Ekologian haaste
Seksuaalisuus ja kulttuuri

Seksuaalisuus ja kulttuuri

Olemme edellä tarkastelleet kulttuurin ja fyysisen ympäristön välistä suhdetta. Olemme myös viitanneet luonnonympäristöstä johtuviin ja sopeutumista edistäviin fysiologisiin seurauksiin. Edellisten lukujen keskeinen sanoma on ollut, että fyysinen ympäristö ja biologinen ruumiimme eivät yksin riitä selittämään kulttuurien ilmenemismuotoja. Sosiaalinen elämä kaikessa monimuotoisuudessaan ei palaudu vain ekologisiin, maantieteellisiin tai biologisiin faktoihin. Luonnon ja kulttuurin suhde on siis toisiaan täydentävä, ei deterministinen, yksipuolisen määräävä.

Koska ihminen on ruumiinsa välityksellä kuitenkin osa luontoa, fysiologisista ja anatomisista tosiasioista koostuva rakenteellinen kokonaisuus ja toiminnallinen järjestelmä, luonnontieteellistä näkökulmaa suosiva henkilö voisi väittää, että juuri tässä seikassa piilee ihmisen käyttäytymisen perusta, joka myös mahdollistaa hänen toimintansa selittämisen ja vertailun kaikkialla, riippumatta kulttuurisista tekijöistä. Tällaisesta näkökulmasta kaikkia ihmisiä yhdistäväksi tekijäksi voitaisiin valita seksuaalinen käyttäytyminen. Tällainen olettamus on kuitenkin osoitettavissa virheelliseksi. Ymmärtääksemme kulttuuristen käytäntöjen ja uskomusten voiman, tämän osuuden lopuksi tarkastellaan juuri ihmisen seksuaalisuuden ja kulttuurin välistä suhdetta.

Seksuaalinen käyttäytyminen kulttuurisena käyttäytymisenä

On selvää, että seksuaalisuus on biologisen perimän säätelemä ja lajinsäilymiseen tähtäävä ominaisuus, joka ilmaisee ihmisen sukupuolen. Yhtä selvää kuitenkin on, että seksuaalisuuden ilmeneminen ihmisyhteisöissä on voimakkaasti sidoksissa kulttuuriseen ympäristöön. Seksuaalisuutta ja seksuaalista käyttäytymistä on tarkasteltava siihen liittyvien kulttuuristen arvojen ja käytäntöjen kautta. Seksuaalinen käyttäytyminen onkin eräs sosiaalisen käyttäytymisen muoto. Tästä seuraa, että se on kaikissa ihmisyhteisöissä normitettua. Toisin sanoen, seksuaalinen kanssakäyminen on aina rajoitettua ja tarkkaan säädeltyä. Jokaisessa yhteisössä on ryhmiä ja henkilöitä, joiden kanssa seksuaalisuhteet ovat kiellettyjä. Nämä kiellot ilmenevät usein ns. insestikieltoina ja niiden rikkominen insestisyytöksinä.

Seksuaalisuuteen liittyvien kulttuuristen arvojen ilmeneminen ihmisen käyttäytymisessä on yleensä varsin näkyvää. Konkreettinen esimerkki on latinalaiselle maailmalle ominainen machismo-käyttäytyminen, miessukupuoleen liittyvä maskuliinisuuden ja seksuaalisuuden ylikorostaminen, miehisen viriiliyden palvonta ja sen julkinen näyttäminen. Kiinnostavaa on, että naisihanne eri puolilla latinalaista maailmaa, Etelä-Amerikassa ja Välimeren alueella, perustuu varsin erilaisille arvoille. Useissa tutkimuksissa on väitetty, että latinalaiselle maailmalle ominaisessa kulttuurissa naisen käyttäytyminen on sidottu kunnian ja häpeän arvoihin, jotka mielletään ensisijaisesti seksuaalisiksi arvoiksi. Kunnian säilyttäminen on mahdollista käyttäydyttäessä seksuaaliarvojen mukaisesti. Arvot korostavat aviollista uskollisuutta ja seksuaalista puhtautta. Häpeä on tulos niiden rikkomisesta. Naisen seksuaaliset tarpeet olisi täten alistettu kunnian säilyttämiselle. Jos kulttuuriympäristö samanaikaisesti korostaa miesten seksuaalista viriiliteettiä ja seksuaalisia tarpeita, se kertoo myös kaksinaismoraalista. Tähän on kuitenkin lisättävä, että kyse on tietoisista arvoista, ei välttämättä tosiasiallisesta käyttäytymisestä. Ihmiset eivät ole kulttuurisen ideologiansa sokeita vankeja.

Mutta vaikka ihmisten käyttäytyminen voi olla ristiriidassa yleisen arvomaailman kanssa, kulttuuriset arvot tai säännöt ja normit säätelevät voimakkaasti ihmisten elämää. Sosiaalisessa maailmassa eläminen olisi mahdotonta, jos sen jäsenet eivät jakaisi keskenään, tiedostaen ja tiedostamattaan, säännöstöä, joka arvottaa heidän käyttäytymistään. Seksuaalinen käyttäytyminen osoittaa tämän selvästi. Vaikka tietyt ideologiset painotukset eivät estäisikään ihmisiä rikkomasta tai koettelemasta seksuaalisen käyttäytymisen rajoja ja jatkamaan elämäänsä tämän jälkeen, löytyy myös runsaasti esimerkkejä, joissa seksuaalisten arvojen vastainen käyttäytyminen on johtanut rikkojien pidättämiseen ja kuolemaan. Esimerkit eivät ole vieraita Välimeren alueen ja Lähi-idän kulttuureille. Rangaistusten syy on myös selvä. Seksuaalisten arvojen mukaista tai vastaista käyttäytymistä ei arvioida pelkästään yksilöiden käyttäytymisenä, vaan yksilöiden katsotaan viestivän käyttäytymisellään laajemman yhteisön, sukunsa ja viime kädessä koko yhteiskunnan, moraalisesta tilasta. Seksuaaliarvojen rikkominen on rikos suvun kunniaa ja yhteisön moraalista ja uskonnollista valveutuneisuutta kohtaan.

Kiinnostavaa on, että sen ohella, että seksuaalisuus ilmenee aggressiivisena machismo-käyttäytymisenä, seksuaalisuuteen liitetään myös kielteisiä ulottuvuuksia. Toisinaan puhutaan jopa ruumiskielteisyydestä. Tällaista asennetta saattaa ilmetä tiettyjen kristillisten lahkojen piirissä. Seksuaalisuus nautintona mielletään negatiiviseksi ominaisuudeksi. Seksuaalisuuden tehtävät liitetään yksinomaan suvun jatkamiseen, sillä inhimillisen kulttuurin päämääränä pidetään henkistä kilvoittelua kun taas maallisten nautintojen tavoittelu on tuomittavaa. Näiden päämäärien saavuttamiseksi seksuaaliset tarpeet on kategorisesti kiellettävä. Kiinnostava kysymys on, miksi juuri seksuaalisuus nähdään kulttuuria uhkaavana tekijänä? Miksi esimerkiksi uskonnollisten pyrkimysten saavuttamiseksi ihmisten on alistuttava selibaattiin? Tämä on yleistä monissa uskonnollisissa järjestelmissä, joissa pyhyyden tavoittelu ja elämän perimmäisten syiden löytäminen nähdään mahdollisiksi ainoastaan kieltämällä seksuaalisuus, luostarilaitos toimii oivallisena esimerkkinä. Seksuaalisuuden katsotaan uhkaavan sen rajan rikkomista, joka erottaa ihmisen luonnosta.

Lisäksi on väitetty, että seksuaalinen käyttäytyminen ilmenee valtasuhteina, hallintana ja epätasa-arvona. Täten, vaikka seksuaalinen käyttäytyminen ilmentää ensisijassa miehen ja naisen välistä suhdetta sekä sukupuoleen liitettyjä arvoja, se saattaa olla samalla vallan ja hyväksikäytön väline. Viime kädessä tämä merkitsee, että seksuaalinen käyttäytyminen sosiaalisen käyttäytymisen muotona, vahvistaa ja ylläpitää aina vallitsevia sosiaalisia suhteita, sukupuolihierarkiaa ja moraalisia kannanottoja seksuaalisuuden merkityksestä.

Palatkaamme lyhyesti edellisten kappaleiden esimerkkeihin. Vaikka machismo-käsite tai häpeän ja kunnian moraali eivät soveltuisikaan kuvaamaan suomalaista kulttuuria, on esitetty, että myös Suomessa tyttöjen ja poikien moraalinen asema määrittyy eri tavoin - juuri seksuaalisten kokemusten kautta. Tosin sanoen, se mikä on pojille sallittua ja heidän miehisyyttään tukevaa, on uhka tyttöjen maineelle. Tyttöjen seksuaalisen käyttäytymisen perusta on maineen varjeleminen. Näin ollen myös Suomessa tytöt ja pojat ovat varsin eriarvoisessa asemassa. Sukupuolisen eriarvoisuuden räikein esimerkki on kuitenkin seksuaalinen väkivalta. Tosin eräiden ultra-evolutionististen väitteiden mukaan, raiskaukset ovat muistumia muinaisesta lajinsäilymiseen tähtäävästä kamppailusta, taistelusta ihmissuvun olemassaolon puolesta. Kyse olisi siis välttämättömästä seksuaalisesta aktista, joka mahdollistaa osaltaan lajin säilymisen. Näkemys painottaa, että lajinkehityksen myötä raiskaus-malli on jäänyt ihmissuvun perimään ehdollistaen sosiaalisen käyttäytymisen muotoja. Totta tai ei, selitys ei kumoa väitteitä epätasa-arvosta ja teon vahingollisuudesta. Näyttäisi paremminkin siltä, että nimenomaan eriarvoisuus ja sukupuolihegemonia tuottavat sosiaalisen käyttäytymisen muotoja, jotka mielletään lainvastaisiksi, mutta joita ylläpidetään eriarvoisuudesta johtuen. Jos kulttuurinen ilmasto mahdollistaa loukkaavan seksuaalikäyttäytymisen ja erilaisen moraalisen säännöstön mies- ja naissukupuolelle, laki ei riitä naisen turvaksi.

Edellisten kappaleiden kokoavana nimittäjänä on ollut kysymys sallitun ja ei-sallitun seksuaalisen käyttäytymisen kulttuurisista ehdoista ja ehtojen säätelystä. Ihmisen käyttäytymisen eräs keskeinen piirre on perimän ja kulttuuristen sääntöjen välinen jännite. Voidaanko esimerkiksi koskaan sanoa, että jokin teko on ihmiselle luonnollinen? Mikä on perimän osuus käyttäytymisessämme? Ihmisen seksuaalisuus on raskaasti normitettua, mutta samalla se on hänelle välttämätöntä, ilmeistä ja mielihyvää tuottavaa. Kumpaa ulottuvuutta meidän pitäisi painottaa? Olkoot vastaus mikä tahansa, seksuaalisella käyttäytymisellä on aina sosiaalisia seurauksia ja kulttuuriset ehtonsa. Näin ollen myös raiskauksissa, lasten seksuaalisessa hyväksikäytössä tai insestissä ei ole kyse pelkästään ihmisen psykofyysisen ruumiin toimintahäiriöistä, tekoon syyllistyneen henkilön mielen järkkymisestä, vaan kulttuurisen todellisuuden arvoista ja sosiaalisessa elämässä vallitsevista suhteista. Seikka, joka tosin näyttää usein unohtuvan ongelmaa pohtivilta virkamiehiltä.

Insesti: kulttuurinen sääntö vai universaali ohje?

Sallitun ja ei-sallitun seksuaalikäyttäytymisen eräs keskeinen rajaaja on insestikielto. Mutta mitä on insesti ja insestikielto? Koska monissa yhteiskunnissa suvun, perheen ja avioliiton käsitteet ja niihin liittyvät käytännöt ja uskomukset ovat hyvinkin erilaisia, on ilmeistä, että myös insestiin liittyvät säädökset voivat olla erilaisia. Sen tarkastelu ei ole mahdollista viittaamalla vain esimerkiksi Suomen lakiin, joka nimeää insestiin syyllistyneet ja määrittelee tuomion, joka seuraa määrättyjen sukulaisten välisestä sukupuolisuhteesta.

Jos valitsemme antropologisen perspektiivin, insestiä ja insestikieltoa on tarkasteltava seksuaalisuuteen, perhemuotoon ja avioliittoon liittyvien erilaisten ilmenemismuotojen ja käsitysten kautta.

Lähisukulaisten, esimerkiksi vanhempien ja lasten, väliset sukupuolisuhteet eivät ole olleet aina kiellettyjä. Tunnetuin esimerkki on ns. kuninkaallinen insesti. Kuninkaan ja hänen tyttärensä tai hallitsevan perheen sisarusten välisillä avioliitoilla pyrittiin estämään jumalallista alkuperää olevien hallitsijoiden sekoittuminen alamaisiinsa, sillä jumalan on avioiduttava ainoastaan toisen jumalallista alkuperää olevan olennon kanssa. Tämäntapaisia liittoja on solmittu esimerkiksi muinaisessa Egyptissä, Persiassa, Perussa ja Japanissa. Myös Tyynen meren saarilta, kuten Havaijilta, on tavattu vastaavia käytäntöjä. Näyttäisi kuitenkin siltä, että insestiset suhteet ovat olleet lähes aina ja kaikkialla kiellettyjä. Kaikista yhteiskunnista näyttäisi löytyvän sääntöjä, joilla sallitut ja ei-sallitut sukupuolipartnerit erotetaan kategorisesti toisistaan. Kuten muistamme, Lévi-Straussin mukaan juuri nämä säännöt mahdollistivat inhimillisen kulttuurin synnyn ja ihmisen astumisen luonnosta kulttuuriin - promiskuiteetista järjestäytyneeseen sosiaaliseen elämään.

Insestikiellon tai -tabun arviointia ja kiellon sosiaalisten seurausten tarkastelua vaikeuttavat kuitenkin kulttuuriset erot, ennen kaikkea avioliittosäädösten ja sukulaisuuskäsitteen osalta. Onko perhe poliittinen ja oikeudellinen yksikkö, osa laajempaa sukuyhteisöä, joka määrittää perheen tehtävät? Vai onko perhe ennen kaikkea talousyksikkö? Onko sen ensisijainen tehtävä perheenjäsenten hyvinvoinnin turvaaminen? Vai liittyvätkö perheen tehtävät jälkeläisten sosialisaation ja yhteiskuntakelpoisuuden varmistamiseen? Ovatko perheenjäsenten keskinäiset suhteet erilaisia eri kulttuureissa, koska perheenjäsenten käsitteet eroavat eri kulttuureissa? Miksi määrättyjen perheenjäsenten välinen seksuaalinen käyttäytyminen mielletään vahingolliseksi ja miksi se on kiellettyjä?

Tieteen historia tuntee useita teorioita, joilla insestikieltoa on pyritty selittämään. Lévi-Straussin tavoin myös Sigmund Freud, tosin jo paljon ennen häntä, yhdisti kulttuurin synnyn juuri insestikieltoon. Seksuaalisuus edusti Freudille luontoa, jonka kahlitseminen, yhteisöllisen elämän turvaamiseksi, oli mahdollista ainoastaan säätelemällä seksuaalikäyttäytymistä ja kategorisoimalla ne kohteet, joiden kanssa seksuaalinen kanssakäyminen oli joko sallittua tai kiellettyä. Freud tähdensi insestisten halujen luonnollisuutta. Seksuaalisen kehityksen myötä lapsi kuitenkin vapautuu niistä ja suuntaa seksuaaliset tarpeensa perheen ulkopuolelle. Freudin mukaan insestiset halut olivat osa yksilön libidon alaista seksuaaliviettiä. Freud korostikin, että seksuaalisten tarpeiden ensimmäinen kohde on aina lapsen omat vanhemmat. Perheessä tapahtuvan sosialisaation myötä seksuaalisen kiinnostuksen kohteet kuitenkin muuttuvat. Insestikiellon institutionalisoinnin syyt palautuisivat täten yhteisölliselle elämälle välttämättömään sosialisaatioprosessiin, jonka mekanismina palvelee perheyhteys.

Freudin näkemykset olivat osaltaan suunnattu Edvard Westermarckin evolutionistisia ajatuksia vastaan. Westermarckin mukaan lapsuusiän läheisyydestä ja tuttuudesta seuraa seksuaalinen välinpitämättömyys ja haluttomuus niin vanhempien ja lasten kuin sisarustenkin välille. Tämä oli Westermarckin mukaan osoitus luonnollisesta ja vaistonvaraisesta seksuaalisuuden kieltämisestä, jonka hän liitti lajinkehitykseen. Westermarckin näkemys on täysin päinvastainen kuin Freudin, vaikka molemmat korostivat juuri perheen merkitystä seksuaalisten halujen suuntaajana. Molemmissa näkemyksissä tähdennetään perhe-elämän merkitystä emotionaalisena vastavoimana yksilöiden haluille. Freudin yksilöpsykologiseen lähestymistapaan liittyy kuitenkin sosiologinen piirre, sillä hän näkee insestikiellon välttämättömänä sosiaalisen elämän jatkumiselle ja sosialisaatio-prosessin takaajana. Westermarckin varsin sosiaalipsykologinen lähtökohta puolestaan sisältää biologisoivan korostuksen, sillä Westermarck korosti kiellon luonnollista perustaa, joka hänen mukaansa oli evoluution tulos ja ihmislajin säilymisen tae.

Biologinen lähestymistapa on varsin yleinen ja yleisesti hyväksytty. Se väittää, että insestikielto estää lajin degeneraation ja ylläpitää lajin säilymistä. Tämä näyttäisi varsin pätevältä selitykseltä. Mutta miten tämä väite todennetaan? Lajin degeneraatio tuskin ilmenee välttämättä heti seuraavissa sukupolvissa, ja vaikka lähisukulaisten välisestä seksuaalisesta kanssakäymisestä johtuvat haitalliset seuraukset ilmenisivätkin jo lapsissa ja lastenlapsissa, kuten esimerkiksi verenvuototauti, miten ihmiset itse osaisivat heti yhdistää nämä oireet ns. insestiseen käyttäytymiseen? Olettaen, että heidän päättelyynsä ei vaikuta moderni teknologia tai luonnontieteiden esittämät hypoteesit ja faktat. Näkemys pitää sisällään oletuksen, että kyseessä on ihmiskunnan historian kannalta keskeinen oivallus, joka palautuu ihmiskunnan muinaishistoriaan. Näkemystä voidaan tukea olettamalla, että luontoa tarkkailemalla, kuten kotieläimiään, ihminen on ratkaissut lajia rappeuttavien oireiden ja insestin välisen yhteyden. Näkemyksen ongelma on kuitenkin sama kuin Westermarckin näkemyksessä. Jos seksuaalinen haluttomuus on ihmiselle luonnollista tai insestisen käyttäytymisen degeneroivat vaikutukset ilmeisiä, niin miksi koko kieltoa tarvitaan. Tähän kysymykseen on vastattava, jos valitsemme biologisoivan selityslinjan.

Freudilaisen, westermarckilaisen ja degeneraatio-mallin lisäksi on esitetty suuri joukko erilaisia selityksiä. Mainittakoon, että kaikilla kolmella ensin mainitulla on yhä kannattajansa, westermarckilaisuus elää jopa uutta renessanssia evoluutiopsykologian nousun myötä.

Amerikkalaiset sosiologit esittivät 1940- ja 1950-luvuilla, Freudiin tukeutuen, että insesti uhkaa ennen kaikkea yhteiskunnallista järjestystä ja auktoriteettien asemaa rikkomalla normitetut sukupuolisuhteet. Insestikielto olisi täten välttämätön sosiaalisen elämän jatkumiselle ja yhteiskunnallisen järjestyksen säilymiselle. Sillä on määrätty funktionsa. Se tarjoaa mekanismin, jolla uhka minimoidaan ja auktoriteettisuhteita ylläpidetään. Tällaista lähestymistapaa on sittemmin ankarasti kritisoitu, sillä sen on nähty syyllistävän lapset. Jos auktoriteettisuhteet ovat välttämättömiä yhteiskunnalle ja insestisten suhteiden nähdään uhkaavan niitä, niin silloin lapset, omiin vanhempiinsa kohdistuvine seksuaalisine haluineen, muodostaisivat uhan sosiaaliselle järjestykselle. Funktionalistisen selityksen ja freudilaisen lähestymistavan yhdistäminen johtaa varsin epämiellyttävään näkemyksen lasten ja vanhempien suhteesta ja lasten yhteiskunnallisesta merkityksestä.

On varmaankin totta että osa antropologeista on tukeutunut edellisiin väitteisiin, mutta niiden lisäksi antropologiassa on esitetty lukuisia erilaisia näkemyksiä insestikiellon syistä. Ehkä yleistäen voidaan esittää, että monissa niistä korostetaan insestikiellon merkitystä erilaisten sukulaisuusjärjestelmien ja avioliittomuotojen syntymiselle. Insestikiellon seurauksena yksilöt ovat pakotetut etsimään aviokumppaninsa oman jäsenryhmänsä ulkopuolelta. Tämän seurauksena on syntynyt erilaisia liittolaissuhteita, joiden on väitetty puolestaan synnyttäneen yhteiskunnallisen valmiuden. Insestikieltoa ei tarkastella enää perheenjäsenten suhteiden määrittäjänä ja osana sosialisaatioprosessia, joiden seurauksena yhteiskunnallinen järjestys taattaisiin, vaan osana laajempaa sosiaalista verkostoitumista sekä poliittisten liittoumien ja sosiaalisten ryhmien aikaansaajana.

Luultavaa on, että insestikiellon syille ei löydy koskaan yksiselitteistä ja varmaa vastausta. Edellä esitettyihin väitteisiin sisältyy osa totuudesta. Mikään niistä ei pysty kuvaamaan ja selittämään ilmiötä kokonaisuudessaan. Kulttuurien maailma on siksi erilainen, että insestikielto, sosiaalista elämää kaikkialla jäsentävä käytäntö, ei avaudu tutkijalle tai lukijalle, jos emme ymmärrä sen yhteyttä perheen, sukulaisuuden ja avioliiton erilaisiin ilmenemismuotoihin. Ilmiön alkuperää on turha etsiä.

Lisäluettavaa: Vänskä, Annamari (2006): Vikuroivia vilkaisuja : Ruumis, sukupuoli, seksuaalisuus ja visuaalisen kulttuurin tutkimus. Helsingin yliopisto.

Ronkainen, Suvi (1994): Seksuaalisuus ja sukupuoliidentiteetti. Teoksessa Ronkainen, S.,
Pohjolainen, P. & Ruth, J-E. Erotiikka ja elämänkulku. Juva: WSOY. 124-142 Tordjman, G. 1998.
Kahden kesken: Opas rakkauteen ja seksuaalisuuteen. Suom. L. Nivala. Helsinki: Otava.