TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Sosiaalipsykologian peruskurssi


Vuorovaikutus: syventävät tekstit
EtusivuSisällysluettelo

 

 

Harold Garfinkel ja Parsonsin toimintateoria

Parsonsin toimintateoria: rationaalinen ja normatiivinen toiminta
Etnometodologia
Sosiaalitieteellisen tutkimuksen periaatteet
Toiminta ja selostettavuus
Säännöt ja niiden rikkominen
Sosiaalinen järjestys, normit ja refleksiivisyys
Sosiaalinen järjestys ja ymmärtävät toimijat
Sosiologia etnometodina
Tosiasioiden tuottaminen - Agnesin tapaus
Parsons vs. Garfinkel?

Parsonsin toimintateoria: rationaalinen ja normatiivinen toiminta

Harold Garfinkelin (s. 1917) merkitys ei perustu niinkään hänen tutkimustensa monipuolisuuteen eikä laajamittaisen teoreettisiin synteeseihin. Pikemminkin on kyse hänen sitkeästä paneutumisestaan muutamaan ongelmaan. Ne olivat ns. intersubjektiivisuuden luonne, tiedon sosiaalinen rakentuminen ja toimintateoria.

Garfinkel pyrki johdonmukaisesti pysymään tutkimuksissaan "ruohonjuuritasolla", eikä yrittänyt monien sosiologien tapaan soveltaa sosiaalisen toiminnan analyysiaan systemaattiseen yhteiskunnan rakenteiden tarkasteluun. Sen sijaan hän pyrki vahvistamaan ja syventämään sitä sosiaalisten prosessien mikrotason analyysia, joka alkoi hänen tohtorinväitöskirjansa valmistelusta Talcott Parsonsin hallitsemalla Sosiaalisten suhteiden laitoksella Harvardissa 1946.

Risto Heiskala on luonnehtinut Garfinkelia Parsonsin radikaaliksi kääntyneeksi oppilaaksi. Garfinkel ei ollut tyytyväinen Parsonsin toimintateoriaan, jossa toimijan ymmärrys ja tieto ohitettiin: Parsons koetti ymmärtää sosiaalista toimintaa yhtäältä yhteiskunnan funktionaalisten sosiaalisten rakenteiden ja toisaalta psykoanalyyttisen persoonallisuusteorian kautta. Parsons jakoi teoriassaan toiminnot kahtia rationaaleihin ja ei-rationaaleihin. Ensiksi mainittuja määrää rationaali oman edun tavoittelu, jälkimmäisiä määräävät sisäistyneet normit ja arvot.

Sosialisaatiossa yksilö sisäistää arvot ja toimintaa ohjaavat normit, jotka ikään kuin ulkoisesti sanelevat rajat oman edun egoistiselle tavoittelulle. Utilitaristisen perinteen mukaisesti Parsons määritteli rationaaliseksi toiminnaksi sen, joka on sopusoinnussa kulloinkin saatavilla olevan tieteellisen tiedon kanssa. Tämä määrittely sulkee suoraan mielenkiinnon ulkopuolelle sen, missä suhteissa ja millä tavoin arvojen ja normien mukainen arkitoiminta voi olla ei ainoastaan mielekästä ja kenties funktionaalista vaan myös rationaalista.

Garfinkel vastusti Parsonsin sosiaalisen toiminnan teoriaan juurtunutta kahtiajakoa normatiiviseen ja rationaaliseen toimintaan. Yksipuolinen keskittyminen "erheen ilmiöön" ("epärationaalisuuteen") käänsi Garfinkelin mielestä huomion pois sosiaalisen toiminnan keskeisimmästä piirteestä eli ymmärrettävyydestä, selitettävyydestä tai selostettavuudesta (account-able, accountability).

Parsonsin ja Garfinkelin ero huipentuu John Heritagen mukaan siihen, näyttäytyykö toimivien ihmisten kokemus sisäisenä vai ulkoisena. Garfinkel pyrki pääsemään käsiksi suoraan siihen, miten toimijat analysoivat itse olosuhteitaan ja suuntaavat toimintaansa.

Alkuun

Etnometodologia

Kun Harold Garfinkelin Studies in Ethnomethodology ilmestyi vuonna 1967, vallalla oli yleinen tyytymättömyys funktionalistista sosiologiaa ja Parsonsia kohtaan. Vallalla oli irtiotto vuosikymmeniä yhdysvaltalaista ihmis- ja yhteiskuntatiedettä hallinneesta behavioristisesta suuntauksesta, minkä myötä keskusteluissa korostuivat yleisemminkin inhimillisen toiminnan osuus sosiaalisuudessa, toiminnan kognitiivinen luonne ja toiminnan tilannesidonnaisuus.

Garfinkel antoi "etno"-liitteelle merkityksen, jonka mukaan sana tavalla tai toisella viittasi tutkittavien yhteisöjen jäsenten jakamiin käsityksiin tavanomaisen tiedon luonteesta. Tällä tavoin etnometodologian tutkimuskohteeksi hahmottui yhtäältä se, miten ympäröivää maailmaa koskevat tulkinnat syntyvät ja toimivat sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, ja toisaalta se, miten arkijärkeä ja tavanomaisia käsityksiä koskeva tieteellinen ymmärrys rakentuu. Kysymys on siis sekä arkisten, jokapäiväisten käytäntöjen ja rutiinien tutkimuksesta että tieteen itsereflektiosta. Garfinkel otti lähtökohdakseen juuri Parsonsin ja hänen seuraajiensa laiminlyömän arkimaailman, jossa ihmiset luotsaavat erilaisia toimiaan yhteisesti eli sosiaalisesti. Garfinkelin mielestä huomattava osa sosiaalisesta elämästä ja toiminnasta ei asetu akselille rationaali-ei-rationaali, vaan tieteellisen teoretisoinnin ulottumattomissa oleviin käytännöllisiin tai muilla tavoilla kyseisessä tilanteessa järkeviin näkökohtiin.

Jos pidetään lähtökohtana ajatusta, että ihmiset tuottavat interaktiivisesti ja paikallisesti sosiaalista todellisuuttaan, etnometodologia pyrkii selvittämään miten se tapahtuu. Se tutkii arkitietoa sekä niitä menettelytapoja ja ajatuskulkuja, joilla tavalliset yhteiskunnan jäsenet ymmärtävät elinolojaan, toimivat niissä ja vaikuttavat niihin. Kiinnittämällä huomiota arkipäivän tavanomaisuuksiin siinä missä aiemmin oli tavattu kiinnittää huomiota epätavallisiin asioihin (poikkeavuuksiin), Garfinkel esitti, että vähintään yhtä tärkeää olisi ymmärtää myös sitä, mistä poiketaan ja mihin nähden jokin ilmiö on erilainen, epätavanomainen.

Alkuun

Sosiaalitieteellisen tutkimuksen periaatteet

Etnometodologian ohjelma oli kuitenkin "tavanomaista tiedettä" radikaalimpi. Samoin kuin filosofi Alfred Schutz, myös Garfinkel torjui tieteellisen tiedon periaatteellisen paremmuuden maallikkotietoon nähden. Poleemisena ja radikaalinakin teesinä on etnometodologian piirissä toisteltu, että niin kauan kun ei pätevästi kyetä jäsentämään arkitiedon suhdetta tieteelliseen tietoon, mikään ei erota tieteentekijän tietoa maallikon tiedosta. Etnometodologian kohteena ei ole mikään nimenomainen tiedon ja tietämisen alue, vaan se viittaa kaikkiin yhteiskunnallisessa arjessa oleviin tietämisen ja käsittämisen tekniikkoihin.

Kysymys on sama, jota Schutz oli jo pohtinut: miten sosiaalitieteellinen tutkimus sitten olisi mahdollista? Garfinkelillä oli alkujaan kaksi perusolettamusta. Ensinnäkin jos inhimillisten toimien ja sosiaalisten olosuhteiden konstruktio ja tunnistaminen on mahdollista ja toimijat turvautuvat järkevään arviointiin, teorian rooli muuttuu. Silloin teorian tehtävä ei ole sanella etukäteen, mistä jokin sosiaalisten olosuhteiden ja tapahtumien joukko koostuu, ja siten arvioida ja selittää toimia niiden rationaalisesti ja/tai normatiivisesti määräytyneiden piirteiden kannalta. Teorian tulee pikemminkin analysoida itse näiden olosuhteiden ja tapahtumien rakentumista ja tunnistamista sellaisina kuin ne hetki hetkeltä toimijoiden toimiessa avautuvat.

Toiseksi, tällaisten tapahtumakulkujen rakentumisen tunnistaminen on mahdollista metodisesti jo pelkästään siksi, että inhimillinen toiminta yleensä on ymmärrettävää ja järjestynyttä. Järjestys on jo olemassa. On vain kysyttävä, millainen tämä järjestys on ja miten se toimii: Garfinkel ehdottaa, että tutkijat paneutuisivat siihen, mitä kulloisetkin toimijat pitävät käsitettävänä ja järkevänä ja millä mittapuilla he tosiasiallisesti punnitsevat tarjolla olevia vaihtoehtoja. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että tutkija ei tutki ketään ulkokohtaisesti jonkin ylivertaisen teoriansa kautta, vaan pikemminkin "tutustuu tilanteeseen" ja koettaa ymmärtää sitä analyyttisesti.

Alkuun

Toiminta ja selostettavuus

Toiminnan elementti on Garfinkelin analyyseissa keskeinen: toimijoita ei enää mielletä passiivisiksi tarkkailijoiksi vaan toimintaan osallistuviksi. Toimijat huomaavat, halusivatpa he tai eivät, että heidän toimintansa ovat mukana vaikuttamassa refleksiivisesti kehkeytyvän tapahtuman mieleen. Garfinkelin mielestä kahtiajako rationaalin ja epärationaalisen toiminnan välillä on tarpeeton, kun toiminnan oletetaan nojautuvan ymmärrettävyyden ja selostettavuuden periaatteeseen (accountability).

Yksinkertaisinkin arkinen keskustelu on mahdollista vain, mikäli osapuolet ylläpitävät vastavuoroisiin perspektiiveihin perustuvia yhteisiä tulkintasääntöjä. Garfinkelin mielestä ihmiset eivät seuraa sääntöjä mekaanisesti, vaan ne ovat toimijoiden tulkintatyölle ja arkielämän käytännöille tarpeellisia rakennuspuita, mikä luo niihin myös moraalisen suhteen: ymmärrettävyys perustuu molemminpuoliseen luottamukseen ja jatkuvaan tulkintayhteistyöhön.

Alkuun

Säännöt ja niiden rikkominen

Garfinkel esitti, että tutkimalla tekijöitä, jotka järkyttävät sosiaalisen systeemin tasapainoa, päästään käsiksi itsestään selviin ja siksi yleensä tarkastelun ulkopuolelle jääviin tulkintasääntöihin. Juuri sekaannukset ja ristiriitatilanteet arjen vuorovaikutuksessa havainnollistavat, kuinka sosiaalisia rakenteita normaalisti ylläpidetään. Tätä lähestymistapaa heijastavat lukuisat Garfinkelin ja hänen oppilaidensa mainetta saaneet »rikkomiskokeet», joissa pyrittiin tietoisesti rikkomaan erilaisia pelien tai arkielämän sääntöjä ja itsestäänselvyyksiä. Kyseenalaistamalla keskinäisen ymmärrettävyyden säännöt, esimerkiksi rupeamalla saivartelemaan toisen tervehdyksestä tai asettumalla puhumaan äärimmäisen lähelle, Garfinkel huomasi sosiaalisten tilanteiden olevan konfliktoitavissa niin nopeasti ja täydellisesti, että se hämmästytti jopa häntä itseäänkin.

Tilanteet, joissa ihmiset puhuvat outoja tai toistensa ohi saattavat olla humoristisia sivusta seurattuina, mutta Garfinkelin mukaan kiusallisia niiden osallisten kannalta siksi, että ne uhkaavat kadottaa maailmasta mielen. Perspektiivien vastaavuuden ylläpitäminen ei ole ainoastaan neutraali kognitiivinen tehtävä, vaan jokainen toimija luottaa siihen, että toinen - moraalisen välttämättömyyden nojalla - myös tekee osuutensa. Jos sosiaalisesti jäsentynyt maailma seisoo tai kaatuu tämän tulkinnallisen luottamuksen ylläpitämisen varassa, ei ole ihmeteltävää, että sitä pidetään niin syvästi moraalisena asiana.

Rikkomuskokeiden koehenkilöt ("uhrit") otaksuivat, että heillä oli oikeus vaatia kokeen suorittajaa antamaan selityksen teoilleen, ja jos selitystä ei annettu, koehenkilöt omaksuivat oikeutetun vihamielisen asenteen. Garfinkel esittää, että tämä moraalisiin sanktioihin perustuva vaatimus tulkinnallisen yhteistyön eri muodoista perustuu siihen, että nämä muodot ovat se pohja, jolta ihmiset: »voivat itse edellyttää ja antavat toistensa edellyttää, että he tietävät mistä puhuvat ja että se mitä he sanovat on ymmärrettävää ja sen tulisi tullakin ymmärrettäväksi.»

Alkuun

Sosiaalinen järjestys, normit ja refleksiivisyys

Garfinkel esitti, että Kantille sisäinen moraalinen järjestys oli kunnioitusta herättävä mysteeri, sosiologeille ulkoinen moraalinen järjestys on taas tekninen mysteeri. Yhteiskunnan jäsen sen sijaan kohtaa ja tuntee moraalisen järjestyksen havaittavana normaalina tapahtumien kulkuna - tuttuina jokapäiväisinä tilanteina, arkielämän maailmana, joka jaetaan toisten kanssa ja jota yhdessä toisten kanssa pidetään itsestään selvänä. Hän hyväksyi Parsonsin ajatuksen, että sosiaalisten suhteiden pysyvyys ja uusintaminen on sosiaalitieteen peruskysymys. Garfinkelin mielestä kuitenkin tietoa koskeva järjestyksen ongelma on Parsonsin käsittelemää motivaatiota koskevaa järjestyksen ongelmaa perustavampi.

Garfinkelin mukaan tavallisten toimijoiden refleksiivinen kyky antaa tarpeen tullen selonteko toiminnastaan on kaikkein "taloudellisin" perusta norminmukaisuudelle. Toimijoiden sosiaalistuminen on Parsonsille sellaisten palkintojen ja rangaistusten historia, josta seuraa tietty pakottava konsensustilanne. Garfinkel ei suoraan kiellä eräänlaisten normien olemassaoloa ja niiden sisäistämistä, mutta esittää Parsonsista poiketen, että sisäistäminen on kognitiivista ja suhde niihin pikemminkin moraalinen ja harkitseva kuin mekaanisesti reaktiivinen tai pakottava.

Toimija, joka on päättänyt saada aikaan riidan tai jatkaa riitaa, voi tehdä niin; normien reflektointi antaa tässä toimijalle keinot riidan aikaansaamiseksi. Normien refleksiiviset ominaisuudet mahdollistavat sen, että normaalina pidetyn käytöksen poikkeamat ovat havaittavia ja selostettavia eivätkä sinällään eliminoi mahdollisuutta poikkeamiin. Jokainen, joka pystyy kohtaamaan tai ennakoimaan seuraukset, voi valita poikkeavan käyttäytymisen. Garfinkelin mielestä siis juuri toimijoiden refleksiivisyys, heidän tietoisuutensa tarjolla olevista vaihtoehdoista sekä heidän ennakko-odotuksensa niiden tulkintojen suhteen, joihin eri mahdollisuudet johtavat, saa toimijat viime kädessä noudattamaan havaittavaa normaalia/normien mukaista käytöstä.

Alkuun

Sosiaalinen järjestys ja ymmärtävät toimijat

Päinvastoin kuin Parsons, Garfinkel ei pitänyt uhkana sosiaaliselle järjestykselle, että toimijoilla on kykyä ymmärtävään ja harkitsevaan suhteeseen normeihin ja arvoihin. Jos sitä maailmaa, jossa elämme, luonnehtisi rajallinen määrä piirteitä, ja tuntisimme ne kaikki sekä mahdolliset tavat, joilla ne voivat toisiinsa yhdistyä, voisimme etukäteen varautua kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin. Voisimme laatia säännöt jokaisen yksittäistapauksen varalle, eikä niiden soveltamisessa tarvitsisi koskaan tehdä valintoja. Kaikki voitaisiin tietää, ja sen vuoksi kaikelle voitaisiin tehdä jotain ja määrätä toimintatapa etukäteen säännöillä. Tällainen maailma sopisi mekaanisen oikeustieteen maailmaksi.

Jos yksikään sääntö ei voi astua itse esiin esittääkseen, millaisia yksittäistapauksia sillä on, vaan odottaa aina tilannesidonnaista soveltamista uudelleen ensimmäistä kertaa, tästä seuraa väistämättä, että säännöt eivät itse voi määrittää toiminnan erityispiirteitä, vaikka ne olisi kuinka syvästi sisäistetty. Niinpä ne eivät siis voi myöskään taata koordinoitua tai yhteistoiminnallista toimintaa, vaikka olisivat kuinka yhdessä sovittuja ja ymmärrettyjä. Vaikka kulttuuri kertoisikin normatiivisesti esimerkiksi sen, että kysymyksiin tulee vastata, ei ole olemassa selvästi rajattua joukkoa kulttuurisia sääntöjä, jotka aukottomasti kertoisivat miten kysymys tunnistetaan, saatikka miten kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin tulisi vastata.

Tässä mielessä toimijan kohtelu päätöksentekoon kykenemättömänä, ihmisenä, jonka arkipäivän päättelyrationaliteetit jätetään vaille huomiota, johtaa siihen, että sekä menetetään analyyttinen perusta että empiirinen pohja normatiivisesti järjestyneen toiminnan ymmärtämiseltä. Se, että ihmiset ymmärtävät sosiaalista maailmaa, ei johda välttämättä anarkiaan tai egoismiin, vaan on Garfinkelin mukaan välttämätöntä sosiaalisuuden ylläpidolle. Jotta toimijat kykenisivät koordinoimaan toimintansa, heidän on kyettävä näkemään maailma yhdensuuntaisilla tavoilla. Loppujen lopuksi sekä yhteistoiminta, että kiisteleminen ovat mahdottomia, elleivät toimijat kykene koordinoituun toimintaan.

Alkuun

Sosiologia etnometodina

Garfinkel haastoi durkheimilaisen väitteen sosiaalisten faktojen objektiivisesta luonteesta tarjoamalla tulkinnan, jonka mukaan niiden "objektiivisuus" on pikemminkin jatkuva saavutus arkielämän yhteistoiminnoissa: arkisten ja taidokkaiden tapojen avulla yhteisön jäsenten tuntema, tuottama, käyttämä ja siksi myös itsestään selvänä pitämä seikka. Esimerkiksi itsemurhan määrittelemisen ongelma ei ole pelkästään muodollinen tai legalistinen kysymys, sillä kuolinsyyn määrittelyn menetelmät ja käytänteet eivät ole kaikkialla samanlaiset. Koska eri aikoina, eri maissa ja jopa maiden sisällä on käytössä erilaisia itsemurhan määritelmiä ja erilaisia tapoja käyttää kuolinsyiden luokituksia, yritykset verrata itsemurhalukuja eri aikoina ja eri paikoissa ovat usein mahdottomia. Itsemurhakirjallisuudessa onkin toistuvasti käsitelty tilastojen yhteensopimattomuutta ja vertailukelvottomuutta, miltä pohjalta on voitu esittää epäilyksiä esimerkiksi Durkheimin klassista itsemurhatutkimusta kohtaan.

Kenties tieteiden välinen työnjako aiheutti pitkälle sen, että sosiologit eivät olleet ennen Garfinkelia paljon kiinnostuneet jokapäiväisestä kielenkäytöstä tai käyttämiensä käsitteiden problemaattisuudesta. Sosiologit toimivat "kotikentällä" eli sosiologinen tutkimus tapahtuu usein kirjaimellisesti omilla kulmakunnilla, mikä helposti aiheuttaa eräänlaista "lähisokeutta": tutut käytännöt ja luokittelut voivat näyttää itsestään selviltä, suoranaisina yleismaailmallisina totuuksina. Hieman varhemmin etnometodologian kaltaista problematisoimista oli tapahtunut antropologiassa, jossa jouduttiin paneutumaan hyvinkin toisenlaisten kulttuurien, käytäntöjen ja käsitejärjestelmien ymmärtämiseen, selittämiseen ja tulkitsemiseen. Garfinkel katsoi, että "naiivin kieliteorian" seurauksena sosiologinen tarkastelu oli itse joutunut monella tapaa hakoteille antamaan faktuaalisen statuksen asioille, jotka olivat vähintäänkin kiistanalaisia ja usein kietoutunut varsin hämärällä tavalla arkiajattelun kategorioihin ja selityksiin.

Garfinkel korosti, että yhteiskuntaelämää - tai oikeastaan sitä mikä käy sosiaalisesta todellisuudesta itsestään - hallitaan, ylläpidetään ja sen suhteen toimitaan juuri arkikuvausten välityksellä. Monissa ammateissa ja rooleissa - terveydenhoidon henkilökunnan, poliisin, juristien, sosiaalityöntekijöiden, kirjanpitäjien, toimittajien, vakuutusvirkailijoiden, vahingontarkastajien, teknisten asiantuntijoiden sekä tutkijoiden - huolehtiminen kuvausten asianmukaisuudesta on keskeinen haaste.

Yhteiskuntatieteilijä voi (ja hänen tosiaan täytyy) sen sijaan kysyä: mikä sopii järkeenkäyväksi tosiasiaksi arkikeskustelussa, poliisikuulustelussa, lääkärin vastaanotolla tai sosiaalivirastossa? Millaisessa yhteiselämän järjestyksessä näitä tosiasioita tai sääntöjä erilaisissa instituutioissa tuetaan tai miten ne tulkitaan esimerkiksi ns. "asiakkaiden puolella"? Millaisia seikkoja näiden tosiasioiden tuotannossa otetaan huomioon; millaisia ovat sitä rajoittavat pakot ja sille mahdollisuuksia avaavat satunnaiset seikat?

Alkuun

Tosiasioiden tuottaminen - Agnesin tapaus

Mm. nämä yhteydet tulivat esille, kun Garfinkel 1958 perehtyi erään transseksuaalin tapaukseen, joka kulkee kirjallisuudessa nimellä Agnes. Miten vaihtaa sukupuolta täydellisesti, kun "miehuus" tai "naiseus" ovat asioita, jotka opitaan pienestä pitäen hyvin yksityiskohtaisesti ja myöhemmin niiden omaksuminen osaksi omaa toimintaa on varsin vaikeaa?

Agnesin tapauksessa Garfinkel korosti yhtäältä niitä lukuisia hienosyisiä kulttuurisia, institutionaalisia ja sosiaalisia haasteita, jotka Agnesin arjessaan täytyi "voittaa" tullakseen otetuksi "tosinaisena". Toisaalta Garfinkel toi tutkimuksessaan esille, miten Agnesin oma tavoite heijasteli yleistä sukupuolitukseen liittyvää erontekojen järjestelmää. Jälkimmäiset Garfinkel yhdisti niihin yleisiin selontekovelvoitteen alaisiin käytänteisiin, joita tuottamalla tuotetaan myös "yleisesti tunnettu maailma" sukupuolirooleineen. Kyseisessä työssä esitetään, hallitaan, päätellään ja arvioidaan - jatkuvasti, spesifeillä ja tilannesidonnaisilla tavoilla tai menetelmillä - osapuolten uskoa yhteisiin elämän tosiseikkoihin, heidän kiinnittymistään toistensa hankkeisiin ja toimintoihin sekä heidän kompetenssiaan sosiaalisen maailman jäseninä - vaikkapa miehinä, naisina tai sosiaalitieteilijöinä. Niitä käyttäen toimijat pystyvät jatkuvasti määrittämään, missä he ovat menossa yhteisessä vuorovaikutuksessaan, tajuamaan olosuhteiden laadun, sekä - mikä myös tärkeää - arvioimaan vuorovaikutuskumppaniensa moraalista laatua.

Garfinkel painotti, että aineiston ja aineiston merkityksen välillä on aina kuilu, joka sosiaalitieteellisen tutkimuksen eri vaiheissa ylitetään tulkintaprosessien avulla, kuten arkielämässäkin. Hän pidättyy kuitenkin itsepintaisesti kritisoimasta, ironisoimasta, korjaamasta tai yrittämästä täydentää tavanomaisia sosiaalitieteellisiä metodologioita. Hän ei väitä, että etnometodologiset tutkimukset olisivat vapaita näistä tulkintaprosesseista. Suorittamiaan erityistutkimuksia lukuun ottamatta Garfinkel ei myöskään väitä paljastaneensa sosiaalitieteellisestä metodologiasta mitään sellaista, mikä ei jo aiemmin olisi ollut vaihtelevassa määrin jonkin tai joidenkin koulukuntien tiedossa.

Huolimatta Garfinkelin kiivaista vastaväitteistä hänen tutkimusorientaationsa on usein ymmärretty niin, että siinä esitetään sosiaalisten rakenteiden ja peräti koko sosiaalisen todellisuuden olevan pelkkä harha. Tämä ei välttämättä tee oikeutta Garfinkelille. Esimerkiksi "institutionaaliset todellisuudet" ovat keskenään erilaisia, mutta tuskin yhtäkään niistä voitaisiin pitää olemukseltaan hauraana tai niiden objektiivisuutta illusorisena, vaikka ne nähtäisiinkin ylläpidetyiksi aktiivisella toiminnalla, eikä "luonnollisina" faktoina: onko esimerkiksi polkupyöräilijän polkiessaan dynamon kautta tuottama valo asiaa valvovan poliisin kannalta jotenkin "ei-todellisempaa" kuin pariston valaisemassa lampussa? ;-)

Alkuun

Parsons vs. Garfinkel?

Hyvä kysymys on, missä määrin Garfinkel keskusteli ohi Parsonsin? Vaikka Parsons pyrkikin perustamaan makrososiologiansa viime kädessä psykologiseen toimintateoriaan, hän oli pitkälti makrososiologi, joka pyrki ymmärtämään yhteiskuntaa analyyttisesti erilaisista alajärjestelmistä ja instituutioista koostuvana systeeminä.

Huomattavaa on, että Parsonsilta oikeastaan puuttui vuorovaikutuksen käsite, joka siirtyi sosiaalipsykologian puolelle persoonallisuuden ja yhteiskuntajärjestelmän välisen vaihdon tutkimukseksi. Osa etnometodologian käsittelemistä teemoista sopisi Parsonsin ihmistieteiden työnjaossa ehkä antropologian puolelle, mutta kaiken kaikkiaan Parsonsilla ei ollut siinä tilaa sellaiselle sosiaalisen toiminnan ja vuorovaikutuksen tilanteiden mikrotason analyysille, jota Garfinkel kehitteli. Vaikea on siten sanoa, oliko Parsonsilla vuorovaikutusanalyysien kohdalla pikemminkin paikattavissa oleva aukko kuin hienojakoisia analyyseja torjuva sulkeuma. Sitä paitsi edelleenkin yleisellä kulttuurisella tai yhteiskunnallisella tasolla voi olla hedelmällisempää puhua Parsonslaisista kaavoittuneista, kaavoittavista tai jäykistä normeista kuin mikrotason "hermeneuttisista" normeista.

Garfinkel tekee myös rohkean päätelmän siinä, että laajemmassa ja monimutkaisessa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ei voisi syntyä ns. kollektiivisia ilmiöitä, joiden suhteen niiden tuottamiseen osallisenakin olevat ihmiset voisivat joutua ymmälleen esimerkiksi sen suhteen, minkä osalta, millä tavalla tai kuinka "ankarasti" ovat »selontekovelvollisia» ja minkä taas ei. Teoria täydellisestä normatiivisesta reflektiokyvystä voi ehkä olla yhtä yliampuva kuin niiden mekaanisesta kyvystä säädellä kaikkea toimintaa: siinä tapauksessa Garfinkel ainakin joustavoitti normin käsitettä. Myöhemmin normien kohdalla onkin korostunut käsitteen kaksinaisuus sekä konstitutiivisena - toimintaa luovana - että regulatiivisena eli toimintaa säätelevänä seikkana.

Alkuun
Lähteet