TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Johdatus kulttuuri- ja sosiaaliantropologiaan


Sivukartta
 
Etusivu
Mitä on antropologia?
Luonto ja kulttuuri
Yksilö ja yhteiskunta
Rituaalit ja uskonto
Antropologinen tieto
Antropologisen tiedon relevanssi

Erityistermiluettelo
Kirjallisuutta

Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun

 
Antropologinen tieto

Antropologisen tiedon relevanssi

Vaikka maailma, poliittisena ja taloudellisena järjestelmänä, yhdentyy, kulttuurien välimatka näyttäisi säilyvän. Voitaisiin jopa väittää, että se kasvaa Afrikan marginalisoituessa maailmaa pyörittävän poliittis-taloudellisen valtakoneiston äärelle, Aasian pirstaloituessa tuloerojen ja elämäntapojen mosaiikiksi ja yhdentyvän Euroopan erottautuessa muusta Euroopasta ja imiessään itseensä itäisen Euroopan kansalaisia ja kolonialisoimiensa ihmisten jälkeläisiä. Jos tämä lähtökohta hyväksytään, antropologinen tieto on entistäkin tarpeellisempaa arkielämän toimintojen ja yhteisöllisten ratkaisujen ymmärtämiseksi erilaisissa kulttuurisissa tilanteissa.

Antropologinen tieto ja paikalliskulttuurit

Ne väitteet ja väärinkäsitykset, joissa antropologiaa pidetään kuihtuvana tieteenä heimoyhteisöjen ja paikalliskulttuurien kadotessa maailman kartalta, unohtavat sen tärkeän seikan, että maailmaa koettelevat muutokset eivät rajoitu vain viimeisiin vuosikymmeniin. Muutos on ollut kulttuureille aina ominaista. Viimeisen yli sadan vuoden aikana, jolloin antropologia on esiintynyt itsenäisenä tieteenä, se on pystynyt tarjoamaan omalle ajalleen mielekkään tutkimuksellisen lähtökohdan erilaisten ilmiöiden kartoittamiseksi, selittämiseksi ja tulkitsemiseksi. Antropologia ei ole menetettyjen yhteisöjen katoava tulkki, työttömäksi jäävä tiede. Yhteiskuntien muuttuessa myös tutkimus kohdentuu uudenlaisten vaatimusten mukaisesti eikä antropologia ole poikkeus muiden tieteiden joukossa. Kaikki tieteelliset lähtökohdat pyrkivät tarjoamaan vastauksia niihin kysymyksiin, joita aikalaiskulttuurit pitävät tärkeinä ja ensisijaisina. Länsimaisen tieteen historia on kertomus länsimaisen kulttuurin maailmankuvan muuttumisesta, vanhojen näkemysten, instituutioiden ja elämäntapojen korvautuessa uusilla käsityksillä ja käytännöillä. Tämän päivän antropologian suurin haaste on säilyttää aktiivisuutensa tieteiden kilpaillessa tutkimusalojensa rajoista ja rahoituksesta, ihmisten ja yhteisöjen verkostoituessa, poliittisten päättäjien ja ryhmittymien kuin myös taloudellisten etupiirien ja voimien pyrkiessä kasvattamaan vaikutusmahdollisuuksiaan, valtaansa ja elintilaansa.

Paikalliskulttuurit, antropologisen tutkimuksen perinteinen kohde, eivät ole kuoleva ilmiö. Ne muuttuvat, toisinaan muutokset ovat väkivaltaisia, toisinaan taloudellisen tilanteen tai sosiaalisten ja materiaalisten tavoitteiden ja olosuhteiden sanelemia. Paikallisuus ei merkitse kulttuurista eristäytymistä, jos se on koskaan sitä edes merkinnyt. Alkavan vuosituhannen paikalliskulttuurit ovat paikallisia, koska ne osin suodattavat ja muuntavat maailmaa ristiin rastiin kiertäviä vaikutteita ja ilmiöitä erilaisiksi ratkaisuksi, joiden ymmärtäminen ei ole mahdollista vain vetoamalla yleisiin talousteorioihin tai politologisiin ja sosiologisiin makrotasolla eteneviin tutkimuksiin. Kulttuuristen erojen ja samankaltaisuuksien arvioiminen yhdentyvässä maailmassa lähtee aina kulttuurien historiasta ja aikalaiskontekstista. Tämä saattaa kuulostaa kuluneelta väitteeltä. Mutta, vaikka Euroopassa, USA:ssa tai muualla tehtyjen poliittisten päätösten ja pääomavirtojen kulkeutumisen tarkastelu tarjoaa tärkeän näkökulman esimerkiksi kehitysmaiden tilanteen selvittämiseksi, tämä ei yksin riitä Angolan, Kongon, Ruandan, Somalian tai Ugandan kärjistyneiden olosuhteiden arvioimiseksi ja ymmärtämiseksi. Ilman etnisten luokitusten, sukulaisuusjärjestelmän, uskonnollisten käytäntöjen, kolonialismin vaikutusten sekä USA:n ja entisten sosialistimaiden valtapolitiikan aiheuttamien paikallisten - ihmisten arkielämässä ilmenevien - seurausten tuntemusta, jää poliittisen kaaoksen selittäminen vaillinaiseksi. Tiedontarve on loputonta, eritoten eri kulttuureista, niiden uskomuksista, käytännöista ja historiasta.

Tämän tiedontarpeen tyydyttämiseen soveltuu antropologinen tieto ja tietämys. Sen arvo pohjautuu ihmisten arkielämän sekä yhteisöperusteisen osallistumisen ja rituaalisen käyttäytymisen taltioimiseen ja tulkitsemiseen kuin myös niiden kompleksisen luonteen ymmärtämiseen. Tämä ei merkitse, että antropologinen tieto olisi absoluuttista tai objektiivista tai, että se ei olisi kumottavissa. Antropologia on yhtä herkkä kritiikille ja kritiikin aiheuttamille muutoksille kuin mikä muukin akateemiseen maailmaan lukeutuva tieteellinen orientaatio.

Jotta näitä väitteitä voitaisiin arvioida, niitä on syytä tarkastella suhteessa ajankohtaisiin ilmiöihin. Ilmiöihin, jotka ovat tärkeitä, tosin eivät ainutlaatuisia, tämän päivän ihmisille. Tilan puute suo mahdollisuuden vain yhden esimerkin esittämiseen. Seuraavassa tarkastellaan etnisyyden ongelmaa.

Etnisyyden ongelma

Kulttuuriset ideat itsestä ja samuudesta tarvitsevat syntyäkseen jotain joka on vierasta ja erilaista. Tämä tarkoittaa, että kulttuurisen identiteetin luominen ja itsemäärittely tapahtuu vastakohtien ja erojen kautta - niiden tapojen, uskomusten ja ilmiöiden luokittelun avulla, joka yhdistää tietyn ryhmän jäsenet, samalla kuitenkin erottaen kyseisen ryhmän muista ryhmistä. Tämä on juuri se seikka, johon totemismia käsittelevässä lyhyessä osuudessa viitattiin, ja jota osa tutkijoista pitää totemismin perimmäisenä merkityksenä. Kyse olisi ennen kaikkea kulttuurisen identiteetin ymmärtämistä ja luomisesta.

Koska ryhmän ja yksilöiden itsemäärittely ja identiteetti ovat alttiina muutoksille, niitä on tarkasteltava suhteessa historiaan ja muuttuviin olosuhteisiin ja intresseihin. Oletus siitä, että ikuiset, muuttumattomat ja ainutkertaiset sosiaaliset ja historialliset siteet, kulttuuriset sitoumukset ja rodulliset tekijät määräisivät tietyn ryhmän luonteen, on kestämätön. On muistettava, että poliittiset, taloudelliset ja sosiaaliset muutokset aiheuttavat paineita myös ryhmän ja yksilöiden itsemäärittelylle suunnaten määrittelyn sisältöä ympäristön vaatimusten mukaiseksi, joko ulkoapäin tai ryhmän sisältäpäin. Myös yksilöiden muuttuvien elämäntilanteiden seurauksena itsemäärittely sekä yhteenkuuluvuuden siteet ja tuntemukset saattavat muuttua. Esimerkiksi pakolaistilanteessa tai siirtolaisuuden seurauksena ihmiset joutuvat punnitsemaan kulttuurisia siteitään ja sopeutumistaan uusiin olosuhteisiin.

Maailma on täynnä erilaisia ja toisilleen vastakkaisia esimerkkejä kulttuurisesta integraatiosta, kulttuurisesta vastarinnasta, sulautumisesta ja sopeutumisesta. Miksi New York on maailman suurin juutalainen kaupunki tai miksi Berliiniä pidetään eräänä turkkilaisen kulttuurin keskuspaikkana tai miksi Kalifornia meksikolaistuu anglosaksisen identiteetin kustannuksella? Mutta miksi suurin osa niiden henkilöiden jälkeläisistä, jotka muuttivat Suomesta Amerikkaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, ei osaa enää suomea ja on hylännyt suomalaiset nimensä? Miksi arabian kieli hävisi nopeasti Itä-Afrikan rannikko-alueelta ja arabi-kulttuuri swahilisoitui, vaikka Arabian niemimaalta suuntautunut muuttoliike 1700- ja 1800-luvuilla oli vilkasta ja alueiden hallinta oli omanilaisten arabien käsissä? Miksi Intiasta tulleiden työntekijöiden sata vuotta sitten tuoma hindulainen kulttuuri on kuitenkin säilynyt elinvoimaisena Afrikan itäisellä rannikolla ja rannikkoalueen monilla saarilla? Miksi suurin osa Uuden Seelannin maoreista on ajettu urbaanien keskusten laidoille oman kielensä ja osin omat tapansa unohtaneina? Miksi Pohjois-Amerikan intiaanien keskuudessa jo kertaalleen unohdettuja esi-isien tapoja opetellaan uudelleen?

Voimme esittää edelliset kysymykset myös yleisemmässä muodossa. Miksi ihmiset usein miettivät mihin ryhmään he haluavat identifioitua? Miksi ihmiset unohtavat esi-isiensä ja vanhempiensa kielen ja käytännöt? Miksi ihmisiä pakkosopeutetaan? Mitä keinoja heillä on käytettävissään vastustaakseen sopeutusta tai integraatiota? Miksi vähemmistöt sulautuvat toisinaan enemmistöön, toisinaan eivät? Antropologisen tiedon relevanssi liittyy näiden kysymysten arvioimiseen. Vastaukset löytyvät usein kulttuurisen todellisuuden olemuksesta, identiteetin ylläpitoon liittyvistä käytännöistä ja uskomuksista. Mutta, jotta kokonaistilanteen hahmottaminen olisi mahdollista, ryhmän kulttuurinen todellisuus on syytä suhteuttaa myös luokan, sukupuolen ja kansalaisuuden käsitteisiin sekä vallitsevaan poliittiseen keskusteluun vähemmistöjen asemasta kuin myös valtiovallan toimenpiteisiin koskien vähemmistöjen oikeuksia. Tällöin perustavaa laatua oleva kysymys olisi: keitä me olemme?

Kulttuurisen identiteetin yhteydessä viitataankin yleensä etnisyyden käsitteeseen. Mutta milloin kulttuuri-identiteetti muuttuu etniseksi identiteetiksi? Yleinen väite on, että etnisyys on ennen kaikkea poliittinen luomus, ulkoapäin tuotettu kontrollin ja hallinnan väline. Tietyn kansanryhmän leimaaminen etniseksi ryhmäksi tai kääntäen, etnisyyden korostamisen kieltäminen tietyltä ryhmältä, saattaa olla keino kulttuuriseen riistoon, kolonialististen intressien toteuttamiseen tai sotilaalliseen interventioon. Tässä merkityksessä etnisyys, käsitteenä, viittaisi poliittiseen syrjintään ja eriarvoisuuteen, toisin kuin identiteetti, jonka perustana olisivat arkielämän käytännöt ja kokemukset, jotka edustavat yksilöille jatkuvuutta, historiaa ja kulttuurisen tiedon periaatteita. Esimerkinomaisesti todettakoon, että monet Israelin valtion alaisuudessa asuvista beduiineista kieltäytyivät tunnustamasta omaa etnisyyttään, jonka viranomaiset olivat heille myöntäneet. Beduiineille ulkoapäin määritellyssä etnisyydessä ruumiillistui modernisaation nimissä toteutettava beduiinikulttuurin tuhoaminen, poliittinen manipulaatio ja valtiovallan hegemonia. Monissa tutkimuksissa korostetaankin, että etnisyys liittyy keskeisesti kansallisvaltioiden syntyyn. Vasta tällöin vähemmistökansallisuuksien arviointi suhteessa valtaväestöön olisi muuttunut ratkaisevasti. Väitteestä seuraa, että vähemmistöjen asemaan liittyvät poliittiset, kulttuuriset ja juridiset ongelmat, sellaisina kuin ne usein nykyisin esiintyvät, olisivat yhteydessä ennen kaikkea nationalistisiin aatteisiin.

Mutta myös tutkijat syyllistyvät toisinaan "etnisointiin", erilaisuuden/erillisyyden korostamiseen. Tiede onkin tuottanut ristiriitaisia selitysmalleja enemmistön ja vähemmistöjen suhteista. Oivallinen esimerkki löytyy Pohjois-Amerikan intiaanikulttuurien muutosta ja häviämistä kuvaavista antropologisista kannanotoista. Antropologi Edward Bruner väittää, että 1930- ja 1940-luvuilla vallalla ollut näkemys, "kertomus", takertui kahteen käsitteeseen selittäessään kulttuurien tuhoutumista: akkulturaatioon (käsitykseen pakonomaisesta kulttuurisesta muutoksesta, joka seuraa valtakulttuuriin mukautumisesta) ja assimilaatioon (käsitykseen väistämättömästä sulautumisesta valtakulttuuriin). Näkemykseen liittyi kuitenkin myös poliittisia ulottuvuuksia, se oikeutti intiaanien maa-alueiden lunastamisen - intiaanikulttuurithan tuhoutuisivat joka tapauksessa. Sen sijaan 1970-luvulla vallitsevaksi tullut "kertomus" kiinnittyi ennen kaikkea riiston, kolonialismin, vastarinnan ja vapautuksen käsitteisiin. Intiaanit taistelevat yhä olemassaolonsa puolesta. Enemmistön ja vähemmistön kohtaaminen ei johtanut assimilaatioon, vaan epätasa-arvoon ja rasismiin. Bruner ei väitä, että toinen kertomus olisi toista oikeampi, vaan, että molemmat ovat "meidän puhettamme intiaaneista", tulkintoja kulttuurien muutoksesta.

On kuitenkin esitetty, että etnisen identiteetin perusta, riippumatta ryhmän itsemäärittelyn historiasidonnaisuudesta, palautuisi aina kysymyksiin sukulaisuudesta, yhteisyydestä ja samanhenkisyydestä sekä ideologis-uskonnollisista periaatteista. Toisaalta sosiaalisen kanssakäymisen kannalta tärkeimmiksi etnisyyden mittareiksi nousevat usein ne tekijät, jotka konkreettisesti erottavat ryhmät toisistaan, kuten kieli, pukeutuminen, fyysiset piirteet ja sosiaaliset käytännöt. Näyttäisi kuitenkin siltä, että se sosiaalisia eroja luova voima, joka kyseisiin tekijöihin liittyy, on etnisen identiteetin rakentumisen kannalta merkitsevää vain niissä tapauksissa, joissa kyseiset tekijät palautuvat sukulaisuuteen, yhteisyyteen ja samanhenkisyyteen sekä ideologis-uskonnollisiin periaatteisiin - kieli, pukeutuminen tai ruumis sinänsä eivät välttämättä kerro vielä etnisen identiteetin kokemisesta ja tästä johtuvan sosiaalisen eriytymisen luonteesta.

Viimeaikaisisissa tutkimuksissa on korostettu, että etnisyys on ennen kaikkea muuttuva ja neuvoteltavissa oleva historiallinen ja kulttuurikohtainen määre. Toisaalta on tietenkin totta, että kulttuurisen erilaisuuden kokeminen ja ryhmän itsemäärittely voivat perustua vain varsin rajalliseen määrään tekijöitä. Mutta juuri etnisyyden "rakennusaineiden" rajallisuus ja konkreettisuus ovat pitkälti syy siihen, miksi etniset piirteet mielletään usein ryhmän ikuisiksi arvoiksi sen sijaan, että kyettäisiin arvioimaan ja ymmärtämään myös niiden myyttistä luonnetta, puhumattakaan myyttisyyden hyväksymisestä.

Etnisyyden tulkintaperustana ovat siis aina toiset etniset ryhmät, kulttuurinen erilaisuus, universaali halu erottautumiseen. Ollakseen jotain, on oltava jotain josta erottua. Ongelmana on usein, että tietyn ryhmän itsemäärittelyn yleinen hyväksyntä ja juridinen tunnustaminen ei ole itsestäänselvyys valtaa pitävien taholta, vaikka toisaalta valtaryhmän oma itsemäärittely rakennetaan keskeisesti juuri sen varaan, että on olemassa etnisyydeltään erilaisia ryhmiä. Tämä paradoksi, jossa kulttuurinen erilaisuus huomioidaan, mutta käytännön erilaisuuden sosiaalinen oikeuttaminen jää tunnustamatta, on yleistä kaikkialla, myös Suomessa. Saamelaisten oikeudellinen asema ja sen historiallinen muuttuminen pohjoismaissa tarjoaa kuvaavan esimerkin. Oikeus omalla kielellä tapahtuvaan opetukseen ja maanomistus eivät ole olleet koskaan itsestäänselvyyksiä itsenäisen Suomen saamelaisille. Tilanne selittyy osaltaan sillä, että alisteisessa asemassa olevien ryhmien tai vähemmistöryhmien kulttuuriset ominaisuudet ovat usein yhteiskunnan valtaryhmittymien tai enemmistön negatiivisesti arvottamia ja toisinaan myös näiden ryhmien luomia - enemmistön tai valtaryhmittymien tarvitsematta kuitenkaan arvioida kriittisesti omaa osin ehkä fiktiivisesti luotua perinnettään ja alkuperäänsä. Ehkä tunnetuin esimerkki tästä on kansallissosialistisen Saksan harjoittama juutalaispolitiikka ja arjalaisuuden palvonta, yhtä ilmeinen on entisen Etelä-Afrikan suosima apartheid-järjestelmä. Lyhyesti, kysymys etnisyydestä on altis poliittiselle manipulaatiolle ja jatkuvien poliittisten konfliktien lähde.

Se, miten viranomaiset tietyn kansallisvaltion kansalaisten etnisiä eroja tulkitsevat ja millaisen lähestymistavan valtiovalta valitsee kunkin vähemmistöryhmän suhteen, mukaan lukien pakolaiset, on poliittisten ratkaisujen tulos. On selvää, että Suomessa romaaneja, saamelaisia, somaleja ja suomenruotsalaisia on kohdeltu hyvinkin eritavoin ja erilaisin oikeuksin. Mutta ymmärtääksemme niitä ongelmia, joita ennen kaikkea vähemmistöasemasta ja esimerkiksi somalien yhteydessä myös pakolaisuudesta seuraa, tarkastelun on lähdettävä niistä kulttuurisista periaatteista, joille etnisen ryhmän itsemäärittely perustuu. Suomessa etnisiksi ryhmiksi lasketaan yleensä esimerkiksi saamelaiset, romaanit ja pakolaisina Suomeen saapuneet vietnamilaiset ja somalit. Mutta myös enemmistönä olevia ns. suomalaisia voidaan pitää etnisenä ryhmänä. On siis muistettava, että etnisyys ei ole yhtä kuin tietyssä yhteiskunnassa vähemmistössä elävään ryhmään kuuluminen.

Yhdentyvässä maailmassa alueellisuus, paikallisuus ja kulttuurinen homogeenisuus ovat yhä useammin uudelleen arvioinnin kohteena, niin kulttuurin jäsenten itsensä kuin valtiovallan edustajienkin toimesta. Ihmiset ja ihmisryhmät siirtyvät ja muuttavat paikasta toiseen, ryhmittyvät uudelleen uusissa olosuhteissa, konstruoivat historiaansa ja hahmottavat itsensä ja etnisyytensä osana maailmaa globaalien vaikutteiden alaisuudessa - usein varsin pluralistisessa kontekstissa, monikulttuurisessa ympäristössä. Tällaisissa olosuhteissa on tuskin mielekästä palauttaa identiteetin ja etnisyyden tunnukset vain traditioon ja yhteiseen alkuperään. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että yksilöiden kokemukset oman kulttuurinsa autenttisuudesta olisivat välttämättä väistyneet. Kulttuuriset erot eivät ole kadonneet mihinkään, eikä kulttuurien välimatka kumoutunut.

Olisikin virheellistä olettaa, että yksilöt paikallistasolla olisivat vain passiivisia poliittisen ja taloudellisen hegemonian uhreja, jotka ulkoapäin suuntautuneen väliintulon tai hyväksikäytön tuloksena määriteltäisiin yksikantaan etniseksi ryhmäksi tai joilta etnisyyden tunnukset kiellettäisiin. Etnisyyden rajat ovat paremminkin seurausta arkielämän käytäntöjen ja vallitsevan kultuurisen ja poliittisen diskurssin yhteenkietoutumisesta tietyssä sosio-poliittisessa tilanteessa, tiettyjen historiallisten olosuhteiden vallitessa, tietyn kulttuurisen tiedon ja kokemuksen ohjaamina.

Edellä olemme korostaneet, että etnisyys ja identiteetti eivät ole vakioita, vaan muuttuvia määreitä, joilla ryhmä kiinnittää itsensä aina uuteen kulttuuriseen ja historialliseen tilanteeseen mukauttaen itsemäärittelyään olosuhteiden vaatimusten mukaisesti. Mutta miten suomalainen kulttuurinen todellisuus muuttaa esimerkiksi somalinuorten itsemäärittelyä. Jos etnisyys on kollektiivinen ja emotionaalinen voimavara, miten pakolaistilanne ja uusi kulttuurinen ympäristö vaikuttavat nuorten identiteetin rakentumiseen. On luultavaa, että Suomessa syntyneet ja varhaislapsuutensa täällä viettäneet nuoret samastuvat osittain suomalaiseen kulttuuriin. Mutta toisaalta pakolaistilanne saattaa voimistaa perinteen ja uskonnon otetta juurettomuuden uhatessa yhteisöä. Se saattaa yhtä hyvin edistää vanhempien ja lasten välistä konfliktia ja somalikulttuurin arvoista irtautumista. Irtautumisesta ei kuitenkaan välttämättä seuraa valtakulttuuriin integroituminen tai sulautuminen, vaan todennäköisempi vaihtoehto on marginalisoituminen. On kuitenkin hyvä muistaa, etteivät vaihtoehdot välttämättä sulje pois toisiaan, vaan saattavat toteutua osin yhdessä. Vastaus ei ole siis koskaan itsestään selvä ja yksiselitteinen. Vastausten saamiseksi tarvitsemmekin tutkimusta. Antropologinen tutkimus tarjoaa myös tulevaisuuden yhteiskunnissa yhden varteenotettavan lähtökohdan vastausten etsimiseen.

Rituaalit  ja uskonto