TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Johdatus kulttuuri- ja sosiaaliantropologiaan


Sivukartta
 
Etusivu
Mitä on antropologia?
Luonto ja kulttuuri
Yksilö ja yhteiskunta
Sukulaisuus
Avioliitto
Sosiaalinen kontrolli

Rituaalit ja uskonto
Antropologinen tieto

Erityistermiluettelo
Kirjallisuutta

Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun

 
Yksilö ja yhteiskunta

Sukulaisuus

Sukulaisuus määrittelee yksilön aseman ryhmän, yhteisön tai kansan jäsenenä. Tästä seuraa, että yksilöllä on usein velvollisuuksia ja vaatimuksia sosiaalisen ympäristönsä jäseniä kohtaan sen perusteella ovatko nämä hänellä sukua. Sama koskee usein luonnon resurssien ja ympäristön hyödyntämiseen liittyviä oikeuksia. Sukua voidaan pitää yksilön tärkeimpänä perinteisenä jäsenryhmänä. Suku on kuitenkin myös biologinen ryhmä, sillä sukulaisuus määräytyy myös polveutumisen perusteella. Polveutumisella on tärkeitä sosiaalisia seurauksia oikeuksien, velvollisuuksien, perinnönjaon, avioliittojen solmimisen ja seksuaalisen käyttäytymisen kannalta. Polveutumisen merkitystä sosiaalisten suhteiden kanavoijana korostaa insestikielto. Tällä kiellolla on keskeinen asema määriteltäessä sukulaisia ja heidän asemaansa suhteessa toisiinsa. Lähisukulaiset muodostavat usein oman ryhmänsä, erotettuna niistä sukulaisista, joiden kesken avioliitot ovat sallittuja. Olemme siis jälleen sosiaalisten ja biologisten tekijöiden ristiaallokossa tarkastellessamme ilmiötä, jolla on merkittävä asema jokaisessa kulttuurissa, ja joka muodostaa erään tärkeimmistä kulttuurisista voimista selitettäessä yksilöiden toimintaa ja asemaa.

Usein väitetään, että suvun merkitys on vähentynyt esimerkiksi suomalaisessa yhteiskunnassa perheen merkityksen korostuessa. Tämä saattaa olla totta, mutta perheen merkityksen korostumista ei voida yhdistää yleiseksi länsimaisen yhteiskunnan piirteeksi tai teollistumisen yleiseksi seuraamukseksi. Sukulaisuus saa erilaisia muotoja ja merkityksiä jo yksistään Euroopan sisällä. Suomessa perheen merkityksen korostuminen liittyy hyvinvointivaltion kehitykseen. Aineellisen ja sosiaalisen perusturvan takaaja ei ole enää suku vaan valtio erilaisten sosiaalipalvelujen muodossa. Tämä on tärkeä seikka, sillä usein juuri niissä valtioissa, joissa valtiojohtoista sosiaaliturvajärjestelmää ei esiinny, suku on yhä perustarpeiden ja -oikeuksien tyydyttäjänä. Suku voikin toimia juridisena yhteisönä, joka takaa tai pyrkii takamaan oikeusturvan toteutumisen. Lisäksi sukulaisuus, polveutuminen ja avioliitot muodostavat tärkeän taloudellisen voimavaran, kuten tulemme tuonnempana huomaamaan. Edellä esitetystä seuraa, että on selvää, että monissa yhteiskunnissa sukusiteiden ylläpito on elintärkeää yksilöiden hyvinvoinnin kannalta. Suku on kollektiivinen voima, joka takaa jäsenilleen sosiaalisen aseman.

Miten sukulaisuus määrittyy?

Sukulaisuuden määrittelyt eroavat toisistaan huomattavasti eri yhteiskunnissa. Kyse on ennen kaikkea siitä, miten sosiaaliset ryhmät muotoutuvat, sillä voimme ajatella, että juuri sukulaisuus on sosiaalisten suhteiden perusnimittäjä. Tärkeä kysymys sukulaisuuden määrittelyssä liittyy kysymykseen verisukulaisuudesta. Onko verisukulaisuus kaikissa kulttuureissa sukulaisuuden perusmääre ja eroja luova voima, joka jakaa yksilöitä erilaisiin sosiaalisiin kategorioihin, kuten miehen ja vaimon sukulaisiin, tai siihen ryhmään ihmisiä, joiden katsotaan olevan sukua avioliiton kautta, tai niihin ihmisiin, joita ei pidetä sukulaisina? Entä mikä on adoptoitujen lasten asema sukulaisina? Vaikka biologinen yhteys lapsen ja hänen vanhempiensa välillä on sukulaisuuden perusta, käsitys sukulaisuuden rajaamisesta vain biologisesti todennettaviin verisuhteisiin on liian ahdas. Sukulaisuus vaatii aina myös sosiaalisen hyväksynnän, mistä adoptio on hyvä esimerkki. Monissa kulttuureissa adoptoidut lapset mielletään omiksi lapsiksi ja sukulaisiksi. Adoptio-kysymykseen sekä lapsen aseman ja hänen sosiaalisen nimeämisensä ongelmiin kytkeytyy osaltaan myös Suomessa käyty keskustelu sosiaalisen isän ja biologisen isän asemasta avioerojen ja lapsettomuuteen liittyvien ratkaisujen yhteydessä. Monet lapsista pitävät sosiaalista isäänsä todellisena isänään, sillä lapset eivät ole ehkä koskaan tavanneet biologista isäänsä, vaan hän voi olla esimerkiksi ainoastaan sukusolujen luovuttaja. Tämä toimenpide ei tee biologisesta isästä välttämättä lapsen vanhempaa, sillä vanhemmuus tarvitsee sosiaalisen tunnustamisen yhteisön ja yhteiskunnan taholta.

Klassisen antropologisen esimerkin tarjoaa brittiläinen E.E. Evans-Pritchard. Hänen tutkimansa nuer-yhteisön keskuudessa eteläisessä Sudanissa lesken odotettiin, avioliittosopimuksen edellyttäessä, solmivan avioliiton kuolleen miehensä veljen tai muun lähisukulaisen kesken. Avioliiton seurauksena syntyneitä lapsia pidettiin kuitenkin kuolleen miehen lapsina, ei uuden aviopuolison. Sosiaalisen yhteyden tunnustaminen oli biologista yhteyttä tärkeämpää. Evans-Pritchard nimesikin tällaisen avioliiton "haamu-avioliitoksi". Vielä konkreettisemman esimerkin sosiaalisen hyväksynnän ja tunnustamisen voimasta biologisen siteen kustannuksella antaa toinen nuerien harjoittama käytäntö. Kyseessä oli avioliittomuoto, joka solmittiin toisinaan kahden naisen välillä. Tärkeiden leskeksi jääneiden iäkkäiden naisten oli mahdollista jatkaa sukuaan avioitumalla naisen kanssa. Avioliitto miellettiin kulttuurisesti kahden eri sukupuolen väliseksi liitoksi, ja iäkkäämpi puoliso aviomieheksi. Koska nuoren aviovaimon oli mahdollista ottaa rakastaja, hän todennäköisesti saisi myös lapsia. Lapset syntyivät kuitenkin iäkkään vaimon nimissä ja heidät määriteltiin yhteisön taholta hänen lapsikseen. Lasten isä oli täten avioliiton järjestänyt nainen, jonka sukuryhmään lapset kuuluivat.

Sukulaisuudessa on aina kyse vanhempien ja lasten muodostamasta suhteesta. Voidaankin väittää, että sukulaisuus liittyy aina vanhemmuuteen, tosin ei välttämättä lapsen molempiin vanhempiin. Lapsi voidaan nähdä vain joko isänsä tai äitinsä suvun jäsenenä. Myös biologinen yhteys jompaankumpaan vanhempaan voidaan kulttuurisesti kieltää. Äitiä voidaan pitää ainoastaan lapsen synnyttäjänä, paikkana, joka antaa sikiölle turvan, isää puolestaan lapsen varsinaisena aikaansaajana, lapsen ruumiillisuuden perustana ja kulttuurisen identiteetin lähteenä, jonka verta ja olemusta lapsi kantaa itsessään tai toisinpäin, kuten nuerien naisavioliitto osoittaa. Lapsen ja hänen vanhempiensa yhteyden ymmärtäminen on siis pitkälti kulttuurinen kysymys. Kulttuuristen seikkojen painottamisen ei pidä kuitenkaan antaa hämärtää sitä tosiasiaa, että kulttuurisista eroista huolimatta lähes kaikkialla vanhemmuuden ja sukulaisuuden perusta lepää lapsen ja hänen vanhempansa tai vanhempiensa biologisessa ja sosiaalisesti tunnustetussa suhteessa.

Tärkeää on ymmärtää sosiaalisesti hyväksytyn vanhemmuuden ja fyysisen tai biologisen isyyden tai äitiyden välinen ero. Nämä kaksi tasoa, sosiaalinen ja biologinen, eivät välttämättä kohtaa kaikkialla tai aina, kun tarkastelemme lapsen ja hänen vanhempiensa suhdetta. Mutta keitä ovat ne ihmiset, joita pidetään sukulaisina, ja miten heidät nimetään?

Suomalaiselle voi olla hämmentävää huomata, että joissain kulttuureissa kaikkia serkkuja kutsutaan veljiksi ja sisariksi tai että lapset kuuluvat ainoastaan isänsä sukuun. Mistä oikein on kyse? Erittäin yleinen tapa laskea sukulaisuus on ns. yksilinjainen tai -puolinen suvunlaskentatapa. Antropologisessa kirjallisuudessa tätä tapaa kutsutaan unilineaariseksi suvunlaskentamenetelmäksi ja kyseisiä sukuja linjasuvuiksi. Linjasuvut muodostavat puolestaan klaaneja, yhteisestä esi-isästä periytyviä laajoja sukulaisuusyksiköitä.

Linjasuvun keskeinen sisältö on siinä seikassa, että sukulaisuus lasketaan vain joko isän tai äidin puolelta. Ensin mainittua tapaa kutsutaan patrilineaariseksi ja jälkimmäistä matrilineaariseksi suvunlaskentatavaksi. Yksilinjainen tapa on hallitseva esimerkiksi monissa afrikkalaisissa kulttuureissa. Käytännössä tämä tarkoittaa, että patrilineaarisessa järjestelmässä lapset kuuluvat isänsä sukuun. He perivät isänsä ja heihin liitetään isänsä suvun sosiaaliset merkit. Äiti kuuluu oman isänsä sukuun yhdessä omien sisarustensa ja miespuolisten sukulaistensa lasten kanssa. Matrilineaarisessa järjestelmässä lapset kuuluvat äitinsä sukuun ja isä puolestaan oman äitinsä sukuun. Sukulaisiksi lasketaan vain ne henkilöt, jotka polveutuvat äidin puolelta, äidin äidistä ja äidin äidinäidistä jne. Usein on väitetty, että tällaisen käytännön vallitessa biologisella isällä on enemmän sosiaalisia velvollisuuksia sisariensa lapsia kuin omia biologisia lapsiaan kohtaan, sillä sisarien lapset ovat hänen sukulaisiaan, toisin kuin omat lapset.

Tähän näkemykseen vedoten antropologian suuri klassikko Bronislaw Malinowski väitti 1920- ja 30-luvuilla, että Trobriandien saarilla Melanesiassa ei tunneta Freudin nimeämää oidipus-kompleksia. Malinowski oletti, että jos lapsen suhde isäänsä perustuu vierauteen, eri-sukuisuuteen, lapsen ei tarvitse kadehtia tai vihata isäänsä äidin rakkauden kohteena ja seksuaalisten halujen suuntaajana. Täten lapsen traumalle ei löydy psyko-sosiaalista perustaa. Malinowskin mukaan matrilineaarisuuden vallitessa lapsi suuntaa kaunansa äidin veljiä kohtaan isänsä sijasta. Malinowskin väite on kuitenkin kiistanalainen, eikä näkemystä ns. matrilineaarisesta kompleksista, oidipus-kompleksin kulttuurisena vastineena ja psykologisena muuntumana, ole yleisesti hyväksytty tutkijoiden keskuudessa.

Huomautettakoon tässä yhteydessä, että matrilineaarisuuden käsitettä ei pidä sotkea matriarkaatin käsitteeseen. Matriarkaatti viittaa yhteiskunnalliseen tai yhteisölliseen järjestelmään, jossa naisilla on absoluuttinen poliittinen, taloudellinen ja juridinen valta. Tällaisessa järjestelmässä miehet olisivat suljettu päätöksenteon ulkopuolelle. Matriarkaatin myyttisiä edustajia ovat tarujen amazonit. Todettakoon kuitenkin välittömästi, että historiallisia ja etnografisia todisteita matriarkaattien olemassaolosta ei ole koskaan löydetty. Sen sijaan matriarkaatin vastakohta, patriarkaatti, on varsin yleinen hallinnanmuoto ja sosiaalisen hierarkian malli, varsinkin jos sen katsotaan viittaavan, laajassa merkityksessä, miesjohtoiseen yhteisöön.

Matrilineaarisuus merkitsee siis ainoastaan sukulaisuuden laskentatapaan, sukujohtoa. Se ei viittaa valtasuhteisiin, sillä matrilineaarisessakin yhteisössä miehet ovat yleensä päättäjien asemassa joko setinä, veljinä tai poikina. Eräiden tutkimusten mukaan matrilineaarinen käytäntö on yleinen esimerkiksi niiden Afrikan kulttuurien keskuudessa, joiden elinkeinona on ollut perinteisesti maanviljely, kun puolestaan patrilineaarisuus on ollut hallitsevaa paimentolaisten keskuudessa. Väite perustuu näkemykseen työnlaadun sosiaalisesta merkityksestä. Tällöin oletetaan, että paimentolaisyhteisössä miehet tekevät sosiaalisesti merkittävimmät työt, kun taas monien viljelykulttuurien keskuudessa keskeinen työ on naisten harteilla. Jälleen on kuitenkin todettava, että liian tiukka kategorisointi voi muodostua ongelmaksi. On todennäköistä, että maailman kulttuurien keskuudesta voidaan löytää vastaesimerkkejä, jotka rikkovat tarkan jaon ja yhteenkuuluvuuden eri elinkeinojärjestelmien ja eri sukulaisuudenlaskentatapojen välillä. Olennaista matrilineaarisuudessa on äidin ja lapsen suhteen kulttuurinen priorisointi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että matrilineaarisuutta ei ilmenisi nimenomaan sellaisten maanviljelyskulttuurien kohdalla, joissa tuotanto on naisten työn varassa ja joissa naiset saattavat myös kontrolloida työnsä tuloksia.

Jos lähes 70% maailman kansoista on laskenut sukulaisensa perinteisesti joko isän tai äidinpuolelta, kuten on väitetty, niin mikä on yksilinjaisen sukujohdon kulttuurisen suosion syy? Vastaus on yksinkertainen. Yksilinjaisten käytäntöjen vallitessa omaisuus, joko maana tai karjana, säilyy suvun hallussa. Omaisuuden perii vain tietty tarkoin määritelty ryhmä ihmisiä, toisin kuin esimerkiksi sellaisessa järjestelmässä joka on vallitseva Suomessa ja muualla Euroopassa. Suomalainen käytäntö on laskea sukulaiset sekä äidin ja isän puolelta, toisin sanoen kaksipuolisesti. Tällaista käytäntöä kutsutaan bilateraaliseksi suvunlaskentatavaksi. Bilateraalinen sukuryhmä ei ole sosiaalisesti ja biologisesti yhtä kiinteä ja selvärajainen kuin unilineaarinen ryhmä. Bilateraalinen suku kasvaa ja hajoaa jo muutamassa sukupolvessa sekä isän että äidin puolelta solmittujen avioliittojen seurauksena ja muuttuu identiteetiltään varsin epäyhtenäiseksi ja sosiaalisesti epämääräiseksi ryhmäksi ihmisiä, joilla ei välttämättä ole kovinkaan paljon yhteisiä tavoitteita sukulaisina. Lisäksi, toisin kuin linjasukujen keskuudessa, bilateraalinen eli kaksipuolinen suku ei voi käytännössä hallita omaisuutta kollektiivisesti tai toimia taloudellisena sukulaisuusyksikkönä, sillä sukuryhmä muuttaa koko ajan muotoaan ja sukulaisuuden rajat hämärtyvät varsin lyhyen ajan kuluessa, usein jo kahden sukupolven aikana.

Sukulaisuussuhteet ja sukulaisten nimeäminen: esimerkki kulttuurisesta logiikasta

Maailman kulttuurit tunnistavat erilaisia suvunlaskemistapoja, joista linjasuvut ja bilateraalinen sukulaisuus edustavat eräitä kaikkein yleisimpiä ratkaisuja. Sukulaisuusjärjestelmien eroja ei kuitenkaan kuvaa ainoastaan suvunlaskentatavat, vaan myös sukulaisuusterminologiaan liittyvät erot. Antropologit ovatkin erottaneet erilaisia järjestelmiä sen perusteella, miten sukulaisten asema määräytyy "minän" kannalta. Tutkijat ovat korostaneet niitä erilaisia tapoja, joilla sukulaisuusluokat rajataan. Kulttuurinen luokittelu eri sukulaisten välillä on siis varsin moni-ilmeinen seikka. Suomenkielen termit isä, äiti, veli, sisar tai esimerkiksi serkku eivät vastaa merkitykseltään läheskään aina muiden kulttuurien omalla kielellään tunnistamia sukulaisuuskategorioita. Serkku-termi voi puuttua toisista kielistä kokonaan, sillä se korvataan veli- ja sisar-termeillä, josta seuraa, että kaikki serkut ovat terminologisesti veljiä ja sisaria keskenään. Tämä ei suinkaan tarkoita, että terminologinen identtisyys merkitsisi automaattisesti myös emotionaalista sidettä samaa kategoriaa edustavien yksilöiden välillä. Terminologia viittaa erilaisiin statuksiin ja rooleihin, joita yksilöille annetaan, joita heillä on suhteessa toisiinsa, ja jotka säätelevät heidän käyttäytymistään suhteessa toisiin sukulaisiin. Se, miksi luokkien ala eroaa eri kulttuurien välillä on seurausta erilaisista polveutumis- ja avioitumiskäytännöistä ja sosiaalisen organisaation muodoista. Terminologia heijastaa aina sosiaalisia suhteita niputtaen yhteen ja erottaen toisistaan "minän" kannalta keskeisiä sukulaisia.

Yleistäen voidaan sanoa, että sukulaisuustermit ovat joko luokittelevia, kuten suomenkielinen sana "serkku". Termi ei tee eroa eri sukupuolten tai äidin- ja isänpuoleisten sukulaisten kesken, vaan yhdistää joukon sukulaisia, jotka muodostavat yleisen horisontaalisen kategorian "minän" kannalta. Ikä, sukupuoli ja sukujohto ovat toissijaisia suomen kielen serkku-käsitteen kannalta. Sen sijaan käsitteet "isä", "äiti", "veli" ja "sisar" ovat yksityiskohtaisemmin kuvailevia, yksilöiviä ja nimeäviä. Ne ilmentävät tarkkoja genealogisia tai sukuhistoriallisia suhteita, viitaten tosiasiallisiin vanhempiimme ja sisaruksiimme, eivät kehenkään muuhun.

Kuvaavan vastakohdan suomalaiselle järjestelmälle tarjoaa Comanchi-intiaanien järjestelmä. Vaikka heidän sukulaisuutensa perustana on bilateraalinen suvunlaskentatapa kuten Suomessakin, sukulaisuuskäsitteiden merkitykset eroavat suuresti suomalaisista vastineistaan. "Äiti"-termi (pia) kattaa kaikki äidin sisarukset, näiden naispuoliset serkut ja isän veljien vaimot. Käsite sulkee sisäänsä kokonaisen sukupolven sukulaisnaisia ja koska moniavioisuus on Comanchi-yhteisössä sallittua, äidiksi kutsuttiin myös isän muita vaimoja ja isän veljien kaikkia vaimoja. Isä, isän veljet, serkut ja isän sisarten miehet muodostavat yhdessä käsitteen ap. Sen sijaan äidin veljet (ara) erotetaan kategorisesta tästä ryhmästä kuten myös isän sisaret (paha) "äiti"-kategoriasta. Näyttäisi siis siltä, että eräs Comachi-järjestelmän keskeinen piirre on isän- ja äidinpuoleisten sukulaisten käsitteellinen erottaminen toisistaan. Lisäpiirteenä on, että veljiä, sisaria ja serkkuja ei eroteta toisistaan. Kategorisointi tapahtuu iän perusteella, "minää" vanhemmat miespuoliset sukulaiset muodostavat passi-kategorian ja häntä nuoremmat tami-kategorian. Edellisiin voivat kuulua esimerkiksi "minän" vanhemmat veljet, isän veljien pojat, äidin sisarten pojat ja vaimon sisarien miehet. Vastaavasti jälkimmäinen viittaa "minää" nuorempiin henkilöihin. Sen sijaan poikiaan sekä passien ja tamien poikia, vaimonsa sisarenpoikia ja sisarentyttäriensä aviomiehiä "minä" kutsuu nimellä tua. Vastaavia naispuolisia ja ikään perustuvia luokkia kutsutaan nimillä patsi ja nami ja l!aajaa tytär-kategoriaa termillä pedi. Amerikkalainen antropologi E. Adamson Hoebel, jonka tutkimuksiin edellinen esimerkki perustuu, on esittänyt, että Comancheilla on 36 sukulaisuuskategoriaa. Tämä on suunnaton määrä ihmisluokkia ja osoitus sosiaalisen järjestelmän varsin kompleksisesta luonteesta.

Jos sukulaisuuteen liittyvät kulttuuriset luokitukset eroavat toisistaan on selvää, että sukulaisuuteen ja sukuun liittyvät kulttuuriset merkitykset eroavat myös toisistaan eri kulttuureissa. Pääsääntönä on, että sukulaisten asema saattaa määräytyä sukupolven, iän, sukupuolen, polveutumisen ja avioliiton kautta, mitään selvää ja yksiselitteistä ohjetta sukulaisuuden määreeksi on vaikea löytää. Lisättäköön kuitenkin, että antropologit ovat usein rajanneet terminologisiin eroihin perustuvat sukulaisjärjestelmät joukoksi ideaalityyppejä, joita tavataan maailman eri kolkilta. Järjestelmien erot liittyvät yleensä sisarus- ja serkku-kategorioiden määräytymiseen. Tyypillisimpiä ovat esimerkiksi eskimoiden, havaijilaisten ja irokeesien järjestelmät, nimistään huolimatta saman järjestelmän edustajia tavataan eri maanosissa, nimet kertovat tutkimushistoriasta ja järjestelmien historiallisesta paikantamisesta, ei niiden esiintymisalueista.

Lisäluettavaa:

Holy, Ladislay: Anthropological Perspectives on Kinship.

Stone, Linda: Kinship and Gender: An Introduction.

Luonto ja kulttuuriAvioliitto kulttuurisena instituutiona