa pieni ja suurelle yleisölle jotakuinkin tuntematon. Siitäkin huolimatta, että siirtymistä Helsingin Franzéninkadulta Tampereen Kalevantielle oli edeltänyt vuosien monivaiheinen kiistely ja vihdoin vuonna 1956 dramaattinen päätöksentekovaihe.
Kansalaiskorkeakoulun kannatusyhdistys oli perustettu kesällä 1919 tohtori Leo Harmajan kaksi vuotta aikaisemmin tekemän aloitteen pohjalta. Harmajan tavoitteena oli, kuten hän kirjoitti, ”erikoinen oppilaitos yleisen kansalaissivistyksen syventämiseksi”. Seuraavana viisivuotiskautena saatiin pidettyä kaksi lyhytkestoista kurssia. Vuonna 1925 rehtoriksi valittiin tohtori Yrjö Ruutu, ja ensimmäinen lukuvuosi alkoi 1. lokakuuta 1925. Syyslukukautena opiskelijoita oli 72.
Vuonna 1930 valmistui uusi toimitalo Helsingissä Franzéninkadulle, nimi muuttui Yhteiskunnalliseksi korkeakouluksi, ja maisteritasoinen yhteiskuntatieteiden kandidaatin tutkinto tuli mahdolliseksi. Ensimmäisen kandidaattitutkinnon suoritti Sylvi Kauhanen huhtikuussa 1932. Siitä meni pitkä aika ensimmäiseen väitöstilaisuuuteen: Kosti Huuhka väitteli yhteiskuntatieteiden tohtoriksi toukokuussa 1955. Seuraavana vuonna järjestettiin ensimmäinen maisteripromootio, johon osallistui 121 kandidaatin tutkinnon suorittanutta. Kuuluisin Yhteiskunnallisen korkeakoulun opiskelijoista lienee kuitenkin ollut Hella Wuolijoen loihtima fiktiivinen Juurakon Hulda. Hella Wuolijoki keskusteli näytelmää kirjoittaessaan Yrjö Ruudun kanssa ja rakensi sen pohjalta uskottavan vauhdin Huldan etenemiselle maisteriksi.
Yhteiskunnallisen korkeakoulun valtuuskunta päätti – tamperelaisten kovan painostuksen ja lobbauksen jälkeen – 31. elokuuta 1956, että korkeakoulu siirtyy Tampereelle. Äänestystulos oli tasan 7-7, joten puheenjohtajan ministeri Rainer von Fieandtin ääni ratkaisi. Rehtori Tuttu Tarkiainen erosi, ja rehtoriksi valittiin sosiaalipolitiikan professori Armas Nieminen, vaikka professorien enemmistö kannatti siirtoa ankarasti vastustanutta kunnallispolitiikan professori Olavi Rytkölää. Mutta Armas Niemisen vastuulle tuli Yhteiskunnallisen korkeakoulun luotsaaminen Tampereelle, minkä hän sitten tamperelaisten tuella mallikkaasti suorittikin.
Kun aloitin opintoni syksyllä 1960 täällä vähän keskeneräisessä arkkitehti Toivo Korhosen suunnittelemassa valkoisessa rakennuksessa, jonka sisustuskin oli lähinnä vain valkoista ja mustaa, meitä opiskelijoita oli yhteensä yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa ja opetusjaostoissa, ylioppilaskunnassa ja oppilaskunnassa, 933. Vakinaisia opettajanvirkoja oli 24. Jo kahden vuoden päästä pelkästään ylioppilaskunnan jäsenmäärä oli ylittänyt 1000. Ja siitä kasvu jatkui kiihtyvällä vauhdilla, kun uusina tiedekuntina perustettiin vuonna 1964 humanistinen tiedekunta ja vuonna 1965 taloudellis-hallinnollinen tiedekunta.
Yhteiskunnallisen korkeakoulun lukuvuoden avajaisia vietettiin syyskuun lopulla 1960. Avajaispuheessaan rehtori Armas Nieminen puhui uudesta ajanjaksosta niin korkeakoulun vaiheissa kuin Tampereen kaupungin ja koko seudun kulttuurielämässä. Kun korkeakoulurakennus oli saatu täysin valmiiksi, vihkiäisjuhla tapahtui tässä juhlasalissa 25. maaliskuuta 1961. Vihkijänä oli presidentti Urho Kekkonen, joka puolisonsa kera osallistui tilaisuuteen, ja puhujina juhlapuheen pitäneen rehtori Armas Niemisen ohella muun muassa pääministeri V.J. Sukselainen, Helsingin yliopiston rehtori Edwin Linkomies sekä Tampereen kaupungin ja Pirkanmaan Maakuntaliiton johto. Korkeakoulun eri opiskelijapolvien tervehdyksen esitti ensimmäinen yhteiskuntatieteiden tohtori Kosti Huuhka. Veikko Sinisalo lausui muiden runojen ohessa korkeakoulun oman professorin Unto Kupiaisen ”Voitonseppeleen”.
Minulla säilyneestä vihkiäistilaisuuden ohjelmasta voisin muuten kertoa puheiden odotetut minuuttimäärätkin, sillä olimme Matti Parjasen kanssa ylenneet airuiksi tähän juhlavaan tilaisuuteen. Se kävi ilmi Aamulehden valokuvaajan ”oikea-aikaisesta” kuvakulmasta, kun presidentti saapui välistämme saliin.
Tampereen kaupungin suhtautuminen siihen, että Tampereesta oli tullut korkeakoulukaupunki, oli luonnollisesti hyvin myönteistä, olihan se voimakkaasti ajanut siirtoa ja merkitsihän korkeakoulun siirto huomattavaa lisävireyttä teollisuus- ja teatterikaupungille. Tältä osin vaikeudet tulivat vasta myöhemmin. Mutta myös kaupunkilaiset ottivat uuden yliopiston ja sen mukanaan tuomat opettajat ja opiskelijat hyvin vastaan. Esimerkiksi vuokraisäntäni kenkätehdas Solenan laitosmies Toivo Ahola suunnitteli syksyllä 1960 jokaiseksi sunnuntaiaamupäiväksi kävelykierroksen, jonka myötä Tamperetta tuntematonta tulijaa perehdytettiin opiskelukaupunkinsa eri kaupunginosiin.
En tiedä, mitä perehdyttämistä professoreille ja muulle opetushenkilökunnalle järjestettiin, siirtymäkausi oli sentään neljä vuotta. Kun Tampereella syksyllä 1960 aloitettiin, kymmenestä professorin virasta neljä oli avoinna. Monet kävivät Helsingistä käsin keskellä viikkoa päivänä tai parina antamassa opetusta ja pitämässä vastaanottoa. Se, oliko Tampereella pari päivää vai koko viikon, ei vielä merkinnyt sitä, etteikö Helsingistä käyvä olisi hoitanut tehtävänsä yhtä laadukkaasti kuin Tampereella asuva, mutta vähäinen läsnäolo helposti leimattiin myös vähäiseksi kiinnostukseksi opiskelijoista. Rehtori Armas Nieminen tosin näytti hyvää esimerkkiä muuttaessaan pysyvästi perheineen Tampereelle. Tampereelle siirron vastustajien perusteet ja pelot eivät toteutuneet: opiskelijamäärä lähti vahvaan kasvuun, eikä opettajien saantikaan siirtymävaiheen hämmennyksestä selvittyä muodostunut ongelmaksi.
Suosituin luentosarja 1960-luvun alkuvuosina oli professori Armas Niemisen sosiaalipolitiikan peruskurssi. Nieminen ei ollut mikään säihkyvä luennoitsija, mutta hänen peruskurssinsa oli hyvin jäsennelty ja sisällöltään täysipainoinen. Innostavista luennoitsijoista varmaan voisi mainita esimerkkinä Unto Kupiaisen, joskin ajoittaiset poissaolokaudet toisinaan katkaisivat opetustyön. Mutta valitettavasti joukkoon mahtui myös luennoitsijoita, joiden paras anti opiskelijan kannalta oli, jos luennoitsija unohti tulla paikalle tai avatessaan salkkunsa huomasi, että luentopaperit olivat jääneetkin Helsinkiin. Opetuksen taso oli siis kirjava, mutta joukossa oli kyllä ilahduttavassa määrin tutkijoina arvostettuja ja opettajina kannustavia ja innostavia professoreja ja muuta opetushenkilökuntaa.
Opiskelijat olivat aloittaneet siirtymistoimet ajoissa, mm. lakittamalla vappuyönä Hämeensillalla Suomi-neidon jo ennen siirtymistä Tampereelle. Syksyllä 1960 oli alussa selvästi erotettavissa kaksi opiskelijaryhmää: he jotka jatkoivat Franzéninkadulla alkanutta opiskeluaan ja me jotka aloitimme opiskelumme vasta Tampereella. Vaikka tämä ero vähitellen hiipuikin, me ”vasta-alkajat” emme voineet välttyä kuulemasta positiivisia ja kieltämättä vähän kyllästyttäviä tarinoita vanhasta Franzéninkadun ajasta. Suomi-neidon lakitusta luonnollisesti jatkettiin siirron jälkeen samoin kuin akateemista vuosijuhlaperinnettä; Tampereen Juhla-asu sai kaikki frakkinsa vuokrattua ainakin kerran vuodessa. 1960-luvun lopulla nämä traditiot sitten katkesivat, mutta se on jo toinen tarinansa.
Opiskelijajärjestöjen huolet liittyivät samoihin asioihin kuin tänäänkin, paitsi siihen että opetus olisi mahdollisimman täysipainoista ja hyödyllistä myös opiskelijoiden asuntotilanteeseen, terveydenhuoltoon, sosiaaliseen toimintaan ja palveluihin, mutta sillä erotuksella, että uudella paikkakunnalla oli aikaansaatava uusia ratkaisuja, Asuntolasäätiöstä Opiskelijain Tukeen, julkaisutoiminnasta opiskelijain kirjastoon. Kun katsoin oman puheenjohtajakauteni vuoden 1962 ylioppilaskunnan toimintakertomusta, siellä iloittiin jäsenten aktiivisuudesta ensimmäisissä ylioppilaskunnan vaaleissa, oltiin huolissaan siitä, että liian lähellä olleet YK:n suurkeräys ja Domus-keräys ”estivät” keräyksen ylioppilastalon aikaansaamiseksi, ja päädyttiin siihen, ettei toteuteta osakunta- tai tiedekuntajärjestöjakoa, vaan pikemminkin tuetaan erilaisten kerhojen toiminta-aktiivisuutta. Samoin kertomuksesta kävi ilmi uuden alueidentiteetin omaksuminen: puhuttiin koko Hämeen ylioppilaskunnasta.
Miten mielialat mahdollisesti olivat korkeakoulun opettajien, henkilökunnan ja opiskelijoiden keskuudessa 1950-luvun lopulla vaihdelleetkin, omissa muistikuvissani YK asettautui luontevasti uuteen toimintaympäristöön. Varsin pian osoittautui, että siirto oli suureksi hyödyksi kummallekin: niin korkeakoululle kuin kaupungille ja maakunnallekin. Se soveltui erinomaisesti yhteiskunnassa voimistuviin kehitystrendeihin, vieläpä varsin oikea-aikaisesti. Kun 2000-luvun alussa yliopistolainsäädännön senkertaisen uudistamisen yhteydessä kohistiin yliopistojen kolmannesta tehtävästä, siitä kuinka tulee toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa ja edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta, ajattelin, että tätä kolmatta tehtävää Yhteiskunnallinen korkeakoulu toteutti jo 1960-luvun alussa kuten sitä paitsi varmasti useimmat muutkin Helsingin ulkopuoliset yliopistot ja korkeakoulut. Vain Helsingistä ja opetusministeriöstä käsin siinä nähtiin ehkä jotain uutta tai sitten säännösten myötä haluttiin vain ilmaista selkeä kytkentä Euroopan unionin aluepolitiikkaan ja globalisoituvaan talouteen.
Vaikka YK, Yhdistyneet Kansakunnat, ja YK, Yhteiskunnallinen korkeakoulu, eivät tiettävästi suuremmin kärsineet sekaannuksesta, korkeakoulun lyhenteeseen lisättiin toinen K: siis YKK. Tämä vaihe ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä YKK:sta tuli Tampereen yliopisto 1. huhtikuuta 1966. Silloin rehtorina oli Paavo Koli, joka oli valittu tehtävään vuonna 1962 Armas Niemisen kieltäydyttyä jatkamasta. Hänen yhteiskuntapoliittisena työparinaan oli talousjohtaja Yrjö Silo, tamperelainen kunnallispoliitikko. Heidät tunteva saattoi ounastaa, ettei heidän aikanaan korkeakoulun kehitystä ja avautumista ulospäin ainakaan jarruteltu.
Vuonna 1965 juhlittiin Yhteiskunnallisen korkeakoulun toista ja Tampereen ensimmäistä promootiota. Pienimuotoinen oli vielä Tampereen promootiokin: kaksi tohtoria ja 156 maisteria, joista läsnä oli 57. Kunniatohtoreita oli kutsuttu viisi: Rainer von Fieandt, Heikki Waris, Väinö Linna, Eino Saari ja Touko Markkanen. Tuntemattomin heistä oli Alkoholipoliittisen tutkimuslaitoksen tutkija Touko Markkanen, joka promoottori Armas Niemisen mukaan oli ”tunnustettu auktoriteetti käyttäytymistieteiden multivariaatiomenetelmien alalla”. Rainer von Fieandt oli puheenjohtajana ratkaisevasti vaikuttanut korkeakoulun menestykselliseksi osoittautuneeseen siirtoon Tampereelle. Eino Saari oli oma kansleri. Heikki Warista ja Väinö Linnaa sopivampia kunniatohtoreita Yhteiskunnalliselle korkeakoululle olisi ollut vaikea kuvitella.
Mutta yksi oli joukosta poissa eikä siitä syystä myöskään kunnioittanut tilaisuutta läsnäolollaan: pääministerinä aikanaan siirtoon vaikuttanut presidentti Urho Kekkonen. Hänet oli yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan professorineuvosto pudottanut kunniatohtorien listalta yhden äänen enemmistöllä. Näin oli dekaani Tuttu Tarkiainen saanut ”kostettua” vastustamansa siirron Tampereelle. Kekkonen ilmoitti toivovansa, ettei häntä enää kutsuttaisi mihinkään Yhteiskunnallisen korkeakoulun tilaisuuteen, mutta vuoden 1975 promootioon hän jo osallistui, tosin silloin kyse olikin Tampereen yliopistosta eikä enää Yhteiskunnallisesta korkeakoulusta.
*****
Viisi vuosikymmentä sitten Suomen yliopisto- ja korkeakouluverkosto oli varsin vaatimaton, jos verkostosta ylipäänsä voitiin puhua. Opetus ja tutkimus keskittyivät Helsinkiin ja Turkuun, koko itä-Suomi ja pohjois-Suomi Oulua lukuunottamatta olivat vailla yliopistotasoista opetusta. Kun osallistuin loppiaisena 1962 Jyväskylässä ns. maaseutuylioppilaskuntien kokoukseen, jossa pyrittiin luomaan vastapainoa helsinkikeskeisyydelle, näitä maaseutuylioppilaskuntia olivat Turun yliopiston, Yhteiskunnallisen korkeakoulun, Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun, Oulun yliopiston ja juuri Espoon Otaniemeen muuttaneen Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnat. Vaikka Tampereen kaupungilla ja Pirkanmaan maakuntaliitolla olivat omat alueen kehittämistavoitteensa, Yhteiskunnallisen korkeakoulun siirtoon eivät aluepoliittiset perusteet vielä vaikuttaneet samassa mitassa kuin vähän myöhemmin itä- ja pohjois-Suomen ratkaisujen osalta.
Tänään meillä on varsin laaja ja kattava yliopistojen verkosto, jota alueelliset yliopistokeskukset täydentävät. Sitä paitsi meillä on ammattikorkeakouluverkosto, joka alunperin muodostettiin yliopistojen ja ns. toisen asteen ammatillisen koulutuksen välimaastoon, jotakuinkin siihen puoleen väliin, mutta joka on vähitellen liukunut yhä lähemmäs yliopistoja. Yliopistokeskusten ja ammattikorkeakoulujen kehittämisessä ovat olleet erityisen aktiivisia sellaiset maakuntien keskuskaupungit, joilla ei ole ollut omaa yliopistoa. Vaikka kaupungit ovat lahjoitusprofessuureja perustamalla ja tutkimuksia tilaamalla osallistuneet myös yliopistojen rahoitukseen, kuntien taloudellinen osallistuminen on erilaisesta rahoitusjärjestelmästä ja kuntien omasta aktiivisuudesta johtuen tapahtunut erityisesti ammattikorkeakoulujen ja yliopistokeskusten kautta.
Kiistatta yhteiskunnallisen vaikuttavuuden ja maan tasapainoisen kehittämisen kannalta nykyisenkaltaisella yliopisto- ja korkeakouluverkostolla on perustelunsa. Poliittiset päätöksentekijät eivät voi sulkea silmiään aluepolitiikalta. Mutta yhdellä lailla tärkeä kysymys on, olisiko pienen maan henkisiä ja taloudellisia voimavaroja enemmän keskitettävä, aikaansaatava voimakkaita osaamiskeskittymiä yliopistojen perustehtäviä opetusta ja tutkimusta suorittamaan. Tähän on yhä useammin viitattu viimeaikaisessa keskustelussa, eikä syyttä. Mutta kun esimerkiksi vuosikymmen sitten toimineessa Itä-Suomen kehittämistä pohtineessa valtioneuvoston asettamassa työryhmässä ainoat todella konkreettiset esitykset liittyivät alueella sijaitsevien yliopistojen rooliin, on helposti havaittavissa, miten suuri merkitys yliopistoilla on omien alueidensa kehitysvetureina.
Yhtälö on siis vaikeasti ratkaistavissa. Sillä, että Kuopion ja Joensuun yliopistot on yhdistetty hallinnollisesti yhdeksi yliopistoksi ja Turun kauppakorkeakoulu on liitetty Turun yliopistoon, ei vielä ole kovin suurta merkitystä tämän keskustelun kannalta. Oikeasuuntaisia toimenpiteitä toki, mutta vaikutuksiltaan vähäisiä. Enemmän merkitystä voisi olla kyllin laaja-alaisella allianssiajattelulla, mutta vasta silloin, jos puheet kyetään muuttamaan riittäväksi konkretiaksi. Se taas taitaa olla vaikeaa päätellen siitä, että rakenteita täälläkin ollaan siltä osin purkamassa. Se, että Tampereen yliopiston strategian mukaan biotieteiden ja informaatiotieteiden tutkimusta ja ehkä myös opetusta yhdistetään Tampereen teknillisen yliopiston kanssa, on osoitus pyrkimyksestä muuttaa sanat teoiksi. Halu ja kyky, tahto, tehdä yhteistyötä opiskelijoiden parhaaksi on organisaatiorakenteita tärkeämpää.
Eräs vastaus on helppo antaa: kaikki rajat, ovat ne sitten yliopistojen sisäisiä tai yliopistojen välisiä, olisi saatava matalammiksi. Jos mihin, niin Tampereen yliopistoon sopii poikkitieteellisyyden korostaminen. On hyviä esimerkkejä: esimerkiksi kaupunkitutkimus voi koota tämän yliopiston eri osaajia yhteen tai lasten ja nuorten hyvinvointitutkimusta juuri täällä voidaan sektorirajat ylittäen onnistuneesti suorittaa taikka juuri täällä kyetään hyödyntämään perinteistä sijaintia julkisen ja yksityisen sektorin rajapinnalla, vain muutaman luontevan alueen mainitakseni. Laaja-alaiset ja poikkitieteelliset tutkinto-ohjelmat sekä tiedekunta- ja laitosrakenteen korvaaminen tieteenalakohtaisilla yksiköillä ovat ymmärtääkseni nykyjohdon pyrkimys vastata näihin odotuksiin.
Kokonaisnäkemyksen korostaminen yhä sirpaloidumman detaljitiedon ja yhä sektoroituneemman ajattelun aikana ei ole ollenkaan pahitteeksi.
Yliopistojen ja korkeakoulujen omat toimintaedellytykset rakentuvat perustehtävien eli korkeatasoisen tutkimuksen ja opetuksen sekä tiedon tuonnin ja viennin ympärille. Kansainvälinen kanssakäyminen lisääntyy jatkuvasti: opiskelijat, opettajat, tutkijat ja tutkimustulokset liikkuvat yli erilaisten rajojen entistä laajemmin ja vapaammin. Mutta samalla kun kansainvälinen yhteistyö lisääntyy, myös kansallisia voimavaroja olisi koottava yhteen keskinäisen yhteistyön ja rakennejärjestelyjen avulla. Vaikka yliopistot ja korkeakoulut eivät voi eikä niiden tulekaan voida vastata käytännön ongelmiin päätöksentekijöiden toivomalla tavalla ja nopeudella, panostaminen korkeatasoiseen tutkimukseen ja opetukseen on yhteiskunnallisessa kehityksessä aivan avainasemassa, katsotaan asioita sitten kansallisesti, alueellisesti tai paikallisesti. Niin yksityinen kuin julkinenkin sektori tarvitsevat paitsi ammattitaitoista työvoimaa myös ammattinsa osaavia ja kyllin avarasti ajattelevia johtajia. Yliopistoille on varattu eräänlainen ”kehitysveturin” osa oman alueensa kulttuuri- ja talouselämässä, mutta vaikutusten on säteiltävä paljon laajemmalti.
Heikki Koski
Kansleri emeritus
