TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Johdatus kulttuuri- ja sosiaaliantropologiaan


Sivukartta
 
Etusivu
Mitä on antropologia?
Luonto ja kulttuuri
Yksilö ja yhteiskunta
Rituaalit ja uskonto
Rituaalinen konteksti
Mitä on uskonto?

Antropologinen tieto

Erityistermiluettelo
Kirjallisuutta

Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun

 
Rituaalit ja uskonto

Rituaalinen konteksti

Ihmisen elämää voidaan tarkastella jaksojen sarjana. Tätä toisiaan seuraavien vaiheiden sarjaa, jossa yhtenä ääripäänä on syntymä ja toisena kuolema, kutsutaan elämänkaareksi. Samalla kun ihmiset siirtyvät edellisestä vaiheesta seuraavaan, heihin liitetään uusia sosiaalisia statuksia. Tärkeä huomio on, että usein siirtyminen statuksesta seuraavaan tapahtuu rituaalisessa kontekstissa. Näyttäisi siis siltä, että elämänkaari on jaksotettu rituaalien avulla, kaste ja nimenanto, konfirmaatio, häät ja kuolema ovat kaikkiritualisoituja tapahtumia. Mutta mitä on rituaali?

Rituaalit ja symbolit

Laajassa merkityksessä mikä tahansa toistuva teko on rituaali. Aamuisin monet meistä tekevät askareiden sarjan, jonka toistamme seuraavana ja sitä seuraavana aamuna. Voitaisiin väittää, että suoritamme joka päivä aamurituaalin. Lähes kaikki ihmiset tekevät tavalla tai toisella joukon yksityisiä rituaaleja, jotka toistuvat määräajoin. Mutta koska ne ovat yksityisiä, niiden tutkiminen ja niiden aikaansaamien sosiaalisten seurausten ymmärtäminen on äärimmäisen vaikeaa. On selvää, että antropologien ja kulttuurintutkijoiden päähuomion kohteena ovat olleet julkiset rituaalit. Yhteistä näille rituaaleille on, että ne voidaan nähdä toistuvina suorituksina tai käyttäytymisen muotoina, joihin ei näyttäisi liittyvän suoranaista tai välitöntä teknistä intressiä tai tiedostettuja instrumentaalisia tavoitteita.

Rituaaleja koskevat perinteiset selitykset voidaan jakaa kahteen pääluokkaan. Ensimmäisen mukaan rituaalien avulla esitetään näkemyksiä todellisuudesta, rituaalit ovat kulttuurisia kommentteja todellisuuden luonteesta ja maailman järjestyksestä. Toisen näkemyksen mukaan rituaalit ovat puhtaasti ekspressiivisiä suorituksia, jotka eivät suinkaan pyri selittämään maailmaa, vaan ilmaiset symbolisesti keskeisiä arvoja rituaalin suorittaman yhteisön sosiaalisesta elämästä, samalla välittäen niitä osallistujilleen. Jälkimmäinen luokka pitää sisällään myös funktionalistiset selitykset. Niissä rituaalien katsotaan palvelevan mekanismina, jolla yhteisön sosiaalista järjestystä ja luontosuhdetta säädellään ja kontrolloidaan, ihmisten itsensä ollessa siitä tietämättömiä.

Keskeinen kysymys kuuluu, löytyykö rituaalin merkitys, osana vallitsevaa uskonnollista järjestystä, (a) sen kyvystä tarjota informaatiota ja selityksiä suorittajilleen, vai (b) itse performanssista, symbolisesta käyttäytymisestä ja kommunikaatiosta, jota ei pidä arvioida rationaalisen käyttäytymisen mittareilla, vaan metaforana, vai (c) onko rituaaleilla määrättyjä tehtäviä, funktioita, jotka palvelevat kokonaisjärjestelmää ja ylläpitävät yhteiskuntaa, kuten Roy Rappaport väittää aikaisemmin esittelemässämme Uuden-Guinean tsembagojen sikarituaaleja käsittelevässä esimerkissä?

Ehkä järkevin vastaus on, että rituaalit voivat olla kaikkea tätä. Tässä yhteydessä on kuitenkin korostettava rituaalisen käyttäytymisen ja vallankäytön yhteyttä. Poliittinen järjestelmä on aina myös rituaalinen järjestelmä. Poliittista valtaa ja yhteiskunnallista hierarkiaa selitetään, symboloidaan ja ylläpidetään rituaaleilla. Presidentin uudenvuodenpuhe, itsenäisyyspäivän vastaanotto presidentin linnassa tai etikettisäännöt puhuteltaessa ja lähestyttäessä valtionpäämiehiä, ovat ennen kaikkea esimerkkejä rituaalisesta käyttäytymisestä, kuten myös kansallislaulun tai Porilaisten marssin soittaminen tiettyinä määrättyinä ajankohtina, puhumattakaan olympialaisten ja muiden urheilutapahtumien palkinnonjakoseremonioista isänmaallisine painotuksineen, lippuineen ja kansallislauluineen, jotka viestivät katsojille ja kuulijoille oman valtion erinomaisuudesta.

Kaikissa näissä esimerkeissä rituaalit kiinnittyvät symboleihin, kuten lippuihin, eleisiin, sanoihin, lauluihin, kunniamerkkeihin, palkintoihin, palkinnonjakokorokkeisiin jne., jotka informoivat katsojia ja kuulijoita tilaisuuteen kiinnittyvistä merkityksistä. Symbolien luonteeseen kuuluu, että niihin liitetään niille varatun vakiintuneen tai kirjallisen merkityssisällön ohella myös muita merkityksiä, jotka ovat yleisesti tiedostettuja. Symbolien käytön ymmärtäminen ei ole kuitenkaan mahdollista, jos emme ymmärrä sitä kontekstia, sitä sosiaalista ja kulttuurista ympäristöä, jossa niitä sovelletaan. Jos emme esimerkiksi tiedä, miten urheilijat käyttäytyvät urheilukisoissa, palkintojenjakoseremonia on käsittämätön näytelmä erilaisine toistuvine vaiheineen, puhumattakaan hopi-intiaanien sadetanssista, jaavalaisesta varjoteatterista tai islamilaisesta hautajaisseremoniasta. Rituaalin symbolien tulkinta onnistuu vain suhteuttamalla symbolit rituaaliseen kontekstiin. Symbolit välittävät informaatiota ympäristölleen, samalla rituaaliin osallistuvat kommunikoivat symbolien välityksellä toistensa ja performanssin yleisön kanssa. Jotta symbolit pystyisivät välittämään viestejä, niiden on oltava yhteisiä, julkisia, osallistujien ja yleisön keskenään jakamia.

Mutta voivatko symbolit olla myös yksityisiä? Mitä ne tällöin symbolisoisivat? Mitä ne edustaisivat, mistä ne kertoisivat, mihin ne viittaisivat? Jos vain yksi henkilö pystyy tulkitsemaan määrätyn symbolin, sen informaatioarvo on mitätön. Kääntäen, jos symboli ei pysty välittämään edustamiaan merkityksiä tietylle yhteisölle tai valitulle yleisölle, se ei representoi, se ei edusta mitään - se ei ole symboli.

Edellisestä seuraa, että rituaalin olemukseen kuuluu säilyttävä ulottuvuus. Se ilmaisee jotain, mutta samalla se toistaa siihen liitettyjä merkityksiä. Mutta yhtä lailla rituaaleista voidaan löytää uusintava, uudistava ja muutoksia aikaansaava elementti. Antropologi Victor Turner onkin korostanut, että rituaaliin sisältyy aina luova tekijä, rituaalit luovat ja uudelleen luovat arvoja ja kategorioita, joita ihmiset yhdistävät elämäänsä ja joiden avulla he tarkastelevat todellisuuttaan. Rituaalit viestivät aina ihmisten välisistä, ihmisten ja luonnon välisistä sekä ihmisten ja inhimillisen elämän ulkopuolella olevan supranormaalin maailman tai tuonpuoleisen välisistä suhteista. Vanhemmassa kirjallisuudessa rituaalien asema ihmisten ja supranormaalin maailman välisen suhteen määrittäjänä ja kuvaajana muodostui keskeiseksi tutkimuskohteeksi. Rituaalien tutkimus samastui tämän lähtökohdan seurauksena usein uskonnollisen elämän tutkimiseksi, arjen rituaalien jäädessä kiinnostuksen ulkopuolelle.

Tuonpuoleinen maailma

Lähes kaikkia ihmisiä on aina kiehtonut ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä, ja lähes kaikkialla ihmisen nähdään siirtyvän kuollessaan elävien maailman ulkopuolelle, tuonpuoleiseen. Ihmiset ovat siksi aina liittäneet todellisuuteensa erilaisia voimia, jumalia ja esi-isien henkiä tai muita henkiolentoja, joiden uskotaan omaavan mahdollisuuden vaikuttaa ihmisten arkeen. Tästä puolestaan seuraa, että inhimillisen kulttuurin eri muodot tuntevat lukuisia tapoja, joilla jumalia ja henkiä lähestytään, torjutaan, lepytetään, palvotaan, pyydetään avuksi, yleensä juuri rituaalisessa kontekstissa. Länsimaisilla ihmisillä on tapana kutsua näitä voimia ja niiden aikaansaannoksia yliluonnollisiksi, lukuun ottamatta heidän omaan uskonnolliseen järjestelmäänsä kuuluvia olentoja ja ilmiöitä.

Se, että lähes kaikki maailman kulttuurit konstruoivat näkemyksensä todellisuudesta erilaisten henkien ja voimien varaan, kertoo niiden kulttuurisesta merkityksestä ja keskeisestä asemasta ihmisten hyvinvoinnin kannalta. Juuri sairaudet, epäonnistuminen, vastoinkäymiset, sosiaaliset ongelmat tai taloudellinen perikato yhdistetään usein ihmisen ja hänen kulttuurinsa tunnustamien henkien ja voimien ongelmalliseen suhteeseen. Jos epätasapainossa oleva suhde on sairauksin ja epäonnen syynä, ratkaisevaa on suhteen saattaminen jälleen tasapainoon. Yleisimmät menetelmät perustuvat rituaaliseen käyttäytymiseen, kuten uhrien antamiseen sekä kääntymiseen näiden voimien puoleen, joko rukoilemalla tai muunlaisin verbaalein ja ilmaisullisin keinoin. Usein tämän- ja tuonpuoleisen maailman välisen suhteen ylläpito palvelee rituaalisen toiminnan laukaisijana. Kristillinen jumalanpalvelus on tästä hyvä esimerkki. Maailmaa ylläpitävää voimaa lähestytään erityiskontekstissa, kirkossa, määrätyin ja tarkoin seurattujen käytäntöjen mukaisesti, samalla tunnustetaan julkisesti kristillisen yhteisön ja jumalan suhde; jumalanpalvelus toimii suhteen ylläpitäjänä, lisäksi seurakuntaan kuuluvien ihmisten jäsenyys tuonpuoleisessa maailmassa vahvistetaan erityisrituaalilla, ehtoollista nauttimalla.

Ihmisen ja ihmisyhteisöjen suhde niiden elämään vaikuttaviin, niitä järkyttäviin ja suojeleviin voimiin ilmenee erilaisissa käytännöissä ja uskomuksissa. Näistä tavoista ja käsityksistä rakentuu uskonnollinen järjestelmä, jonka julkinen näyttäytyminen tapahtuu erilaisten rituaalien kautta. Uskonnollinen järjestelmä antaa ihmisille vastauksia todellisuuden luonteesta ja samalla kontrolloi ihmisten käyttäytymistä. Mutta jos uskonnollisten tapojen ja käsitysten avulla valvotaan yhteisön jäsenten toimintaa, on selvää, että uskonnollisen elämän ja sosiaalisen järjestyksen välillä on yhteys.

Yleinen väite on ollut, että juuri uskonnollisiin seikkoihin vetoamalla epätasa-arvo ja sosiaaliset erot häivytetään ihmisten mielistä, sillä etuoikeudet ja alistussuhteet oikeutetaan käsityksillä tuonpuoleisesta ja maailmankaikkeudesta, jumalien ja henkien maailmassa vallitsevasta järjestyksestä. Tällainen näkemys on osin oikeutettu, sillä mistä muustakaan käsitykset tuonpuoleisesta elämästä, kuolemasta, jumalista, hengistä ja maailmankaikkeudesta on johdettu kuin ihmisen omasta elämästä - olettaen, että käytössämme ei ole modernin tieteen menetelmiä ja teorioita universumin tutkimiseksi ja selittämiseksi. Toisaalta on kuitenkin selvää, että tuonpuoleinen maailma ei ole koskaan suora projektio yhteisön sosiaalisesta elämästä. Uskonnolliset seikat tarjoavat harjoittajilleen vastauksia olemassaolon varalta ja kokemuksia ihmisen ja hänen yläpuolellaan olevien voimien välisestä suhteesta. Ne sisältävät merkityksiä, joita ihmiset hyödyntävät järjestäessään omaa elämäänsä. Jos uskonnolliset käytännöt ja käsitykset maailmankaikkeudesta voitaisiin palauttaa yhteisön sosiaaliseen rakenteeseen, sen heijastumiksi, kuten funktionalistit ja marxilainen näkemys olettavat, uskonnollisilla tavoilla ja ideoilla ei olisi tulevaisuutta eikä historiaa. Tällainen näkemys ei tavoita sitä, mitä uskonnolliset käsitykset ja menot antavat yksilöille, mitä ne heille merkitsevät.

Ihmiset etsivät apua, lohdutusta, onnea ja seuraa jumalilta ja hengiltä. Niiden ymmärtämistä kulttuurisina tosiasioina ja ihmisten elämää selittävinä voimina ei voida tarkastella tyydyttävästi, jos tutkimustilanteessa niihin liitetyt kulttuuriset merkitykset ohitetaan. Tuonpuoleinen maailma, esi-isien, jumalien ja henkien todellisuus, ja niihin liitetyt käsitykset ja käytännöt ovat usein keskeisiä kulttuurisen järjestelmän ja kulttuurin kantajien (jäsenien) toiminnan ymmärtämiseksi. Mutta onko kyseessä yliluonnollinen maailma?

Käsite ‘yliluonnollinen’ pitää sisällään ajatuksen luonnollisesta, käsityksen siitä, että todellisuus voidaan jakaa kahtia, luonnolliseen ja yliluonnolliseen maailmaan. Luonnollista maailmaa edustaisi ensinnäkin länsimaisen tieteen tunnistama maailma, jossa asioiden tila olisi empiirisesti tai teoreettisesti todennettavissa tieteen menetelmillä ja tieteen esittämien argumenttien avulla, jossa asiat ovat joko totta tai epätotta, ja jossa totuus kiinnittyy tekojen ja väitteiden yleistettävyyteen, ja jossa asiat, käytännöt ja uskomukset toteuttavat rationaalisuuden ja loogisuuden periaatteet, toisin sanoen ovat johdonmukaisia, yhdenmukaisia ja luotettavia. Tällainen näkökulma esittää yliluonnollisen vääränä tietoisuutena, sillä ajatus yliluonnollisista asioista perustuu virheelliseen ja epätieteelliseen käsitykseen asioiden yhteydestä. Arkielämässä tieteen näkemyksen ohella luonnollista maailmaa edustaa se sosiaalinen ympäristö, jossa ihmiset toimivat suurimman osan ajastaan. Yliluonnollista olisi puolestaan se, mikä rikkoo arjen järjestyksen tai luokkaa sille ominaisia totuusarvoja ja ihmisten käsityksiä loogisuudesta ja rationaalisuudesta. Eurooppalaiselle ihmiselle näyttäisikin olevan tyypillistä, että hän nimeää ristiriitaisiksi mielletyt vieraat käytännöt ja uskomukset usein yliluonnollisiksi.

Antropologian näkökulmasta tarkasteltuna käsitteeseen ‘yliluonnollinen’ liittyy tärkeä seikka. Nimittäin, ei ole varmaa, että ihmiset kaikkialla maailmassa jakavat todellisuuden kahtia, luonnollisen ja yliluonnollisen kategorioihin. Jos näin on, käsite on etnosentrinen, sillä se perustuu tietyn kulttuurin arvoihin ja käsityksiin oikeasta ja väärästä, totuudesta ja epätotuudesta. Juuri tästä syystä tässä kulttuuri- ja sosiaaliantropologian johdantokurssissa on tietoisesti vältetty koko käsitteen käyttämistä. Käsite ‘yliluonnollinen’ sisältää raskaita arvovarauksia, sillä nimeämällä teon ja käsityksen yliluonnolliseksi, me usein samalla annamme sille negatiivisen merkityksen. Lisäksi, koska luonnollisen ja yliluonnollisen välinen raja vaihtelee eri kulttuurien kesken, ja jos kaikki kielet ja kulttuurit eivät tunnusta näiden termien käsitteellistä eroa, yliluonnolliseen viittaamista on syytä välttää tarkastellessamme vieraan kulttuurin ilmiöitä.

Kultit

Kuten edellä totesimme, ihmisen suhde tuonpuoleiseen, yhteisön jumaliin, ja tämän suhteen ylläpitäminen ilmenevät usein rituaalien muodossa, institutionalisoituna käyttäytymisenä, joka toisinaan saa jopa organisatorisen ilmeen. Anthony Wallace erottaa neljä erilaista uskonnollisen käyttäytymisen ritualisoitua muotoa tai instituutiota, joita hän kutsuu kulteiksi. Jokainen niistä perustuu ihmisen ja ei-inhimillisten voimien välisen suhteen kulttuuriseen ymmärtämiseen ja jäsentämiseen.

Todettakoon kuitenkin ensin, että useimmiten kultti-termi viittaa kuitenkin uskonnollisen järjestelmän sisällä toimivaan ryhmään, joka on järjestäytynyt tietyn uskonnollisen johtajan ympärille. Sen kannattajat pyrkivät uusiin uskonnollisiin kokemuksiin. Kultit ymmärretään ohimeneviksi ilmiöiksi, joiden käytännöt poikkeavat vallitsevan järjestelmän käytännöistä, mutta jotka eivät välttämättä vastusta sen keskeisiä oppeja, paremminkin kyseessä on yksilöiden henkilökohtainen tavoite päästä yhä lähemmäs ja syvemmälle oman uskonsa perusteita kultin jäsenenä. Toisinaan kultit mielletään kuitenkin harhaoppien levittäjiksi, kirkollisen ortodoksian, puhdasoppisuuden, vastakohdiksi, joiden kerettiläisiksi tulkittuja näkemyksiä vastaan kirkko-instituution on taisteltava. Kirkollisen byrokratian ja kulttien välisessä kiistassa, kuin myös eri uskonnollisten järjestelmien, on aina kyse vallasta, oikeaoppisuuden määrittelemisestä ja uskonnollisen instituution asemasta vallankäyttäjänä, osana poliittista päätöksentekojärjestelmää ja eliittiä. Wallace ei kuitenkaan käytä kultti-termiä tässä merkityksessä. Hänelle kaikki uskonnollinen käyttäytyminen on kultinomaista käyttäytymistä.

Wallacen neljästä ryhmästä ensimmäistä edustavat individualistiset kultit. Kyse on yksilöiden suorittamista rituaaleista ja heidän uskomuksistaan. Individualistisista käytännöistä huolimatta kultin harjoittajat jakavat uskomuksensa oman kulttuurinsa muiden jäsenten kanssa. Nämä kultit eivät vaadi spesialisteja, sillä jokainen on omien rituaaliensa suorittaja ja asiantuntija. Wallacen mukaan lähes kaikista kulttuureista löytyy kultteja, joissa ei erota maallikkoja ja ammattilaisista toisistaan. Ne eivät perustu järjestäytyneeseen organisaatioon, vaan yksilöiden toimintaan, yhdessä tai erikseen, tiettyjen ilmiön tavoittamiseksi, lepyttämiseksi tai palvomiseksi. Yhteydenpito henkiin ja jumaliin ei vaadi ammattilaisten väliintuloa.

Toista kulttimuotoa edustavat shamanistiset kultit. Oleellinen ero edelliseen muotoon on, että shamanistinen kultti vaatii spesialisteja, esimerkiksi shamaaneja, jotka ovat yhteydessä tuonpuoleiseen yhteisön jäsenten puolesta. Kyseessä on työjako uskonnollisten käytäntöjen osalta maallikkojen ja asiantuntijoiden välillä, jälkimmäisiä konsultoidaan edellisten taholta ja heidän palveluistaan maksetaan. Spesialisti on asiakkaiden käytettävissä silloin kuin nämä sitä haluavat. Wallacen mukaan häntä voidaan kutsua shamaaniksi, ennustajaksi, diagnostikoksi, parantajaksi, meedioksi, maagikoksi, astrologiksi jne. He tarjoavat palvelujaan, rituaaleja, yksilöiden tai ryhmien hyväksi toimien välittäjinä tämän- ja tuonpuoleisen välillä.

Kolmannen kultti-instituution muodostavat yhteisökultit. Ne ovat maallikkoyhteisön suorittamia rituaalisia menoja koko yhteisön tai erityisryhmän hyvinvoinnin turvaamiseksi. Yhteisö voi kuitenkin konsultoida spesialisteja, mutta erotuksena edellisestä kultista, vastuu rituaalin suorittamisesta on yhteisöllä. Kultin suorittajana on maallikkoyhteisö, jossa työnjako kultin erivaiheiden osalta saattaa olla hyvinkin eriytynyttä. Rituaaleja järjestetään aina kun ulkoiset olosuhteet, kuten kylvö, sadonkorjuu, initiaatiomenot, kato, sota tai kulkutaudit jne. niitä vaativat. Kyse on julkisista rituaaleista ja niiden julkisesta suorittamisesta, ei spesialistien konsultoimisesta ja näiden suorittamista erityisrituaaleista määrättyjä toimenpiteitä varten.

Neljännen ja viimeisen kultti-instituution Wallace nimeää kirkollisiksi kulteiksi. Näitä kultteja ohjaa uskonnollinen organisaatio, joka pohjautuu byrokratiaan ja formaalisti valittuun ja nimettyyn professionaaliseen papistoon, joilla on valta selittää, mitä maailmankaikkeus, kosmos ja tuonpuoleinen elämä ovat. Papisto on auktoriteettiasemassa suhteessa maallikoihin. Se on vastuussa rituaalien suorittamisesta yksilöiden, ryhmien ja yhteiskunnan hyväksi ja puolesta. Tärkeä merkitys näissä kulteissa onkin sillä erolla, joka tehdään maallikkojen ja pyhään tehtävään erikoistuneiden henkilöiden välillä, eritoten, jos ajatellaan maallikkojen ja papiston välisiä sosiaalisia suhteita ja niitä tapoja, joilla papistoa usein lähestytään.

Wallacen jaottelu tuo hyvin ilmi uskonnollisen käyttäytymisen rituaalisen luonteen. Näyttäisi siis siltä, että ihminen, kohdatessaan tai kommunikoidessaan jumalien, henkien ja muiden ei-inhimillisten voimien kanssa, turvautuu lähes aina ritualisoituun käyttäytymiseen. Jos tämä on yleistettävissä, voidaan todeta, että uskonnollinen elämä ja rituaalit kuuluvat olennaisesti yhteen.

Siirtymäriitti

Tämän osan alussa viittasimme ihmisen elämänkaareen ja sen rituaaliseen jaksottamiseen. Ihmiset siirtyvät sosiaalisesta asemasta toiseen rituaalien avulla. Siirtymäriitit ovatkin eräs keskeinen tekijä elämän periodisoinnissa. Riitti-termillä viitataan rituaalisen suorituksen konkreettiseen tai toiminnalliseen puoleen, usein rituaali- ja riitti -termejä käytetään kuitenkin toistensa synonyymeina, koska määritelmällisen eron tekeminen saattaa olla hankalaa.

Siirtymäriittien ohella puhutan usein myös kalendaaririiteistä. Wallacen jaottelussa yhteisökultit ovat usein kalendaaririittejä, tiettyinä määrättyinä aikoina ja säännöllisesti järjestettäviä rituaaleja, esimerkiksi kylvön, sadonkorjuun tai uudenvuoden alkamisen yhteydessä. Koska viljelykaudet ovat perinteisesti periodisoineet yhteisöjen elämää, ne on usein aloitettu rituaalisin menoin, myös vuodenaikojen vaihtuminen tai säännöllisesti toistuvat ja aikaan sidotut yhteisölliset uskonnolliset juhlat on usein merkattu kulttuurisesti rituaalisella käyttäytymisellä. Elämä ja ajankulku mielletään usein syklinä, joka jaksotetaan rituaalein, alusta loppuun, alkaakseen aina uudelleen. Viime kädessä kalendaaririitit viittaavat yhteisön ja kosmologisen järjestyksen suhteeseen ja sen uudistamiseen ja ylläpitämiseen yhteisön hyvinvoinnin turvaamiseksi, esimerkiksi viljelykaudet on pyhitettävä rituaalisin menoin sadon varmistamiseksi.

Siirtymäriittien ja kalendaaririittien lisäksi kirjallisuudessa viitataan usein kriisiriitteihin. Ne suoritetaan odottamattomien tapausten yhteydessä, kuten sodan, sairauksien, katokausien tai muun epäonnen. Yhteisö pyrkii korjaamaan tai kumoamaan kriisitilanteen riiteillä ja palauttamaan vallinneen tilan, kääntämään epäonnen hyvinvoinniksi. Asioiden palauttaminen vaatii uhraamista ja lepytysrituaaleja, oli sitten kyse loukattujen esi-isien henkien aiheuttamista sairauksista, tiettyjen negatiivisiksi miellettyjen voimien tuhoamasta sadosta, syntisten ihmisten pilaamasta moraalista, jonka seurauksena jumalat ovat suuttuneet yhteisölle.

Sosiaalisilta seurauksiltaan näistä kolmesta riittiluokasta tärkeimmän muodostavat siirtymäriitit. Ne jakavat ihmisen elämänkaaren määrättyihin periodeihin, rituaalisesti erotettaviin jaksoihin syntymästä kuolemaan. Toisin sanoen, ihmisen sosiaalinen siirtymä uuteen vaiheeseen vahvistetaan usein rituaalilla. Hän ei kuitenkaan välttämättä astu suoraan uuteen vaiheeseen, uuteen sosiaaliseen asemaan, vaan hänet erotetaan ensin rituaalisesti edellisestä vaiheesta, kuitenkaan antamatta hänelle heti uutta statusta. Tätä sosiaalista eristämistä, kahden vaiheen välillä olemista, kutsutaan liminaalivaiheeksi. Henkilö on erotettu vanhasta roolistaan, johon hänellä ei ole paluuta. Eron lopullisuus varmistuu kuitenkin vasta liminaalivaiheen päätyttyä. Tämä rajatila on eräässä mielessä marginaalivaihe ihmisen elämässä: liminaalivaiheessa hän on sosiaalisen elämän ulkopuolella. Hänet irrotetaan rituaalisesti edellisestä vaiheesta ja siirretään uuteen vaiheeseen, mutta vasta kun hänet on riisuttu vanhan statuksensa tunnuksista. Kyseistä tapahtumaa kutsutaan yleisesti initiaatioksi. Henkilö initioidaan, vihitään, uuteen asemaan kun hän ensin läpäisee liminaalitilan.

Siirtymäriittien klassinen rakenne on kolmivaiheinen. Ihminen siirtyy A-statuksesta irtautumisriittien saattamana rajatilaan, sosiaalisen järjestyksen ulkopuolelle, jossa hänen elämälleen annetaan uusi suunta vaihderiittien avulla, ja josta hänet saatetaan B-statukseen liittymäriittien avulla. Siirtymäriittiteorian muotoili ensimmäisenä belgialainen antropologi Arnold van Gennep jo vuonna 1908, mutta teoria on edelleen antropologisen mielenkiinnon kohteena. On luonnollisesti selvää, että emme löydä läheskään kaikista rituaaleista Van Gennepin esittämää kolmivaiheista siirtymää. Tämä selittyy osin rituaalisen käyttäytymisen muuttumisella historian kuluessa. Lisäksi voidaan olettaa, että kaikkiin initiaatioriitteihin ei ole alun perin edes kuulunut yksityiskohtainen kolmivaiheinen ritualisoitu käyttäytymismalli.

Malli löytyy kuitenkin myös omasta kulttuuristamme. Voimme kysyä miksi lapsi ei saa nimeä heti synnyttyään eli miksi kastamattoman lapsen ei ole katsottu kuuluvan jumalan valtakuntaan? Nimenanto siis liittyy lapsen yhteiskuntakelpoisuuteen tai valmiuteen kristillisen yhteisön jäsenyyteen. Ennen nimenantoa ja kastetta lapsi on rajatilassa, hän on syntynyt, mutta ei ole vielä sosiaalisen maailman jäsen, siksi hänet on siirrettävä tähän maailmaan rituaalisesti, kasteen avulla. Kaste on siirtymäriitti. Entä miksi katolisessa maailmassa vietetään ruumiinvalvojaisia? Omaiset ja sukulaiset viettävät viikon ruumiin luona ennen kuin hänet saatetaan hautaan. Vainaja ei ole enää elävien maailman jäsen, mutta ei kuolleidenkaan, hänet on siirrettävä sinne ruumiinvalvojaisiin liittyvien menojen avulla. Vastaavankaltainen toimenpide on Melanesiassa ja Indonesiassa esiintyvä kaksoishautaaminen. Kuollut henkilö haudataan lähes välittömästi, mutta nostetaan ylös, kun hänen ruumiinsa on mädäntynyt. Luut pestään ja irroitetaan mädänneestä lihasta, sen jälkeen ne usein jauhetaan ja asetetaan ruukkuun tai muuhun astiaan, joka haudataan uudelleen. Vasta käytyään läpi liminaalivaiheen, vainajan katsotaan olevan valmis astumaan esi-isiensä maailmaan, liittymään vainajien yhteisöön. Ehkä eräs yleisin esimerkki siirtymäriiteistä yhdistyy täysi-ikäisyyteen. Monissa kulttuureissa tytöt ja pojat irroitetaan lasten maailmasta eristämällä heidät tietyksi ajaksi muusta yhteisöstä, vasta eristämisvaiheen jälkeen heidän katsotaan olevan sosiaalisesti valmiita liittyäkseen aikuiste! n miesten ja naisten maailmaan. Liminaalivaihe saattaa merkitä niin fyysistä kuin sosiaalista eristämistä. Edellisessä initioitavat eristetään konkreettisesti muusta yhteisöstä, jälkimmäinen viittaa niihin sosiaalisiin keinoihin, joilla heidät irroitetaan muun yhteisön arjesta, esimerkiksi määrätynlaisella pukeutumisella, kasvojen maalaamisella tai käyttäytymissäännöillä.

Nämä esimerkit viittaavat siihen, että ihmisen fysiologinen kehitys yhdistetään hänen sosiaaliseen kehitykseensä, rituaalisesti merkattuun siirtymiseen asemasta seuraavaan. Syntymän ja kuoleman ohella keskeisiä siirtymäriittejä ovatkin häät ja muut avioitumisrituaalit sekä uskonnollisen aseman muutoksiin liittyvät menot, kuten konfirmaatio. Samoin täysi-ikäisyys, äitiys ja isyys edustavat usein kulttuurisesti tärkeitä siirtymävaiheita, jotka vahvistetaan rituaaleilla ja samalla yksilön asemassa tapahtunut muutos tunnustetaan ja hyväksytään kollektiiivisesti.

Tarkastelen seuraavassa häärituaalia Zanzibarilla, itäisessä Afrikassa. Kyse on islamilaisista häistä, joihin osallistuin kenttätyöni aikana. Kuvaus perustuu kyseiseen tilaisuuteen.

    Häät vietetään talossa, jossa asuu morsiamen suvun lähisukulaisia. Morsian ja sulhanen ovat sukulaisia keskenään. Seremonia alkaa vieraiden jakautumisella sukupuolen mukaan miesten ja naisten ryhmiin. Naiset jäävät häätaloon, morsian mukaan lukien. Hän istuu "morsiuskammarissa" odottaen tulevaa puolisoaan, piilossa miesten katseilta. Hänet on peitelty kauttaaltaan huiveilla. Häihin kutsutut miehet siirtyvät moskeijaan. Rukousten ja koraanin luvun päätyttyä sulhanen ja morsiamen miespuolinen edustaja sekä avioliiton laillisuuden takaava viranomainen astuvat häävieraiden eteen, samalla allekirjoitetaan avioliittosopimus. Moskeijassa oleva miesjoukko toimii tapauksen todistajana. Allekirjoitusrituaali sinetöidään rukouksin. Tämän jälkeen sopimus viedään morsiamelle allekirjoitettavaksi. Sulhanen ja morsiamen edustaja kiiruhtavat häätaloon, jossa he astuvat huivien peitossa olevan morsiamen luo, joka signeeraa sopimuksen.
    Moskeijaan jääneet miehet nauttivat moskeijassa kahvia ja halvaa, jonka jälkeen suurin osa heistä poistuu. Häätalossa asuvat miehet ja morsiamen sukulaiset seuraavat sulhasta häätaloon, jossa naisvieraat tanssivat ja laulavat morsiamen ympärillä paikalla olevan orkesterin tahdittamana. Jos moskeijassa suoritettu rituaali oli koruton tapahtuma, naisten juhlinta on sen ilmeinen vastakohta. Tilaisuus huipentuu morsiamen julkiseen pesemiseen, jonka jälkeen hänet kannetaan "morsiuskammariin". Molemmat toimenpiteet suorittaa vanhempi sukulaisnainen. Julkinen ruokailu päättää tilaisuuden.
    Osallistumassani tilaisuudessa pariskunta jäi asumaan häätaloon seitsemäksi päiväksi. Hämmentävä huomio oli, että nuori vaimo pysyi yhdessä ja samassa huoneessa koko periodin ajan. Aviomies palasi töiden jälkeen häätaloon poistuakseen sieltä aamuisin. Hänen poissa ollessaan joku talon naisista tai muu sukulaisnainen istui vaimon huoneen edessä ottaen vastaan hänen toivomuksiaan. Vasta seitsemän päivän eristysjakson jälkeen nuoripari siirtyi omaan kotiinsa.

Kuten olemme jo aikaisemmin todenneet, islamilainen avioliitto on lähes aina kahden yhteisön välinen sopimus. Sopimuksella pyritään varmistamaan molempien aviopuolisoiden oikeudet ja velvollisuudet toimeentulon, kodinhoidon, työpanoksen ja seksuaalisten oikeuksien osalta. Avioliitossa vastuunkantajan rooli siirtyy isältä ja naisen miespuolisilta sukulaisilta aviopuolisolle. Ehkä tärkein seikka on, että sopimus varmistaa aviomiehen oikeudet avioliitossa syntyneisiin jälkeläisiin, sillä lapset kuuluvat isänsä sukuun.

Vaikka nykyään kaikki avioliitot eivät ole Zanzibarilla järjestettyjä, sanan varsinaisessa merkityksessä, tulevan aviopuolison on saatava morsiamen vanhempien hyväksyntä sekä suostumus liitolle. Koska kyseessä on islamilainen yhteiskunta sulhasen sukulaiset maksavat lain vahvistaman morsiusmaksun morsiamen isälle tai, jos hän on jo kuollut, muille morsiamesta huolehtineille omaisille. Lakisääteinen morsiusmaksu on varsin kohtuullinen, jos näin ei olisi, köyhien ihmisten olisi mahdoton solmia avioliittoja. Usein sulhasen suku kuitenkin maksaa enemmän kuin lain määräämän osuuden, varsinkin kun kyseessä on varakkaiden perheiden liitto. Morsiusmaksun juridisena takeena toimii avioliittosopimus. Kontrahdissa voidaan määritellä myös muut lahjat ja rahalliset korvaukset, jotka sulhasen suvun on maksettava. Morsiusmaksu voikin kohota varsin huomattavaksi summaksi. Allekirjoitettu sopimus merkitsee kuitenkin sitä, että se on myös purettavissa. Usein avioeroissa kiistaa aiheuttaakin morsiusmaksujen takaisinperintä. Yleisenä käytäntönä on, että henkilökohtaisia lahjoja - rahaa tai materiaa - ei palauteta. Islamilaisessa maailmassa, kuten Zanzibarillakin, avioerot kuuluvat ihmisten arkeen, ne eivät ole poikkeuksia.

Kulttuurisista variaatioistaan huolimatta, Marokosta Filippiineille, islamilaisen maailman avioliittokäytäntöihin sisältyy runsaasti yhteisiä piirteitä. Tämä johtuu ennen kaikkea islamilaisen lain, shari’an, merkityksestä perhe- ja avioliittolain perustana. Mutta on selvää, että kulttuurinen variaatio tuottaa myös eroja. Siirtymäriittiteorian valossa edellisen kuvauksen kiinnostavin seikka lienee morsiamen eristäminen viikoksi yhteen huoneeseen. Tämä on perinteinen käytäntö Afrikan itärannikon swahilialueilla. Käytäntö, fungate, saattaa herättää kummastelua, sen merkitys on kuitenkin ilmeinen.

Ensimmäiset häät ja avioliiton solmiminen ovat eräs zanzibarilaisen naisen tärkeimmistä rituaaleista - avioerojen seurauksena naiset voivat avioitua useammankin kerran. Häät ja avioliitto merkitsevät ennen kaikkea siirtymistä nuorten naimattomien naisten ja tyttöjen maailmasta aikuisten naisten maailmaan. Avioliitto tuo naiselle uuden statuksen. Hän voi osallistua täysivaltaisena naisyhteisön jäsenenä moniin sosiaalisiin tapahtumiin ja tilaisuuksiin, jotka olivat häneltä suljetut ennen avioitumista. Naimisissa oleva nainen ei ole äitinsä tai vanhempien sukulaisnaistensa apulainen, kuten naimattomat naiset usein ovat, vaan naisryhmän itsenäinen jäsen. Jos vertaamme avioliiton seurauksia naisten ja miesten osalta, on korostettava, että avioliitolla ei ole vastaavaa sosiaalista merkitystä miehille. Nuori mies mielletään aikuiseksi hänen sitoutuessaan työelämään ja kodin ulkopuolisen maailman sosiaalisiin aktiviteetteihin, toisten aikuisten miesten seuraan. Tämän johdosta myös miesten avioitumisikä on naisia korkeampi. Keskeinen ero on, että naimattomat miehet ovat suhteellisen itsenäisiä verrattuna naimattomiin naisiin. Tätä korostaa se seikka, että naiset, niin naimattomina kuin aviovaimoinakin, ovat varsin sidottuja kotiin. Naisten työssäkäynti on miehiä alhaisempaa, vaikka osa naimisissa olevista naisista käykin ansiotyössä.

Täten Zanzibarilla, kuten usein muuallakin, avioliiton kautta nainen siirtyy uuteen sosiaaliseen asemaan. Siirtymäriittiteorian kannalta tärkeä huomio on, että avioliiton sosiaalinen tunnustaminen tapahtuu vasta viikon kuluttua. Fungate, eristämisvaihe tai liminaalitila, osana siirtymäriittiä, korostaa avioliiton yhteiskunnallista merkitystä. Häiden jälkeinen eristäminen viestii uuden statuksen lopullisuudesta, sen läpi käytyään nainen on valmis astumaan uuden asemansa mukaiseen rooliin. Hänen muuttunut asemansa on sosiaalisesti tunnustettu ja paluu naimattomien naisten ja tytön elämään on mahdoton. Eristämisvaihe symboloi yhtäältä vapautumista vanhasta roolista, se irroittaa hänet tyttöjen maailmasta, ja toisaalta vihkiytymistä naiseksi, se liittää hänet aikuisten maailmaan. Avioliitto on initiaatio täysi-ikäisyyteen. Vaikka sitä voidaankin pitää muslimien uskonnollisena velvollisuutena islamilaisessa Itä-Afrikassa, avoliiton seurauksena nainen omaksuu myös uuden identiteetin.

Naisen ja miehen aseman määritteleminen islamilaisessa maailmassa, sukupuolien mukaan eriytyvän työnjaon ja vallitsevan sukupuolihierarkian uusintamisen tarkastelu, avioerojen ja leskeyden sosiaalisten seurausten selittäminen, naisten vaikuttamismahdollisuuksien ja poliittisen osallistumisen arvioiminen, ovat asioita, joiden kuvaaminen, tulkinta ja ymmärtäminen liittyvät olennaisesti avioliiton käsitteeseen ja sen ymmärtämiseen ritualisoituna käytäntönä, siirtymäriittinä. Voidaan myös väittää, että naisen arkielämä islamilaisessa maailmassa riippuu ratkaisevasti hänen sosiaalisesta asemastaan naimisissa tai naimattomana olevana naisena.

Yksilö ja yhteiskuntaMitä on uskonto?