Koko musiikin teoria perustuu yläsävelsarjan ominaisuuksiin. Yläsävelsarjan avulla voidaan laskea erilaisten säveljärjestelmien sävelkorkeudet ja eri sävelten välisten erojen, intervallien suhteet. Myös musiikin historiallinen kehitys on tapahtunut yläsävelsarjan mukaisessa järjestyksessä: vanhimpien asteikkomuodostelmien ja yhteissointien teoreettinen perusta selittyy yläsävelsarjan alkupään intervallisuhteilla. Myöhempi kehitys on ottanut käyttöön yhä korkeammat yläsävelsarjan lukusuhteet: oman aikamme taidemusiikissa on siirrytty pientä sekuntia pienempien ns. mikrointervallien käyttöön.

Sävelen järjestysnumero yläsävelsarjassa on kerroin, jonka avulla lasketaan sävelten värähdyslukujen suhteet puhtaassa virityksessä. Nykyisen viritystason mukainen suuren oktaavin C syntyy 66 herzin taajuudella (66 värähdystä sekunnissa). Tästä voidaan laskea esim. e1:n värähdysluku. Sävel e1 on suuresta C:stä alkavan yläsävelsarjan viides osasävel. Sen värähdysluku saadaan laskutoimituksella 5 x 66 hz = 330 hz.

Yläsävelsarjassa on osasäveliä, joita ei voida tuottaa tasavireisillä soittimilla edes likiarvoisesti. Niinpä numero 11, joka C:stä alkavassa sarjassa yleensä merkitään säveleksi fis2, on puhtaassa yläsävelsarjassa jokseenkin tasan f:n ja fis:n puolivälissä. Samoin 13. osasävel, joka yleensä merkitään as:ksi, on a:n ja as:n puolivälissä. Luonnonpuhdas yläsävelsarja on helppo tuottaa nykyisillä elektronisilla soittimilla, jotka voidaan virittää logaritmisen senttijärjestelmän mukaisesti. Tällöin yläsävelsarjan osasävelet 8-16 pitää virittää seuraavasti: c=0c, d=204c, e=386c, fis=551c, g=702c, as=840c, b=969c, h=1088c. Tätä asteikkoa on kutsuttu nimellä akustinen asteikko. Sen tuottama kaikkien sävelten yhteissointi, ns. akustinen klusteri on äärettömän kaunis sointu.

Yläsävelsarja