TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Sosiaalipsykologian peruskurssi


Yksilöiden sosiaalipsykologiaa: syventävät tekstit
EtusivuSisällysluettelo

 

 

Sigmund Freudin elämäntyö

Johdanto
Freudin varhaisvaiheet ja psykoanalyysin kehkeytyminen
Oikotie alitajuntaan: unien tulkinta
Psykoanalyysin vakiintuminen: teoria psyykestä
Seksuaalisuuden kehitysteoria
Psykoanalyyttinen liike

Yhteisöllistä psykologiaa: Toteemi ja tabu
Ryhmäkäyttäytymisen psykoanalyysi
Viettiteorian uudistaminen: thanatos
Täsmennyksiä psyyken rakenteeseen
Freudin viimeinen vuosikymmen ja Ahdistava kulttuurimme

Alkuun

Johdanto

Psykoanalyysin kehittäminen ei kuulunut nuoren itävaltalaisen Sigmund Freudin urasuunnitelmaan. Aluksi hän oli wieniläinen lääkäri, jonka erikoisalana oli hermosairauksien hoito. Tutkiessaan potilaitaan löytääkseen emotionaalisia yhteyksiä heidän sairauksiensa ilmentymiin, hän kehitti vähitellen teorian tiedostamattomista psykologista voimista. Niin syntyivät psykoanalyysin käytäntö ja teoria, nimenomaan tässä järjestyksessä. Freudin mukaan nimenomaan tiedostamattomat psykologiset motiivit ovat tärkeitä tekijöitä toiminnassa ja inhimillisessä kokemuksessa.

Potilaidensa lisäksi Freud analysoi itseään, omia kielellisiä lipsahduksiaan, uniaan ja tekojaan. Freudin itsehavainnointi oli niin keskeisellä sijalla psykoanalyysin kehityksessä, että massiivisessa psykologian oppikirjassa Psychology - a European Text (1995) häntä uumoillaan sen perusteella jopa »kaikkien aikojen suurimmaksi egoistiksi».

Eräiden tieteelliseksi psykologiaksi itseään kutsuvien oppisuuntien piirissä on ollut vaikeuksia sulattaa saksalaisen Geisteswissenschaft-tradition mukaista vertailevaa ja ymmärtävää tutkimusotetta, joka ei perustu empiirisiin kokeisiin. Tässä suhteessa psykoanalyysi on ollut kiistakapula alusta asti ja sen tieteellisyydestä on käyty ankaria kiistoja. Terapiatyönsä myötä keräämänsä aineiston lisäksi Freud nimittäin rakensi teoriaansa niistä todisteista, joita hän "kaivoi" historiallisista legendoista, klassisista draamoista, arkeologian ja antropologian aineistoista jne.

Freudin tuotannon eklektisyys ja luonnontieteitä mukailevien menetelmien täydellinen sivuuttaminen olleet tavallisia argumentteja syytteissä psykoanalyysin epätieteellisyydestä. Freudin muotoilemia teorioita ovat arvostelleet myös ne, jotka ovat katsoneet niiden puutteistaan huolimatta olevan oikeilla jäljillä. Psykoanalyyttisen liikkeen sisällä on Freudin teorioista esitetty lukuisia uudelleentulkintoja ja täsmennysehdotuksia, joista on muodostunut ns. uusfreudilainen perinne. Oli psykoanalyysista mitä mieltä tahansa, yhtä asiaa on vaikea kieltää: kysymyksessä on yksi 1900-luvun vaikutusvaltaisimmista ja kiistelyä herättäneimmistä teorioista, jotka Michel Foucault'n »diskursseiksikaan» tulkittuina tuskin vievät Freudin esityksiltä niiden kirjallista loistoa.

Freudin filosofisesta positiosta voi esittää useampia tulkintoja. Ei liene liioiteltua väittää, että Freudia oli eräänlainen deterministi: psykologisilla asioilla on "luontonsa", mm. ihmisen kehitys seuraa tiettyä kaavaa ja tietyillä syillä on ennakoitavat seurauksena. Freudin laajasta tuotannosta kuitenkin löytyy kirjoituksia, joiden voi väittää korostavan milloin sosiaalisia, psyykkisiä ja myös biologisia tekijöitä. Ehkäpä determinismistä Freudin tapauksessa pitäisikin puhua siten »monideterminisminä»?.

Alkuun

Freudin varhaisvaiheet ja psykoanalyysin kehkeytyminen

Sigmund Freud oli jo täyttänyt kolmekymmentä avatessaan yksityisvastaanottonsa vuonna 1886. Päätöksen sanelivat ennemminkin taloudelliset kuin tieteelliset syyt: Freud avioitui näihin aikoihin ja näköpiiriin kuului tietysti perheen toimeentulon varmistaminen. Hän oli saavuttanut mainetta fysiologisilla ja neuroanatomisilla tutkimuksillaan, jotka koskivat hermoston orgaanisista sairauksista, aivofysiologiaa ja kokaiinin hermostovaikutuksia. Tämän lisäksi Freud oli toiminut apulaislääkärinä Wienin yleisessä sairaalassa ja alkanut sivutoimisesti luennoida Wienin yliopistossa.

Freudin ensimmäiset aikaansaannokset yksityislääkärinä näyttivät wieniläiskollegojen keskuudessa kyseenalaisilta. Freud oli nimittäin viettänyt edellisen talven Pariisissa Jean Martin Charcot'n oppilaana. Charcot oli erityisen kiinnostunut aikansa "naistentaudista" - hysteriasta - ja korosti pikemminkin sen kohdalla psykologisia syitä kuin niitä fysiologisia tiloja, jotka muodostavat tämän tunnekuohun ja ruumiillisten oireiden oudon sekoituksen. Charcot käytti yhtenä hysterian hoitokeinona hypnoosia. Freud toi Charcot'n hoidon keskeiset ajatukset Wieniin, missä hysteriaa vielä pidettiin ensisijaisesti fysiologisena sairautena.

Freudin selostukset Charcot'n työstä paikallisille kollegoille eivät saaneet vastakaikua, vaan johtavat lääkärit pysyivät joko epäuskoisina tai välinpitämättöminä. Osakseen saamasta penseästä suhtautumisesta huolimatta hän jatkoi työtään tunnistamalla miespuolisen hysteriatapauksen ja tuottamalla hysteerisiä oireita suggestiota käyttäen. Nämä tulokset olivat vastoin Wienin lääkäripiireissä vallitsevia käsityksiä ja Freudin väittämät sivuutettiin edelleen vähin äänin.

Eräs paikallinen lääkäri - Josef Breuer - ei kuitenkaan vieroksunut Freudin ajatuksia. Breuer oli käyttänyt hypnoosia jo vuosikausia hysterian hoidossa ja oli itse asiassa toiminut suunnannäyttäjänä Freudille lähtemiseen Charcot'n oppilaaksi. Juuri Breuer oli maininnut Freudille eräästä mielenkiintoisesta tapauksesta ennen tämän lähtöä. Palattuaan Pariisista Freud kysyi Breuerilta lisää yksityiskohtia tästä tapauksesta, jota Breuer oli hoitanut vuosia aikaisemmin. Kyseessä oli nuori nainen, joka oli sairastunut hoivatessaan kuolevaa isäänsä; oireisiin kuului halvaus- ja sekavuustiloja. Sattumalta Breuer oli havainnut, että potilaan sekavuus väheni hänen puettuaan tunnekokemuksiaan sanoiksi. Breuer oli niin ikään havainnut potilaansa hypnoosissa osoittavan selkeitä yhteyksiä omien oireidensa ja isänsä kanssa kokemiensa tilanteiden välillä. Kun hypnoosiin oli yhdistetty oireisiin liittyvien tunteiden vapaata ilmaisua, oireet olivat usein hävinneet.

Arvioidessaan myöhemmin uraansa Freud katsoi psykoanalyysin alkaneen tästä tapauksesta ja niistä hoitomenetelmistä, joita Breuer oli sen yhteydessä kehittänyt. Myöhemmin kiistelyäkin aiheuttanut tapaus kulkee psykoanalyyttisessa tarinaperinteessä Anna O:n nimellä. Vaikka Breuer olikin käyttänyt hypnoosia, hänen menestyksensä avain näytti olevan siinä, että hän antoi potilaansa "puhua ulos" vaivaavat asiat. Freud omaksui tämän "katarttisen" (puhdistavan) menetelmän. Hän saattoi potilaansa hypnoosiin ja pyysi heitä sitten puhumaan kokemuksistaan, jotka kenties olivat jollain tavalla yhteydessä oireisiin. Hoitomuoto tuotti tuloksia, vaikka Freud vähitellen alkoikin epäillä hypnoosin käyttöä osana menetelmää.

Vuoden 1892 vaiheilla Freud hylkäsi hypnoosin aloittaessaan uuden hoitomuodon, jota hän aluksi nimitti keskittymistekniikaksi. Häntä oli jo jonkin aikaa vaivannut se, että hypnoosi loi helposti potilaalle riippuvuussuhteen lääkäriin. Tämän takia hän etsi luonnollisempaa ja suorempaa keinoa saavuttaa katarsis ja potilaan tilan paraneminen. Keskittymistekniikan avulla Freud johdatteli potilasta muistamaan oireisiin liittyviä kokemuksia. Vähitellen tästä kehittyi ns. vapaan assosiaation tekniikka, jossa potilas yksinkertaisesti vain rentoutuu ja selostaa kaikkia niitä ajatuksia, joita hänen mieleensä sattuu juolahtamaan. Lääkäri kuuntelee tätä potilaan puhetta, koettaa etsiä siitä viitteitä oireiden taustalla olevista asioista ja johdattelee vähitellen potilasta myötäillen siihen suuntaan, josta hän varsinaisen ongelman katsoo löytyvän.

Jonkin aikaa Freud ja Breuer työskentelivät läheisinä työtovereina. He keskustelivat katarttisen menetelmän avulla saamistaan tuloksista ja kirjoittivat yhdessä hysteriaa käsittelevän kirjan 1895. Teoksen ilmestyessä heidän ystävyytensä oli kuitenkin jo viilentynyt. Breuerin tulkinta hysteriasta oli paljon fysiologisempi, mutta paljon perustavampi ero löytyi heidän suhtautumisessa sukupuolisuuteen, joka näytti tulevan esille hoidettaessa monia potilaita. Breuer oli aikoinaan heittänyt ohimennen Freudille huomautuksen, että hysteriatapaukset liittyvät aina aviovuoteen ongelmiin. Breuer oli itse unohtanut koko asian, mutta Freudiin hypoteesi teki syvän vaikutuksen. Käyttäessään vapaata assosiaatiota Freud oli tullut yhä vakuuttuneemmaksi seksuaalisten tekijöiden keskeisyydestä hysteriassa ja neurooseissa. Breuer ei loppujen lopuksi voinut hyväksyä Freudin johtopäätöstä, että nimenomaan seksuaalisuuteen liittyvät ristiriidat ovat avain useimpien hysteeristen oireiden ymmärtämiseen.

Freudin tulkinnan mukaan Breuer oli ollut oikeilla jäljillä, mutta hänellä ei ollut rohkeutta ja keinoja käsitellä usein voimakasta tunnelatausta, jota hoidossa olevat potilaat purkivat lääkäriinsä. Tästä ns. transferenssi-ilmiöstä muodostui sittemmin freudilaisen terapian keskeinen piirre: menneisyyttä tutkittaessa siihen liittyvät tunnelataukset nousevat esiin ja kohdistuvat lääkäriin, jonka on kyettävä käsittelemään nämä asiat potilaan kanssa ottamatta niitä henkilökohtaisesti tai moralisoivasti. Freudin tavoin Breuer piti ilmiötä paluuna aikaisempaan vaiheeseen potilaan ihmissuhteissa. Myöhemmin tarkastellessaan Breuerin hoidossa ollutta tapausta Freud tarkensi, että Breuerin ongelmat Anna O:n tapauksessa liittyivät nimenomaan transferenssin seksuaalisen sisällön käsittelemiseen. Freud käytti menetelmästään nimeä psykoanalyysi ensi kerran 1896.

Alkuun

Oikotie alitajuntaan: unien tulkinta

Freudin isä kuoli 1896. Freud hämmästeli itsekin sitä, kuinka järkyttynyt oli tapauksesta. Osaltaan omien reaktioidensa ymmärtämiseksi hän alkoi seuraavana kesänä analysoida itseään. Aineistona hän käytti etupäässä uniaan. Hän oli toisinaan havainnut potilaidensa unien toimivan tiedostamattomien merkitysten avaimina. Omia unia analysoidessaan hänen vakaumuksensa niiden tärkeydestä lujittui. Unista tuli oikotie piilotajuntaan, kuten hän myöhemmin sanoi.

Kaksi seuraavaa vuotta oli luultavasti Freudin elämän kaikkein tuottavin vaihe. Välittömin ja konkreettisin tulos oli Unien tulkinnan julkaiseminen vuonna 1900. Osa tämän teoksen sisällöstä muodostuu juuri Freudin omien unien analyyseista.

Selvitellessään unien merkitystä Freud piti lähtökohtana, että unen ilmisisältö (mitä uni näyttää olevan) erotetaan piilosisällöstä (mitä se todella on). Kerrottuna uni saattaa vaikuttaa pelkästään hassulta tai käsittämättömältä ja sen voi periaatteessa sivuuttaa olankohautuksella. Perusajatuksena Freudilla oli suhtautua ilmisisältöön symboleina, jotka edustavat muuta kuin varsinaisesti ovat. Freud ei keksinyt symbolista lähestymistapaa uniin, joka esiintyi jo esimerkiksi Artemidoros Daldislaisen (100-luvulla jKr.) kirjoissa. Niissä allegoristen unien helmet saattoivat merkitä kyyneleitä ja omenat lemmen iloja. Freud tutki unia kuitenkin "syvemmältä" etsien unen osien sisäistä logiikkaa ja liittymistä henkilökohtaiseen tunne-elämään.

Unien tulkinnassa Freud totesi aluksi, että useimmat unen osat ovat vain arkipäivän jäänteitä eli unen näkijän arkikokemuksen tavallisia piirteitä tai niitä mielikuvia, jotka liittyvät esimerkiksi unen aikana yllättävään janoon. Tutkiessaan joidenkin unien sisältöä Freud kuitenkin löysi niistä keskeisiä teemoja, jotka ovat arkielämälle vieraita. Nämä edustavat Freudin mukaan impulssia - toivetta - joka synnyttää kyseisen unen. Useimmiten kyseessä on kielletty impulssi, jota unen näkijä ei tietoisesti tunnustaisi. Unissakin sen täytyy kätkeytyä hyväksyttävämpään ilmiasuun. Naamioituneena tällaisen torjutun toiveen on mahdollista saada jonkinasteinen täyttymys on mahdollista unen kautta.

Freud esitti, että unet lievittävät niitä psyykkisiä jännitteitä, joita päivän aikana syntyy. Niiden kautta ilmenevät toiveet, jotka arkielämässä on tukahdutettava tai kiellettävä. Ne eivät kuitenkaan voi esiintyä sellaisenaan edes unissa, sillä niihin liittyvä tunnekuohu saattaisi herättää nukkujan: unet siis eräänlaisina sensuroituina versioina toiveista varjelevat nukkumista. Piilosisällön siirtämistä muunnetuksi ilmisisällöksi Freud kutsui unityöksi. Ilmisisältö heijastaa alitajunnan - tai kuten Freud myöhemmin tulkitsi, viettikerrostuman - pyrkimyksiä, jotka ovat edeltäneen päivän tapahtumien herättämiä tai muista syistä aktiivisia. Ne ovat persoonallisuuden tietoiselle osalle usein vastenmielisiä; jos unisensuuri ja unityöskentely epäonnistuvat, tuloksena on painajaisuni tai kauhun tunne, joka herättää nukkujan. Uni on täten yleisesti ilmaistuna sekä toiveiden että pelkojen ilmaus.

1)Ensimmäinen unityön "välineistä" on tiivistäminen, jossa useampia elementtejä eri asioista yhdistetään yhdeksi kenties hyvin absurdillakin tavalla.

2)Toinen unityön keino on syrjäyttäminen (displacement), jossa keskeinen toive siirtyy "unen marginaaliin" tai se näyttäytyy muuten epäsuorasti ilmisisällössä; syrjäyttäminen korvaa toiveen assosiatiivisella logiikalla niin, että esimerkiksi unessa kuningas saattaa edustaa isää.

3)Kolmatta unityön temppua Freud kutsui representaatioksi, millä hän viittasi ajatusten esiintymistä kuvina. Niinpä unen piilosisällön selvittäminen takaisin normaalille kielelle vaatii tältä osin vapaata assosiaatiota siitä, mitä nuo kuvat unen näkijälle edustavat.

4)Neljäntenä toimenpiteenä unityössä Freud piti eräänlaista juonellistavaa "editointia", joka tukee sen ilmisisältöjen liittymistä toisiinsa jonkinlaisella narratiivisella koherenssilla (secondary revision).

Unen tulkinnassa unityön suunta käännetään ilmisisällöstä piilosisältöön, tietoisesta tiedostamattomaan. Näin ollen Freud väitti, että unet paljastavat analyytikolle alitajuisia toiveita ja niihin liittyviä pelkoja ja niitä luonteenomaisia defenssejä, joita unen kertonut henkilö soveltaa.

Freudin unien tulkinnalle ja oikeastaan koko hänen psykoanalyyttiselle tutkimustavalleen oli tyypillistä tietoisen mielen erilaisten puolustustapojen - defenssien - tutkiminen. Vaikka Freud korosti, että unia on tulkittava tapauskohtaisesti, Freud taipui esittämään, että unista kenties löytyisi joitain yleismaailmallisia symboleja, jotka edustavat lähinnä seksuaalisia seikkoja ja pysyvät samoina unesta toiseen. Tähän suuntaan unien tulkintaa vei voimakkaasti Freudin oppilas Carl Gustav Jung, joka kehitti teorian unissa ilmenevistä yleismaailmallisista ns. arkkityypeistä.

Alkuun

Psykoanalyysin vakiintuminen: teoria psyykestä

Useimmat, jotka 1900-luvun alussa olivat kuulleet Freudin työstä, olivat hyvin epäileviä. Freudin vastaus oli kaksitahoinen. Ensinnäkin hän jatkoi työtään potilaittensa kanssa entiseen tapaan ja jatkoi kirjoittamista. Unien tulkintaa seurasi pian helppotajuisempi yhteenveto On Dreams ja kolme uutta teosta, joissa Freud luotasi tiedostomattomia motiiveja. Arkielämämme psykopatologiaa julkaistiin vuonna 1904 (suurimmaksi osaksi toisaalla 1901). Tämä teos käsitteli "oireellisia" toimintoja kuten kielen tai kynän lipsahduksia, joita Freud tutki tiedostamattomien motiivien paljastajina samaan tapaan kuin unia aikaisemmin.

1905 ilmestyi kaksi muuta kirjaa: Vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan ja Kolme esseetä seksuaaliteoriasta. Edellinen oli tutkielma huumorista ja voimakkaista tiedostamattomista voimista, jotka ohjaavat kaskujen kerrontaa ja niiden tuottamia mielihyvän tunteita. Jälkimmäinen teos sisälsi ensimmäisenä systemaattisena versiona Freudin näkemyksen lapsen seksuaalisuudesta. Freud oli esittänyt jo Unien tulkinnassa teorian oidipuskompleksista ja painottanut varhaislapsuuden merkitystä persoonallisuuden kehityksessä. Aikaisemmat Freudin kirjoitukset oli ehkä saatettu ohittaa kiusaantuneina, mutta Kolme esseetä seksuaaliteoriasta sai jo osakseen tyrmistyneen vastaanoton. Tässä kirjassa Freud kuvasi, kuinka jo lapsissa esiintyy voimakkaita seksualiteetin ilmauksia. Keskeisimpiä ideoita, jotka Freud oli muotoili 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppuun mennessä olivat tiedostamattomat motiivit, torjunta- ja tukahduttamisprosessien merkitys, seksuaalisten tekijöiden tärkeys psykologisissa ristiriidoissa yleensä ja lapsuuden seksuaalisuuden erityismerkitys.

Tietoisuus ja tiedostamaton

Freudille "psyykkinen" oli ensisijaisesti tiedostamatonta, johon sitten saattoi sisältyä hyppysellinen tiedostettua tai sitten ei. Niinpä motiivit olivat ensisijaisesti tiedostamattomia. Freud päätyi tähän johtopäätökseen jo varhain käyttäessään hypnoosia apuna työssään. Freud oli hämmästellyt jo varhain sitä, kuinka tavallisia ja voimakkaista ovat impulssit, joiden syistä asianomaisillakaan ei vaikuttanut olevan välitöntä tietoa: ihmiset tekivät asioita ja heillä oli oireita, joita he saattoivat selittää huonosti jos ollenkaan. Hän teki johtopäätöksen, että yksilön elämän liikkeellepanevat voimat olivat peräisin jonkinlaisesta sisäisestä järjestelmästä, josta hän itse saattoi olla korkeintaan hämärästi selvillä.

Freud ei tyytynyt väittämään, että jotakin pientä ehkä vain jää huomaamatta, vaan esitti henkisen elämä olevan suurimmalta osaltaan tiedostamatonta. Osa siitä saattaisi olla tietoisuuden saavutettavissa ilman emotionaalista vastarintaa; tätä osaa Freud nimitti esitietoiseksi tai tietoisuutta edeltäväksi. Freudin kehittelyssä tiedostamaton ei ollut mikään toimeton varasto, vaan erittäin aktiivinen osa ihmistä, jossa pyrkimykset ja toimintaimpulssit varsinaisesti syntyvät.

Repressio ja resistanssi

Uransa alussa Freud oli huomannut, kuinka voimakasta vastustusta potilaat kohdistivat kokemustensa eräiden osien tutkimiseen. Tämän vastarinnan analyysi johti hänet muotoilemaan teorian repressiosta eli tukahduttamisesta, joka olisi kokemusten tahallisesta siirtämisestä tiedostamattomaan, ja resistanssista eli vastarinnasta, joka pitää tällaiset kokemukset tiedostamattomina. Suurinta osaa tiedostamattomasta ei saada tietoisuuden ulottuville. Kun hiukankin liikahdetaan tähän suuntaan, nousee vastarinta eli "sensuuri", jonka Freud katsoi tavallisesti sijaitsevan esitietoisessa.

Normaalissa arkielämässä ihminen kohtaa useimmiten ristiriitoja välittömien impulssien ja niiden toteuttamisen välillä. Tämän ehkäistymisen takia impulsseista peräisin oleva energia pyrkii suuntautumaan uudelleen. Joissakin tapauksessa tämä impulssi saatetaan kokea niin voimakkaaksi tai uhkaavaksi, että se täytyy pakottaa tukahduttamalla väistymään heti, kun sen olemassaolo selviää. Tällaisten impulssien loitolla pitämiseksi ihmisen täytyy käyttää osa psyyken energiasta suojautumiseen näiltä impulsseilta vastarinnalla. Puolustusreaktio ei kuitenkaan tee tyhjäksi tukahdutettua impulssia, joka sitten ilmenee epäsuorasti ja saattaa johtaa käyttäytymiseen tai tunteisiin, joita ihminen ei pysty selittämään. Kun tällainen käyttäytyminen tai tunteet ovat erityisen hallitsevia ihmisen elämässä, puhutaan neuroosista.

Aineisto, jota Freudin potilaiden näytti olevan pakko tukahduttaa, sisälsi lähinnä seksuaalisia muistoja ja ajatuksia. Aluksi Freud arveli tunnistaneensa useiden potilaidensa varhaislapsuudesta traumaattisia seksuaalisia kokemuksia. Mutta noin vuonna 1900 hän kääntyikin väittämään, että näitä tapahtumia ei tavallisesti ollut koskaan olemassakaan; hänen potilaidensa mielikuvitus oli luonut ne. Pyrkiessään näiden mielikuvien lähteille Freud kuitenkin yhä uudelleen palasi seksuaalisten toiveiden ja halujen merkitykseen - ei vain aikuisiässä, vaan samalla tavoin myös lapsen varhaisissa, persoonallisuutta muovaavissa kokemuksissa. Ajatukset seksuaalisuudesta hän muotoili libidoa koskevaksi teoriaksi.

Libido

Libidoksi Freud kutsui psyykkistä energiaa, joka oli toinen ihmisen tiedostamattoman kahdesta suuresta vietistä. Freud tarkoitti libidolla seksuaalista mielihyvää, joka on kuitenkin laajempaa kuin se, mikä arkisesti on tavattu seksuaalisuudeksi. Itse asiassa libidon ilmentymäksi saattaisi olla tulkittavissa mikä tahansa toiminto, joka tuottaa välitöntä mielihyvä. Väljästi ymmärretyt sukupuolivaistot voitiin muodollisesti osoittaa välittömän tyydytyksen "mielihyväperiaatteen" mukaan toimiviksi. Mielihyväperiaate mukaan fysiologisen järjestelmän jännitystilan vähentäminen koetaan mielihyvänä.

Vastakohdaksi libidon mielihyväperiaatteelle Freud julkisti ns. realiteettiperiaatteen, jonka ohjaamana sopeutuminen maailmaan realiteetteihin tapahtuu. Sen taustalla olevaksi voiman Freud nimesi egovietiksi, jonka hän siis katsoi suuntautuneen itsesäilytykseen. Kuten seksuaalivietin, Freud esitti myös egovietin olevan lähtökohdaltaan biologinen. Egovietin tulee jo aikaisin sopeutua ympäristön tarpeisiin ja realiteettiperiaate muovaa niitä tehokkaammin kuin libidoa. Egovietti on siinä mielessä harmiton ja arkijärjen mukainen ajatus, että ihmiset tekevät normaalisti aika paljon pysyäkseen hengissä; egovietti ikään kuin toimisi tarpeen ja tilanteen mukaan yleensä oikealla tavalla.

Freud väitti, että libidinaalista energiaa syntyy, vaikka sitä ei käyttäisi, eikä se pääsisi suoraan purkautumaan. Libidoteoria siis esittelee ihmisen eräänlaisena höyrykoneena: mikäli alitajunnan kuumentamat "libidohöyryt" eivät pääse purkautumaan painekattilasta edes varoventtiilien kautta pellolle, tuloksena on käyttöhäiriö - neuroosi - ja pahimmassa tapauksessa painekattilan räjähtäminen, joka vertautunee Freudin korostamaan aggressioon. Höyrykonetta on käytetty libidoteorian analogiana sikäli, että Freud esitti kaiken kulttuurin ja työn libidon purkautumisen epäsuorana, sublimoituna "työsteenä" ja ilmauksena. Libido siis tavallaan pakottaa Freudin mukaan kaikkia normaalistikin toimimaan tavalla tai toisella - ei pelkästään "pakkoneurootikkoja". Freudin mukaan normaalia ja epänormaalia toimintaa ei voida erottaa jyrkästi toisistaan, vaan kysymys on lähinnä sen subjektiivisesta laadusta, siihen liittyvistä tunteista ja tarkoituksenmukaisuudesta.

Pohjimmiltaan Freud esittelee teoriaansa psyykkisestä energiasta biologisena. Egovietti suuntautuu perimmiltään elämän ylläpitämiseen ja libido tavoittelee perimmiltään ruumiillista mielihyvää. Egon käyttövoimana on pelkkä eloonjäämisen halu, kun taas libido sai voimansa eroottisesta tyydytyksestä. Seksuaalivaistojen osalta realiteettien muovaava vaikutus on epäsuora; ne pysyvät mielihyvään suunnattuina, mutta mielihyväkin vaatii jonkin verran sopeutumista todellisuuteen. Niinpä erityisesti seksuaali-impulssien suhteen mielihyvän ja todellisuuden välinen väistämätön mutta suureksi osaksi tiedostamaton ristiriita väijyy jatkuvasti. Tämän ristiriidan ilmenemismuodot Freud väitti muodostavan persoonallisuustyyppien ja neuroottisten oireiden tärkeimmän perustan. Normaalin kehityksen mittaan esiintyy tyypillisiä kehityskulkuja, joissa libidon voimat ilmenevät eri tavoin. Tämän Freud esitti sarjana kehitysvaiheita, jotka noudattavat tiettyä kaavaa.

Alkuun

Seksuaalisuuden kehitysteoria

Freud lähtee siitä, että alun perin ihmislapsi ei osaa tehdä selvää eroa nälkänsä ja rinnasta saamansa mielihyvän välille. Vähitellen imetyksen jatkuessa lapsi havaitsee tämän eron ja äidistä tulee lapsen ensimmäinen rakkauden kohde. Freudin mukaan seksuaalisuuden kehittyminen lähtee oraalisesta vaiheesta, joka sijoittuu ensimmäiseen ikävuoteen ja jonka aikana mielihyvän kokeminen sijoittuu suun alueelle, ennen kaikkea imemiseen. Psyykkisen kehityksen kannalta imemisen merkitys ei rajoitu vain ravinnon vastaanottamiseen vaan palvelee yleisemminkin lapsen jännitteiden purkamiskanavana.

Tätä seuraa seksuaalisuuden kehityksessä anaalinen vaihe. Sen aikana virtsaamis- ja ulostamistoiminnat tulevat keskeisiksi mielihyvän lähteiksi. Tätä välittömän mielihyvän kokemusta lapsi kuitenkin joutuu kohta opettelemaan lykkäämään ja kohdentamaan uudella tavalla, kun aikuiset katsovat ajan tarpeiden tekemisen entisellä tavalla olevan sopimatonta. Freud katsoi tässä vaiheessa voimakkaiden ristiriitojen olevan mahdollisia siisteyskasvatuksen ankaruudesta ja varhaisuudesta riippuen.

Lopulta mielihyväkeskuksiksi tulevat sukupuolielimet, mitä Freud kutsui falliseksi vaiheeksi. Kuten nimestäkin on helppo päätellä Freud piti miehistä seksuaalisuutta kehityksen normina ja lähtökohtana. Freud uskoi tyttölasten tässä vaiheessa huomaavan oman fyysisen "puutteellisuutensa", mistä seurauksena olisi peniskateus. Poikalapsissa uuden yllättävän tyydytyksen lähteen löytymisen Freud katsoi puolestaan seuraavan myös pelko sen menettämisestä, minkä hän nimitti kastraatiokompleksiksi. Tämän hän katsoi koskevan myös niitä tyttöjä, jotka peniskateutta lievittääkseen kehittävät itselleen ns. kuvitteellisen peniksen.

Fallinen vaihe kestää kuudenteen ikävuoteen saakka, mistä alkaa murrosikään kestävä latenssiaika, jonka kestäessä seksuaaliset kiinnostukset pysyttelevät taka-alalla oidipuskompleksin sinne siirtäminä. Murrosikä tarkoittaa siirtymistä genitaalivaiheeseen, joka on lopullinen psykoseksuaalinen kehityksen päämäärä, jossa henkilölle kasvaa genitaalikeskeinen kiintymys vastakkaisen sukupuolen edustajiin perheen ulkopuolella. Kaikki poikkeamat tästä lisääntymiseen tähtäävän heteroseksuaalisen rakkauden päämäärästä - perversiot - Freud tulkitsi niin, että kehityksessä on ollut ristiriitoja, jotka ovat saaneet henkilön takertumaan - regressoitumaan tai fiksoitumaan - siihen varhaisempaan kehitysvaiheeseen, jossa ristiriita esiintyi. Näiden Freud katsoi olevan tavallisia hänen neuroottisilla potilaillaan.

Oidipus- ja elektrakompleksi

Se, että lapsen alkuperäinen ja tärkein "rakastettu", siis äiti, on seksuaalisesti sitoutunut aviomieheensä Freud katsoi nimenomaan poikalasten kohdalla johtavan ristiriitatilanteeseen, jonka hän nimesi vanhan kreikkalaisen myytin mukaisesti oidipuskompleksiksi. Sofokleen näytelmän kautta välittyvän tarun mukaan Oidipus kuuli ennustuksesta, jonka mukaan hän on surmaava isänsä ja ottava puolisokseen äitinsä. Myöhemmin hän pakeni kasvatusvanhempiensa luota, joita hän piti oikeina vanhempinaan. Matkalla Oidipus tapasi oikean isänsä Laioksen tätä tuntematta ja surmasi tämän sekä solmi sitten avioliiton äitinsä Iokasten kanssa. Kun traagiset tapahtumat aikanaan selvisivät, Iokaste surmasi itsensä ja Oidipus sokaisi silmänsä.

Freudin aikoinaan kuohuttava väite oli, että fallisen vaiheen myötä poikalapsi haluaisi rakastella äitinsä kanssa, minkä ainoaksi esteeksi lapsi näkee isänsä vallan ja suhteen äitiinsä. Tämä johtaa vihan tunteisiin ja haluun poistaa este, mihin lapsi on kuitenkin kykenemätön. Kateellinen ja avuton viha kilpailutilanteessa äidin rakkaudesta synnyttää poikalapsessa väkivaltaisia fantasioita, jotka sinällään nostavat kuvitelmia ylivoimaisen isän vastauksesta näihin "kumousyrityksiin" ja ruokkivat uhkaa isän suorittamasta kastraatiosta. Poikalapsi voi ylittää fallisen vaiheen vain mikäli hän pystyy ratkaisemaan oidipuskompleksin. Freudin mukaan tämä voi tapahtua, kun poika siirtyy latenssivaiheeseen tukahduttamalla äitiään kohtaan kokemansa seksuaalisen halun. Toinen puoli tätä ratkaisua on, että poika samaistuu isäänsä ja sisäistää samalla hänen isänsä edustamat kiellot, joista kehkeytyy ns. superego. Oidipuskompleksin ratkaisemisen ongelmilla Freud katsoi olevan keskeinen asema neuroosien synnyssä.

Tyttölapsilla oidipuskompleksia vastaa elektrakompleksi. Elektra esiintyy kreikkalaisessa mytologiassa Agamemnonin ja Klytaimestran tyttärenä, joka veljensä Oresteen kanssa kosti äidilleen isänsä murhan. Elektrakompleksissa on kyse osaltaan siitä, että myös tyttölapsi joutuu jakamaan äitinsä isänsä kanssa: isä tarjoaa äidille tyttölapsenkin näkökulmasta mielihyvää, jota itse ei pysty jostain syystä tarjoamaan. Freud esitti, että tyttölapsen huomio kääntyy tällöin siihen fyysiseen "vajavaisuuteensa", jonka vertailemalla on havainnut. Tyttölapsi tajuaa peniksen puuttumisen liittyvän tähän harmilliseen tilanteeseen, jonka ratkaisun Freud katsoi kehkeytyvän siten, että tyttölapsi samaistuu äitiinsä ja rupeaa kilpasille isän rakkaudesta ja huomiosta, joka myöhemmin siirtyy erilaisiin isähahmoihin.

Freud esittää kummankin sukupuolen kompleksit siinä suhteessa samanlaisina, että niihin liittyy ambivalentteja vihan ja rakkauden tunteita samaa sukupuolta edustavaa vanhempaa kohtaan. Tyttölapsen elektrakompleksi poikkeaisi pojan oidipuskompleksista, koska kilpailutilanteessa nämä tunteet välittyvät alkuperäiseen rakastettuun, siis äitiin, isän ja hänen peniksensä kautta, jonka omistaminen ikään kuin on mystinen ratkaisun avain äidin "menettämiseen". Poikalapsi taas olisi isän suhteen ennemminkin tasaveroinen kilpailija, jota täydentää Freudin esioletus lasten etäisestä suhteesta isään ja nimenomaan äidin (siis naisen) toimimisesta lasten varhaishoitajana.

Alkuun

Psykoanalyyttinen liike

Vuoteen 1905 mennessä Freud oli vakiinnuttanut sekä psykoanalyyttisen terapian tärkeimmät tekniikat että psykoanalyyttisen teorian pääajatukset. Vielä tuolloin ei psykoanalyysin menetelmiä enempää kuin teoriaakaan tunnettu laajemmin tai arvostettu. Freud jatkoi monia ärsyttäneiden tekstiensä kirjoittamista ja praktiikkaansa suhteellisen eristyneenä aikansa psykologeista ja lääkäreistä. Vähitellen hän kokosi ympärilleen psykoanalyysista ja sen soveltamisesta kiinnostuneiden piirin. Tämä ryhmä jatkoi monia vuosia keskiviikkoisia kokoontumisiaan Freudin vastaanottotiloissa. Tästä sai alkunsa psykoanalyyttinen liike. Vuoteen 1908 mennessä tässä ryhmässä oli jo noin kaksikymmentä jäsentä, joista useimmat olivat Wienin ulkopuolelta - Sandor Ferenczi Budapestistä, Carl Jung Zürichistä, Karl Abraham Berliinistä, Ernst Jones Lontoosta ja A.A. Brill New Yorkista. Myöhemmin nämä jäsenet perustivat yhteyksiä levittämään psykoanalyysiä tärkeimpiin kaupunkeihin ympäri maailman.

Freudin viettiteoria oli psykoanalyyttisen liikkeen sisällä luultavasti eniten kiistoja aiheuttanut kysymys. Jo jonkin aikaa Alfred Adler ja Carl Jung olivat osoittaneet olevansa eräissä asioissa eri mieltä Freudin näkemyksien suhteen. Molempien oppilaiden ero muodostui lopulliseksi vuonna 1914, ja molemmissa tapauksissa keskeisenä syynä oli libidon tulkinta.

Adler tahtoi laajentaa tulkintaa niin, että se kattaisi miltei kaikki aktiiviset pyrkimykset sosiaalisessa elämässä. Adler puhui ns. valtavietistä, joka tähtää lapsuudessa syntyvän alemmuudentunteen voittamiseen. Adlerin perustama individuaalipsykologia korostaa siis pätemisentarpeen merkitystä. Teorian mukaan yksilö pyrkii kompensoimaan huonouden jollakin alueella paremmalla suorituksella jossakin muualla. Mikäli itsetunto vaurioituu, syntyy alemmuuskompleksi, joka saa aikaan haitallisia kompensaatiopyrkimyksiä, esimerkiksi toisten halveksimista ja itsetehostusta ja neurooseja. Jung puolestaan libidosta puhuessaan laajensi termiä vähitellen niin, että se merkitsi elämän yleistä energiaa. Hän painotti myös Freudia enemmän eräänlaisia "korkeampia" motiiveja, joista joitakin hän piti tiedostamattomiin psykologisiin prosesseihin pohjautuvina aivan yhtä varmasti kuin Freud seksuaalisia ja aggressiivisia impulsseja.

Freudin myöhemmät teoriat ottivat huomioon osan Adlerin ja Jungin aiemmista vastaväitteistä. Jung oli väittänyt, että libido saattaa usein siirtyä pois ulkopuolisista objekteista: kuinka sen jatkuva olemassaolo siis olisi mahdollista, ellei se olisi olennaisesti yhtä muiden elämän voimien kanssa? Puolustaessaan näkemystään Freudin oli pakko lisätä eräs lisäehto. Libido saattaa todellakin siirtyä pois ulkoisista kohteista ja kohdistua egoon. Jo Toteemi ja tabu vihjaisi tällaiseen narsismin teoriaan, jonka Freud muotoili sen kohta täsmällisemmin. Esittelemällä erokseen ja thanatokseen perustuvan uusitun viettiteorian hän lähestyi Jungin laajentamaa libido-käsitettä. Puolestaan Adlerin suuntaan Freud myöhemmin kallistui korostamalla ns. egon voimia uusimassaan persoonallisuuden kolmijaossa. Ero oli kuitenkin jo tapahtunut ja se pysyi ennallaan. Freud oli johtajan otteissaan varsin tinkimätön, eikä pitänyt vastaväitteistä.

Alkuun

Yhteisöllistä psykologiaa: Toteemi ja tabu

Freud laajensi vähitellen psykoanalyysia yksilöpsykologiasta ja perhedynamiikan tarkastelusta sosiologian suuntaan. Uusien aluevaltausten merkkipaluu oli Toteemi ja Tabu (1913), joka tarkastelee moraalin ja uskonnon alkuperää. Freud käyttää kirjassa aineistona mm. Sir James Frazerin antropologista aineistoa Australian aboriginaalien keskuudesta löytyvästä insestin pelosta ja totemismista. Freud esittää totemismista kokonaan toisentyyppisen tulkinnan kuin esimerkiksi ranskalainen sosiologi Émile Durkheim samoihin aikoihin.

Freud väittää, että toteemieläintä kohtaan tunnetussa pelossa ja kunnioituksessa, on kyse samoista ristiriitaisista tunteista, jota lapset tuntevat samaa sukupuolta olevaa vanhempaansa kohtaan. Vastakkaista sukupuolta edustavaa vanhempaa kohtaan tunnettu insestinen halu on puolestaan kiertynyt yhteisössä vallitsevaksi eksogamian normiksi. Toteemiuskonnossa olisi siten kysymys psyykkiseen kehitykseen kuuluvasta yleismaailmallisen oidipuskompleksin ilmentymästä. Siinä, missä edellisessä on kysymys yksilöllisistä fantasioista ja peloista, yhteisöllisellä tasolla Freud väittää oidipuskompleksiin liittyvän puolestaan todellisen historiallisen tragedian.

Jossain kaukaisessa menneisyydessä ihmisten eläessä eräänlaisessa - Charles Darwinilta periytyvän näkemyksen mukaisesti - alkulaumassa, lauman johtaja, siis "isä", oli vahva ja dominoiva mies, joka varasi väkivalloin yksinoikeuden lauman kaikkiin naisiin. Viimein laumaan kuuluneet miehen pojat kyllästyivät tähän yksinvaltiuteen, liittoutuivat ja surmasivat isänsä. Tekonsa jälkeen näillä veljeksillä tulivat pintaan muut isäänsä kohtaan tuntemansa tunteet, mikä johti ikävöintiin ja katumukseen. Sovitusta rikokseen ja siitä yhteisesti koettuihin syyllisyydentunteisiin haettiin ottamalla käyttöön yleinen ja abstrakti insestitabu sekä nostamalla pyhäksi "isäkorvikkeeksi" loukkaamaton ja palvottava yhteinen toteemi.

Tällä Freud esitti olevan merkitystä myös sen kannalta, että ilman veljesten tekemää "sopimusta" olisi seurannut alituinen kilpailu pyrkimisestä itsevaltaiseen asemaan suhteessa muihin veljeksiin. Verinen siirtyminen patriarkaalisesta alkulaumasta liittoutuneiden veljesten hallitsemaan klaaniin olisi samalla merkinnyt varsinaisen yhteisön tai yhteiskunnan syntyä, mikä tarkoittaisi eräänlaista sopimusta olla yrittää syrjäyttämättä toteemissa heijastuvaa "abstraktia isää" itsekkäiden pyyteiden ja pyrkimysten takia. Itse asiassa Freud väittää, että puhdas ja todellinen autoritaarisuus katosi alkuperäisen isänmurhan myötä, minkä jälkeen esimerkiksi kuninkuudesta tuli yhteisön johtajalleen delegoimaa valtaa, johon tiettyjen oikeuksien lisäksi liittyy paljon kaikenlaisia ikäviä rajoituksia, kontrollia ja velvollisuuksia.

Kuten Durkheim omassa teoriassaan väitti totemismin olevan kehittyneemmän uskontoelämän alkeismuoto, esitti myös Freud totemismista löytyvän loogisen ja yhtenäisen jatkumon ns. maailmanuskontoihin, joiden alkuperä siis oli hänen mukaansa myös oidipaalinen. Niinpä noituudella, uskonnolla, riiteillä ja tabuilla olisi suora yhteytensä siihen ambivalenssiin, jota lapset tuntevat vanhempiaan kohtaan: kaikki ne tuottavat tabuja, joilla yhteisössä säädellään sukupuolisuuden ja aggression ilmauksia

Alkuun

Ryhmäkäyttäytymisen psykoanalyysi

Pian Toteemin ja tabun ilmestymisen jälkeen alkoi ensimmäinen maailmansota. Sen alkuvaiheessa Freudin täytti isänmaallinen kiihko. Hänen sanojensa mukaan Itävalta-Unkari oli koko hänen libidonsa kohde; Freud ilmaisi ylpeytensä siitä, että hänen kolme poikaansa lähtivät vapaaehtoisina asepalvelukseen sodan alkuviikkoina. Muutaman kuukauden kuluttua Freudin näkemys kuitenkin vaihtui syväksi pessimismiksi ja sellaisena hänen mielialansa pysyi miltei koko sodan loppuajan. Hänen omalle perheelleen ja ammattiyhteisölleen sota merkitsi eristyneisyyttä vuosikausiksi, ja pian sodan jälkeen seurasi odottamatta tyttären ja erityisesti rakkaan lapsenlapsen kuolema. Freud palasi tulkitsemaan ryhmäprosesseja teoksessa Ich-Analyse und Gruppenpsychologie (1921, engl. Group Psychology and the Analysis of the Ego). Isänmaallisen intomielen kaikkoaminen tulee teoksessa esille siinä, että roomalaiskatolisen kirkon lisäksi jo pitkään uskontoja vieroksunut Freud käyttää analyyseissaan esimerkkinä armeijaa

Ryhmäpsykologian jatkoanalyyseissä Freudin lähtökohtana toimi pitkälle Gustave Le Bonin tutkielma joukkokäyttäytymisestä, jossa sitä leimaavat lähes yksinomaan kielteiset luonnehdinnat: älyllisyyden puute, hillittömät tunteet, kohtuuttomuus ja kärsimättömyys ja taipumus purkaa tunnelataus aggressiiviseen toimintaan. Freud omaksui Le Bonin näkemykset melko kritiikittömästi sikäli, kuin se palveli hänen tavoitteitaan tulkita tunnesiteet ryhmien perustaksi ja niiden toiminnan taustalla olevaksi voimaksi. Sen sijaan Freud omaksui Le Bonista ja muista "joukkopsykologeista" poikkeavan kannan, että tämä tunnevaltaisuus perustuisi biologiseen perimään, imitaatioon, suggestioon tai "joukkosieluun". Tilalle hän ehdotti joukkoon tai ryhmään liittyvien yksilöiden psykodynamiikka, jossa johtaja korvaa vanhempisuhteessa muodostuneen superegon. Siinä, missä superego on Freudin mukaan muodostunut varhaissamastumisessa, johtaja, ryhmä ja joukko ovat kohteina ns. sijaissamastumiselle. Tällöin ryhmän jäsen sisäistää ainakin jossain määrin johtajan osaksi psyykeään ja luovuttaa samalla myös osan autonomiastaan johtajalle ja hänen seuraamalleen joukolle.

Johdettu joukko tai ryhmä rinnastuu pitkälle lapsilaumaan, jota kirkassilmäiset ja luottavaiset jäsenet seuraavat eräänlaisessa tunneriippuvuudessa ja henkisen alaikäisyyden tilassa . Kun ryhmän jäsenet korvaavat oman superegonsa johtajalla, he ovat samalla Freudin mukaan samastuneet toisiinsa egossaan yhteisen "rakastettunsa" kautta. Tässä Freud viittaa lapsien keskinäiseen kilpailun ja mustasukkaisuuden muuntumiseen yhteiseksi ryhmähengeksi. Tähän muutokseen perustuvat myöhempien ryhmien me-henki ja ryhmän toiminnan aikana muodostuvat tasa-arvon ja reilun pelin normit. Vaikka Freud ei perustellut tätä prosessia teoreettisesti, hän kuvasi elävästi, mitä ajoi takaa. Olkoon esimerkkinä vaikka se, kuinka ihailijat kokoontuvat esiintyjän ympärille esityksen jälkeen. Tavallaan he kilpailevat esiintyjän huomiosta, mutta sen sijaan, että repisivät toisiaan tukasta, he toimivat ryhmänä yksissä tuumin, palvovat sankaria yhdessä toimien ja toivovat kenties palkinnoksi joitakin hänen liehuvista kiharoistaan. Toisin sanoen he ovat riittävästi samastuneet toisiinsa, jotta yhdenmukainen toimintatapa yhteisen ihastuksensa suhteen on mahdollinen. Freudin mukaan näin juuri käy useimmissa ryhmissä, joissa on tehokas johtajuus ja hyvä yhteishenki.

Yhtäältä joukkokäyttäytyminen on Freudin mukaan palaamista omiin yksilönkehityksen varhaisvaiheisiin, toisaalta kulttuurinen taantuma sivilisoituneiden yksilöiden yhteistyön maailmasta alkukantaisen ihmisyhteisön dynamiikkaan. Hän väittää, että nykyajankin ihmisyhteisöt sisältävät Toteemissa ja tabussa esittelemänsä alkulauman jäänteitä. Freud esittää oletuksia alkulauman olemuksesta ja kuinka sen piirteet ilmenivät kaikissa myöhemmissä ryhmissä: esimerkiksi ryhmän johtaja muistuttaa aina jotenkin pelättyä alkuisää ja ihmisryhmiä leimaa luontaisesti jatkuva ja voimakas auktoriteetin tarve. Kaiken kaikkiaan autoritaarinen "alkuisä" on siis ryhmien perimmäinen ihanne ja kaipuun kohde.

Freudin mukaan ryhmä- ja joukkomuodostuksessa on sosiaalisena ilmiönä siis kysymys eräänlaisesta regressiosta, taantumisesta ihmiskunnan esihistoriaan. Vaikka Freud leimasi ryhmissä ja joukoissa vallitsevat voimat alitajuisiksi ja irrationaalisiksi, otti hän huomioon myös sen, että ihminen ei yksinomaan ajelehdi passiivisesti ryhmien mukana. Tämä mahdollistuu sen myötä, että nämä ryhmäkuuluvuudet rajoittuvat ja eriytyvät: jokainen yksilö solmii ryhmäsiteitä moniin suuntiin ja nämä ryhmäkuuluvuudet osaltaan tasapainottavat hänen persoonallisuuttaan ja ryhmien perimmältään autoritaarista luonnetta.

Alkuun

Viettiteorian uudistaminen: thanatos

Ensimmäisen maailmansodan aikana Freud työsti tutkielmia, joissa hän muotoili uudelleen viettiteoriansa ja selvensi näkemystään psyykeen rakenteesta. Niiden löydökset ilmestyivät kahtena kirjana Mielihyväperiaatteen tuolla puolen: (1920, Jenseits des Lustprinzips) ja Das Ich und das Es (1923, engl. The Ego and the Id).

Aikaisemmin Freud oli jakanut libidinaalisen viettienergian kahteen muotoon, joista toinen suuntautui suoran seksuaalisluontoisen mielihyvän hakemiseen ja toinen itsesäilytykseen. Kuitenkin vuonna 1914 tutkiessaan narsismia hän päätyi ajattelemaan, että jälkimmäinen olisikin pikemminkin eräänlainen itseen kohdistettu muunnelma edellisestä. Freud ei jostain syystä voinut hyväksyä monistista viettiteoriaa, vaan muotoili uuden dualistisen vaihtoehdon.

Uudessa teoriassa Freud kutsui libidoksi kaikkea energiaa, joka oli käytettävissä elämän ylläpitämiseen ja luomiseen. Hän siis yhdisti itsesäilytys- eli egovietit ja lajin säilymiseen tähtäävän seksuaalivietin kanssa yhdeksi yhtäläiseksi elämänvoimaksi, jonka Freud nimesi erokseksi. Eros oli kaikkea elämää ylläpitävä impulssienergiaa. Sitä ohjasi mielihyväperiaate, jolle tosin realiteettiperiaate asetti rajoituksiaan. Olennaista oli, että Freud esitti libidinaalisen mielihyvän biologisen perustan spekuloinneissaan aikaisempaa väljemmin. Freudin uudessa muotoiluissa libido esittäytyy laajemmin eräänlaisena elävien olentojen elastisuutena: pyrkimykseksi palauttaa kerran vallinnut tilanne, joka on ollut olemassa, mutta jonka jokin ulkoinen häiriö on lopettanut. Tämä laajemmasta tulkinnasta Freudin kehittelee kuoleman ja tuhon vietin, thanatoksen, joka toimii ns. nirvanaperiaatteen mukaan pyrki kohti olemattomuutta. Thanatoksen pyrkimyksenä on Freudin teoriassa eräänlainen absoluuttinen nollapiste, kuolema, kaikkinainen jännitteiden laukeaminen.

Thanatosta luonnehtii voimana aggressio, jonka Freud katsoi voivan kääntyä patologisella tavalla yksilöä itseään vastaan, kuten eroksen voimakkaan narsismin leimaamassa persoonallisuudessa. Thanatoksella Freud saattoi selittää monia kummallisia asioita, jotka olivat häntä ihmisen käyttäytymisessä askarruttaneet psykologina. Epäilemättä ensimmäinen maailmansota oli osaltaan yksi tärkeä tekijä, joka nosti thanatoksen Freudin pääepäillyksi kaikenlaisesta irrationaalisesta tuhoamisesta ja kuoleman kylvämisestä. Elämänkokemus on Freudin uudessa tulkinnassa eroksen ja thanatoksen samanaikaisen vaikutuksen tulosta.

Alkuun

Täsmennyksiä psyyken rakenteeseen

Edellä mainituissa töissä Freud kirjoittaa uusista käsitteistään id, ego ja superego. Hän määrittelee idin koostuvan niistä alkukantaisista ja puhtaista mielihyväperiaatteen mukaisista tyydytyksen tarpeista, jotka ilmenevät parhaiten vauvoissa, sekä pyrkimyksistä jännityksen laukaisemiseen ja ns. energian katektointiin (ts. libidinaalisen energian "sijoittamiseen" henkilöön, asiaan tai ideaan).

Freud katsoi, että id ei sinällään ole sovinnaisuuden, tarkoituksenmukaisuuden, realiteettien tai logiikan sitoma, vaan heijastaa suoraa fysiologiasta juontuvia välittömiä tarpeita ja vaistoja. Vasta väistämättä kohtaamiensa frustraatioiden kautta pikkulapsi oppii sopeutumaan arkielämän välttämättömyyksiin ja pakkoihin. Vähitellen sopeutumisprosessi johtaa egon kasvamiseen, joka idistä poiketen noudattaa realiteettiperiaatetta. Näiden realiteettien myötä opitaan myös kyky välittömän tarpeentyydytyksen lykkäämiseen. Tämä kyky asettautuu itsesäilytyksen palvelukseen, missä kyse on lähinnä erilaisissa konfliktitilanteissa tyydyttämättömiksi jäävien tarpeiden aiheuttaman ahdistuksen käsittely.

Egon ilmaantumisessa Freudin mukaan on kyse erilaisten defenssimekanismien kehittymisestä, jonka myötä sopeutuminen uusiin tilanteisiin on mahdollista. Psykoanalyyttisessa perinteessä on eroteltu mm. seuraavia defenssimekanismeja:

Projektio eli heijastaminen - omien kiellettyjen halujen tiedostamaton siirtäminen toisiin ihmisiin

Rationalisaatio eli järkiperäistäminen - tiedostamaton pyrkimys etsiä omalle epätarkoituksenmukaiselle tai paheksuttavalle toiminnalle järkiperäisiä ja hyväksyttäviä syitä

Regressio eli taantuma - palautuminen aikaisemmalle, jo sivuutetulle kehitystasolle yksilön kohdatessa jonkin vaikean tilanteen tai kehityskriisin

Siirtäminen (engl. displacement) - tiettyyn asiaan tai henkilöön liittyvät tunteet, pyrkimykset yms. siirretään toiseen, vaarattomampaan yhteyteen

Repressio eli torjunta - epämiellyttäviksi tai häiritseviksi koetut asiat poistetaan tietoisuudesta karkottamalla ne persoonallisuuden tiedostamattomaan kerrokseen.

Suppressio - eli ahdistavien asioiden tietoisesta mielestä poistaminen

Isolaatio eli eristäminen - uhkaavaksi koettava tunne-elämys irrotetaan tapahtumayhteydestään

Kieltäminen - henkilö ei halua havaita epämiellyttäviä tai ahdistavia seikkoja ja kieltää vallitsevat tosiasiat

Identifikaatio eli samastuminen - esim. samastuminen hyökkääjään tai merkkihenkilöön;

Sublimaatio eli jalostaminen - tyydyttämättä jäävän sukupuolivietin tai alemmuudentunteen muuntuminen tai kanavoituminen muunlaisiksi, sosiaalisesti tai kulttuurin kannalta arvokkaiksi suorituksiksi.

Superego on Freudin mukaan kolmas ja viimeisenä kehittyvä psyyken puoli. Superego kehittyy Oidipus-konfliktin ratkaisuvaiheessa, kun lapsi tukahduttaa vastakkaista sukupuolta edustavaa vanhempaansa kokemansa halun ja alkaa identifioitua sijaistyydytystä saadakseen samaa sukupuolta edustavaan vanhempaansa. Tämän tendenssin myötä lapsi alkaa myös omaksua yhteisössä vallitsevaa moraalia, normeja ja kulttuurisia ihanteita, jotka ovat erityisesti samaa sukupuolta edustavan vanhemman välittämiä. Freud esitti, että superego on vain osittain tiedostettu, joten osaa näistä sisäistyksistä ihminen ei varsinaisesti tajuaisi. Freudin mukaan tähän superegon osittaiseen tiedostamattomuuteen liittyy eräs ikävä piirre: superegolle on luontaista, että se ottaa käyttöönsä osan idin aggressiivisista voimista ja kääntää ne egoa vastaan rankaisevien syyllisyydentunteiden muodossa.

Juuri superegon syntyyn liittyvä sosiaalisten normien sisäistäminen on se tekijä, joka tuottaa muuten Freudin korostaa persoonallisuuden sosiaalista ulottuvuutta: ihanteista ja kielloista koostuva superego vaikuttaa kaikkeen myöhempään sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja itsearviointiin. Superego on teoreettisena käsitteenä sisällöltään joustava: tapauskohtainen ja kulttuurisidonnainen. Sen muodostumisen voi ajatella painottuvan hyvin eri tavoin sen mukaan, kuinka lapsi ratkaisee tai joutuu ratkaisemaan varhaisen oidipaalisen ristiriitatilanteensa ja mitä ovat omaksutun kulttuurin tarjoamat mallit. Näiden kysymysten pohtimista Freud jatkoi teoksessaan Ahdistava kulttuurimme.

Alkuun

Freudin viimeinen vuosikymmen ja Ahdistava kulttuurimme

Vuonna 1923 Freudilla todettiin kurkkusyöpä. Leikkauksella sen kehitys saatiin pysähtymään, mutta loppuvuosinaan Freud ei enää pystynyt syömään eikä puhumaan ilman kipuja. Siitä alkaen hän söi kaikki ateriansa yksin eikä koskaan luennoinut julkisuudessa. Vuosia myöhemmin syöpä uusiutui ja uudesta leikkauksesta huolimatta sairaus johti kuolemaan 1939. Freud kuoli Lontoossa, jonne hän oli edellisenä vuonna saapunut pakolaisena Hitlerin liittäessä Itävallan Saksaan.

Sairaudestaan ja kivuistaan huolimatta Freud pysyi tuotteliaana miltei pitkän elämänsä loppuun. Itse asiassa hänen huomattavin antinsa kulttuurin psykologiaan, Ahdistava kulttuurimme, ilmestyi vasta vuonna 1930. Tämän teoksen pääteema on viettien pakon ja kulttuurin vaatimusten väistämätön ristiriita. Hän esitti, että on mahdotonta unohtaa kuinka pitkälle kulttuuri on rakentunut viettien kieltämiselle, kuinka se nimenomaan edellyttää voimakkaiden viettien tyydyttämättä jättämistä. Uudistetun viettiteorian mukaisesti kysymys on nimenomaan rakkaudesta ja aggressiosta, eroksen ja thanatoksen impulssien ehkäistymisestä.

Freudin mielestä oli olemassa kahdenlaista rakkautta: täysin aistillista ja genitaalista rakkautta erotuksena "tavoitteissaan ehkäistyneestä" rakkaudesta tai hellyydestä. Näistä kummastakin tulee kulttuurin etujen vastaisia sen kehittyessä: esimerkiksi perhe-elämän säilyttäminen asettaa rajoituksensa seksuaalisille impulssien toteuttamiselle. Freudin mukaan tämä tukahduttaminen on yleisesti ottaen väistämätöntä, mutta silti jonkin verran äärimmäistä silloisessa laajuudessaan. Freud oli varma, että miehet ja naiset olisivat paljon onnellisempia, jos seksuaalinen normisto ei olisi niin rajoittava. Rakkauden voimat muuntuvat kulttuurin rajoittavasta ja ohjaavasta vaikutuksesta niin, että ne loppujen lopuksi palvelevat aivan muita tavoitteita kuin yksilön onnellisuutta.

Aggressio - Freudin mielestä yksilön kuolemanvietin ilmaus - joutuu myös kulttuurin harjoittaman sääntelyn valtaan: ihmisen aggressiiviset taipumukset täytyy tukahduttaa kulttuurin rakentamiseksi. Tämän prosessin seurauksena aggressio sisäistyy ja muuttuu osaksi superegoa, mistä se kääntyy syyllisyyden tunteeksi estämään aggression muuttumista väkivaltaisiksi teoiksi. Näin kulttuuri saa valtaansa yksilön vaarallisen vietin heikentämällä sitä, riisumalla sen aseista ja asettamalla lopulta hänen sisäänsä vartion sen ilmaantumisen varalle, kuin linnakkeen vallattuun kaupunkiin. Tällainen syyllisyys saattaa olla Freudin mukaan välttämätöntä, jotta kulttuuri voisi säädellä aggressiota, mutta sekin on erittäin tuhoisaa henkilökohtaisen onnen tavoittelun kannalta.

Freud piti siis syyllisyydentunnetta kulttuurin kehityksen sivutuotteena, joka lankeaa sivilisoituneen ihmisen väistämättömäksi harmiksi. Joissakin yksittäistapauksissa ahdistus voi olla erityisen ankara, jolloin psykoanalyysi saattaa Freudin mukaan ainakin helpottaa tilannetta. Sen tarkoituksena on vahvistaa egoa, tehdä se riippumattomammaksi superegosta, laajentaa egon havaintokenttää ja organisaatiota niin, että se pystyy valtaamaan uusia osia idistä. Näin ego vahvistuu ja ihminen tulee paremmin toimeen kohtaamiensa ristiriitojen kanssa.

Ristiriita ei kuitenkin poistu kokonaan, sillä kulttuuri tarvitsee sitä. Freudin mukaan tämä on hinta, joka maksetaan kulttuurin kehittymisestä ja esimerkiksi sen suomasta fyysisestä turvallisuudesta. Paradoksaalisena seurauksena kulttuurin kehittymisestä on syyllisyyden tunteen voimistuminen ja sikäli onnellisuuden väheneminen. Tämä syyllisyys on suurelta osin tiedostamatonta: se ilmenee eräänlaisena pahoinvointina, tyytymättömyytenä, jolle ihmiset etsivät muita selityksiä. Kuitenkin kyseessä on hyvin olennainen osa kulttuuriinsa sidotun ihmisen psykologiaa.

Teoksensa loppukommenteissa Freud antoi hieman sijaa toivolle. Kulttuurin kehitys saattaisi ehkä ohjautua sellaisiinkin suuntiin, jotka tukahduttaisivat yksilön viettiperäisiä tarpeita vähemmän. Yksilön ja yhteiskunnan välinen vastakkaisuus voisi yleiselläkin tasolla lieventyä. Freud esitti mahdollisuuden, että tulevaisuudessa järkevämpi kulttuurinen superego voisi kollektiivisesti jäsentää kulttuurin tuottamaa syyllisyyttä. Kulttuurisen superegon käsite - tai kuten Freud sitä toisinaan nimitti: yhteisön tai sivilisaatiokauden superego - on ajatus, jonka Freud esitti ensi kertaa Ahdistavan kulttuurimme loppusivuilla. Hän viittasi tällä käsitteellä yhteiskunnan arvo- ja normijärjestelmään asettaen kollektiivisen superegon erilleen yksilön superegosta, joskin analogiseen suhteeseen.

Freudin teos avaa perspektiivejä psykoanalyyttiseen kulttuuritutkimukseen ja kollektiiviseen psykohistoriaan, mutta ei kehitellyt näitä sen pidemmälle omassa työssään. Näihin suuntiin psykoanalyyttista tutkimusta laajensivat eräät hänen seuraajistaan - erityisesti uusfreudilaiset Abram Kardiner, Erich Fromm ja Karen Horney. Freudin huomiot vaikuttivat myös eräiden sosiologien mielenkiinnon suuntautumiseen. Näistä ehkä selvin tapaus on sivilisaatiohistorian kehittelijä Norbert Elias, joka suuntasi sosiologisen ja historiallisen tutkimuksensa Freudin alustamaan suuntaan: kulttuurin kehittyessä muuntuneisiin tapoihin säädellä ihmisen ruumiillisia toimintoja ja impulsseja.

Freudin koko tuotannon voi tulkita läpäisevän kysymys siitä, paljonko ihmisen selittämisessä tulisi painottaa biologisesti määräytyneitä voimia ja missä määrin taas sosiaalista. Alkuvaiheessaan Freud vastusti psykiatrisen järjestelmän jäykkää biologista ja lääketieteellistä suhtautumista patologisiksi katsottujen oireiden tulkintaan. Hysterian tapaiset neuroosit eivät olleet Freudista orgaanisia sairauksia, vaan vinoutuneen sosiaalisen kokemuksen tuotetta. Freud kuitenkin katsoi, että näiden oireiden täytyi liittyä väärin tulkittuun ihmisolemukseen ja psyykkisiin voimiin. Tässä tulkintaprosessissa Freud rakensi psykoanalyyttisen ihmiskuvan, jossa sisäiset voimat esittäytyvät edelleen tiukasti biologisina.

Teoreettisessa ottelussa biologia-sosiaalinen Freud päätyi eräänlaiseen tasapelin kannalle: eros ja thanatos ovat biologian määräämiä perimmäisiä liikkeellepanevia voimia, mutta yhteiskunta voi kulttuurinsa kanssa osaltaan vaikuttaa niiden ilmenemismuotoihin. Freud ei diagnoosissaan esitä edes psykoanalyysilla olevan lopullista viisasten kiveä ajoittain kärjistyvän perusristiriidan yleiseen tai lopulliseen ratkaisemiseen, jonka hän esittää kulttuurin ja biologian välisenä kissanhännän vetona. Freud jätti värikkäiden emansipaatiovisioiden maalailun muille ja psykologina katsoi, että yksilön onnen ja psyykkisen terveyden kannalta oli olennaista oikeastaan vain kaksi asiaa: kyky rakastaa ja tehdä työtä.

Alkuun
Lähteet