TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Johdatus kulttuuri- ja sosiaaliantropologiaan


Sivukartta
 
Etusivu
Mitä on antropologia?
Luonto ja kulttuuri
Yksilö ja yhteiskunta
Sukulaisuus
Avioliitto
Sosiaalinen kontrolli

Rituaalit ja uskonto
Antropologinen tieto

Erityistermiluettelo
Kirjallisuutta

Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun

 

 

Avioliitto kulttuurisena instituutiona

MorsianAvioliiton, kuten minkään muunkaan yleisen kulttuurisen instituution määritteleminen, ei ole helppoa. Ehkä keskeisin käsitteellinen nimittäjä avioliittojen taustalla on seuraava seikka, jota antropologi Roger Keesing on tähdentänyt. Hänen mukaansa avioliitto on prosessi, jonka kautta tietty ryhmä muotoutuu kotitalousyksiköksi sitoen samalla yhteen laajempia sukuyhteisöjä ja uusintaen biologisesti ja sosiaalisesti yhteisöään.

Kirjallisuuskatsaus osoittaa kuitenkin, että avioliitto-käsitteen määrittely-yritykset eivät ole harvinaisia. Toisinaan tutkijat ovat tähdentäneet, että avioliitto on ennen kaikkea tapaan sidottu vaihtojärjestelmä, jonka seurauksena vastasyntyneiden sosiaalinen asema yhteisönsä jäseninä voidaan laillistaa. Toisinaan avioliiton määreenä on pidetty sopimuksen takaamaa oikeutta naisen seksuaalisuuteen ja naisen synnyttämiin lapsiin. Tällöin on kuitenkin huomautettava, että kyse on usein myös naisen oikeudesta aviomieheensä, niin seksuaalisuuden kuin työn tuloksienkin osalta. Mutta avioliittoja solmitaan myös samaa sukupuolta olevien henkilöiden kesken, niin nuerien keskuudessa kuin monissa länsimaissa. Homoseksuaalisten välisissä avioliitoissa kysymys on ennen kaikkea suhteen sosiaalisesta hyväksymisestä, johon lasten asema ja oikeudet kietoutuvat moraalisina kysymyksinä, ei yhteiskunnan jäsenyyteen liittyvinä laillisuus kysymyksinä.

Eräs tärkeä seikka, joka on syytä pitää mielessä keskusteltaessa avioitumismalleista ja -mahdollisuuksista, on insestikiellon merkitys avioliittokäyttäytymisessä, sillä juuri tämä kielto jakaa ihmisiä eri ryhmiin sallien joidenkin avioitua keskenään ja kieltäen toisilta tämän mahdollisuuden.

Maailman kulttuureissa tavattavat avioliitomallit voidaan jakaa kolmeen pääryhmään tai mahdollisuuteen:

(1) Henkilö x voi avioitua kenen kanssa haluaa

(2) Henkilö x:n on etsittävä aviopuolisonsa lähiryhmänsä ulkopuolelta

(3) Henkilö x:n on avioiduttava oman ryhmänsä jäsenen kanssa

Mutta ennen kuin palaamme näihin kysymyksiin tarkastelemme ensin avioliiton tehtäviä, sillä avioliitto palvelee aina tiettyjä tarkoitusperiä, jotka liittyvät ennen kaikkea sosiaalisen järjestyksen muotoutumiseen.

Avioliiton tehtävät

On siis varsin ilmeistä, että avioliitto universaalina instituutiona toimii tiettyjen yhteiselämällä tärkeiden intressien täyttäjänä ja takaajana. Se, mikä tekee avioliitosta kulttuurisesti äärimmäisen tärkeän instituution liittyy niihin sosiaalisiin seurauksiin, joita se synnyttää, ennen kaikkea oikeuksien ja sosiaalisten suhteiden osalta. Tarkastelkaamme ohessa muutamia avioliittoon kytkeytyviä piirteitä.

On selvää, että avioliitto (a) säätelee aina seksuaalisia suhteita. Lisäksi se (b) määrittelee yksilöiden sosiaalisen aseman ja heidän jäsenyytensä tietyssä ryhmässä. Se myös (c) vakiinnuttaa monia oikeuksia ja intressejä, joita yksilöillä on suhteessa toisiinsa toimeentulon ja omaisuuden osalta. Avioliitto (d) luo myös aina kotitalousyksiköitä. Samalla on selvää, että se (e) liittää yksilöitä oman ryhmänsä ohella muihin sukuryhmiin. Tämän seurauksena avioliitto on (f) voimakas poliittisten suhteiden määrittäjä ja väline niiden rakentamiseksi.

Edmund Leach on lisäksi korostanut, että avioliitto palvelee kymmentä tehtävää. Kaikki tehtävät tai ehdot eivät kuitenkaan ole voimassa aina ja välttämättä kaikissa mahdollisissa avioliittomuodoissa, mutta yleensä jokainen avioliitto täyttää ainakin jonkun niistä:

(1) Avioliitto takaa naisen lapsille laillisen isän.

(2) Se takaa miehen lapsille laillisen äidin.

(3) Se antaa aviomiehelle tai hänen suvulleen kontrollin vaimon seksuaalisuuteen.

(4) Se antaa vaimolle tai hänen suvulleen kontrollin aviomiehen seksuaalisuuteen.

(5) Se antaa aviomiehelle tai hänen suvulleen kontrollin vaimon työhön.

(6) Se antaa vaimolle tai hänen suvulleen kontrollin aviomiehen työhön.

(7) Se antaa aviomiehelle tai hänen suvulleen kontrollin vaimon omaisuuteen.

(8) Se antaa vaimolle tai hänen suvulleen kontrollin aviomiehen omaisuuteen.

(9) Se mahdollistaa omaisuuden kertymisen sekä aviomiehen että vaimon puolelta lasten hyväksi.

(10) Se vakiinnuttaa sosiaalisen suhteen aviomiehen ja vaimon perheiden välille.

Viime kädessä avioliitto merkitsee aina sopimusta kahden osapuolen välillä, kontrahtia, joka ei välttämättä viittaa vain yksilöiden väliseen tunnesiteeseen, vaan laajempaan sosiaalisten suhteiden verkostoon, kuten sopimukseen kahden suvun välillä. Yhtä selvää on, että avioliitto säätelee oikeuksia siirtämällä niitä toiselta osapuolelta toiselle, kuten oikeutta naisen seksuaalisuuteen ja liiton seurauksena syntyneisiin lapsiin tai aviopuolisoiden työpanokseen.

Jos avioliitto perustuu kahden osapuolen väliseen sopimukseen, niin miten sopimus taataan? Tämä on tärkeä kysymys, sillä voidaan olettaa, että avioliittosopimuksen takaamisella on aina merkittäviä sosiaalisia seurauksia. Takaaminen tapahtuu usein kahdella tavalla, jotka ovat olleet yleisiä kaikkialla maailmassa, ja ovat yhä monessa kulttuurissa arkipäivää. Nämä käytännöt ovat morsiusmaksu- ja myötäjäisjärjestelmä.

Morsiusmaksu on varsin yleinen esimerkiksi koko islamilaisessa maailmassa, jossa se on osa avioliittolakia. Sulhasen isä tai suku on velvoitettu maksamaan morsiamen isälle, morsiamelle tai hänen suvulleen lakisääteisen osuuden. Usein avioliittosopimuksissa kuitenkin ylitetään lainsäätämä osuus, joka on eräänlainen minimimaksu. Missä tahansa morsiusmaksua esiintyy, se liittyy oikeuksiin, jotka kohdistuvat naisen seksuaalisuuteen, työpanokseen ja tämän synnyttämiin lapsiin. Morsiusmaksujärjestelmät ovatkin olleet yleisimpiä patrilineaarisissa yhteisöissä. Maksu toimii eräänlaisena kompensaationa menetetystä työvoimasta ja lahjoitetusta kyvystä tuottaa jälkeläisiä toiselle suvulle. Patrilineaarisessa järjestelmässä naisen sosiaalinen, taloudellinen ja seksuaalinen potentiaali siirtyy avioliittosopimuksen määräämänä hänen omalta suvultaan hänen miehensä suvulle. On siis varsin selvää, että ne henkilöt, jotka maksavat morsiusmaksut myös päättävät avioliitosta sulhasen sijaan, kuten aviomiehen isä ja muut sukulaiset.

On väitetty, että morsiusmaksujärjestelmä on perinteisesti ollut yleisintä niissä yhteisöissä, joiden toimeentulon perustana on omavaraistalous. Tämä merkitsee, että ryhmälle ei kerry omaisuutta ylijäämän muodossa, joko rahana tai muina tuotteina, sillä kaikki, mikä tuotetaan, kulutetaan itse. Koska kaikkien jäsenten on osallistuttava työntekoon toimeentulon turvaamiseksi, yhdenkin menettäminen tarjoaa haasteen selviytymiselle ja hyvinvoinnille tulevaisuudessa. Täten, koska avioliittoja on solmittava, menetys korvataan morsiusmaksuilla. Nykypäivän morsiusmaksujarjestelmiä ei voida kuitenkaan yhdistää pelkästään patrilineaarisiin omavaraistaloudessa eläviin ja määrättyä työjakoa noudattaviin ryhmiin. Tapa on säilynyt perinteenä useissa yhteisöissä ja yhteiskunnissa, vaikka toimeentulonmuodot ovatkin muuttuneet.

Yhtälailla on väitetty, että perinteisesti myötäjäisjärjestelmä on ollut vallitseva niissä yhteisöissä, jotka mahdollistavat ylijäämän kertymisen. Näin siksi, että ihmiset voivat ostaa työvoimaa, toisin sanoen teettää työ palkollisilla tai orjilla. Työvoimaa ei tarvitse enää rekrytoida morsiusmaksuilla, vaan sitä, kuten myös arvovaltaa, voidaan ostaa kumuloituneen ylijäämän avulla. Myötäjäisjärjestelmä on ollut perinteisesti yleinen käytäntö hierarkkisissa yhteisöissä ja luokkayhteiskunnissa, joissa sosiaalinen kerrostuneisuus on näkyvää. Myötäisjärjestelmää on kuvattu ennakkoperintöjärjestelmänä. Tytär ikään kuin ostetaan ulos omasta suvustaan antamalla hänelle avioliiton solmimisen yhteydessä ennakkoperintö. Tytär menettää oikeutensa oman sukunsa muuhun omaisuuteen hänelle annettujen myötäjäisten seurauksena. Ideaalitapauksessa sekä vaimon että aviomiehen odotetaan tuovan oman osuutensa avioliiton taloudelliseksi perustaksi. Tällaista järjestelmää on pidetty yläluokan käytäntönä. Se on mahdollistanut tyttärien naittamisen yhä korkeammalle sosiaalisen hierarkian portailla. Raadollisesti ilmaistuna tämä merkitsee, että ihmiset pyrkivät ostamaan statuksia omaisuutensa avulla, sillä taloudellinen rikkaus ei ole välttämättä merkki yksilöiden sosiaalisesti määräytyvästä asemasta, esimerkiksi ylhäisestä syntyperästä.

Myötäjäisjärjestelmä on ajankohtainen ilmiö. Se on ylittänyt uutiskynnyksen Intiassa vallitsevan tilanteen takia. Järjestelmän ymmärtäminen intialaisessa kontekstissa ei kuitenkaan onnistu, jos emme tarkastele sitä suhteessa kastilaitokseen. Kastilaitos on tosin virallisesti lakkautettu Intiassa, mutta se säätelee yhä monen intialaisen elämää.

Vaikka kastit ovat periaatteessa suljettuja sekä alempien että ylempien kastien jäseniltä, kastilaitos mahdollistaa sosiaalisen mobilisaation eli kohoamisen avioliittojen kautta. Alemman kastin naisen avioiduttua ylemmän kastin miehen kanssa, yhdistetään liitosta syntyneet lapset isänsä kastiin. Tämä on yksi tärkeä periaate neuvoteltaessa avioliitosta kahden suvun kesken. Historian valossa myötäjäisjärjestelmää on hyödynnetty yläluokan piirissä, mutta se on sittemmin 1900-luvun kuluessa levinnyt lähes jokaisen kastin ja luokan alueelle. Syynä pidetään usein kiihtyvää mediateollisuutta, joka on tuonut yläluokan maailman köyhien majoihin TV:n, videoiden ja elokuvien muodossa. Levitessään järjestelmä on aiheuttanut varsin kielteisiä lieveilmiöitä. Avioliitoista on toisinaan tullut pelkkä tulonsiirron väline ja keino rikastua, kun taas useita tyttäriä omaavat perheet voivat joutua taloudelliseen perikatoon tai velkavankeuteen yrittäessään naittaa tyttäriään yhä kasvavien myötäjäisvaatimusten seurauksena. On myös väitetty, että tyytymättömyys naisen tuomia myötäjäislahjoja kohtaan on lisännyt perheväkivaltaa ja naisten pahoinpitelyä. Eräänä seurauksena on ollut tyttösikiöiden kiihtyvä abortointi, sillä perheillä ei ole varaa moneen tyttäreen. Tällaisessa tilanteessa ainoastaan poikalapsi pystyy pelastamaan perheen taloudellisesta ahdingosta. Samalla epätasa-arvo miesten ja naisten välillä säilyy, sillä pojat ovat toivotumpia ja arvokkaampia kuin tyttäret. Kiinnostavana lisäseikkana kannattaa mainita, että järjestelmän varsinaisia hyötyjiä ovat olleet ultraäänilaitteiden omistajat, sillä kysyntä sikiön sukupuolen tunnistamiseksi kasvaa kasvamistaan.

Tämänkaltaiset seuraukset eivät kuitenkaan vähennä avioliiton sosiaalista merkitystä, seuraukset itse asiassa vain korostavat niitä tehtäviä, joita avioliitolla on, ennen kaikkea oikeuksien siirtoa toiselta osapuolelta toiselle ja joko aviomiehen, vaimon tai lasten tai näiden kaikkien sosiaalisen aseman vahvistamista ja virallista tunnustamista. Mutta millaisina sosiaalisina liittoina yhteisön vahvistamat aviosuhteet ilmenevät? Kuten olemme nähneet, avioliitoissa ei suinkaan ole aina kysymys vain kahden yksilön välisestä emotionaalisesta siteestä.

Avioliittomuodot ja avioliiton prosessuaalinen luonne

Entä millaisena avioliitto ilmenee? Millaisia muotoja se saa täyttääkseen niitä tehtäviä, joihin edellä on viitattu? Länsimaissa vallitseva yksiavioisuus, monogamia, ei selvästikään ole ainoa mahdollinen avioliittomuoto. Varsin yleisiä ovatkin moniavioisuuteen eli polygamiaan perustuvat liitot. Moniavioisuus puolestaan ilmenee kahtena muotona, monivaimoisuutena, polygyniana, ja monimiehisyytenä, polyandriana. Jos vertaamme näitä kahta moniavioisuuden muotoa, voimme todeta valtaosan moniavioisista liitoista perustuvan monivaimoisuuteen. Ehkä tunnetuimman esimerkin moniavioisuudesta tarjoaa islamilainen maailma. Muslimimiehen on sallittua pitää neljää vaimoa, mutta vaimoja on kuitenkin kohdeltava tasavertaisesti. Perinteisesti moniavioisuus on ollut yleistä myös Saharan eteläpuolisessa Afrikassa sekä esimerkiksi Pohjois-Amerikan intiaanien keskuudessa. Mutta miksi moniavioisuus on niin yleistä, tai paremminkin, miksi se on mahdollista monissa kulttuureissa. Tosiasiahan on, että vaikka moniavioisuus olisikin sallittua, vain murto-osalla miehistä on yleensä taloudellisia resursseja moniavioisen perheen perustamiseksi. Tämä on selvää esimerkiksi islamilaisessa Afrikassa. Mikä siis on polygaamisten käytäntöjen kulttuurinen logiikka? Liittyykö siihen muutakin kuin arvovaltaa tai yleisiä seksuaalisia intressejä, joita miesvaltaisessa yhteisössä on mahdollista toteuttaa avioitumalla usean naisen kanssa.

Perinteisessä omavaraistalouteen pohjautuvassa yhteisössä moniavioisuus on tarjonnut mahdollisuuden tuottaa riittävä määrä jälkeläisiä välttämättömän tuotannon ylläpitämiseksi sekä taannut omaisuuden ja perijöiden olemassaolon. Toisaalta moniavioisuus pitää sisällään konfliktin siemenen ja luo jännitteitä vaimojen välillä, kuten myös vaimojen lasten välille. On ilmeistä, että vaimojen asettamat tavoitteet saattavat olla keskenään ristiriidassa, eritoten lapsien, perinnön ja työpanoksen osalta. Tavallista onkin, että jokainen vaimo muodostaa oman talouden. Eri talouksien on kuitenkin toimittava yhdessä perheen yhteisten taloudellisten tavoitteiden saavuttamiseksi, samalla ne muodostavat tehokkaan työvoimaresurssin ja kanavan reproduktioon. Kyse on siis vallankäytöstä ja toimeentulon maksimoimisesta, sillä polygamia tarjoaa aviomiehelle mahdollisuuden kontrolloida tehokkaasti työvoimaa, naisten hedelmällisyyttä ja nuorten miesten välistä statuskamppailua. Lisäksi on huomautettava, että vaikka moniavioisuus ei johtaisikaan välttämättä avoimeen konfliktiin vaimojen välillä tai aiheuttaisi sosiaalisia jännitteitä, usein yksi naisista, yleensä ensimmäinen, eroaa statukseltaan muista, ollen perheen sisäisessä hierarkiassa näitä korkeammalla. Toisaalta hänen aikansa on aina rajallinen, synnytettyään jälkeläisiä miehelleen ja saavutettuaan menopaussin, hän vetäytyy tavallisesti syrjään, ei kuitenkaan syrjittynä vaan yleensä kunnioitettuna, muiden vaimojen täyttäessä hänen sosiaalisen paikkansa kotitalouden aktiivisena tuottajana. Nykymaailmassa moniavioisuudella ei kuitenkaan enää välttämättä ole taloudellista ulottuvuutta, varsinkin Saharan eteläpuolisen Afrikan ulkopuolella, kuten Euroopan, Aasian ja Pohjois-Afrikan islamilaisten yhteisöjen keskuudessa.

Entä miten ymmärtää monimiehisyyttä, polyandriaa? Monet ovat korostaneet, että polyadriaa esiintyy olosuhteissa, joissa maasta on pulaa ja sen jakaminen jälkeläisille on ongelmallista. Maanjakoa säädeltäisiin tällöin polyandristen liittojen avulla, sillä usein kyse on veljesten ja yhden naisen välisestä suhteesta. Tällöin maata ei tarvitsisi jakaa poikien kesken. Toinen seikka, jota on korostettu, liittyy populaatiotekijöihin. Jos yhteisön populaatiomalli on epätasapainossa naisten määrän ollessa miesten määrää huomattavasti alhaisempi, eräs ratkaisu asian korjaamiseksi löytyisi juuri polyadrisista käytännöistä.

Moniavioisuus viestii selvästi, monogaamista järjestelmää selvemmin, avioliiton prosessuaalisesta luonteesta. Moniavioisuushan ei perustu ajatukselle kahden yksilön välisestä ikuisesta suhteesta, vaan erillisistä ja rajalliseksi määritellyistä seksuaalisista ja sosiaalisista suhteista, joita eri yksilöiden, miesten ja naisten, välillä vallitsee. Moniavioisuuden ohella avioliiton prosessuaalisuudesta kertoo myös se yleinen käytäntö, että avioliitto jatkuu lähes kaikkialla toisen osapuolen kuoleman jälkeen, ennen kaikkea leskeyden muodossa. Usein leskeyteen on kulttuurisesti liitetty erityissääntöjä. Prosessiluonne ja leskeyden seuraukset huomioidaan esimerkiksi islamilaisessa laissa, shari’assa, joka määrää, että aviopuolisonsa menettänyt vaimo voi avioitua uudelleen vasta neljä kuukautta ja kymmenen päivää kestäneen periodin jälkeen. Tämän jakson aikana nainen on seksuaalisesti eristetty muusta yhteisöstä ja alistettu usein määrätyille tabuille, jotka liittyvät käyttäytymiseen ja sosiaaliseen kanssakäymiseen sekä pukeutumiseen ja ulkonäköön. Sosiaalisen eristämisen tarkoituksena on varmistaa, että vaimo ei kanna edesmenneen aviomiehensä jälkeläisiä. Käytäntö toisin sanoen eliminoi sen mahdollisuuden, että kahden eri ryhmän välille syntyisi kiistaa naisen synnyttämien lasten isyydestä naisen avioiduttua uudelleen.

Avioliiton perustuessa sopimukseen kahden osapuolen välillä, leskeys voidaan nähdä myös ongelmana, joka uhkaa sopimuksen voimassapysymistä. Tämän seurauksena eräissä kulttuureissa esiintyy käytäntöjä, joilla leskeyden aiheuttama uhka pyritään välttämään. Antropologisessa kirjallisuudessa nämä tavat jaetaan kahteen pääluokkaan: leviraatti-liittoihin ja sororaatti-liittoihin. Ensin mainittu viittaa niihin järjestelyihin, joita sukujen välille on luotu, jos aviomies kuolee. Aviosopimus voi sisältää ehdon, että leskeksi jääneen vaimon on avioiduttava uudelleen kuolleen miehen veljen tai lähisukulaisen kanssa. Tämä on leviraatti-liitto. Sororaatti-termi viittaa puolestaan niihin ehtoihin ja käytäntöihin, joilla korvataan vaimon kuolemasta aiheutuva menetys miehen suvulle. Sororaatti-sopimuksen mukaan vaimon suku on velvoitettu tarjoamaan leskeksi jääneelle miehelle uuden vaimon, joka on joko menetetyn vaimon sisar tai lähisukulainen. Molemmat käytännöt, leviraatti ja sororaatti, varmistavat miehen suvun jatkumisen, vallitsevan työnjaon säilymisen ja työpanoksen ylläpitämisen aviopuolison kuolemasta huolimatta. Jos tarve kyseisten sopimusten tekemiseksi on kulttuurisesti perusteltu, niitä esiintyy ennen kaikkea patrilineaarisissa järjestelmissä, joissa lapset identifioituvat sosiaalisesti ja juridisesti isänsä sukuun. Yhtä selvää on, että sororaatti ja leviraatti lukeutuvat sellaisten yhteiskuntien käytäntöihin, joissa avioliitto perustuu morsiusmaksukäytäntöihin.

Mutta jos avioliitto on usein kahden ryhmän välinen liitto, joka voidaan taata erillissopimuksilla, niin ketkä ovat itse asiassa kaikkein suotuisimpia aviopuolisoita? Miten aviopuolisot valitaan? Kuka on etusijalla?

Aviopuolison valinta

Morsiusmaksut ja myötäjäisjärjestelmä toimivat tehokkaina aviopuolisoiden valintaa kanavoivina käytäntöinä. Kuten jo nämä järjestelmät osoittavat morsian tai sulhanen ei suinkaan aina voi vapaasti valita puolisoaan. Se, joka maksaa, saa myös sanoa sanansa aviopuolisoa etsittäessä. Eurooppalaiselle kulttuurille ominainen rakkausavioliitto ja kahden yksilön tunnesiteelle luotu parisuhde ei ole vallitseva malli kulttuurien maailmassa. Kuitenkin meilläkin avioliitot perustuvat toiselle niistä keskeisistä säännöistä, joiden pohjalta päätökset aviopuolison valinnasta tehdään. Näihin kahteen tapaan viitataan eksogamian ja endogamian käsitteillä.

Eksogamia merkitsee sitä tapaa, jonka mukaan aviopuolisoa on aina etsittävä oman ryhmän ulkopuolelta. Suurin osa maailman kulttuureista tunnustaa tämän vaatimuksen. Myös Suomessa avioliitot ovat pääsääntöisesti eksogamisia. Ihmiset hakevat aviopuolisonsa yleensä oman sukunsa ulkopuolelta. Lisäksi insestikielto estää avioliitot määrättyjen lähisukulaisten kesken. On siis muistettava, että Suomessakaan ei voi avioitua kenen kanssa haluaa. Voidaankin väittää, että avioliiton muodostaminen on rajattu kaikkialla tietyin säädöksin. Vaikka Euroopassa vallalla oleva käytäntö, joka perustuu eksogamiaan ja kahden yksilön väliseen tunnesiteeseen, on esimerkki minimisäädöksin rajatusta järjestelmästä, on aviopuolison valinnalla juridisesti vahvistetut ja sosiaalisesti ylläpidetyt kriteerit. On kiinnostavaa, että eksogamia ja insestikielto yhdistetään usein toisiinsa. Näin siksi, että insestikieltoa on perusteltu juuri sillä, että sen katsotaan juurruttaneen eksogamisen mallin yhteisöllisen elämän ohjenuoraksi. Usein esitetty väite on, että vasta eksogamisten käytäntöjen yleistyminen on mahdollistanut inhimilliselle kulttuurille ominaisten poliittisten suhteiden muodostamisen, laajempien sosiaalisten organisaatioiden syntymisen ja yhteiskunnallisen valveutuneisuuden kehittymisen. Tämä väitteen historiallinen todentaminen on vaikeaa. Tässä yhteydessä voidaan kuitenkin toistaa jo edellä mainittu seikka, että suurin osa maailman kulttuureista rajoittaa avioliittokäyttäytymistä eksogamisin säännöin ja vaatimuksin. Eksogamian yleisyys ja insestikiellon lähes universaali esiintyminen näyttäisivät viestivän niiden välisestä sosiaalisesta kytköksestä.

Jos eksogamia viittaa ulkoryhmäavioliittoon, viittaa endogamia niihin sääntöihin, vaatimuksiin ja järjestelyihin, joilla aviokumppanien etsintä rajataan sulhasen tai morsiamen lähipiiriin. Usein käytetty esimerkki on arabialainen ja islamilainen ideaaliavioliitto, jossa kahden veljeksen lapset, serkukset, avioituvat keskenään. On tietenkin selvää, että tällaisen liiton järjestämiseen ei ole aina mahdollisuuksia. Tällöin avioliitto järjestetään usein muiden serkkujen välillä. Serkkujen, pikkuserkkujen ja serkkupuolien väliset liitot ovatkin erittäin yleisiä islamilaisessa maailmassa, tosin eivät välttämättömiä eivätkä ainoita mahdollisia ratkaisuja.

Somalia tarjoaa kiinnostavan lähteen tässä suhteessa. Perinteisen avioliittomallin välillä on selvä ero vertailtaessa Somalian etelä- ja pohjoisosia keskenään. Somaliaa ja somaleita tutkinut brittiantropologi I.M. Lewis on korostanut, että sukulaisuuden, politiikan ja taloudellisten resurssien yhteenkietoutumisen seuraukset ilmenevät selvästi somalien avioliittokäyttäytymisessä. Asiaa voidaan arvioida lähemmin tarkastelemalla somalien diya-ryhmien toimintaa poliittisten liittoumien muokkaajina.

Diya-ryhmä on isänpuoleisten sukulaisten muodostama tiivis yhteisö. Se on yhteisvastuussa omista jäsenistään. Se kontrolloi heitä ja maksaa heidän rikkomuksistaan, saaden myös hyvitystä, jos jotain ryhmän jäsenistä on loukattu. Diya-ryhmä on helppo mobilisoida sotilaalliseksi ryhmittymäksi ja sen apuun voidaan turvautua selkkausten aikana. Pohjois-Somaliassa käytäntönä on yleensä ollut, että diya-ryhmän jäsenet eivät avioidu oman ryhmänsä jäsenien kanssa. Morsian etsitään toisesta diya-ryhmästä. Ryhmien suorittama naistenvaihto, avioliittojen muodossa, kertoo kuitenkin aina myös poliittisten suhteiden solmimisesta ja lojaliteetin kasvattamisesta. Avioliitto voidaan lisäksi nähdä toimenpiteenä, jonka avulla pyritään taloudellisten resurssien yhä parempaan hyödyntämiseen.

Toisin kuin pohjoisilla alueilla, Etelä-Somaliassa avioliitot ovat yleensä solmittu oman diya-ryhmän jäsenten kesken. Syy tähän kulttuuriseen eroon juontuu siitä seikasta, että eteläisessä Somaliassa isänpuoleiset sukulaissuhteet eivät ole yhtä kiinteitä kuin pohjoisosissa. Etelä-Somaliassa avioliitoilla pyritäänkin vahvistamaan juuri isänpuoleisia sukulaisuussuhteita. Ihanneavioliitto on perinteinen islamilainen serkusavioliitto, veljesten jälkeläisten kesken.

Etelä- ja Pohjois-Somalian avioitumiskäytännöissä ilmeneviä eroja selittää osaltaan taloudellisten olosuhteiden erilaisuus. Pohjois-Somalian asukkaat ovat olleet perinteisesti paimentolaisia, toisin kuin etelässä, jossa maanviljely on ollut keskeinen elinkeinomuoto. Varsin liikkuva paimentolaiselämä rakentuu sukujen välisille liitoille, joilla pyritään niukkojen resurssien maksimaaliseen hyödyntämiseen ja eliminoimaan mahdollisia poliittisia konflikteja, jotka uhkaisivat toimeentuloa ankarissa luonnonolosuhteissa. Tilanne on siis varsin erilainen kuin maanviljelyyn ja maaomistukseen perustuvassa järjestelmässä, jossa paikallisuus nousee sukulaisuuden ohella tärkeäksi liittolaisuuden kriteeriksi. Etelässä avioliitoilla pyritäänkin vahvistamaan lähisuvun siteitä maa-alueeseen, täten avioliitoilla on tärkeä merkitys maaomaisuuden säilymisessä diya-ryhmän hallussa. Eroista huolimatta linjasuku on kuitenkin keskeinen yksilön identiteetin ja aseman määrittelijä niin etelässä kuin pohjoisessakin, niin miesten kuin naistenkin kohdalla. Esimerkiksi Pohjois-Somaliassa avioliitto ei murra vaimon suhdetta omaan sukuunsa ja omaan diya-ryhmäänsä.

On siis selvää, että kaikki kulttuurit tunnustavat joitain sääntöjä, joilla potentiaalisten aviopuolisoiden valintaa rajataan ja joilla parhaina pidetyt avioliittomuodot määritellään. Jo yksin insestikielto rajaa yksilöiden seksuaalista ja avioitumiskäyttäytymistä varsin tehokkaasti sulkien määrätyn joukon ihmisiä aviopuolisokandidaattien ulkopuolelle. Mutta kuten edellä on jo todettu insestikielto ilmenee erilaisena eri kulttuureissa. Erästä insestikiellon seurausta ja parhaana pidetyn avioliiton muotoa onkin syytä tarkastella lähemmin. Itse asiassa olemme viitanneet siihen jo edellisissä kappaleissa.

Kyse on islamilaisesta ideaaliavioliitosta, jossa mies avioituu isän veljen tyttären kanssa. Tällaista liittoa kutsutaan yleisesti rinnakkaisserkusavioliitoksi ja se erotetaan kategorisesti ristikkäisserkusavioliitosta. Kyse on kahdesta erilaisesta sosiaalisesta suhteesta. Rinnakkaisserkusavioliitto tarkoittaa samaa sukupuolta olevien sisarusten lasten välistä liittoa ja ristikkäisserkusavioliitto eri sukupuolta olevien sisarusten lasten liittoa. Monissa kulttuureissa rinnakkaisserkusavioliitto mielletään liian läheiseksi, joten sitä pidetään insestisenä suhteena, ja täten ristikkäisserkusavioliitolle suodaan preferenssi avioliittoja suunniteltaessa. Mutta vaikka veljesten lasten välistä suhdetta pidetäänkin ihanneliittona esimerkiksi eteläisessä Somaliassa, yhdistetään Afrikan ja Lähi-Idän islamilaisissa kulttuureissa insestinen suhde usein nimenomaan juuri rinnakkaisserkusavioliittoon. Toisin sanoen, vaikka veljesten lasten välinen liitto sallitaan, pidetään sisarien lasten suhdetta liian läheisenä, insestisenä, ja se pyritään kulttuurisesti torjumaan.

Avioliitot ja insestikielto kuuluvat olennaisesti yhteen, ne toimivat sosiaalisten ryhmien tehokkaina muokkaajina. Mutta mitä avioliitto siis oikein on? Jos haluamme antaa yleistävän ja lyhyen luonnehdinnan, voimme todeta, että se määrittää kulttuurin jäsenten sosiaalisen paikan, suhteessa muihin jäseniin, tarjoamalla heille uuden symbolisen viitekehyksen, joka viestii heidän muuttuneesta sosiaalisesta olemuksestaan heidän yhteisölleen. Avioliiton merkittävin sosiaalinen seuraus on kuitenkin perhe.

Perhe

Me käsitämme perheen usein vanhempien ja lasten tai vanhemman ja lasten välisenä suhteena, joka perustuu biologiseen ja emotionaaliseen siteeseen. Perhe voidaan kuitenkin määritellä paljon monisyisemmin. Voidaan esimerkiksi kysyä, onko perhe ensisijaisesti kotitalousyksikkö, talousyksikkö, sosiaalinen yksikkö vai emotionaalinen yksikkö? Vai onko ydinperhe jotain muuta kuin mitä edelliset määreet sisältävät? Monet antropologit ovat väittäneet, että perheen perusyksikön muodostaa kaikkialla äiti ja lapset. Sen sijaan se, miten sosiaalinen maailma rakentuu tämän perussuhteen ympärille ja ympärillä varioi suunnattomasti eri kulttuurien kesken. Tärkeää näiden erojen jäsentymisessä on isän paikka ja rooli. Kuuluuko hän fyysisesti perheeseen, kenen sukulainen hän on, mikä on hänen taloudellinen, sosiaalinen ja seksuaalinen roolinsa, tai onko hän edes muuta kuin partneri äidille? Osallistuuko hän perhe-elämään? Isän asemaa ja roolia on tarkasteltava aina suhteessa äidin ja lasten väliseen suhteeseen. On väitetty, että äidin ja lapsen identiteettien yhteys perustuu raskauteen, synnytykseen, rintaruokintaan sekä vastasyntyneiden ja pienten lasten yleisestä hoidosta huolehtimiseen. Mutta, kuten on todettu, vaikka äidin ja lasten välistä sidettä pidettäisiinkin perheyksikön universaalina perustana, eri kulttuurien perhemuodot eroavat toisistaan.

Perhemuodon perusmallia ei voida palauttaa ydinperheen käsitteeseen, kahteen vanhempaan ja heidän biologisiin lapsiinsa. Tällainen malli on ollut viime vuosikymmenien ajan vallitseva mm. läntisessä Euroopassa. Monissa kulttuureissa suositaan kuitenkin laajentumaperheitä. Toisin kuin eurooppalainen ydin perhe, ne eivät välttämättä muodostu vain kahden sukupolven edustajista. Usein ne koostuvat useamman sisaruksen perheistä, heidän aviopuolisoistaan ja lapsistaan, sekä sisarusten naimattomista veljistä ja sisarista sekä leskeksi tai naimattomiksi jääneistä sedistä ja tädeistä, tai ovat vaihtoehtoisesti moniavioisuuden synnyttämiä suurperheitä. Kiinnostava lisähuomio on, että patrilineaarinen järjestelmä suosii isän ja pojan perheiden yhteistä kotitaloutta, sillä usein morsian muuttaa avioliiton seurauksena sulhasen kotiin. On luultavaa, että vastaus kysymykseen, miksi laajentumaperheitä on suosittu ja suositaan tietyissä kulttuureissa, on sama kuin vastaus perinteisen moniavioisuuden suosioon: laajentumaperheet takaavat toimeentulon ja kotitaloustuotannon jatkumisen tarjoamalla työvoimaa ja kasvavan työvoimareservin sekä antamalla turvaa olosuhteissa, joissa valtion takaamat turvajärjestelmät puuttuvat.

Entä ydinperhe? Mikä on sen kulttuurinen perusta? Vaikka ydinperheen kulttuurista merkitystä ei pystyttäisikään ymmärtämään vain tarkastelemalla sen täyttämiä tehtäviä, näihin on syytä viitata. On esitetty, että ydinperheen tehtävät liittyvät aina seksuaalisen käyttäytymisen säätelemiseen, biologiseen reproduktioon, sosialisaatioon, koulutukseen sekä toimeentuloon. G.P. Murdockin mukaan ydinperhe täyttää seuraavat tehtävät:

(1) Tyydyttää seksuaaliset tarpeet, hillitsee sosiaalista järjestystä uhkaavaa seksuaalista kilpailua.

(2) Takaa turvan naisille pitkäkestoisen raskausajan ja imetyskauden aikana.

(3) Toimii keskeisenä voimana yksilöiden, lasten ennen kaikkea, oppiessa, sisäistäessä ja omaksuessa oman kulttuurinsa sääntöjä, käytäntöjä, uskomuksia ja perinteitä.

(4) Tuottaa seksuaalisuuteen ja sukupuoleen perustuvan työnjaon mallin, joka helpottaa toimeentuloa.

Jos tämä näkemys hyväksytään, tullaan samalla väittäneeksi, että juuri ydinperhe edistää tehokkaasti heteroseksuaalista kanssakäymistä, biologista reproduktiota, kulttuurin omaksumista ja niitä taloudellisen toiminnan muotoja, jotka edistävät toimeentuloa. Kriitikot ovat kuitenkin väittäneet, että jokainen näistä neljästä tehtävästä tai funktiosta voidaan tyydyttävästi täyttää myös muissa perhemalleissa. Ihmiset ovat aina tulleet toimeen, lisääntyneet ja omaksuneet tehokkaasti perinteitään, vaikka esimerkiksi isät olisivatkin asuneet omassa taloudessaan äidistä ja lapsista erillään, tai lastenhoidosta olisivat vastanneet isovanhemmat tai äidin nuoremmat sisaret. Monissa kulttuureissa arkielämä jaetaan miesten ja naisten erillisiin maailmoihin, niin sosiaalisesti kuin fyysisestikin. Aviomiehet saattavat viettää pitkiä aikoja miesten taloissa vaimoistaan erillään, kuten joidenkin Etelä-Amerikan sademetsäintiaanien tai Uuden-Guinean alkuperäisasukkaiden keskuudessa on tapana. Naisilla ei ole asiaa näihin taloihin. Hyvän esimerkin tarjoavat myös afrikkalaiset ikäryhmät tai -seurat. Niiden ytimenä ovat nuoret pojat tai naimattomat miehet, jotka sijoitetaan poikien taloihin tai nuorten miesten leireihin kylän reunamille. Iän karttuessa nuoret pojat viettävät kuitenkin yhä enemmän aikaa oman ikäryhmänsä parissa omissa taloissaan kylän reunustalla, vanhemmistaan ja muista sukulaisistaan erillään. Tästä huolimatta he sisäistävät kulttuurinsa arvomaailman ja omaksuvat sen perinteet.

Lisäluettavaa:

Segalen, Martine: Historical Anthropology of the Family

SukulaisuusSosiaalisen kontrollin konteksti