TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Johdatus kulttuuri- ja sosiaaliantropologiaan


Sivukartta
 
Etusivu
Mitä on antropologia?
Luonto ja kulttuuri
Yksilö ja yhteiskunta
Rituaalit ja uskonto
Rituaalinen konteksti
Mitä on uskonto?

Antropologinen tieto

Erityistermiluettelo
Kirjallisuutta

Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun

 

Mitä on uskonto?

Uskonnon, kuten minkä tahansa eri puolilla maailmaa harjoitettavan sosiaalisen käytännön, määritteleminen on lähes mahdoton tehtävä. Erityisesti lyhyen muutaman lauseen mittaisen määritelmän antaminen on hankalaa. Onko uskonnon syvin olemus löydettävissä esimerkiksi uskosta yliluonnolliseen? Olemme edellä tarkastelleet kyseisen käsitteen ongelmia ja todenneet, etteivät ihmiset ympäri maailmaa välttämättä automaattisesti erota luonnollista ja yliluonnollista toisistaan. Täten tekoja, jotka liittyvät kulttuurin jäsenten kanssakäymiseen jumalien ja henkien kanssa, ei välttämättä mielletä heidän omassa keskuudessaan yliluonnollisiksi, kyse on ilmiöistä, jotka ovat olemassa arjen ilmiöiden rinnalla. Entä usko yhteen jumalaan? Erottaako se todelliset uskonnot muista käytännöistä ja uskomisjärjestelmistä? Hindulaisuus tunnistaa monia jumalia, buddhalaisuus ei yhtään, molempia pidetään silti suurina maailman uskontoina yhdessä islamin ja kristinuskon kanssa.

Pystyäkseen vastaamaan kysymykseen uskonnon luonteesta ja uskonnoiksi määriteltyjen järjestelmien eroista, 1800- ja 1900-luvun vaihteen antropologien kiinnostuksenkohteeksi muotoutui uskonnollisen elämän kehityksen arvioiminen. Alkuperän selvittämisen ajateltiin ratkaisevan ongelmallisen kysymyksen uskonnon olemuksesta ja määrittävän uskonnollisen elämän kehitys. Tärkeä merkitys tässä keskustelussa oli magialla, maagiseksi ymmärretyillä teoilla, joihin kristillisen maailman ulkopuolella olevien kansojen katsottiin turvautuvan tieteen suomien mahdollisuuksien puuttuessa. Tarkastelemme seuraavassa väitteitä uskonnon alkuperästä ja uskonnon ja magian suhteesta.

Mistä uskonto alkaa, onko magiaa olemassa?

Sata vuotta sitten ajateltiin, että kaikenlaisen uskonnollisen elämän lähtökohtana on idea sielusta. Kehityksen varhaisimmassa vaiheessa tämän ajateltiin ilmenevän luonnon sieluttamisena. Näkemyksen mukaan varhainen ihminen tai kehityksen alkuportailla olevat kansat, yhdistivät ympäristönsä ilmiöihin sieluja, personoituja henkiä - eläimillä, kasveilla, kivillä, luonnonilmiöillä oli niille ominainen sielunsa, joita ihmisten oli kunnioitettava pystyäkseen elämään luonnonympäristössään. Evolutionistisen käsityksen taustalla oli ajatus unien merkityksestä ns. alkeellisen kulttuurin tavoissa ja mielen sopukoissa. Primitiivinen ihminen, kuten termi kuului viktoriaanisella ajalla, yhdisti uni-kokemuksiinsa käsityksen sielusta. Näiden kokemustensa seurauksena hän vähitellen sielutti koko todellisuutensa. Evolutionistisen kehitysopin mukaan ihminen, kehittyessään, yhdisti sielut vähitellen esi-isiinsä. Näin usko luonnon olioiden ja -ilmiöiden sieluista muuntui käsitykseksi esi-isien hengistä, jotka puolestaan identifioitiin ylemmillä kehitystasoilla jumaliksi. Tämä muutos ilmeni monijumalaisuutena, polyteismina, joka viimein jalostui kehityksen myötä yksijumalaisuudeksi, monoteismiksi.

Sielu-uskoa kutsutaan antropologisessa kirjallisuudessa animismiksi. Se sai kuitenkin pian rinnalleen kilpailevan näkemyksen, animatismin. Tämän näkemyksen mukaan sielu-usko tarjoaa liian kapea-alaisen selityksen ymmärtääksemme uskonnollisen elämän alkuperää ja kehitystä. Kilpailevan näkemyksen kannattajat olettivat, että kehityksen alkutasolla olevissa yhteisöissä kysymys ei ollut niinkään luonnon sieluttamisesta, vaan tiettyjen voimien yhdistämisestä määrättyihin luonnon objekteihin, eläimiin tai ihmisiin. Esimerkkinä tällaisesta kulttuurisesti käsitteellistetystä voimasta pidettiin Polynesiassa ja Melanesiassa tavattavaa manaa, jonka paikalliset ihmiset, 1900-luvun alun antropologien mukaan, liittivät tiettyihin esineisiin tai ihmisiin ja joka aiheutti heissä kunnioitusta, pelkoa ja ihailua ja jonka seurauksena manaa sisältäviä esineitä ja sen vallassa olevia alueita pidettiin tabuina, kiellettyinä.

Kolmas varhainen teoria selittää uskonnollisen käyttäytymisen alkuperää oli palauttaa se totemistisiin käytäntöihin. Tukijoiden päättely eteni seuraavasti. Jos Australian alkuperäisasukkaat harjoittavat totemismia, ja edustavat kulttuurikehityksen varhaisinta vaihetta, niin silloin heidän uskomusjärjestelmänsä edustaa alkuperäisintä uskonnon harjoittamisen muotoa. Totemismin katsottiin perustuvan mystiseen yhteyteen ihmisryhmän ja eläin- tai kasvilajin välillä. Tämän seurauksena yhteisön jäsenet identifioivat itsensä toteemieläimeensä, jolloin heistä tuli esimerkiksi lepakkoja, emuja tai kenguruita. Myöhempi tutkimus on painottanut, että totemismi on luokittelujärjestelmä. Erottamalla emu-ryhmän muista ryhmistä se antaa ryhmälle etnisen tunnuksen ja identiteetin. Emut voivat olla emuja ainoastaan siksi, että he eivät ole lepakkoja tai kenguruita, samastuminen merkitsee erojen tekemistä.

Mikään näistä kolmesta teoriasta ei kuitenkaan kyennyt vastaamaan kysymykseen, miksi uskonnolliset ilmiöt ja järjestelmät ilmenivät yhtäältä usein erilaisina eri kulttuureissa ja miksi uskonnolliset seikat toisaalta sisälsivät myös samankaltaisuuksia vertailtaessa erilaisia kulttuureita keskenään. Samankaltaisuuksien ja erojen esiintyminen rikkoi näkemyksen yksilinjaisesta kehityksestä kohti monoteismia. Havaittiin, että monien metsästäjä ja keräilijä yhteisöjen, kuten esimerkiksi eteläisen Afrikan !Kung San-kansan (bushmannien), uskonnolliset ideat muistuttivat monoteistisia käsityksiä luoja-jumalasta, kun taas toisen metsästäjä ja keräilijä-yhteisön, Australian alkuperäisasukkaiden näkemykset todellisuudestaan olivat hyvinkin erilaisia kulttuurisine luokituksineen, käsityksineen esi-isistä, henkiolentoineen sekä uskomuksineen taivaassa ja maan sisällä asuvasta sateenkaarikäärmeestä, joka säätelee ihmisten arkea, kuolemaa ja kuolemajälkeistä elämää, ohjaa eläimien ja kasvien hedelmöittymistä ja ajankulkua rytmittäen elämän syklin.

Nämä väitteet eivät kuitenkaan merkitse, että ihmiset eivät olisi koskaan sieluttaneet ympäristönsä ilmiöitä, yhdistäneet niihin personoituja henkiä, tai että Tyynen meren kansat eivät olisi pitäneet tiettyjä esineitä tabuina, koska ne sisälsivät manaa, tai että Australian alkuperäisasukkailla tai Pohjois-Amerikan intiaaneilla ei olisi ollut totemistisia käytäntöjä. Keskeinen seikka on, että näiden yhdistäminen kehityslinjaksi on mahdoton tehtävä. Mahdotonta on myös vastata kysymykseen, mikä on ollut ihmisen alkuperäisin uskonnollisen käyttäytymisen muoto. Ongelman syvyyttä lisää se virheellinen ja usein esitetty näkemys, jonka mukaan monet ulkoeurooppalaisten kulttuurien uskonnollisista käytännöistä yhdistetään magiaan.

Toisin kuin yleensä ajatellaan, magia-termi liittyy tiiviisti kristinuskon historiaan. Magia yhdistettiin, varsinkin keskiajalta eteenpäin, epäkristillisiin oppeihin, harhaoppisuuteen, sekä luonnontieteellisiin näkemyksiin, jotka uhkasivat kristillistä maakeskistä maailmanselitystä. Kirkon tehokkain ase taistelussa magiaa vastaan oli inkvisitio. Giordano Bruno, renessanssin keskeisiä filosofeja, poltettiin Roomassa kerettiläisenä ja magian harjoittajana, Galileo Galilei, modernin luonnontieteen merkkihenkilö, puolestaan pakotettiin julkisesti kieltämään näkemyksensä aurinkokunnasta. Magia määriteltiin kristinuskon perversioksi ja sen harjoittajat noidiksi. Kirkko ei kuitenkaan voinut vastustaa pitkään luonnontieteiden vääjäämätöntä kehitystä ja kasvavaa selitysvoimaa. Klassismi ja valistus merkitsivät luonnontieteiden yleistä hyväksyntää ja tieteen saavuttamien tulosten yleistä soveltamista. Samalla magiasta tuli tieteen parasiitti ja se leimattiin epäkristillisyyden ohella epätieteelliseksi ja epäpuhtaaksi tekniikaksi ja toiminnaksi, jolla pyrittiin määrättyihin päämääriin, yleensä vahingollisiksi ja negatiivisiksi määriteltyihin. Magian nykyinen merkitys, siten kun me sen usein ymmärrämme, liittyy juuri epäkristillisten ja epätieteellisten tekojen suorittamiseen. Tätä taustaa vasten on varsin ymmärrettävää, miksi länsimaisen kulttuurin ulkopuolella harjoitettavia käytäntöjä ja uskomuksia kutsutaan usein maagisiksi tai magiaksi. Magiaa käytetään arkikielessä yhä yleisterminä teoille, joiden nähdään olevan ristiriidassa länsimaisen tieteen rationaalisuuskäsitysten kanssa.

Magiaa selittävien näkemysten perustana ovat James Frazerin vuonna 1890 esittämät ajatukset. Frazer piti magiaa uskonnon ja tieteen edeltäjänä. Hänelle magian harjoittaja edusti alkeellista luonnontiedettä. Maagikko uskoi luonnossa vallitseviin lakeihin. Frazer kuitenkin väitti, että kehittymättömän mielen tuotteena ne perustuivat virheelliseen päättelyyn asioiden välisestä yhteydestä. Frazerin mukaan virheellisten ideoiden taustalla oli näkemys määrätystä lainalaisuudesta, joka ilmenee kahtena lakina. Nämä ovat samankaltaisuuden laki ja kosketuksen laki. Frazer nimesi samankaltaisuuden lakiin perustuvat menetelmät jäljittelymagiaksi tai homeopaattiseksi magiaksi ja kosketukseen lakiin perustuvat menetelmät kosketus- tai tartuntamagiaksi. Mutta miten näitä lakeja ja niihin perustuvia metodeja sovellettiin käytännössä?

Frazerin mukaan jäljittelymagia perustuu väitteeseen "sama tuottaa samaa". Sylkäistäessä vihamiehen kuvaa tai pisteltäessä häntä esittävää nukkea neuloilla tuotamme hänelle vastaavan negatiivisen kokemuksen, tai jäljittelemällä rituaalisesti yhdyntää kylvökauden alkaessa varmistamme hyvän sadon. Tartuntamagian perustana on puolestaan ajatus, että "kerran toisiinsa yhteydessä olleet esineet säilyttävät yhteyden välimatkankin päästä, fyysisen kontaktin katkettua". Hankittuamme vihamiehemme hiuksen, hampaan, kynnenpalan, sandaalin jne., voimme aiheuttaa hänelle tuskia käsittelemällä kyseisiä objekteja haluamallamme tavalla. Myös ihmisen varjo, ulosteet tai jalanjäljet ovat potentiaaleja manipuloinnin kohteita, joten niiden joutuminen vihollisen haltuun oli estettävä hinnalla millä hyvänsä. Toisaalta näitä metodeja käytettiin myös metsästyksen yhteydessä, keihään iskeminen peuran jalanjälkeen antoi metsästäjälle yliotteen, jonka katsottiin jouduttavan peuran kiinni jäämistä. Frazer väittikin, että magiatekniikoiden hallinta merkitsi oletettujen lakien kontrolloimista yksilöiden ja ryhmien asettamien päämäärien saavuttamiseksi.

Frazeriläinen ajatus kolmivaiheisesta kehityksestä magian harjoittajasta, uskonnon palvelijaksi ja viimein tieteen kannattajaksi on kumottu, kuten evolutionistinen asetelma yleensäkin. Frazerin mukaan moderni tiede on pystynyt löytämään oikeat luonnonlait, joita maagikot turhaan etsivät, ja joista nöyrät ja armon varassa elävät uskontoihin tarrautuneet ihmiset eivät välittäneet tietää, olettaessaan kaitselmuksen ohjaavan heitä. Mutta vaikka Frazerin muotoilemista laeista johdettuja käytäntöjä ei löydettäisikään kaikkialta maailmasta tai vaikka ihmiset eivät olisikaan täysin sitoutuneet niihin, hänen näkemykseensä sisältyy oivallus assosiaatioiden merkityksestä ja niiden voimasta tuottaa kulttuurista tietoa. Siihen kysymykseen, missä määrin ihmiset ovat hyödyntäneet magian lakeja eri kulttuureissa, ja miten hallitsevia ne ovat olleet, ei pystytä vastaamaan. On kuitenkin selvää, että Frazerin muotoilemien lakien mukaista assosiointia on tapahtunut ja tapahtuu yhä, kaikkialla.

Oletetaan, että pyydämme kymmentä umpimähkään kadulta valitsemaamme henkilöä saapumaan ryhmähaastatteluun ja ottamaan mukaansa nuppineuloja ja valokuvan rakkaimmasta henkilöstä. Kun ryhmä kokoontuu seuraavana päivänä, käskemme heitä ottamaan esiin neulat ja valokuvat. Hetken aikaa valokuvaa katseltuaan käskemme heitä pistämään nuppineuloilla kuvassa olevaa henkilöä silmiin. Suurin osa ryhmähaastatteluun osallistuvista ei halua noudattaa käskyä. Miksi? Koska he assosioivat, yhtä virheellisesti kuin Frazerin esimerkkien ihmiset, kuvan ja sen esittämän henkilön periaatteella "sama tuottaa samaa".

Magiasta on myös esitetty muunlaisia tulkintoja. Bronislaw Malinowskin mukaan magian avulla ihminen vapautuu turhautumistaan. Vastaava tehtävä Malinowskin mukaan on uskonnoilla. Jos Malinowskin väite on oikea, magiaa on tarkasteltava emotionaalisena voimavarana, joka laukaisee psyykkisiä jännitteitä ja purkaa ahdistusta. Magian tuottama katharsis, mentaalinen puhdistautuminen, on seurausta ihmisen voimattomuudesta ja puutteellisista tekniikoista, jotka luovat ongelmia ja aiheuttaisivat turhautumista ilman magian apua. Magia korvaa tiedon puutteen, se tarjoaa selityksen asioiden välisestä yhteydestä. Malinowski ei kuitenkaan ottanut huomioon, että hyvät selitykset, vaikka ne eivät olisikaan oikeita, ovat usein psykologisesti vapauttavia kaikille ihmisille. Niitä ei silti pidetä välttämättä magiana. Malinowskin väite tekee länsimaiselle tieteelle vastakkaisiin näkemyksiin uskovista ihmisistä konservatiivisia, vaikka on selvää, että minkään kulttuurin jäsenet eivät korvaa välittömästi kulttuurista tietoaan tieteen edustamilla selityksillä. Tieteen faktat elävät usein rinnan perinteisten tai paikallisten käsitysten kanssa. Ihmiset voivat uskoa yhtä aikaa (a) henkien tuottamiin sairauksiin ja paikallisten parantajien kykyyn kommunikoida henkien kanssa, (b) jumalan voimaan parantaa sairaat ja Raamatun tai Koraanin esittämiin oppeihin hyvästä elämästä, ja (c) tieteen esittämiin selityksiin bakteereista, viruksista ja parasiiteista, joita hoidetaan rokotuksilla ja farmaseuttisilla lääkkeillä, teollisesti tuotetuilla ja tieteen todentamilla keinoilla. Nämä käytännöt eivät kuitenkaan välttämättä kumoa toisiaan arkielämän tasolla. Jokapäiväinen elämä rakentuu erilaisten ja hyväksi havaittujen k! einojen varaan, joiden mahdollinen ristiriita on usein ihmisille toissijaista arjen ongelmien edessä. Huolimatta lähestymistapojen taustalla olevien käsitejärjestelmien ristiriitaisuudesta, ihmiset voivat soveltaa erilaisia maailmanselitystapoja rinnan, yhtä aikaa tai erikseen. Jos näin ei olisi, kukaan ei uskoisi samanaikaisesti jumalaan ja suhteellisuusteoriaan tai suhtautuisi vakavasti sekä uskonnon että biologian opetukseen.

Mitä magia siis on? Tekojen ja tapojen nimeäminen magiaksi ei ole ongelmatonta. Toisinaan on ehdotettu, että koko käsite tulisi hylätä siihen liittyvien etnosentristen painotusten takia. On väitetty, että termi heijastaa viime kädessä kristinuskon ja tieteen käsityksiä siitä mikä on oikea ja mikä virheellinen todellisuuden mieltämistapa. Lisäongelmia aiheuttaa magian ja uskonnon välisen rajan täsmentäminen. Usein korostetaan, että magia perustuu erityistekniikoihin, joilla yliluonnollisia voimia manipuloidaan, uskonto ilmenisi puolestaan näille voimille nöyrtymisenä ja niiden palvomisena. On selvää, että maagisiksi määritellyillä teoilla on instrumentaalinen puolensa, Frazerin muotoilemiin metodeihin perustuvia käytäntöjä on tavattu eri puolilta maailmaa. Yhtä selvää kuitenkin on, että näissä teoissa käytetyt objektit edustavat tiettyjä voimia, toimien niiden symboleina, joita teon harjoittaja saattaa palvoa tarjoamalla niille uhrilahjoja. Yhtälailla uskontoihin liittyy manipuloivia piirteitä, esimerkiksi erilaisten pyhien esineiden muodossa, joita käsittelemällä uskovat pyrkivät määrättyihin päämääriin. Molemmat käsitteet liittyvät ihmisen ja ei-empiirisen maailman kohtaamiseen, josta aiheuttavien ongelmien ratkaisemiseen pyritään rituaalisessa kontekstissa, niin uskontojen kuin maagisiksi määriteltyjen käytäntöjenkin piirissä. Mutta kuka on maagikko ja kuka pappi, tai liittyykö uskontoihin myös magiaa? Magia termin määritteleminen ja soveltaminen on äärimmäisen pulmallista.

Uskonnon olemus

Olemme päätyneet uskonnon määrittelemisen ongelmiin. Kaiken edellä esitetyn valossa on selvää, että uskonnon tai uskonnollisen käyttäytymisen tarkka määritteleminen ei ole edes mahdollista. Tästä huolimatta uskonnoille ja uskonnolliselle elämälle voidaan löytää yhteisiä piirteitä. Roger Keesing tarjoaa kolme keskeistä piirrettä, joiden voidaan katsoa nimittävän kaikkia uskontoja.

(1) Ensinnäkin on selvää, että uskonnolliset käytännöt pyrkivät antamaan selityksiä olemassaoloa koskeviin kysymyksiin. Miten ja miksi maailma on luoto, mikä on ihmisen paikka maailmassa ja maailmanjärjestyksessä, mitä ovat ne voimat, jotka säätelevät ja ohjaavat elämää. Ihmiset pyrkivät rakentamaan elämänsä näiden käsitysten ja voimien varaa. Jokaisessa yhteisössä on myös tavallisesti henkilöitä, joiden erityistehtävänä on vastata näihin kysymyksiin.

(2) Toiseksi, uskonnot oikeuttavat asioita, tekoja ja ilmiöitä. Vetoamalla ihmisen yläpuolella oleviin voimiin, uskonnot toimivat moraalin vartijoina ja sosiaalisen järjestyksen vahvistajina. Jumalat ja henget oikeuttavat arjen käytännöt ja yhteisön rituaalit, luoden järjestystä ja antaen merkityksiä inhimilliselle elämälle. Niiden kyseenalaistaminen on vaikeaa juuri niiden jumalallisen luonteen vuoksi. Uskontoihin sisältyy säilyttävä ja konservatiivinen elementti. Samalla on kuitenkin selvää, että uskonnot voivat toimia myös vallankumouksen lähteinä, tarjoten lupauksia paremmasta elämästä kannattajilleen, hyvinä esimerkkeinä tästä ovat sekä kristinuskon että islamin historia.

(3) Kolmanneksi, uskonnot auttavat ja vahvistavat ihmisiä, jotta he selviytyisivät inhimillisen elämän vaikeuksista. Uskonnoista haetaan apua kuoleman, sairauksien ja epäonnen kohdatessa. Uskonnot vahvistavat ihmisen selviytymiskykyä. Keesingin mukaan ne omaavat psykologisesti vahvistavan ulottuvuuden, joka tarjoaa ihmisille selityksiä maailman mielekkyydestä hädän hetkellä. Samalla uskonnot tukevat yhteisön identiteettiä ja sosiaalista integraatiota jaettujen kokemusten avulla.

Lyhyesti, uskonnot määrittelevät maailman antamalla meille valmiuksia kohdata maailma sen kaikessa kaoottisuudessaan. Uskonnot kertovat meille, mitä elämä on, ja samalla tarjoavat keinoja elämää varten. Uskonnot yhdistävät inhimillisen kokemuksen ja elämän järjestyksen. Ne viestivät ihmisille siitä, mitä inhimillinen maailma pitää sisällään ja mitä varten se on sellainen kuin se on. Tämä koskee sekä suulliseen perinteeseen että kirjalliseen traditioon perustuvia uskontoja, niin perustettuja (kristinusko, islam, buddhalaisuus) kuin paikallisuudesta ja etnisestä historiastakin nousevia.

On tietenkin selvää, että uskonnon olemus on tuskin tyhjentävästi selitetty kolmella edellä viitatulla kriteerillä. Uskonto on kulttuurinen ilmiö ja ideologinen voima, jonka luonne on tavoitettavissa niistä merkityksistä, joita se tarjoaa sosiaalista elämää varten sekä sen tuottamista näkemyksistä, jotka koskevat maailmanjärjestystä. Kulttuurisena ilmiönä uskonto on kuitenkin myös osa sosiaalista järjestelmää. Sen moraalinen ja poliittinen voima kytkeytyy ennen kaikkea sen asemaan yhteisön päätöksenteko- ja vallankäyttöjärjestelmissä. Kuten monet ovat useaan otteeseen todenneet uskonnollinen käyttäytyminen, saadakseen sosiaalisen tunnustuksen, ei voi olla ristiriidassa yhteisön tai yhteiskunnan valtaryhmittymien intressien kanssa.

Uskontojen paradoksina näyttäisi olevan, että niiden merkityssisältö auttaa ja vahvistaa yksilöitä, samalla tätä merkityssisältöä saatetaan käyttää oikeuttamaan yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja diskriminoiva poliittinen järjestelmä.

Rituaalinen kontekstiAntropologinen tieto