TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Sosiaalipsykologian peruskurssi


Yksilö ja yhteiskunta: syventävät tekstit
EtusivuSisällysluettelo

 

 

Norbert Elias ja sivilisaatioprosessi

Sivilisaatioprosessi
Lapsuus: sivilisaatiohistorian pikauusinta
Riitelevistä ritareista juonittelevaan hoviin
Ahdistava sivilisaatiomme?
Kritiikkiä
Optimismia ja lohtua?

Saksanjuutalainen Norbert Elias tunnetaan parhaiten teoksestaan Über den Prozess der Zivilisation (1939). Elias omaksui varhain kirjoitteluunsa Sigmund Freudin psykoanalyyttisen teorian ihmiskuvan ja turhautuneena kirjoittamisensa hitauteen kävi itsekin psykoanalyysissa. Elias viivähti 1930-luvulla jonkin aikaa Karl Marxin ja Freudin tuotannosta aineksiaan ammentaneen Frankfurtin koulukunnan liepeillä, vaikka häntä ei lasketakaan sen varsinaiseen ydinryhmään. Eliasta on ylipäätään vaikea pitää marxistina, koska hän oli kiinnostunut lähinnä markkinatalouden "psykososiaalisesta" luonteesta ja varhaisemmista edellytyksistä: hänen sivilisaatioanalyysinsa pääpaino asettuu aikaan ennen kapitalismia, Euroopan feodaalisen keskiajan vaihtumiseen uuden ajan kuningasjohtoisiin valtioihin.

Sivilisaatioprosessi

Mainitussa teoksessa Elias esittelee sivilisaatioteoriansa, joka pitkälle on psykoanalyyttista historiankirjoitusta, vaikkakin hän mukailee Freudin näkemyksiä melko vapaasti. Sivilisaatioprosessissa on kyse siitä, miten ihminen - erityisesti eurooppalainen ihminen - on aikojen saatossa kehittänyt itselleen tiukan käyttäytymiskoodiston: inhimillisen elämän "raadollinen" puoli, vietinomainen käyttäytyminen on ollut jatkuva arvaamaton ja ennustamaton vaaratekijä ihmisyhteisöjen elämässä. Kun ihmisen luonnollisiin tarpeisiin ja ruumiintoimintoihin on alettu suhtautua yhä tunnevaltaisemmin, näitä tarpeita on ryhdytty kontrolloimaan erilaisilla käyttäytymisnormeilla. Samalla tämä luonnon ja sosiaalisen elämän muodostama vaaran vyöhyke on siirtynyt osaksi yksilön omaa minuutta. Freudin termejä käyttäen Eliasin sivilisaatiohistoriassa kysymys on länsimaisen kollektiivisen superegon syntyhistorian ja "sisällön" selvittämisestä.

Elias käytti aineistonaan runoutta ja proosaa, kuvateoksia, muistelmia ja keskiajan historiaa käsitteleviä tutkimuksia, mutta erityisesti käytös- ja kasvatusoppaita, joiden suosio kasvoi suuresti 1500-luvulla. Hän osoitti, että käypä etiketti ja ruumiinhallinnan standardi oli muuttunut hitaasti mutta selvästi, ja pitkällä tähtäimellä jopa harppauksenomaisesti uudelle ajalle tultaessa: keskiaikaiset oppaat tarjosivat lukijoittensa esikuvaksi käyttäytymistä, joka sivilisaation nykyisen mittapuun mukaan olisi meille täysin sietämätöntä.

Lähteistään Elias tarjoilee runsain mitoin esimerkkejä siitä, miten aggressiivisuus, seksuaalisuus, ruokailutavat ja kaikki ruumiin eritteet - ulostaminen, virtsaaminen, itkeminen, piereskely, sylkeminen, niistäminen - ovat tulleet vähitellen yhä tiukemman tarkkailun ja sääntelyn kohteiksi. Myöskin nauraminen, tervehtiminen, ryhti ja ylipäätään kehon kieli ovat tulleet "kuumiksi", kontrolloitaviksi asioiksi, joiden oikeiden muotojen omaksumista käytösoppaat, tapakasvattajat ja nykyisin ja esimerkiksi esiintymiskouluttajat ovat koettaneet edistää erilaisin menetelmin ja retoriikoin.

Tässä, kuten aina, Elias korostaa, että kysymys ei ole yksittäisten käytöstapojen muuttumisesta, vaan yksilöiden (itse)ohjauksen koko rakenteen muuttumisesta. Eliasin mielestä sivilisaatioprosessi ei ole myöskään ollut vain mutkatonta käytöksen rationalisoitumista ja hiomista, vaan viettitalouden sääntelyn esiinmarssia, johon liittyy kiinteästi häpeän, vastenmielisyyden ja kiusaantuneisuuden tunteiden kehittyminen osaksi tunne-elämää. (Myöhemmin Michel Foucault käsitteli tätä modernin kontrollin syntymistä vallan ja diskurssin käsitteiden avulla.)

Alkuun

Lapsuus: sivilisaatiohistorian pikauusinta

Sivilisoitumisen perimmäisenä käyttövoimana Elias näkee kilpailun paineessa kasvavan sosiaalisten funktioiden eriytymisen. Tästä syntyy tilanne, jossa ei riitä ainoastaan käytöksen tietoinen kontrolli, vaan vaatimuksena on varhaisesta lapsuudesta alkaen muodostuva kyky automaattiseen kontrolliin. Varhaisimmassa lapsuudessa alkava yksilön muokkaaminen johtaa siihen, että tässä kehittyy eriytynyt ja vakiintunut "superego" ja osa viettiyllykkeistä ja affekteista jää yksilön tietoisen tason saavuttamattomiin. Elias poikkeaa tällä kohtaa Freudista siinä, että hän ei näe viettien tukahduttamisen liittyvän niinkään Oidipus-konfliktiin, vaan käytännöllisen ja sosiaalisen maailman kohtaamisen konkreettisiin vaatimuksiin yhteisön aikuisena jäsenenä.

Elias kiinnitti huomiota perhemuotojen yhteiskunnallisuuteen ja historiallisuuteen. Toisin kuin Freud, hän ei pitänyt lähtökohtanaan länsimaista ydinperhettä, jonka dynamiikan kautta tulkittaisiin kaikkia muita "perhetilanteita". Elias huomioi, että aiemmin lapsia valmennettiin suoraan aikuisen elämään: pojat ja tytöt elivät varhaisesta iästä alkaen samassa elämänpiirissä aikuisten kanssa, eikä lapsuutta, sellaisena kuin se myöhemmin länsimaissa alettiin mieltää, edes ollut olemassa. Elias toteaa, että aiemman ja nykyisen psyykkisen rakenteen erojen ymmärtämiseksi on välttämätöntä ottaa huomioon sukupolvien välisen etäisyyden kasvu. Vasta vähitellen on kehittynyt sellainen eristetty elämänpiiri, ydinperhe, jossa ihmiset viettävät ensimmäiset kaksitoista, viisitoista, nykyään lähes kaksikymmentä vuottaan.

Elias siis korostaa lapsuuden ilmenemismuotojen historiallista, kullekin yhteiskunnalle ominaista erityisluonnetta. Erityistä - ei ylihistoriallista ja yleismaailmallista - on esimerkiksi se, että sukupuolisuus suljetaan sosiaalisen elämän näyttämöltä ydinperheeseen, josta tulee myös nuorten impulssien ja käytöksen ensisijainen kontrolloija. Elias väitti, että jokaisen yksilön on oman sosialisaationsa aikana käytävä vielä kerran läpi niitä prosesseja, jotka hänen yhteiskuntansa on ohittanut pitkän historiansa aikana. Yksilöllisen aikuistumisen prosessina Elias esittää sen olevan luonteeltaan lähes automaattinen ja "sokea".

Alkuun

Riitelevistä ritareista juonittelevaan hoviin

Elias korostaa hallitsevien erityisryhmien asemaa sivilisaatioprosessin veturina. Tai toista vertausta käyttäen: itsekontrolli ja käytöstavat ovat syntyneet yläluokan kilpailuntäyteisessä kanssakäymisessä, mistä ne sitten ovat "valuneet" rahvaan asuttamaan alakerrokseen. Eliasin mukaan modernin maailman edellytykset eivät siis syntyneet vain yrittäjien hallitsemissa konttoreissa ja tehdassaleissa, kaupungistumisen ja teollistumisen seurauksena, vaan myös vanhojen palatsien käytävillä ja saleissa.

Aggressiivisten sotureiden ja maa-aatelin kesyttäminen peruukkipäisiksi kuningasta mielisteleviksi hovimiehiksi on tässä suhteessa piirre, jonka Elias katsoo välttämättömäksi yhteiskunnalliseksi ehdoksi sivilisaation etenemiselle. Hovin sisäinen kiihkeä kilpailu vallasta, varakkuudesta ja arvoasemista jouduttiin hoitamaan ainakin päällisin puolin rauhanomaisesti ja kohteliaisuusnormeja noudattaen. Tämä ympäristö toimi tehokkaasti laboratoriona itsekontrollin ja rationaalisen harkinnan jalostumiselle. Kilpailu muuntui osittain hienosyisiksi käytös- ja tapapeleiksi - diplomatiaksi ja juonitteluksi - joiden ohessa kehittyi toinen kilpailussa tarvittu "ase": psykologinen havainnointi ja teoretisointi, joilla koetettiin ottaa selvää kilpailijoiden aikeista ja hyvän käytöksen julkisivun taakse kätkeytyvistä - kenties katalista - tarkoitusperistä.

Tässä hienostuneesti estyneen kilpailun ilmapiirissä epäonnistuminen korosti sitten Eliasin mukaan esimerkiksi häpeän tunteita, jotka freudilaisessa katsannossa ovat juuri tukahdutettua aggressiota. Eliaslaiseen tulkintaan kuuluu myös - Freudin kypsän eros-thanatos -viettiteorian mukaisesti - näkökulma seksuaalisuuden sivilisointiin romanttiseksi rakkaudeksi, joka jäljittyy sekin hillittömien sotureiden kesyttämiseen romanttisen rakkauden muodossa. Sen varhaisimmaksi edustajaksi voi nimetä juuri yläluokkaisten soturien elämänpiiriin sijoittuvan ritariromantiikan.

Elias käsittelee siis siirtymistä ulkoisista rajoituksista itsekontrolliin, harkinnan ja itsekontrollin leviämistä, viettien psykologisointia ja rationalisointia, häpeän ja vastenmielisyyden tunteita ja yläluokan käytöksen kasvavia rajoituksia. Olennaista Eliasin esittämässä sivilisaatioprosessissa on, että muutoksia ei osoiteta pelkästään tiedollisiin tai uskonnollisiin tekijöihin, vaan koko inhimillisen "habitukseen", josta aatteet ja ajatustavat ovat vain yksi osa. Niinpä pelkkä älyllisten tai uskonnollisten muutosten tutkiminen kuin historiaton psykoanalyyttinen lähestymistapakin ovat Eliasin mukaan riittämättömiä, mikäli halutaan luoda kuvailla osuvasti tapahtunutta prosessia.

Alkuun

Ahdistava sivilisaatiomme?

Freud oli esittänyt Ahdistavassa kulttuurissa (1930), että nimenomaan kulttuuri on se kaksiteräinen miekka, joka toisaalta tarjoaa tiettyjä etuja, mutta pakottamalla viettitalouden sääntelyyn tuottaa onnettomuutta esimerkiksi neuroosien muodossa. Elias yhdistää puolestaan sivilisoituneen länsimaisen ihmisen itsekontrollin "koneiston" kehityksen konkreettisemmin fyysisen pakon monopoliin ja vakiintuvaan keskusvaltaan: valtion monopolisoitua väkivallan käytön on ihmisiin kohdistunut ulkoinen fyysinen uhka pienentynyt, mutta tilanne vaatii uudenlaista itsekontrollin kykyä, jolla on myös edellä mainittuja kiusallisia "sivuvaikutuksia". Erityisryhmien monopoliksi jäänyt fyysinen väkivalta vaikuttaa yksityisen ihmisen elämään enää poikkeustilanteissa, sotien ja levottomuuksien aikana. Muina aikoina se on vetäytynyt yhteiskuntaelämän marginaaliin. Kontrolliorganisaationa se ei enää muodosta välitöntä fyysistä uhkaa vaan tarjoaa jopa eräänlaisen turvallisuustakeen.

Tämä fyysinen väkivalta on tavallaan varastoitu kulissien taakse, ja sen muodostama paine on jatkuva ja yhtäläinen verrattuna aikaisempien aikojen yhtäkkisiin ja ennakoimattomiin uhkiin. Tavallisesti tämä paine on tuskin havaittava, koska ihmisten käytös ja "viettitalous" ovat lapsesta saakka sopeutuneet tämänkaltaiseen sosiaaliseen rakenteeseen. Yksilö saattaa kuitenkin joutua vastatusten tämän turvallisuuden takaavan väkivaltamonopolin kanssa, mikäli hän antaa itsekontrollinsa pettää ja menee "viettiensä mukana". Tämä muodostaa yksilöille uhkatekijän, jota konkreettisimmillaan voisi kuvata länsimaisten valtioiden vielä menneiden vuosikymmenten seksuaalilainsäädännöllä, jossa viranomaisten suorittama epäsiveellisen käytöksen tulkinta ja rankaiseminen saattoivat olla varsin ankaraa.

Pähkinänkuoressa sivilisoituminen on ollut sosiaalista pakkoa itsepakkoon ja Elias tutki juuri näiden pakkojen historiaa. Nykypäivästä voisi Eliasta mukaillen taloudellisen itsekontorollin takaajaksi mainita vaikkapa maksutietorekisterin tai poliisin virka-apua käyttävän ulosottojärjestelmän: tieto siitä, että voi menettää luottokelpoisuutensa tai joku voi periaatteessa tunkeutua omaan kotiin kantamaan irtaimistoa pihalle piristää kummasti vapaan kuluttajan taloudellista "elämänhallintaa" luotsatessaan kulutuskäyttäytymistään tavaratalon tuhansien houkutusten keskellä.

Myöskään kirjoittamattomien sääntöjen - eurooppalaisen sivistysetiketin - noudattaminen ei eliaslaisittain ole mikään vähäpätöinen asia: nykyajan "hovien" kilpakentillä sen noudattaminen on useimmiten välttämätöntä vähintään toimeentulon ja koulutustodistusten hankkimiseksi puhumattakaan varsinaisesta urakehityksen edistämisestä. Siinä mielessä veitsen ja haarukan oikea käyttö, kravatin pitäminen, itkun tai sopimattomien naurun pyrskäysten välttäminen, ovat vakavia asioita. Näistä normeista poikkeaminen tarkoittaa helposti lukeutumista "toisten" - maalaisten, käytöshäiriöisten, luusereiden, barbaarien, herkkätunteisten, sivistymättömien, junttien, irtisanottavien, yksinkertaisten, lasten, sairaiden, humalaisten jne. - joukkoon. Sillä taas voi olla omat hyvin konkreettisetkin seurauksensa.

Alkuun

Kritiikkiä

Eliasta on kritisoitu eurosentrismistä. Sen suhteen on esitetty huomioita erityisesti antropologian taholta: hyvinkin "sivilisoituneita käyttäytymismuotoja" ja "viettitalouden sääntelyä" - tai sosiologisia normeja - löytyy myös yhteiskunnista, joissa ei ole varsinaista valtiokoneistoa, eivätkä nämä seikat muutenkaan vaikuta olevan yhteydessä yhteiskunnan kompleksisuuden ja eriytyneisyyden asteeseen.

On varmaankin mahdotonta mitata, onko »viettitalouden» normatiivinen sääntely edennyt koko ajan vääjäämättömästi tiukempaan suuntaan. Samoin voi olla mahdotonta vertailla tässä suhteessa erilaisia kulttuureja. Kenties onkin niin, että keskiajan eurooppalaiset ihmiset olivatkin poikkeuksellisia ja vasta nyt Euroopassa alettaisiin saavuttaa sama viettitalouden sääntelyaste, joka joillakin luonnonkansoilla on ollut jo pitkään? Tässä lienee paikallaan huomauttaa siitä, että Freud ei käynyt koskaan Euroopan tai Yhdysvaltojen ulkopuolella, vaan muodosti käsityksensä »villeistä» antropologien kuvauksista. Ja tietysti on hyvä kysyä, mitä sivilisaatioteorialle tapahtuu, jos ruvetaan arvostelemaan siinä käytettyä psykoanalyyttista ihmiskuvaa? Siinä tapauksessa viettitalous kannattaa pistää lainausmerkkeihin.

Etologista ihmistulkintaa harjoittavat tutkijat - esimerkiksi Desmond Morris - ovat esittäneet lukuisia rinnastuksia siitä, että sivilisoituneen kulttuuri-ihmisen arki ja tavat ovat täynnä biologian kautta selitettäviä "luonnollisia käyttäytymismuotoja". Tältä kannalta sivilisaatioteoria on jälleen vain yksi alibi sen kieltämiseen, että ihmisapinat ovat läheisempää sukua mm. eurooppalaisille kuin ihmisapinat muille kädellisille. Se, että kumartaminen esitetään käytösoppaassa ihmismäisenä, hyvänä käytöksenä, on vain tapa sivuuttaa se kiusallinen tieto, että monet muutkin laumaeläimet kyyristelevät ja painavat päänsä tyynnyttääkseen lauman johtajaa tai sosiaalisessa hierarkiassa ylempänä olevaa. Nämä tavat ovat vain hieman muokkautuneet, niistä luetaan kirjoista ja esitetään, että ne olisivat ilmaantuneet jonkin erityisen sivilisaatioprosessin myötä.

Sivilisaatioprosessin lineaarisen evolutionismin suhteen voi kysyä, poikkeaako Eliasin kertomus Jean-Jacques Rousseaun "onnellisesta villistä" tai antiikin tarinoista ihmiskunnan kulta-ajasta, jotka kummatkin sisältävät ajatukset siitä, että ihmiskunta on joutunut jotenkin huonompaan suuntaan? Sen voi nähdä analogisena lukuisille muille länsimaisen kulttuurin perikatoennusteille ja tragedioille: Weberin rationaalis-byrokraattisen rautahäkille, Marxin kurjistumisteorialle tai Tönniesin Gesellschaftin esiinmarssille, jonka myötä katoaa aikaisemman Gemeinschaftin yhteisöllinen sosiaalisuus.

Elias esittää sivilisaatioprosessin toisaalta kertomuksena, joka on eräänlainen tarina eurooppalaisen kulttuurin väistämättömästä maailmanvalloituksesta. Trendi on kaikkialla samanlainen, joka kulkee kohti automaattista itsekontrollia, lyhytjännitteisten impulssien alistamista pitkän aikavälin harkinnalle, kohti lujittuvaa »superegoa». Ensiksi siinä onnistuvat pienet johtavat ryhmät, sen jälkeen yhä laajemmat alemmat kerrostumat, joka toisaalta liittyy niiden sosiaalisen vallan ja elintason nousuun. Länsimaiden jälkeen ovat vuorossa ulkoeurooppalaiset "villit" maat ja kansat, joiden Elias ei tosin oleta olevan täysin vailla joitakin sivilisaation muotoja.

Elias loiventaa kantaansa myöntämällä, että on olemassa vastakkaisiakin tendenssejä, mutta huolimatta näistä erisuuntaisista pyrkimyksistä kaiken käyttäytymisen pääsuunta on sama: tietyissä yhteiskunnissa pyritään vakiinnuttamaan tunteiden säätely, joka on huomattavasti voimakkaampi ja tietoisempi kuin koskaan aikaisemmin. Pääsuunta on myös koko ajan Euroopasta muualle maailmaan, eikä toisin päin - jostain kumman syystä.

Alkuun

Optimismia ja lohtua?

Oli sivilisaatioteoria sitten tiedettä tai taidetta, niin Elias ei suinkaan suhtaudu esittämäänsä modernisaatiokehityksen yleiseen suuntaan - ulkoisten pakkojen sisäistämiseen - pelolla ja vavistuksella. Eliasin tulevaisuudenkuvassa ulkoisten ja sisäisten pakkojen valta voi muuttua kohonneen valistuneen tietoisuuden seurauksena, jolloin ihmiset ehkä pystyvät vaikuttamaan aikaisempaa suunnitelmallisemmin sivilisaation kehitykseen. Koska ihminen ja yhteiskunta eivät ole erillisiä olioita, ovat yhteiskunnallinen pakko, itsensä hallinta ja demokratisoituminen toisistaan riippuvia ja toisiinsa vaikuttavia tekijöitä. Elias ei uskonut, että 1900-luvun sivistynyt käyttäytyminen olisi edistyksellisin inhimillisen käyttäytymisen malli sen enempää kuin että nykyinen sivilisaatio olisi jotenkin huono ja sellaisenaan tuhoon tuomittu.

Elias ilmeisesti halusi, että hänen tutkimuksensa tekisi eurooppalaisen kulttuurin "itsensäsivistämisprosessin" näkyväksi ja sitä kautta vähemmän ahdistavaksi. Hän nimittäin uskoi, että ihmiset pitävät sivistystä "luonnollisena" asiana ja suhtautuvat siihen samalla tavalla kuin keskiajan kansat selittämättömiin luonnonvoimiin. Tätä kuvaavat myös hokemat siitä, että hyvä käytös on parhaimmillaan niin arkista käyttäytymistä, että yksilö ei sitä edes tiedosta. Juuri tällainen suhtautuminen sääntöihin itsestään selvinä pakkoina ja "luonnonvälttämättömyytenä" ei freudilaisittain tulkittuna ole välttämättä kovin terveellistä.

Euroopan reunalla sijaitsevassa Suomessa on aina päivitelty, miten huonoa täkäläinen käytös on ollut eurooppalaisen tapakulttuurin oppeihin verrattuna. Asia ei ole mitenkään uusi, sillä perinteisesti kotimaistenkin käytösoppaiden kirjoittajat ovat aina syyllistäneet "metsäläisiä" huonoista tavoista ja vaatineet kaikkia omaksumaan eurooppalaiset käyttäytymis- ja etikettisäännöt. Ja tässä vaiheessa, kun ainakin osa pohjoisen syrjäseudun asukkaista on tekemässä lopullista yhdentymistään Euroopan »sivistyskansojen» joukkoon ja muuttamassa itseään kaikin puolin tiettyjen direktiivien mukaiseksi, Eliasin huomiot voivat kenties ainakin vähän lohduttaa, jos homma ei sitten ota ihan sujuakseen.

Alkuun
Lähteet