TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Johdatus kulttuuri- ja sosiaaliantropologiaan


Sivukartta
 
Etusivu
Mitä on antropologia?
Luonto ja kulttuuri
Yksilö ja yhteiskunta
Sukulaisuus
Avioliitto
Sosiaalinen kontrolli

Rituaalit ja uskonto
Antropologinen tieto

Erityistermiluettelo
Kirjallisuutta

Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun
Alkuun

 

 

Sosiaalisen kontrollin konteksti: päätöksenteon, politiikan ja oikeuksien maailma

Tässä luvussa tarkastellaan poliittisia sitoumuksia arjen sosiaalisten suhteiden näkökulmasta. Sen sijaan luvun tarkoituksena ei ole selvittää poliittisten järjestelmien luonnetta Euroopassa tai missään muuallakaan, jossa poliittiset ja juridiset instituutiot, kuten eduskunta, parlamentti, presidenttiys, kunnanhallitukset, tuomioistuimet, rikosoikeusjärjestelmä, lakitoimistot, turvallisuuspalvelu tai valvontakoneistot jne. ovat eriytyneet omiksi laitoksikseen ja käytännöikseen arkielämän ulkopuolelle. Tarkoituksena ei ole myöskään tarkastella, miten moderni valtiokoneisto toimii tai miten se kanavoi vallankäyttöä, ohjaa päätöksentekoa ja kontrolloi elämää. Modernin päätöksentekojärjestelmän tutkiminen ja kuvaaminen ovat valtio-oppineiden ja sosiologien ominta aluetta, kun taas antropologien perinteinen ongelma on ollut selvittää, miten päätöksenteko tapahtuu ja vallankäyttö ilmenee yhteisöissä, joissa ei ole muodollisia poliittisia ja juridisia erityisinstituutioita.

Voitaisiin ehkä ajatella, että tämän päivän näkökulmasta tarkasteltuna koko kysymys valtiottomista yhteiskunnista ja niissä tapahtuvan päätöksenteonmalleista on epärelevantti, sillä maailman kulttuurit ja etniset ryhmät ovat kaikkialla valtiokoneistojen ja keskushallintojen alaisuudessa, alttiina globaalien poliittis-taloudellisten voimien ja suhdanteiden vaikutuksille. On selvää, että valtiottomia yhteiskuntia ei ole olemassa sanan varsinaisessa merkityksessä. Maailma on täytetty ja kartoitettu tunnustetuilla ja tunnistetuilla valtioilla ja piiritetty niiden välisillä rajoilla. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että keskushallinnon mahti olisi kaikkialla ilmeinen ja väistämätön, tai että etninen ja kulttuurinen omaleimaisuus koskien päätöksenteon ja kontrollin muotoja olisi palautettavissa kaikkialla modernin valtiokoneiston instituutioihin ja käytäntöihin. Asian selvittämiseksi palaamme Somalian tilanteeseen.

Politiikka, kontrolli ja sukulaisuus

Sukulaisuussuhteet ja isänpuoleinen sukulaisuus muodostavat somaliyhteiskunnan sosiaalisen perustan. Sukulinjat määrittelevät yksilön identiteetin, oikeudet ja velvollisuudet. Modernin maailman läsnäolosta huolimatta klaaniperinne on yhä voimissaan. Itse asiassa Somalian pitkään jatkunut sekasortoinen poliittinen ja taloudellinen tilanne, keskushallituksen vallan mureneminen ja keskenään kilpailevien klaanien ja klaaniryhmittymien väliset sodat ja erimielisyydet vain korostavat sukulaisuuteen ja klaani-identiteettiin perustuvan lojaalisuuden merkitystä. Poliittisen katastrofin seurauksena ja yleisen epävarmuuden vallitessa sukulaisuussuhteet tarjoavat ainoan luotettavan keinon hyvinvoinnin turvaamiseksi. Tällöin myös sukujen välisten avioliittosopimusten merkitys korostuu, sillä ne luovat sosiaalisen kanavan liittoutumien rakentamiselle, hyvinvoinnin kasvattamiselle ja valtasuhteiden uudelleen arvioinnille.

Keskushallinnon tai paremminkin valtiota virallisesti edustaneiden klaanien ja valtionpäämiehen Siyad Barren kontrollin romahdettua myös valtiokoneiston kannalta keskeiset instituutiot menettivät otteensa. Ainoa poliittisesti merkittävä sosiaalinen instituutio, joka on säilynyt, on sukulaisuus. Toisaalta voidaan todeta, että sukulaisuus on tarjonnut Somaliassa aina suojaa ja kontrollin mahdollisuuden. Kiinnostavaa kuitenkin on, että kansallisvaltion hajoaminen näyttää yhtäältä uusintavan tehokkaasti klaani-identiteettiä ja toisaalta kiihdyttävän keskenään kilpailevien intressiryhmien aseellisia selkkauksia. On myös väitetty, että vaikka perinteiset sukulaisuussuhteet ja erilaiset avioliittosopimukset toimivatkin rappeutuneen valtiokoneiston ja poliittisen sekasorron tärkeinä vastavoimina, keskushallinnon hajoaminen, desentralisaatio, on aiheuttanut vanhojen riitojen, loukkausten ja velkojen synnyttämien aggressioiden ja kaunantunteiden väkivaltaisen purkamisen - samalla tietenkin edistäen klaanien uudelleen ryhmittymistä ja liittolaisuuksien uudelleen arviointia.

Kun diktaattori Siyad Barre oli syösty vallasta vuonna 1991, kumouksen tehneet ryhmät jakautuivat keskenään taisteleviksi joukoiksi klaani-ideologian ja -liittoutumien mukaisesti. Tilanne ei ole kuitenkaan enää näin yksinkertainen, jos se oli sitä edes sisällissodan alussa, sillä uusia ryhmittymiä ja liittoutumia luodaan aika ajoin klaanien kesken ja klaanien sisällä. Samalla poliittisia sopimuksia myös puretaan, sillä sukujen, klaanien ja heimojen liitot ovat jatkuvan uudelleen arvioinnin kohteena. Somalian sekaannukseen ovat tuoneet oman lisänsä ulkopuoliset ja kansainväliset avustusorganisaatiot. Järjestöt eivät ole aina ymmärtäneet sukulaisuuden ja perinteen merkitystä. Tämän seurauksena ne ovat kohdentaneet apuaan harkitsemattomasti vain määrätyille ryhmittymille ja sitoutuneet tietämättään yksittäisten tahojen tukemiseen. On selvää, että yhden ryhmittymän tukeminen ja avustaminen on muiden klaanien näkökulmasta aina toisen syrjimistä.

Klaaniväkivallasta huolimatta, voidaan olettaa, että Somalian tulevaisuus riippuu klaanien välisistä sopimuksista ja klaani-identiteetin määrittelystä. Siihen kysymykseen, joka koskee uuden kansallisvaltion syntymisen mahdollisuuksia Afrikan sarvessa, on liian aikaista antaa vastauksia. Se, onko tulevaisuuden Somalia keskushallinnon tiukan kontrollin alainen valtio, autonomisista alueista koostunut liittovaltio vai itsenäisiksi valtioiksi purkautunut kansakunta, jää nähtäväksi. Saattaa olla, että tulevaisuudessa Somalia muodostuu esimerkiksi useista klaanien ja klaaniryhmittymien autonomisista alueista. On siis varsin ilmeistä, että länsimaistumisesta, kaupungistumisesta tai globalisaatiosta huolimatta klaanien sosiaalinen ja poliittinen merkitys päätöksentekijöinä, sosiaalisen kontrollin ylläpitäjinä ja oikeuksien ja velvollisuuksien takaajina ei ole vähentynyt. Yhtä ilmeistä on, että klaanijärjestelmä ei kuulu menneisyyden ilmiöiden joukkoon. Siihen kuuluvien sukulaisuusjärjestelmien ja avioliittomekanismien ymmärtäminen on nykypäivän poliittisten realiteettien ymmärtämisestä.

Linjasukujen muodostama poliittinen malli sekä sukulaisuuden ensisijaisuus yksilöiden hyvinvoinnin turvana ja avioliittojen kanavoijana tarjoaa yhden esimerkin sosiaalisesta kontrollista. Se edistää tehokkaasti yksilöiden sopeutumista sosiaalisen järjestelmän alaisuuteen paikallistasolla. Ilman näitä tekijöitä kollektiivisten velvollisuuksien noudattaminen ei olisi mahdollista sekasortoisessa poliittisessa tilanteessa.

Sosiaalinen toiminta on kaikkialla sääntöjen seuraamista - minkä hyvänsä poliittisen järjestelmän alaisuudessa elämmekään. Yksilöiden toimintaa hillitään sosiaalisilla ja fyysisillä pidäkkeille, insestikiellolla, noituussyytöksillä, kuolemantuomioilla, verikostolla, karkottamisella, sosiaalisella välttämisellä jne., tai kuten keskushallinnon alaisissa yhteiskunnissa, kodifioidun lain ja oikeusjärjestelmän, rangaistusten ja palkintojen sekä valtion ylläpitämän väkivaltakoneiston - poliisien, armeijan ja vankilan - avulla. Sosiaalinen elämä on kyllästetty sanktioilla, joilla moraalista järjestelmää suojellaan ja sosiaalista kanssakäymistä ja käyttäytymistä ohjataan. Poikkeava käyttäytyminen koetaan kaikkialla ongelmaksi ja uhaksi, joka pyritään korjaamaan järjestelmän edellyttämällä tavalla, usein joko eristämällä sääntöjen rikkoja muusta yhteisöstä - vankilaan, sairaalaan tai karkottamalla hänet yhteisöstä. Moraali kytkeytyy kuitenkin aina hallitsevaan ideologiaan ja myötäilee valtasuhteita. Tämän johdosta kaikki sosiaaliset järjestelmät ovat alttiit intressien konflikteille, joita esiintyy eri osapuolten ja yksilöiden ja ryhmien välillä. Se, miten ne ratkaistaan riippuu olosuhteiden kokonaisuudesta, historiallisesta ja kulttuurisesta kontekstista. Somalian tilanne kuvaa yhtä ratkaisumallia.

Edellisestä seuraa, että vaikka yhteiselämä ja sosiaalisen ryhmän jäsenyys pakottavat yksilöt seuraamaan sääntöjä ja tekemään ryhmää tukevia ideologisia valintoja, yksilön ja yhteisön erilaiset tavoitteet saattavat johtaa intressien ristiriitaan. Tämä on selviö jo arkielämän tasolla: omakotialueen kaavoitukseen liittyvien muutosten ei välttämättä nähdä palvelevan kaikkien alueella asuvien tarpeita; yksittäisen kansanedustajan mielipide ja puolueen kanta eivät aina kohtaa eduskunnan äänestäessä; kirjaston kaikki työtekijät eivät välttämättä ole samaa mieltä asiakaspalvelun uudistamisesta, sillä jotkut katsovat sen syrjivän itseään; vaikka liikenneruuhkaa voidaan tehokkaasti purkaa jokaisen odottaessa rauhallisesti omaa vuoroaan, osa autoilijoista kiilaa jonon keskelle hidastaen sen liikkuvuutta jne. Usein ryhmän etu on kuitenkin myös yksilön etu ja yleiset säännöt yksilön oikeuksia. Suomalaista sosiaaliturvajärjestelmää ei ole luotu vain yhtä ihmistä tai ikäluokkaa, tai vain toista sukupuolta varten, vaan kaikkia kansalaisia varten. Samaten liikennesääntöjen seuraaminen on kaikkien liikenteessä liikkuvien etu; jalkapallosääntöjen noudattamisesta hyötyvät kaikki pelaajat; matkustussääntöjen noudattaminen lennon aikana palvelee kaikkien turvallisuutta. Sopeutuminen kontrolliin tai sen vastustaminen näyttäisivät perustuvan osaltaan tietoisiin valintoihin, tai vaihtoehtoisesti tietoiseen normien rikkomiseen. Osa käyttäytymistämme kanavoivista ohjeista ja säännöistä on kuitenkin tiedostamattomia. Me toimimme vakiintuneiden ja sisäistämiemme kulttuuristen mallien ja arvojen mukaisesti ja pidämme näitä arvoja ja sääntöjä universaaleina tapoina jäsentää ja ymmärtää maailmaa, samalla sulkeistamme tiedostamattamme niiden kulttuuri- ja historiasidonnaisuuden.

Säännöt, laki ja kontrollin muodot, aivan kuten moraali, ovat kuitenkin konventionaalisia, uskomusten, tapojen, valtarakenteiden ja sosiaalisen hierarkian kyllästämiä instrumentteja sosiaalisen olemisen järjestämiseksi. Vaikka esimerkiksi pukeutumis- tai ruokailusäännöt koetaan tarkoituksenmukaisiksi ja niiden rikkominen häiritseväksi ja kenties rangaistuksen alaiseksi, ne eivät missään mielessä ole absoluuttisia tai yleismaailmallisia. Miksi ihmiset eivät esimerkiksi voi kävellä kaupungilla kesäisin alasti tai syödä makaronilaatikkoa sormin? Voidaan myös kysyä, miksi presidenttiä pitää puhutella määrätyllä tavalla, tai miksi poliittinen eliitti saattaa määrätä itselleen suuria palkankorotuksia, samalla kieltäen ne muilta kansalaisilta, ja miksi samat kansalaiset äänestävät yhä uudelleen samoja suuripalkkaisia poliitikkoja? Tai miksi homoseksuaalisten välistä avioliittoa pidetään edelleen ongelmana toisin kuin heteroseksuaalisten? Miksi suomalaisella miehellä ei saa olla kolmea vaimoa? Miksi vammaisia pakkosterilisoitiin Suomessa ja Ruotsissa vielä viisikymmentä vuotta sitten? Miksi 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa avioliiton ulkopuolella syntyneitä ja kastamattomia lapsia ei haudattu Suomessa kirkkomaalle? Miksi naisten ja miesten yhtäläinen äänioikeus ei toteutunut läheskään kaikkialla Euroopassa samanaikaisesti? Miksi naisille ja miehille maksetaan eri palkkaa samasta työstä? Miksi yliopistojen sisäänpääsykokeisiin on sovellettu sukupuoli- ja kielikiintiöitä? Miksi irtolaisuus on ollut rikos Suomessa? Miksi vain keisari sai ratsastaa Japanissa valkoisella hevosella? Miksi ihmisten asuinalueet määriteltiin eteläisessä Afrikassa ihonvärin perusteella? Mik! si valko- ja mustaihoisilla lapsilla oli eri koulubussit monissa USA:n osavaltioissa aina 1960-luvun lopulle asti? Miksi katoliset tappoivat Pariisissa pärttelinyönä vuonna 1572 noin 2000 kalvinistia ja miksi sitä seuranneissa puhdistuksissa kuoli yli 10.000 henkeä? Miksi ihmisiä on määritelty Euroopassa noidiksi, ja miksi heitä poltettiin roviolla, ja miksi suurin osa heistä oli naisia? Miksi Shanghaissa, Kiinassa, oli viime vuosisadan alussa puisto, jonka kyltissä luki: "pääsy kielletty koirilta ja kiinalaisilta"? Kaikki nämä asiat kielivät ideologisista valinnoista, kontrollista, vallasta ja propagandasta. Juuri propagandaa hyväksikäyttäen eliitti pyrkiikin tekemään omista erityisintresseistään kansalaisten tai yhteisön jäsenten yhteisiä intressejä, vaikka suurimmalle osalle heistä eliitin propagoimat tavoitteet olisivat olleet alkujaan yhdentekeviä. Selvimmin tämä käy ilmi sotien ja konfliktien aikana: ilman eliitin propagandaa etniset puhdistukset tuskin olisivat mahdollisia tai lapsisotilaiden käyttö niin suosittua.

Palatkaamme valtiottomien yhteiskuntien ja vailla keskushallinnon turvaa ja kontrollia olevien yhteisöjen problematiikkaan. Jos montesquieulainen vallan kolmijako, toimeenpanovallan, lainsäädäntövallan ja tuomiovallan erottaminen toisistaan, on tuntematon seikka tai erityisinstituutioita ei juurikaan esiinny tai keinot niiden ylläpitämiseksi romahtaneet, on päätäntävalta ja lainkäyttö usein yksien ja samojen henkilöiden käsissä. Tällöin myös oikeusjärjestelmä ja päätöksentekoelimet muuntuvat osaksi muuta sosiaalista järjestelmää. On ymmärrettävää, että tällaisessa tilanteessa esimerkiksi sukulaisuus tai uskonnolliset johtajat muodostavat merkittävän poliittisen voiman. Tyypillisempää tämän päivän maailmassa on kuitenkin ns. lakipluralismi, erilaisten lakijärjestelmien samanaikaisuus. Esimerkiksi Afrikan itärannikolla ihmiset voivat vedota brittiläisen lakiperinteen pohjalta luotuun perustuslakiin, islamilaiseen lakiin (shari’aan) tai perinnäistapoihin - riippuen järjestelmän sopivuudesta heidän ajamansa asian suhteen. Tilanne on altis konfliktille, sillä vastapuoli voi vedota muuhun lakijärjestelmään kuin kantaja. Tietyn lain olemus tai luonne ei ole universaali, yleensä sen soveltaminen yleismaailmallisesti juuttuu kulttuurieroista ja historiasta johtuviin ongelmiin. Tämä selittää myös osaltaan sen, miksi YK:n kaikki jäsenvaltiot eivät suinkaan välittömästi ratifioi kaikkia sihteeristön esittämiä päätöslauselmia. Yksittäiset valtiot voivat arvioida päätöslauselmia milloin taloudellisten ja poliittisten seurausten kannalta, milloin sosiaalisten seikkojen osalta tai kulttuuristen arvojen näkökulmasta.

Kulttuuriset arvot ja merkitykset

Edellä esitettyyn viitaten voidaan olettaa, että on varsin epätodennäköistä, että esimerkiksi klaanisuhteisiin perustuvat poliittiset liittoutumat, sukulaisjärjestelmä, perinteiset avioliittokäytännöt tai sukupuoliroolit korvautuisivat välittömästi tavoilla ja käsityksillä, jotka yhdistäisivät ihmisiä kaikkialla maailmassa, vaikka olettaisimmekin maailman yhdentyvän globaalien voimien alaisuudessa, taloudellisten suhdanteiden ja markkinamekanismien paineessa.

Yhdenmukaistumista, homogenisaatiota, korostava näkemys unohtaa kulttuurin merkityksen identiteetin muovaajana ja yhteisön voiman yksilön paikan määrittäjänä. Vaikka media välittää informaatiota ja kuvauksia kaikkialta maailmasta kaikille, tai vaikka länsimainen yhteiskunta ja elämäntavat siirtyvät sähköisesti maailman eri kolkkiin, puhumattakaan sellaisista kulttuurituotteista kuin amerikkalainen elokuva, hampurilaiset tai virvoitusjuomat, ihmiset hyödyntävät ja tulkitsevat niitä eri tavoin eri puolilla maailmaa. Jos amerikkalainen nuorisokulttuuri, mainostajien siihen liittämine mielikuvineen, ei ole pystynyt muuttamaan itäisen Afrikan rannikkoalueen islamilaista arkielämää ja sukupuoleen perustuvaa erottelua tai eteläisen Intian ruokailutottumuksia ja avioitumiskäytäntöjä viidessäkymmenessä vuodessa, tuskin voidaan vakavasti puolustaa näkemystä maailman "mcdonaldsoitumisesta", homogeenisen yhtenäiskulttuurin esiinmarssista, joka tehokkaasti ja nopeasti hävittäisi kulttuuriset erot ja vivahteet, korvaten ainutkertaisuuden yhdenmukaisuudella. Näkemys on virheellinen, ei yksin siksi, että siihen sisältyy romanttinen ja naiivi käsitys muuttumattomien ja alkuperäisten paikallisyhteisöjen, luontois- tai heimokulttuurien, olemassaolosta. Väitteet varhaiskantaisista kulttuureista, joissa aika on pysähtynyt ja jossa yhteisö elää tasapainossa itsensä ja luonnon kanssa, ja jossa kaikki tietävät paikkansa ja kaikella on tarkoituksensa, on liian optimistinen. Jokainen sosiaalinen järjestelmä on altis konflikteille, muutoksille ja eriarvoisuutta luovien käytäntöjen ja uskomusten omaksumiselle. Koska muutos on lisäksi ilmeistä kaikkialla, alkuperäisten - ja tässä suhteessa perinteisten - kulttuurien! etsintä on turhaa. Inhimillisen kulttuurin erilaiset variaatiot ja muodot ovat seurausta historiallisista kohtaamisista, kulttuurisista muuntumista ja sosiaalisista kytkennöistä, jotka ovat muokanneet kulttuurien ilmenemismuotoja satojen, tai jopa tuhansien vuosien ajan.

Jos kulttuurien maailma on kaikkea muuta kuin yhdenmukainen maailma, se ei ole totaalisen identtinen arvomaailmankaan suhteen. Kulttuuristen arvojen erilaisuus ja niiden asema ihmisten toimintojen ohjaajina on vaikea ongelma. Missä määrin olemme arvojemme vankeja? Pystymmekö arvioimaan toisten kulttuurien käytäntöjä syyllistymättä puolueelliseen tuomitsemiseen? Onko meidän näkemyksemme maailmasta parempi kuin joidenkin toisten? Onko kulttuurimme moraali korkeampaa kuin muiden kulttuurien? Täytyykö kielteisiäkin seurauksia aiheuttavat käytännöt hyväksyä kulttuurisiin arvoihin vetoamalla? Näihin kysymyksiin pystytään tuskin koskaan vastaamaan tyhjentävästi ja yksiselitteisesti. On selvää, että arvot määrittävät toimintaamme ja ohjaavat mielipiteitämme. Meidän on toisinaan vaikea hyväksyä outoja ratkaisuja ja näkemyksiä meille tutuissa tilanteissa tai ymmärtää outoja tilanteita ja niihin liittyviä ratkaisu- ja selitysmalleja. Toisaalta voidaan todeta, että erilaiset kulttuurit sisältävät myös keskenään samanlaisia sosiaalisia painotuksia, olemassaolon muotoja, käytäntöjä ja uskomuksia. Kommunikaatio on lisäksi yleensä aina mahdollista eri kulttuureita edustavien henkilöiden kesken. Erojen luonnetta ei ole syytä liioitella.

Tässä yhteydessä tarkastelemme kuitenkin juuri kulttuurisia eroja ja niihin liittyviä erilaisia arvoja. Homogenisoitumista puolustava näkemys, poliittis-taloudellisine painotuksineen, ohittaa usein kulttuuristen käytäntöjen ja uskomusten merkityksen kulttuurin kantajille itselleen ja heidän sosiaaliselle ryhmälleen. Vain näiden merkitysten ja niihin liittyvien sosiaalisten seurausten kautta kulttuurinen logiikka ja sen voima ovat ymmärrettävissä. Tarkastelkaamme tämän luvun lopuksi, miten kulttuuriset arvot ilmenevät sosiaalisissa käytännöissä, miten käytäntöjä kulttuurisesti perustellaan ja millainen logiikka niiden takaa löytyy. Esimerkkialueena on jälleen Somalia ja sosiaalisena käytäntönä moraalisiin kannanottoihin kannustava ja pahennusta herättävä naisten ympärileikkaus. On selvää, että ympärileikkaus on tyttöjen silpomista ja seksuaalisuuden riistoa, siihen liittyy lisäksi vakavia terveydelle vaarallisia seurauksia erilaisten komplikaatioiden, psyykkisten jännitteiden ja stressin muodossa. Se ilmentää myös sukupuolten välistä epätasa-arvoa ja naissukupuoleen kohdistuvaa vallankäyttöä. Tämä on selvää. Meitä kiinnostaa tässä yhteydessä kuitenkin ennen kaikkea seuraava kysymys: miksi vahingollisia käytäntöjä tuotetaan ja ylläpidetään kollektiivisesti?

Konteksti ja käytäntö

Kuten edellä olemme todenneet Somalian katastrofi ja kansallisvaltion mureneminen näyttäisivät edesauttaneen uskontoon ja perinnäistapoihin perustuvan klaani-identiteetin säilymistä. Tämä on tärkeä huomio ajatellen järjestettyjä avioliittoja ja naisen asemaa nyky-Somaliassa, sillä avioliitot ovat mainio keino laajentaa sosiaalisten suhteiden verkostoa ja varmistaa toimeentulo epävarmassa poliittisessa ja taloudellisessa tilanteessa.

Morsiamen ikä vaihtelee Somaliassa tavallisesti 15- ja 20-vuoden välillä. Ensimmäiset avioliitot ovat yleensä aina järjestettyjä, kuten lähes kaikkialla islamilaisessa maailmassa. Vaikka nykyään yhä useammat nuoret pyrkisivätkin vaikuttamaan omaan avioliittoonsa ja aviopuolison valintaan, avioliitto perustuu yleensä sopimukseen, joka tehdään kahden eri intressiryhmän välillä.

Koska sosiaalinen siirtymä aikuisuuteen ja uuteen statukseen käy avioliiton kautta, on avioliitto usein nuorten päämäärä. Tyttärien neitsyys on puolestaan avioliiton tae että sen edellytys. Somalit itse mieltävätkin ympärileikkauksen toimenpiteenä, joka varmistaa seksuaalisen puhtauden, neitsyyden ja siveellisen käyttäytymisen. Toimenpiteen katsotaan myös varjelevan ja suojelevan naissukupuolta.

Jos tarkastelemme nuorten tyttöjen ympärileikkausta suhteuttamalla se sukulaisuus- ja avioliittokäytäntöihin sekä naisen asemaan Somaliassa, sille voidaan löytää kulttuuriset ehdot:

(1) Avioliitto on somalisuvun keskeisiä intressejä, sillä siihen liittyy sosiaalisia, poliittisia ja taloudellisia seikkoja, jotka nostavat avioliiton yksilöllisen päätöksenteon yläpuolelle.

(2) Avioliitto merkitsee tulonsiirtoa sulhasen lähipiiriltä morsiamen omaisille morsiusmaksujen ja muiden lahjojen muodossa.

(3) Avioliitto luo, varmistaa ja uusintaa klaanien ja sukujen välisiä liittoja ja eliminoi potentiaalisia poliittisia konflikteja.

(4) Se lujittaa suvun siteitä maahan ja kasvattaa aviomiehen suvun voimaa tuottamalla jälkeläisiä.

(5) Vaimon siveä käytös on tärkeää niin vaimon kuin hänen aviomiehensäkin sukujen kunniallisuuden kannalta, sillä kunniallisuudella on tärkeä sosiaalinen merkitys neuvoteltaessa tulevista avioliitoista ja niihin liittyvistä etuisuuksista.

(6) Vain neitsyys, viime kädessä, takaa avioliiton.

(7) Ympärileikkaus on neitsyyden tunnus.

Mitä tapahtuu, jos tyttärien ympärileikkauksia ei suoriteta? Tyttären omaiset, tytär heidän joukossaan, jäävät ilman avioliiton suomia etuja, jotka ovat aina suvun etuja. On korostettava, että ympärileikkaus synnyttää sosiaalista hyväksyntää ja kunnioitusta, mutta ei yksin suvun näkökulmasta tarkasteltuna, vaan myös tytölle itselleen, sillä se yhdistää tytön kaltaisiinsa, kunniallisiin tyttöihin. Ympärileikkaamattomuus voidaan kokea sosiaalisena rasitteena - se on este avioliitolle. Tämän logiikan mukaisesti äidit, jotka ovat itse kärsineet ympärileikkauksen aiheuttamista fyysisistä ja psyykkisistä haitoista, vievät yleensä tyttärensä ympärileikattaviksi. Nykyään operaation voi suorittaa myös lääkäri, mikäli järjestely on taloudellisesti mahdollista. Jos pahin vaihtoehto, joka saattaa odottaa ympärileikkaamatonta naista, on päätyminen kaupunkien tai taajamien prostituoiduksi, on ymmärrettävää, että äidit haluavat ympärileikkauttaa tyttärensä. Mutta ei ainoastaan suvun kunnian tai hyvinvoinnin tähden, tämä olisi varsin perusteeton väite, vaan myös tyttäriensä mahdollisen kärsimysten takia.

Ympärileikkauksen suosion syyt ovat ilmeiset. Toimenpiteen tarkastelu on kuitenkin mahdollista vain jos suhteutamme sen somaliyhteiskunnan historiaan ja kulttuuriin. Tämän seikan korostaminen ei ole yhtä kuin käytännön moraalinen hyväksyminen tai puolustaminen, sillä kulttuureita luonnehtivien käytäntöjen ja uskomusten arviointi on syytä palauttaa aina historiaan ja kontekstiin, mitä hyvänsä ne ovatkaan, olettaen, että aikomuksenamme on löytää vastauksia, joilla voitaisiin selittää miksi käytäntöjä harjoitetaan. Ympärileikkauksen kohdalla tämä tarkoittaa sukulaisuusjärjestelmän, avioliittokäytäntöjen, Somalian poliittisen tilanteen, sukupuoleen ja naisen asemaan liitettyjen kulttuuristen merkitysten, vallankäytön yhteyksien sekä hyvinvoinnin kulttuuristen perusteiden tarkastelua ja ymmärtämistä.

Palatkaamme edellisen osuuden lopussa esitettyyn kysymykseen kollektiivisesti tuotetuista ja vahingollisista käytännöistä ja uskomuksista. Voisiko olla niin, että ympärileikkaus viittaa myös identiteetin rakentamiseen tai että se uusintaa ja tuottaa sukupuolikategorioita. Täten olisi virheellistä väittää, että ympärileikkaus voitaisiin tyhjentävästi selittää palauttamalla koko kysymys miesten tietoiseen pyrkimykseen kontrolloida ja alistaa yhteisönsä naisjäseniä.

Ympärileikkaus, kollektiivisesti tuotettuna ja negatiivisia seurauksia aiheuttavana käytäntönä, ei edusta poikkeusta kulttuuristen käytäntöjen joukossa. Ekologiaa käsittelevässä jaksossa viittasimme Uuden-Guinean forejen kannibalistiseen käytöntöön, jonka seurauksena monet yhteisön jäsenistä sairastuivat ja kuolivat vaaralliseen aivosairauteen. Foret eivät tosin olleet tietoisia sairauden ja vainajien aivojen syömisen yhteydestä, mikä osaltaan selittää käytännön säilymisen. Somaleille ympärileikkauksen haitat ovat ilmeisiä, mutta käytäntö on säilynyt heidän keskuudessaan 2000-luvulle asti. Jotta tapa säilyisi etnisen ryhmän keskuudessa, uhkaamatta sen toimintaa, sen on oltava jotain muutakin kuin toisen sukupuolen tietoista riistoa toisen sukupuolen hyväksi.

Olettakaamme, että identiteetin tunnukset voivat ilmetä ihmisruumiissa, ja että ruumiiseen liitetyt merkitykset ovat aina tietyn ryhmän jakamia. Ruumis ei olisi tällöin vain yksilöön sidottu biologinen perusta, vaan sosiaalinen tila, osa tietoisuutta, joka yhdistää yhteisöä. Jos ruumis on kanava sosiaalisten erojen ja identiteetin esiintuomiselle, siihen liitettyjen merkitysten avulla yhteisö erottaa itsensä muista yhteisöistä. Voitaisiinkin väittää, että ihmisruumis ja siitä esitetyt käsitykset liittävät yksilön laajempaan kulttuuriseen yhteyteen: yksilö on ryhmänsä jäsen viimekädessä vain ruumiinsa kautta. Ruumis on tällöin itsemäärittelyn perusta, mutta myös väline, jolla kulttuurin jäsenet kommunikoivat ryhmänsä ja ulkopuolisen maailman kanssa.

Edellisestä seuraa, että somalityttöjen ympärileikkaus liittää tytöt yhteisöönsä uusin sitein, se takaa tytöille jäsenyyden naisyhteisössä. Jos ympärileikkaukseen liittyy initiaatio ja aikuiseksi tulemisen mahdollisuus, ja initiaatio nähdään yhteisön välttämättömänä sosiaalisena käytäntönä, voidaan olettaa, että ympärileikkaus toimii somali- ja naisidentiteetin ja itsemäärittelyn symbolina. Tällöin naissukupuolen sosiaalinen hyväksyntä kuten myös avioituminen kiinnittyisivät ympärileikkaukseen. Initiaation yhdistäminen ruumiin merkitsemiseen tekee ympärileikkausoperaatiosta luokitteluperiaatteen, niin mies- ja naissukupuolen kuin somalien ja ei-somalienkin välisiä eroja arvioitaessa. Naiset näyttäisivät kantavan ruumissaan yhteisön identiteetin tunnuksia. Sukuelinten silpominen on saanut yllättäen uuden merkityksen, kyse on identiteetistä ja etnisyydestä. Vaikka meidän on vaikea hyväksyä tämänkaltaista väitettä, yhteisön tuottama negatiivinen käytäntö voi tuskin säilyä, jos se ei sisällä kulttuurisesti perusteltavissa olevia merkityksiä. Näiden seikkojen esiin nostaminen ei tietenkään sulje pois toimenpiteeseen liittyvää terveysriskiä ja riistoa, tai kumoa sen kieltämiseen tähtääviä toimenpiteitä.

Tavan vastustamisen kannalta on ehkä huojentavaa todeta, että etnisyyden ja identiteetin tunnukset eivät ole muuttumattomia. Yhteisöt pyrkivät kiinnittymään muuttuneeseen tilanteeseen mukauttaen itsemäärittelyään olosuhteiden vaatimusten mukaisesti. Tämä on selvää esimerkiksi pakolaistilanteessa, jossa ympärileikkauskäytäntöä vieroksuva sosiaalinen ympäristö hankaloittaa tradition jatkumista.

Seuraavassa pääluvussa tarkastelemme uskonnollista käyttäytymistä ja rituaalien maailmaa, jossa erilaisilla initiaatioilla on tärkeä merkitys. Vaikka emme enää palaa ympärileikkausteemaan, tavan harjoittaminen saa lisäperusteita selitettäessä rituaalisen käyttäytymisen logiikkaa. Tätä ennen on tarkasteltava kuitenkin lähemmin miesten ja naisten maailmoja.

Sukupuolijärjestelmä: naisen asema

Minkä tahansa tulkinnan annammekin naisten ympärileikkaukselle, se kertoo aina myös naisten alistamisesta. Naisten asemaa ja alistussuhteita käsittelevä kirjallisuus jo yksin antropologiassa on laaja, puhumattakaan koko tieteen kentästä. Myös naistutkimus, jonka yhtenä kokoavana teemana on ollut kysymys naisen aseman muuttumisesta ja alistussuhteiden merkityksestä, on noussut viimeisten vuosikymmenten aikana osaksi akateemista tieteenharjoittamista, niin Suomessa kuin muuallakin - tosin Suomessa varsinaisesti vasta 1980-luvulta lähtien. Tätä taustaa vasten on itsestään selvää, että tässä yhteydessä voimme vain viitata muutamaan keskeiseen kysymykseen, joita antropologit ovat painottaneet tutkiessaan naisten asemaa ja sukupuolijärjestelmän merkitystä eri kulttuureissa.

Naisten asemaa käsittelevät antropologiset näkemykset voidaan karkeasti jakaa kolmeen luokkaan: (1) niihin väitteisiin, joissa naisten alistamista on pidetty universaalina epäkohtana, aina ja kaikkialla vallinneena asiantilana, (2) niihin, joissa alistaminen nähdään historiallisen kehityksen tuloksena syntyneenä yhteiskunnallisen epätasa-arvon ilmentymänä, ja (3) niihin uudempiin tutkimuksiin, jossa kysymys alistamisen historiallisesta kehityksestä ja sen alkuperäisistä muodoista on ohitettu korostamalla arkielämän kontekstuaalisten tekijöiden ja naiseuden käsitteen merkitystä post-kolonialistisessa ja globaalissa maailmassa.

Entä millaisiin perusteluihin naisen universaalia alistamista puoltavissa näkemyksissä on vedottu? Tällaisten näkemysten kannattajat ovat perustelleet ajatuksiaan historiallisilla ja etnografisilla lähteillä sekä naisen fysiologialla. Todettakoon, että tämän väitekategorian tunnetuimmat esimerkit muotoiltiin 1970- ja 1980-luvuilla. Tutkijat väittivät, että olemassa olevien historiallisten ja etnografisten lähteiden perusteella nainen on ollut aina alisteinen miehelle. Näkemyksen mukaan alistamisen kulttuuriset mekanismit johdetaan kaikkialla naisen ruumiista, biologiasta. Oletuksena oli, että naisen ruumis sulkee hänet sosiaalisen elämän päätöksenteon ulkopuolelle, sillä raskaus ja synnytyksen jälkeinen elämä muodostavat tehokkaan esteen naisen työsssäkäynnille ja poliittisille osallistumiselle. Näkemyksen keskeinen käsitteellinen oivallus perustui naisten ja miesten elinpiirien erottamiseen toisistaan kahden vastakohtaparin avulla. Nämä ovat: (a) yksityinen ja julkinen, (b) kulttuuri ja luonto.

Yksityinen elämänpiiri on ihmiselämän intiimi puoli, johon kuuluu mm. äitiyden ja kodinhoidon alue. Sen sijaan julkinen elinpiiri on päätöksenteon, talouden, politiikan, uskonnon ja vallan alue. Sen kohteen on yhteiskunta kokonaisuudessaan. Sen katsottiin olevan pitkälti miesten hallussa. Näkemyksen mukaan naisten alisteinen asema ja syrjintä ovat viime kädessä seurausta siitä, että elinpiirien välinen suhde oli hierarkkinen. Poliittisia, uskonnollisia ja taloudellisia instituutiota pidetään kaikkialla tärkeämpinä kuin kotitalouden askareita ja lastenhoitoa. Syrjintä puolestaan on mahdollista, koska naiset ovat sitoutunet kodinhoitoon.

Tätä asetelmaa tukee luonto-kulttuuri -dikotomia. Tutkijat väittivät, että juuri naisten alue on luonnon alue, sillä monet naisten tehtävistä, johtuen heidän ruumiistaan, mielletään kulttuurisesti luonnollisiksi: raskaus, synnytys ja imetys. Miehet sen sijaan yhdistetään kulttuuriin, sillä valta ja sosiaalinen kontrolli ovat heidän käsissään. Kulttuuri myös luokitellaan luonnon yläpuolelle. Kulttuuri edustaa luonnosta irtautumista, jalostuneempaa olemisen tilaa. Lisäoletuksena oli, että naisten asemaa määrittää heidän välittäjän roolinsa, yhtäältä he ovat ruumiinsa kautta sidotut luonnon alueelle, miehiä tiukemmin, mutta toisaalta he tuottavat kulttuuria lastenhoidon muodossa ja lasten sosialisaation kautta. Mutta koska julkisen elämänpiirin alue on kulttuurin ja miesten alue, naisten maailma säilyy aina alisteisena elämänalueena. Lähtökohdan keskeinen väite on, että lähes kaikkialla sosiaalinen elämä rakentuu näiden vastakohtaparien kautta, ja kaikkialla erottavana kriteerinä on sukupuoli. Naisen aseman muuttuminen on mahdollista vain jos naiset saavat jalansijaa julkisella alueella.

Jos näkemyksen ansiona oli käsitteellisen ja teoreettisen perustan luominen naisten alistamisen ymmärtämiseksi, on selvää, että sen suurimmaksi ongelmaksi muodostui kulttuuristen erojen ja näistä seuraavien alistussuhteiden erojen selittäminen käsitepareja hyödyntäen. Näkemystä puolustavat tutkijat joutuivatkin uhraamaan empiiriset poikkeamat yleistävän mallin hyväksi. Voidaan silti kysyä, onko yksityisen ja julkisen tai luonnon ja kulttuurin suhde kaikkialla hierarkkinen? Entä naisen roolissa tapahtuvat muutokset elämänkaaren aikana, naiset eivät suinkaan ole aina vain äitejä, vaan myös vaimoja, tätejä, siskoja, tyttäriä, anoppeja, isoäitejä, leskiä? Miten muuttuvat roolit vaikuttavat naisen asemaan ja hänen sitoutumiseensa kodinhoitoon? Miten luokka-asema vaikuttaa naisen asemaan ja naisten välisiin suhteisiin?

Empirian tuottamat ongelmat voidaan kuitenkin ohittaa, jos luovumme universaalin alistamisen teemasta ja tarkastelemme alistussuhteita historiallisen kehityksen synnyttämänä tilana. Tällaista näkemystä on toisinaan kutsuttu evolutionistiseksi lähtökohdaksi. On syytä muistuttaa, että lähtökohdan identifioiminen 1800- ja 1900-luvun vaihteen klassisen evolutionismin kanssa on virhe. Kyse on viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana esitetyistä näkemyksistä, jossa naisen aseman muutos ja alistaminen yhdistetään historiallisiin seikkoihin, kuten kolonialismiin, teollistumiseen, muuttoliikkeisiin sekä talousmuodoissa ja elinkeinorakenteessa tapahtuneisiin muutoksiin. Lähestymistavassa ei kielletä naisten alisteista asemaa, joka näyttäisi olevan lähes universaalia. Mutta sen sijaan, että tutkijat operoisivat sellaisilla käsitteellisillä yleistyksillä kuin yksityinen-julkinen tai luonto-kultuuri, alistaminen yhdistettiin niihin muutoksiin, joita katsottiin tapahtuneen työnjaossa, tuotannossa ja päätöksenteossa tiettynä aikana. Tutkijat pyrkivät vertailemaan eri yhteiskuntia ja niiden yhteiskunnallista kehitystä sen perusteella, miten työn, työn tulosten ja työn resurssien kontrolloiminen olivat muuttuneet sekä toisaalta tarkastelemaan pidempikestoisten historiallisten prosessien, kuten teollistumisen tai kolonialismin, vaikutusta naisen asemaan.

Pystyäkseen selittämään historiallisen muutoksen ja alistussuhteiden vallitsevuuden modernissa maailmassa, kehitykselle täytyi kuitenkin löytää lähtökohta, alkutila. Osa tutkijoista ajautui tällöin klassisen evolutionismin klassisiin ongelmiin. Historiallisella kehityksellä nähtiin olevan suunta: yhteiskunnallinen kehitys kulkee yhä alistavampia muotoja kohti. Tästä väitteestä seuraa, että kehityksen alkupiste on yhdistettävä yhteisöön, jossa joko toteutui sukupuolten välinen tasa-arvo tai jonka väitettiin olleen vähemmän alistavampi kuin sukupuoleen perustuvaa erottelua suosivat heimoyhteisöt tai hierarkkiset luokkayhteiskunnat. Väistämättömän kehityksen korostaminen törmää kuitenkin yhtäältä spekulatiivisen alkuperäkysymyksen tuottamiin ongelmiin siitä, millainen on ollut muinainen tasa-arvoinen yhteisö, ja toisaalta samoihin empiirisiin ongelmiin kuin naisen ikuista ja välttämätöntä alistamista korostavat tutkimukset. Monet etnografiset tutkimukset ja historialliset lähteet eivät varauksetta tue oletusta negatiivisesti suuntautuneesta kehityksestä. Entä, jos naiset ovatkin hyötyneet muutoksista, ja miesten asema puolestaan huonontunut? Esimerkiksi poliittisen ja taloudellisen järjestelmän tuhoutuminen Keski- ja Itä-Afrikassa kolonialismin seurauksena on ollut usein katastrofaalista miesten perinteiselle asemalla, toisin kuin naisten.

Naisten elämää tarkastelevissa uusimmissa antropologisissa tutkimuksissa onkin usein siirrytty yleisistä alistamisen luonnetta ja kehitystä korostavista kysymyksistä etnografiseen maailmaan, naisen aseman ja naiseuden kulttuuristen ilmenemismuotojen tutkimiseen modernin maailman kompleksisissa ja monimerkityksisissä olosuhteissa. Tämän seurauksena kulttuuristen alistussuhteiden ja naisena olemisen tarkastelu yhdistyy usein globalisaation, nationalismin, etnisyyden, pakolaisuuden, siirtolaisuuden ja post-kolonialistisen maailman tarjoamaan poliittiseen ja taloudelliseen viitekehykseen.

Mutta jos maailma tuottaa erilaisia käsityksiä naiseudesta ja sukupuolesta ja naisen asema ilmenee erilaisena eri kulttuureissa, kuten myös naisten työt, oikeudet ja vastuu, onko käsite "nainen" enää mielekäs yleiskategoria? Onko olemassa miehiä ja naisia, joita koskevat tutkimukset voidaan yleistää kaikkia miehiä ja naisia käsittäviksi tutkimuksiksi? Myönteinen vastaus tuntuisi itsestään selvältä, mutta kysymykseen voidaan vastata myös kielteisesti. Voidaan ajatella, että on vain erilaisia naisia ja miehiä, joita yhdistäväksi tekijäksi ei riitä biologinen sukupuoli. Millainen on kaikkia naisia edustava nainen tai miehiä edustava mies? Mitkä ovat hänen yleiset sosiaaliset ja kulttuuriset tunnistimensa, jotka varauksetta tunnistetaan ja oikeutetaan kaikkialla maailmassa? Näin asetettuna kysymys muodostuu ongelmaksi. Naiset eroavat sosiaalisesti ja saamansa kohtelun perusteella toisistaan jo saman kulttuurin tai yhteiskunnan sisällä; esimerkiksi koulutus, ikä, luokka-asema, avioliitto, sukulaisuussuhteet luovat eroja naisten välille - puhumattakaan naisten eroista eri kulttuurien välillä. Brittiläinen antropologi Janet Bujra onkin osuvasti todennut, että naisten välinen solidaarisuus ylittää luokkaerot vain hyvin poikkeuksellisissa tilanteissa, sillä solidaarisuus saattaa vain vahvistaa luokkaeroja.

Mitä on naiseus? Suomalaisten antropologien Laura Assmuthin ja Anna-Maria Tapanisen mukaan: "Vaikka sukupuolijärjestelmä tuottaa kaikissa kulttuureissa havaittavissa olevien erojen pohjalta kaksi erillistä kategoriaa (mies-nainen), erojen rakentuminen on sopimuksenvaraista ja kulttuurispesifiä".

Anatomisten faktojen sijaan sukupuolen määräävänä tekijänä saattaakin olla seksuaalinen käyttäytyminen. Seksuaalinen käyttäytyminen ilmenee puolestaan hyvinkin erilaisena, radikaaleimmassa muodossaan tämä tarkoittaa, että esimerkiksi biologinen mies saatetaan mieltää käyttäytymisensä perusteella naiseksi ja hänen sallitaan osallistua naisten aktiviteetteihin. Usein kyseessä on kuitenkin kulttuurinen vastaus seksuaalisen käyttäytymisen ja biologisen olemuksen ristiriitaan, jonka seuraus on kolmannen sukupuolen luominen. Ehkä tunnetuin esimerkki on Pohjois-Amerikan intiaanien tuntema berdache-instituutio, jossa miehet, naisiksi miellettyinä, tarjosivat seksuaalisia palvelujaan suurille sotureille; tai eräissä Lähi-idän maissa tavattava xanith-ilmiö, jossa kulttuurisesti naisiksi määritellyt miehet, passiivisina sukupuolikumppaneina, antautuvat seksuaaliseen kanssakäymiseen aktiivisten miesten kanssa. Näissä esimerkeissä biologinen sukupuoli ei ole kulttuurisen kategorisoinnin lähtökohta, vaan seksuaalinen käyttäytyminen - juuri seksuaalinen aktiivisuus on miehisyyden tunnus, ei partnerin sukupuoli.

Jos naiskategorian määrittely tuottaa ongelmia, miten naisten alistamista ja sortoa pitäisi lähestyä? On selvää, että naiset ovat monissa yhteiskunnissa alisteisia miehille ja eriarvoisessa asemassa: samapalkkaisuus ei ole toteutunut Suomessakaan. Toisaalta miehet eivät alista vain naisia, vaan esimerkiksi nuorempia ja etnisiin vähemmistöihin kuuluvia miehiä. Kiinnostavaa on edelleen se, etteivät naiset läheskään aina pidä itseään alistettuina, toisin kuin esimerkiksi heitä tutkiva länsimainen antropologi. Naiset voivat hyväksyä ne järjestelyt, joita heihin kohdistetaan, vaikka ulkopuolinen pitäisikin niitä alistamisen muotoina. Mutta onko omaa alistamistaan kannattava nainen väärän tietoisuuden vallassa? Kuka määrittelee alistamisen? Isät, veljet, sedät ja aviomiehet hallitsevat naisia useissa kulttuureissa, silti naiset saattavat pitää omaa asemaansa ja tehtäviään merkittävinä. Roger Keesing on huomauttanut, että naiset voivat nähdä itsensä hyveen pilareina - myös miehet voivat yhtyä tähän näkemykseen. Naiset ovat vastuussa yhteisön moraalisesta tilasta ja turvaavat perheen hyvinvoinnin seuraamalla uskonnollisia puhtaussääntöjä ja sosiaalisia soveliaisuus- ja siveysnormeja. Mutta eikö kuitenkin ole niin, että yhteisössä, jossa naiset on suljettu esimerkiksi päätöksenteon, uskonnollisten rituaalien ja palkkatyön ulkopuolelle, nainen on alistettu ja eriarvoisessa asemassa yhteisön miehiin nähden? Varmuudella voidaan vastata, että suomalaiselle lukijalle edellä esitetyt esimerkit kertovat alistamisesta ja sorrosta, mutta kyseisen yhteisön jäsenten tapa ajatella asiaa voi olla toisenlainen.

Ongelmana on siis yleistäminen. Miten on määriteltävissä alistaminen, demokratia tai tasa-arvo? Entä oikeus ja oikeudenmukaisuus? Jos oikeudenmukaisuus on vain vallan väline, ja valta perustuu sosiaalisiin suhteisiin, tällöin myös oikeudenmukaisuuden, kuten myös alistaminen ja sorron, kriteerit perustuisivat sosiaalisiin ja kulttuurikohtaisiin uskomuksiin ja käytäntöihin. Vanha totuus on, että se mitä on, kutsumme me sitä sitten demokratiaksi tai tasa-arvoksi, ei merkitse, että niin pitäisi olla myös muualla, aina ja ikuisesti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kyseisiä arvoja olisi mielekästä tavoitella. Kuten todettua, antropologisten tutkimusten valossa näyttäisi olevan ilmeistä, että miesten ja naisten välinen tasa-arvo, vaikkakin länsimaisittain määriteltynä, jää monessa kulttuurissa toteutumatta, ja että naisiin kohdistetaan erilaisia sorron muotoja.

Päätän tämän luvun lyhyellä esimerkillä Zanzibarin saarelta. Työskennellessäni saarialueella asuin paikallisen muslimiperheen luona Zanzibarin kaupungissa. Perheessä asui neljän sukupolven edustajia, yhteensä noin 15 henkeä. Naiset viettivät suurimman osan ajastaan talon sisäpihalla. He nousivat aamulla aikaisin laittamaan ruokaa töihin meneville miehilleen, sen jälkeen he syöttivät pienet lapset, pesivät pyykin (pyykki pestiin kylmässä vedessä käsin), siivosivat pihan ja talon, leikkivät pienten lasten kanssa ja valmistivat heille välipalaa, aloittivat leipomisen ja ruoan valmistamisen kotiin palaaville miehilleen, ruokailun jälkeen he pesivät astiat ja siivosivat pihan ja tarjoilivat vielä illalla teetä ja leipomaansa leipää. Vasta tämän jälkeen he astuivat ulos sisäpihalta ja viettivät noin tunnin talon portin äärellä keskustellen naapurin naisten kanssa. Naiset viettivät lähes 90% kaikesta ajastaan sisäpihalla. He eivät käyneet edes ostoksilla, perheen nuoret pojat kävivät torilla ja paikallisissa kaupoissa ostamassa ruokaa ja muita tarvikkeita, joita talossa tarvittiin.

Ensisilmäyksellä tämä asetelma kielii naisten sitoutumisesta kodinhoitoon, yksityisen elinpiirin alueelle. Se myös viestii naisten ja miesten välisestä epätasa-arvosta ja miesten vallankäytöstä, sillä näyttäisi siltä, että naiset ovat suljetut kotitaloonsa. Tämä oli kuitenkin vain ensivaikutelma, sillä mitä kauemmin talossa asuin, sitä ilmeisemmäksi kävi, että naisilla oli huomattavaa valtaa kotiin ja taloon liittyvissä asioissa. He päättivät lasten hoidosta ja ruokailuun liittyvistä kysymyksistä, komensivat nuoria poikia korjaamaan taloa ja päättivät työjärjestyksestä. Tämä ei tietenkään kumoa arkielämän rajaamisen eroista syntyvää epätasa-arvoa miesten ja naisten välillä. Naiset itse eivät kuitenkaan nähneet, että heidän oma asemansa olisi ollut uhattuna tai että kyse olisi ollut naisten alistamisesta, ehkä ennen kaikkea siksi, että suurperheen isoäiti käytti ehdotonta valtaa kotitaloudessa. Hän teki päätökset tärkeimmissä asioissa, vain hänellä oli valta karkottaa perheen jäseniä talosta, jos näiden käyttäytyminen aiheutti ongelmia. Päätöksenteossa häntä ei voinut ohittaa kukaan. Kiinnostavaa on, että hänen asemansa perii hänen vanhin tyttärensä. Talo, toisin sanoen, identifioitui naisiin.

Tämä asetelma ei ole kuitenkaan yleistettävissä kattamaan edes koko Zanzibarin kaupunkia. Olkoot se poikkeus tai ei, on selvää, että alistamisen mekanismit ja miehen ja naisen asema tuottavat paljon mutkikkaampia kulttuurisia todellisuuksia kuin ensisilmäyksellä näyttäisi, niinkin islamilaisessa yhteiskunnassa kuin Zanzibarilla. Vaikka naisten ja miesten välinen epätasa-arvo, globaalista näkökulmasta tarkasteltuna on selviö, epätasa-arvon kulttuuristen ilmenemismuotojen tulkinta ei ole yksiselitteistä, eikä ole varmaa, että aina olisi edes kyse alistamisesta.

Lisäluettavaa:

Nanda, Serena: Gender Diversity: Crosscultural Variations

Julkunen, Raija: Naiset yksityisen ja julkisen rajalla.

Avioliitto kulttuurisena instituutionaRituaalit ja uskonto