TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Sosiaalipsykologian peruskurssi


Vuorovaikutus: syventävät tekstit
EtusivuSisällysluettelo

 

 

Erving Goffman - monipuolinen mikrososiologi

Monipuolista mikrososiologiaa
Goffmanin tuotanto
Dramaturginen lähestymistapa
Kasvotyö
Stigma
Minuuden riistäjät
Totaaliset laitokset
Kehykset kohdalleen
Ihmiskuva?
Yhteiskunta?

Monipuolista mikrososiologiaa

Erving Goffman oli syntyjään kanadalainen, mutta väitteli 1953 Chicagossa, joka oli Herbert Blumerin ja hänen perustamansa symbolisen interaktionismin koulukunnan kotipaikka. Kyseinen koulukunta ammensi inspiraatiota ennen kaikkea mainitulla paikkakunnalla vuosisadan alkupuolella vaikuttaneen G.H. Meadin esittämistä näkemyksistä. Goffman toimi lopun elämänsä amerikkalaisissa, mm. Berkeleyn, Harvardin ja Pennsylvanian yliopistoissa. Vähän ennen kuolemaansa hänet valittiin Amerikan sosiologiyhdistyksen puheenjohtajaksi.

Goffman oli elinaikanaan varsin kiistelty hahmo, mutta 1980-luvun lopulla vallitsi jo suhteellisen laaja yksimielisyys siitä, että häntä on pidettävä yhtenä huomattavimmista toisen maailmansodan jälkeisistä sosiaalitieteilijöistä. Goffmanin tuotantoa luonnehditaan usein kutsumalla sitä mikrososiologiaksi, koska se käsittelee ihmisten kasvokkaisia vuorovaikutustilanteita ilman niiden "psykologisointia" tunteiden, motiivien tai psyykkisiä prosessien (tms.) avulla. Suomessa mikrososiologia käsitetään yleisesti myös sosiaalipsykologian osa-alueeksi.

1960-luvulla heräsi Yhdysvalloissa voimakas kiinnostus mikrososiologiaan, jota Georg Simmel oli kehitellyt Saksassa omalla tyylillään jo vuosisadan alussa. Kiinnostusta voi pitää vastareaktiona vallinneelle ja pitkälti Talcott Parsonsin hallitsemalle rakennefunktionalistiselle sosiologialle. Yhteiskunnan makrotason kuvausten sijaan mikrososiologit paneutuivat tutkimaan niitä logiikoita, joita ihmisten toiminta arjessa noudattaa. George Homans koetti palauttaa mikrososiologian tutkiman vuorovaikutuksen tai "sosiaalisen mikrotason" toimijoiden keskenään harjoittamaksi taloustieteelliseksi vaihdoksi.

Yleensä mikrososiologinen näkökulma kuitenkin johti sosiologit pohtimaan merkityksen kysymyksiä. Tässä suhteessa Goffmanin lisäksi toinen usein mainittu aikalaistutkija on Parsonsin kriittiseksi kääntynyt oppilas Harold Garfinkel, joka sai vaikutteita fenomenologiasta ja asetti analyysiensa perusyksiköksi yksittäisen toimijan tai tajunnan. Goffman sen sijaan käytti tarkastelujensa mittakaavana tilanteita (situation) tai yhtäaikaisen läsnäolon "sosiaalisia hetkiä".

Alkuun

Goffmanin tuotanto

Goffmanin tuotannosta löytyy aihetta hänen tarkastelemiseensa ainakin poikkeavuuden tutkijana, dramaturgisen lähentymistavan kehittäjänä, mikrososiologina, vuorovaikutuksen järjestyksen tutkijana, "minän" kriitikkona ja kehysanalyytikkona. Kirjoittajana Goffman oli tuottelias ja ehti julkaista 11 teosta. Goffmanin ensimmäinen painettu kirja oli Arkielämän roolit (Presentation of Self in Everyday Life 1956) joka saavutti laajaa vastakaikua. Kun Minuuden riistäjät (Asylums) ilmestyi vuonna 1961, Goffman oli jo niin suosittu, että se julkaistiin saman tien taskukirjana. Julkaisutahti jatkui tiuhana:
Encounters (1961; "Kohtaamisia"), Stigma (1963), Behavior in Public Places (1963; "Julkikäyttäytyminen"), Interaction Ritual (1967; "Vuorovaikutuksen rituaalit"), Strategic Interaction (1969; "Strateginen vuorovaikutus"), Relations in Public (1971; "Kanssakäyminen julkisilla paikoilla"), Frame Analysis (1974; "Kehysanalyysi"), Gender Advertisements (1979; "Sukupuoli mainonnassa") ja Forms of Talk (1981; "Puheen muotoja").

Goffmanin tuotantoa on vaikea ryhmitellä tai jaksottaa, sillä hänen kirjansa kietoutuvat monimutkaisella tavalla toisiinsa niin aineistoiltaan kuin aiheiltaan ilman yhtäkkisiä käänteitä. Goffmanille tyypillistä on sekä aikaisempien käsitteiden hiominen ja muunteleminen että uusien erittelyjen käyttöönotto. Goffmanin alkutuotanto on sävyttynyt durkheimilaisesti, niin että sosiaaliset normit määräävät ja pakottavat yksilöiden käyttäytymistä. 1970-luvulla teksteihin ilmestyy yhtäläisyyksiä Harold Garfinkeliin ja etnometodologiaan. Perinteisen normisosiologian hylännyt Garfinkel ei hyväksynyt ajatusta, että vuorovaikutuksen normit selittäisivät yksilöiden käyttäytymistä, vaan ymmärsi normit eräänlaisina tulkintaresursseina. Uransa loppupuolella Goffman alkoi käsitellä yhä enemmän sosiaalisen vuorovaikutuksen ja »itsen esittämisen» kielellisiä aspekteja.

Goffman keräsi kolme laajaa kenttäaineistoa, yhden Shetlannin saarilta 50-luvun alussa, toisen suuressa washingtonilaisessa mielisairaalassa 50-luvun keskivaiheilla ja kolmannen pelikasinossa Las Vegasissa. Näiden lisäksi Goffman käytti aineistonaan kirjavia esimerkkejä ja huomioita, jotka hän poimi antropologisista tutkimuksista, historiankirjoista, matkakirjoista, muistelmista, kaunokirjallisuudesta ja joukkotiedotuksesta: materiaalina toimi mm. poiminnat niin populaarikulttuurin vakoilu- ja poliisitarinoista kuin radioselostajien kömmähdykset, toisinaan myös itse keksityt ja kuvitteelliset esimerkit. Tämän orientaatio periytyi ilmeisesti Herbert Blumerilta, joka suositteli elämänkerta-aineistojen, päiväkirjojen, vapaamuotoisten haastattelujen ja osallistuvan havainnoinnin käyttämistä tutkimusaineistona.

Goffmanin tekstit ovat mukaansatempaavaa luettavaa ja sisältävät myös suuren määrän teoreettisia oivalluksia, uutta luovia käsitteellisiä näkökulmia ja käyttökelpoisia luokituksia. Esimerkiksi keskusteluntutkimus hyödyntää jatkuvasti hänen keksintöjään.

Alkuun

Dramaturginen lähestymistapa

Aikaisemmassa sosiologiassa vuorovaikutusta oli Goffmanin mukaan tarkasteltu lähinnä teknisestä, poliittisesta, rakenteellisesta ja kulttuurisesta (so. arvojen ja normien) perspektiivistä. Mikään näistä perspektiiveistä ei kuitenkaan hänen mukaansa kiinnittänyt riittävää huomiota inhimillisen toiminnan ilmaisulliseen (expressive) ja vaikutelmia tuottavaan (impressive) luonteeseen. Goffman asetti juuri tämän inhimillisen toiminnan puolen tarkastelun kohteeksi kehittämässään dramaturgisessa lähestymistavassa.

Teoksessa The Presentation of Self in Everyday Life (1956) Goffman esittelee lähestymistapansa, jonka metafora sosiaalista maailmasta on teatteri, jossa "minää" esitetään. Goffman otti kirjaimellisesti symbolisessa interaktionismin joissain versioissa korostuneen rooliteorian ja ryhtyi käyttämään analyyseissaan teatterialan sanastoa: näytös, rutiinit, yleisö, näyttämö, näyttämöesine, lavastus ja sen takainen näkymätön alue (backstage).

Sosiaalisuus on läsnäoloa näyttämöllä toisten havaintojen kohteena. Toiset (yleisö) seuraavat esitystä (roolia), jonka pitäisi antaa haluttu vaikutelma. Myyjän odotetaan esittävän palvelunhaluisuutta, intellektuellin tietävää ja rohkeaa, psykologin empaattista ja järkevää jne. Oletuksena on, että ihmiset johonkin rajaan saakka tietävät esiintyvänsä ja pitävät asiaan kuuluvana soveltaa vaikutelmanhallinnassaan (impression management) samoja menetelmiä kuin näyttelijät näyttämöllä. He osaavat suunnitella esitystään, ottaa välimatkaa rooliinsa ja arvioida esityksen onnistumista. Yleisö soveltaa esityksen tulkinnassa samoja menetelmiä kuin katsoessaan näytelmää ja suhtautuu onnistuneeseen esitykseen vilpittömänä ja aitona, koska toisen esitystä tulee kunnioittaa.

Jatkuva esiintyminen yhdessä roolissa on kuitenkin rasittavaa: näyttämöltä on voitava vetäytyä kulissien taakse "takahuoneeseen", lepopaikkaan, rentoutumaan ja valmistelemaan uutta esitystä. Tällaisena toimii yleensä koti, jossa kuitenkin odottaa uusi, vaikkakin privaatimpi rooli, johon aikaisempi vaihdetaan. Näyttämöt ja takahuoneet siis lomittuvat, muodostuvat suhteessa toisiinsa.

Goffmanin dramaturgiassa roolit ja vuorovaikutus näyttäytyvät sisällöllisesti ambivalenttina asioina. Yhtäältä kysymys on pelkästä pelistä ja itsetarkoituksellisesta rutiinista. Goffmanin durkheimilaisena painotuksena taas voisi pitää sitä, miten hän näkee vuorovaikutuksen rituaalina tai seremoniana, jonka onnistunut läpivienti on suorastaan pyhä asia. Tämä rinnasteisuus juontuu siitä, että Émile Durkheim korosti myöhäistuotannossaan uskonnon yhteyttä sosiaalisuuteen ja sen rituaalisiin säännönmukaisuuksiin.

Niinpä Goffmanilla toisen kanssa kasvokkain joutuminen synnyttää heti huolen rituaalin onnistumisesta. Asiat sujuvat, kun kukaan läsnäolijoista ei tee kömmähdyksiä ja kun jokainen noudattaa ritualistista etikettiä ja vie oman persoonansa (kreik.; alkuaan teatterinaamio) esityksen onnistuneesti läpi rooliinsa sopivasti eläytyen. Kommähdyksiä kuitenkin sattuu: erityisen kiusallista on, kun esitetty identiteetti paljastuu epäaidoksi tai valheelliseksi: muiden saama vaikutelma (expression given off) on eri asia kuin lähetetty ilmaisu (expression given). Esimerkiksi osoittautuu, että itsensä suvaitsevana esittävällä henkilöllä on jyrkkiä ennakkoluuloja jotain ihmisryhmää kohtaan. Samainen eronteko mahdollistaa, paitsi kömmähdykset, myös tietoisen huijaamisen - esimerkkihenkilömme olisi voinut vaieta strategisesti. Goffman kuitenkin korosti toistuvasti, että ihmisten käsitys mahdollisuudestaan näiden antamiensa vaikutelmien hallintaan on usein ylimitoitettu.

Alkuun

Kasvotyö

Mainitun teoksen esityönä toimi artikkeli On Face-Work. Siinä hän esitti sosiaalisen elämän perusperiaatteeksi kasvojen säilyttämisen ja niiden pelastamisen ongelmatilanteissa. Goffman pohdiskelee mm. niitä roolin hallinnan menetyksiä, jotka uhkaavat näytöksen onnistumista ja toimenpiteitä, joilla nämä hämmentävät kommähdykset voidaan korjata. Kun näyttelijä on valinnut roolinsa, hänen on näyteltävä myös sen linjan mukaisesti. Kun näytös menee pieleen, täytyy näyttelijän antaa selitys tapahtuneesta joko määrittelemällä virheensä joksikin muuksi - esimerkiksi vitsiksi - tai myöntämällä pahoitellen virheensä ja kiistämällä sen luonteenomaisuuden itselleen. Muut läsnäolijat voivat osoittaa tahdikkuutta hyväksymällä "mokaajan" korjauksen ja tukemalla sen läpiviemistä, jotta se ei järkyttäisi vallitsevaa tilanteenmäärittelyä ja muiden rooleja.

Hämmennys on siis yhteinen uhka, joten sen välttämiseksi myös toimitaan yhdessä. Tärkeä sosiaaliseen toimintakykyyn kuuluva taito onkin auttaa toisia hämmentävän tilanteen yli. Yleistä on suhtautua toisten kömmähdyksiin (ja ventovieraisiin julkisilla paikoilla) »kohteliaan tarkkaamattomasti» ikään kuin ei huomaisikaan mitään. Näin suhtaudutaan esimerkiksi kontrollista karkaaviin ruumiintoimintoihin - röyhtäisyihin ja ilmavaivoihin. Vuorovaikutus vaatii jatkuvaa työtä ja valppautta omien ja toisten kasvojen säilyttämiseksi.

Mieleltään normaalina pidetään ihmisiä, jotka toisten läsnäollessa säilyttävät sosiaalisen valppautensa ja noudattavat vaadittua rituaalista järjestystä. Toimijan on siis normatiivisesti varottava eläytymästä tai näyttelemästä yli; vältettävä näytännön "varastamista" ja ylenpalttisia "sooloiluja". Goffman myös kuvaa, kuinka toimija voi kuulua ryhmään, joka järjestää yhdessä näytöksen antamaan tietyn vaikutelman yleisölle - vaikkapa työryhmä esitellessään työtään sen tilaajalle. Monissa tilanteissa yleisö on kuitenkin sama kuin kanssanäyttelijät. Tällöin ihminen "kutsuu" muilta täydentäviä esityksiä, jotka tukisivat hänen omaa rooliaan.

Alkuun

Stigma

Paitsi yksittäiset kömmähdykset, hämmennystä vuorovaikutuksessa aiheuttavat myös siihen osallistujien sosiaalisesti hyljeksityt ominaisuudet. Teoksessaan Stigma (1963) Goffman ei käytä enää teatterianalogiaa, vaikka näkökulmana on edelleen "minän" esittäminen. Tarkastelun kohteena on sosiaalisesti leimatun, stigmatisoidun, minuuden esittäminen tai piilottaminen. Tyypillisiä sosiaalisia stigmoja ovat fyysiset vammat tai erikoisuudet (kuurous, kierosilmäisyys, lihavuus jne.), luonteen poikkeavuus (mielisairaus, alkoholismi, fanaattiset uskomukset jne.) ja vähemmistöön kuuluminen (etninen, uskonnollinen tausta). Käsite moraalinen ura kuvaa stigmatisoidun ihmisen elämää. Ura alkaa siitä, että ihminen tulee tietoiseksi stigmastaan. Se jatkuu kehittämällä niitä strategioita, joilla stigma tuodaan esiin, yritetään peittää tai rajoittaa sen vaikutusalaa.

Goffmanin mielestä ns. normaalin ja stigmatisoidun kohtaaminen on sosiaalisen elämän perustilanne, jossa ihmisen sosiaalisuuden erityinen luonne paljastuu. Toisen stigma synnyttää hämmennyksen, joka on hallittava, vaikka se on hallittava samoin kuin alkuperäisen hämmennyksen tuottama hämmennys. Stigmat ovat yleisiä ja usein silminnähtäviä poikkeavuuksia, mutta se että poikkeavuudesta tulee arka ja hämmentävä asia, on sosiaalinen ja usein satunnainen ilmiö. Stigman kantajat ovat tavallaan yhteisöllisesti ja oikullisesti määriteltyjen tuomitsevien ja rajoittavien normien seurausten sijaiskärsijöitä.

Goffman on kiinnostunut niistä keinoista, joilla itseä esitetään ja "kasvoja" ylläpidetään, stigmoja peitetään. Hän ei siis niinkään tutki petkuttamista kuin esittämisen merkkikieltä. Hänen myöhemmin tutkimansa tilanteiden manipulointi strategisten tavoitteiden saavuttamiseksi on kiinnostavaa siltä kannalta, miten se tekee "vuorovaikutuksen teatterin" säännöt näkyviksi. Dramaturginen näkökulma säilyi osana Goffmanin tulkintarepertuaaria myöhemminkin, vaikka hän ei pyrkinytkään systematisoimaan metaforaa kattavaksi teoriaksi. Se onkin hedelmällisin juuri metaforana, ei maailmanselityksenä.

Alkuun

Minuuden riistäjät

Asylums (1961, suomennettu nimellä Minuuden riistäjät) perustuu Goffmanin kenttätyöhön 7000 potilaan jättiläismielisairaalassa. Sen voi nähdä osana 50- ja 60-lukujen sosiologiasta virtausta, jossa kuvattiin vankiloiden, sairaaloiden ja muiden laitosten sosiaalisia systeemejä. Perinnettä yhdistäviä piirteitä ovat skeptinen suhtautuminen laitosten tavoitteita koskeviin virallisiin puheisiin, niiden kuvaaminen pikemminkin asukkien kuin henkilökunnan näkökulmasta, huomion kohdistaminen epäviralliseen organisaatioon ja erityyppisten laitosten yhtäläisyyksien korostaminen.

Kirja koostuu neljästä esseestä. Ensimmäinen käsittelee totaalisten yhteisöjen ominaisuuksia ja toinen mielisairaalapotilaan uraa. Teoksen kolmas essee esittelee satiiriseen sävyyn niitä keinoja, joilla potilaat pyristelevät laitoksen ylivaltaa vastaan. Neljäs essee analysoi mielisairaalapsykiatrin roolin ristiriitoja toisaalta palvelusten tarjoajana ja toisaalta hallinto- ja kurivallan käyttäjänä. Goffmanin teos on yksi siteeratuimmista ja luetuimmista sosiologisista teoksista. Esseiden yhteiskunnalliset vaikutukset olivat myös poikkeuksellisen suuret. Mielisairaanhoidon uudistusliikkeet Yhdysvalloissa ja muualla vetosivat alinomaa Goffmaniin. Lisäpainoa kirja sai sen kautta, että monissa tärkeissä amerikkalaisissa oikeusjutuissa siihen viittasivat niin asianosaiset kuin tuomarit päätöksissään.

Asylums on sikäli Goffmanin sosiologisin kirja, että siinä valtarakenteet ovat välittömämmin läsnä kuin hänen muissa tutkimuksissaan. Päähuomion kohteena on kuitenkin yksilön minuuden muotoutuminen sosiaalisen järjestelmän paineessa pikemminkin kuin sosiaalinen systeemi itsessään. Klassikoksi kirjan nostavat havaintojen ja erittelyjen rikkaus, retorinen loistokkuus ja vahva pyrkimys yleistyksiin. Se on myös Goffmanin suorimmin kantaaottava kirja, joka haluaa paljastaa mielisairaalan tavoitteiden ja todellisuuden välisen ristiriidan Tutkijanlaadulleen uskollisena Goffman ei kuitenkaan tee mitään parannusehdotuksia, vaan hänen aseinaan on ironia ja paatos.

Alkuun

Totaaliset laitokset

Goffman kuvaa tutkimaansa mielisairaalaa mutta rakentaa samalla totaalisten laitosten yleistä ideaalityyppiä. Analyysinsa aineistoksi Goffman luettelee viidentyyppisiä totaalisia yhteisöjä:
1. Laitokset joissa säilytetään henkilöitä, joita pidetään kyvyttöminä huolehtimaan itsestään ja samalla vaarattomina: vanhainkodit, orpokodit, vajaamielislaitokset jne.
2. Laitokset joissa säilytetään henkilöitä, joita pidetään kyvyttöminä huolehtimaan itsestään ja samalla heidän tahdostaan riippumattomista syistä vaarallisina: mielisairaalat, tuberkuloosiparantolat jne.
3. Laitokset joihin eristetään henkilöitä, joiden katsotaan tahallisesti vaarantavan yhteiskuntaa: vankilat, koulukodit, keskitysleirit jne.
4. Laitokset joilla on ulkomaailmaan suuntautuvia tuotannollisia tai koulutustehtäviä: kasarmit, työleirit, sisäoppilaitokset jne.
5. Laitokset jotka on perustettu maailmasta eristäytymistä varten ja jotka usein toimivat myös koulutuskeskuksina: luostarit ja niihin rinnastettavat laitokset.

Seuraavat piirteet ovat ominaisia totaalisille yhteisöille, vaikka ne eivät välttämättä esiinny kaikissa tapauksissa samanaikaisesti:
1. Totaaliset yhteisöt on eristetty ulkomaailmasta luonnonestein tai muurein.
2. Asukkien yhteydet ulkomaailmaan ovat vähäiset.
3. Henkilökunnan ja asukkien välillä vallitsee tiukka kahtiajako.
4. Työ, vapaa-ajan vietto ja nukkuminen tapahtuvat kaikki samassa paikassa ja saman auktoriteetin silmälläpidon alaisina.
5. Kaikki asukkien toiminnot tapahtuvat muiden samanarvoisten asukkien seurassa.
6. Perhe-elämää ei ole.
7. Vuorokausi on tarkoin jaoteltu ennalta määrätyn ohjelman mukaan.
8. Asukkien elämää sitovat lukuisat yksityiskohtaiset säännöt, joita tuetaan rangaistuksin.

Goffman luo arkailemattomasti absurdia ja groteskia kuvaa siitä, miten totaaliset laitokset riisuvat asukeiltaan ihmisarvon viemällä mahdollisuudet määritellä ja tukea omaa identiteettiään esimerkiksi pukeutumisella tai muulla henkilökohtaisella omaisuudellaan. Asukilta puuttuu yksityisyys, se näyttämön takapuoli, jossa hän voisi rentoutua ja ottaa etäisyyttä rooliinsa: asukki on asetettu jatkuvaan näkyvillä oloon ja roolinsa puolesta "totaaliseen identiteettiin". Näiden painotusten puolesta Goffmanin analyysi liikkuu varsin lähellä Michel Foucault'n myöhemmin Tarkkailla ja rangaista -teoksessaan tutkimaa panopticonin ideaa ja sen yhteyttä modernien yhteiskuntien kehitykseen.

Goffmanin teoksen esseet sisältävät myös lukuisia kertomuksia siitä, miten asukit järjestelmää uhmaten ja loputtoman kekseliäästi puolustavat omaa elinpiiriään ja sen kautta ihmisarvoaan. Luomastaan irvokkaasta kuvasta huolimatta hän ei syytä henkilökunnan jäseniä, vaan kuvaa heitä samaan tapaan järjestelmän tuotteiksi kuin asukkeja. Tärkeäksi eroksi jää, että henkilökunnalla on enemmän valtaa, enemmän elämää laitoksen ulkopuolella: suhde laitokseen asukkeineen on teknistä työtä käytännöllisine hankaluuksineen, eikä omaa "totaalista" elämää.

Uransa alkupuolella Goffman kutsui itseään »kaupunkielämän kansatieteilijäksi», etnografiksi, mutta hänen kirjansa rikkovat jatkuvasti antropologisen kenttätutkimuksen sovinnaissääntöjä. Esimerkiksi ko. teoksen kenttätyötä Goffmann esittelee vain esipuheen hämärässä viittauksessa. Kirjassa ei ole systemaattista taustakuvausta kohteena olevan sairaalan toiminnasta, esimerkiksi sen päivärytmistä, rakennuksista tai huonejärjestelyistä. Vain hyvin harvoin Goffman viittaa suoraan omiin kenttämuistiinpanoihinsa. Pikemminkin hän esittää väitteitä ja vaikutelmia siitä, mikä on »tunnusomaista», »tavanomaista» tai »tyypillistä» luodakseen mielikuvaa mielisairaalan mielettömyydestä ja ihmisarvoa alentavista puolista.

Alkuun

Kehykset kohdalleen

Goffmanin myöhemmästä tuotannosta keskeisimpiin kuuluu teos Frame Analysis (1974). Kehys voidaan ymmärtää konkreettiseksi esimerkiksi taulun kehykseksi, joka taidegalleriassa ohjaa tulkitsijaa tarkastelemaan kehyksen sisään rajautuvaa maalipintaa ympäristöstään erillisenä ja merkitsevänä kokonaisuutena. Yleisemmin Goffman väittää, että sosiaalinen käyttäytyminen tapahtuu aina jossakin merkitysjärjestelmän luomassa kehyksessä. Kun kehys muuttuu, teot ja puheet tulkitaan uudella tavalla. Olennaista kehyksessä on esimerkiksi toden tai vakavan erottaminen leikistä, huumorista tai kiusoittelusta. Keskustelussa on kaiken aikaa pysyteltävä selvillä siitä, missä kehyksessä asioista puhutaan ja mitä sanoja sen yhteydessä kuuluu käyttää.

Kirjassaan Goffman on kiinnostunut paljolti kömmähdyksistä, niiden korjaamisesta ja niistä tavoista, joilla tietty toiminta käännetään aivan joksikin muuksi. Toisen määrittelemän kehyksen voi hyväksyä tai sen voi murtaa ja viedä uusiin kehyksiin, joten keskeisellä sijalla on sosiaalisen todellisuuden luomisen ja ylläpitämisen lisäksi sen uudelleenmäärittely. Samoin kuin dramaturgisen analyysin saatu vaikutelma (expression given off), myöskään kehyksenvaihdokset eivät toisaalta ole toimijoiden tietoisessa kontrollissa: ne ovat salamannopeita, niitä toteuttavien toimijoiden kannalta usein ennustamattomia, mutta kerran tapahduttuaan tilanteessa sitovia.

Frame Analysis tuo Goffmanin vuorovaikutusteoriaan sen laajennuksen, että merkitykset ja representaatiot voivat esiintyä ja kulkeutua kasvokkaisen vuorovaikutuksen ulkopuolella kulttuurisina representaatioina (Goffmanilla »make-believe», esim. lukeminen, TV), mikä näkyy teoksen aineistossa (mainoksia, valokuvia, sanomalehtileikkeitä ja elokuva- tai romaanikatkelmia). Myöhemmin teoksessaan Forms of Talk (1981) Goffman ottaa lisää etäisyyttä rooliteoriaansa ja sen strukturalistiseen oletuksiin vuorovaikutuksen säännöistä, roolin ideaan liittyvästä (ainakin taustalla piilevästä) käsikirjoituksesta tai kieliopista. Kieliopillahan ei ole sääntöjä siihen, mitä tehdään kun sääntöjä rikotaan tai rooliteorialla selitystä sille, miten monissa vuorovaikutustilanteissa "kehyksiä" voidaan vaihdella niinkin yllättävällä tavalla, että näytelmän tai esityksen metafora alkaa vaikuttaa kyseenalaiselta.

Keskeiselle sijalle Goffmanilla nouseekin ajatus kommunikaatiosta rituaalisena vaihtona. Taustalla voi nähdä durkheimilaista sosiologiaa edustavan Marcell Maussin lahjateorian, jossa hän nosti sosiaalista vaihtoa ja sosiaalista sidettä luonnehtivaksi tekijäksi ns. vaihdon palautumattoman osan: samanlaista ei vaihdeta samanlaiseen tai samanarvoista ei vaihdeta samanarvoiseen. Teorian mukaan sosiaalisuutta ei siis pitäisi tarkastella kaupankäyntinä, jossa on olemassa ennalta sovitut mekaaniset sääntönsä, vaan sosiaalisessa vaihdossa jää aina yli tekijä X, joka on tässä ilmaisu sosiaalisesta siteestä ja jonka psykologisesti voisi tulkita eräänlaiseksi ei-matemaattista odotukseksi tai haluksi. Palautumaton tekijä sisältää tiettyä yllätyksellistä potentiaalia, jota ei voi palauttaa mihinkään kiinteisiin arvoihin tai sääntöihin.

Samansuuntaista ajattelua soveltamalla Goffman pääsee kenties sen jäljille, miten on esimerkiksi mahdollista, että keskustelu voi edetä, polveilla, välillä töksähdelläkin, hiljentyä, vaihdella monologista kommentoivaan dialogiin tai huutoäänestykseen, vaihtaa asioita ammatillisista seikoista henkilökohtaisiin tunnustuksiin jne. vauhdilla ja tyylillä, jossa rooliteorian on vaikea pysytellä perässä.

Alkuun

Ihmiskuva?

Arvosteluissa Goffmania on dramaturgisen lähestymistapansa osalta voitu moittia niin kyynisen pelin kuvaajaksi kuin juhlia postmodernisti pirstoutuneen minuuden airueena. Goffmanin ihmiskuva on samansuuntainen eräiden postmodernisuutta käsittelevien keskustelujen kanssa: tekstien henkilöillä ei tavallaan ole sisäpuolta eikä ulkopuolta, vaan heillä on kokoelma kasvoja jotka ovat lainassa yhteiskunnalta ja joita he esittävät. Itsenään oleminen on itsensä esittämistä, se on tekemistä ja suorittamista. Se voi kyllä olla vilpillistä ja sillä voidaan tietoisesti pyrkiä johtamaan toisia harhaan, mutta vilpitönkin itsen esittäminen on esittämistä. Ihmiset ovat yleensä sitä mitä he näyttävät olevan, mutta itseltään näyttäminen saattaa sekin vaatia ylläpitoa ja eläytymistä. Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ihminen ei kerta kaikkiaan voi "vain olla" vaan hän aina esittää itseään - antaa vaikutelmia - tavalla tai toisella.

Jos Goffmania tulkitsee roolideterministisesti, kaikki "aitous" ja "spontaanisuus" joutuu lainausmerkkeihin. Kaikki eleet itkemistä ja leikiksi lyömistä myöten ovat osa dramaturgista näytöstä. Jäännöstä joka ei palaudu roolikaavoihin tai sovinnaistapoihin Goffman kutsuu roolietäisyydeksi, jolla ihminen saattaa ironisoida itseään jossain tilanteessa. Sekin kuitenkin palvelee funktionaalisia tarkoituksia esimerkiksi toisten kontrolloimisena, tilanteen rentoutuksena, oman roolihallinnan demonstraationa tai osoituksena siitä, ettei ole "ylieläytynyt" omaan rooliinsa. Sosiologina Goffman on eräänlainen "kasvofunktionalisti"; kiinnostunut, siitä miten niitä ylläpidetään ja keinoista, joilla itseä esitetään.

Klaus Mäkelä on kuitenkin esittänyt, että Goffmanin postmodernisti kevyt lukutapa ei tavoita sitä, miten hän korostaa kaiken vuorovaikutuksen ja kasvojen moraalista latautuneisuutta. Vasta tämän kautta käy ymmärrettäväksi, että Asylum-kirjassa kuvattu minuuden riisto todella on riistoa. Teoksessaan Interaction Ritual Goffman ilmaisee asian näin: »kasvot ovat se sosiaalinen arvonanto jota henkilö voi vaatia itselleen esiintymällä sellaisena kuin jonkin kohtaamisen muut osanottajat käsittävät hänen esiintyvän.»

Goffman määrittelee kasvot tilannesidonnaisiksi - hän ei siis tarjoa mitään yleistä sosiaalisen minän määritelmää. Hänen määritelmänsä koske sosiaalisesti arvostettavaa persoonallisuutta, eikä persoonallisuuspsykologian tavoittelemaa "todellista" persoonallisuutta. Persoonan käsite muodostuu Goffmanin analyysissa eräänlaiseksi konstruktioksi, joka ei rakennu sisäisistä psyykkisistä taipumuksista vaan vuorovaikutuksessa juurrutetuista moraalisista säännöistä.

Ihminen saattaa Goffmanilaisessa katsannossa siten olla roolikokoelma, joka vain esittää itseään eri tilanteissa, mutta hänen tulee saada esittää itseään vapaasti. Toisen ihmisen käyttäytymisen kausaalinen selittäminen on ylemmäksi asettautumista ja valmistautumista manipulatiiviseen vallankäyttöön. Ihmisen arvo voi mahdollisesti olla hänen sisäisessä "aidossa" minuudessaan, mutta ihmisarvoisuus piilee siinä, että ihmistä kohdellaan sinä persoonana, jona hän esiintyy. Teoksessa Interaction Ritual Goffman selventää kritisoineensa psykiatrista teoriaperinnettä siitä, että se sijoittaa poikkeavuuden yksilöön, jonka elämää sitten terapiassa tarkastellaan sairaskertomuksena. Se ei sen sijaan tarkastele terapeuttista prosessia itseään - mielisairaaloista puhumattakaan - interaktiotilanteina, joissa jatkuvasti tuotetaan potilaalle poikkeajan stigmaa, jonka taakse voi syntyä vain poikkeajan identiteetti.

Alkuun

Yhteiskunta?

Erik Allardt luonnehtii Goffmania kirjassaan Sosiologia I arkielämän taitavaksi kuvaajaksi. Ehkä Goffman olisi saattanut luonnehtia itsekin itseään näin, mutta mahdollisesti hän toivoi arjen vivahteiden yksityiskohtiin pikkutarkasti paneutuvista analyyseistaan olevana tuloksena myös jotakin merkittävämpää. Voisi väittää, että hänen ensisijaisena pyrkimyksenään ei ole kuvata jotakin nimenomaista sosiaalista tilannetta kuten Shetlannin saarta tai Las Vegasin kasinoja. Pikemminkin tavoitteena on hahmotus hyvinkin erilaisissa yhteiskunnissa esiintyvistä kasvokkaisen vuorovaikutuksen yleisistä muodoista ja keinoista, joilla esimerkiksi varjellaan salaisuuksia tai luodaan elämään jännitystä.

Goffmanin suhde sosiologisiin teorioihin on jännitteinen. Hänen teksteistään löytyy erilaisia muotoiluja siitä, miten ihmisen käyttäytyminen määräytyy sosiaalisesti. Asylums-kirjassa Goffmanilla on tavoitteenaan esittää »sosiologinen versio minuuden rakenteesta», jolloin »minuus voidaan siis käsittää joksikin, joka sijaitsee järjestelyissä joita sosiaalinen systeemi tarjoaa jäsenilleen», eikä se niin ollen »ole yksilön ominaisuus vaan sijaitsee sosiaalisen kontrollin rakenteessa». Teoksessa Interaction Ritual Goffman kirjoittaa asiasta seuraavasti: »ollakseen yhteiskuntia, niiden täytyy panna jäsenensä toimimaan sosiaalisten kohtaamisten itsesäätelevinä osanottajina» ja »jotta yhteiskunta voisi käyttää hyödykseen yksilöä, tämän tulee olla tarpeeksi älykäs käsittääkseen mitä riskejä hän ottaa».

Toisaalta esimerkiksi hänen mielisairaalakirjassaan on lukuisia eräänlaisia sankaritarinoita totaalisten laitosten asukkien vastarinnasta ja selviytymisstrategioista. Goffman oli myös koko uransa ajan kiinnostunut juuri sellaisista tilanteista, joiden tarkastelussa sääntöihin ja rakenteisiin vetoava strukturalistinen perinne ajautuu hankaluuksiin. Ehkäpä Goffman korosti sitä, että mikään tilanteita organisoiva rutiinien järjestelmä tai koodi ei voi jatkaa olemassaoloa ellei sitä jatkuvasti uusinneta toiminnassa?

Voisi sanoa, että etenkin Goffmanin dramaturginen lähestymistapa asettaa sosiologin tai sosiaalipsykologin katsojaksi, joka seuraa sosiaalista draamaa yhteiskunnan katsomossa koettaen samalla rekonstruoida näkemäänsä rationaaliseksi toiminnaksi ja tekniikoiksi sekä tapahtumien pohjalla olevaksi käsikirjoitukseksi. Miten on ymmärrettävissä, jos näyttelijöiden kesken puhkeaa kesken näytännön riita tai näkeekö katsoja edes kaikkia niitä konflikteja, joita näyttelijät saattavat heittää toisilleen pieninä piikkeinä huomaamattomasti esityksen keskellä? Jos dramaturgiseen lähestymistapaan suhtautuu sosiologisena Teoriana (jota Goffman itse ei tee), se myöskin jättää avoimeksi kysymyksen siitä, miksi ihmiset ylipäätään ovat toistensa kanssa tekemisissä muuta kuin välttämättömimmästä pakosta, jos kaikki sosiaaliset tilanteet ovat "pelkkää teatteria" ja tilanteita luonnehtii lähinnä riski kasvojen menettämisestä?

Jos Durkheimin näkemykset sosiaalisuudesta tiivistettäisiin yhtäältä moraaliseksi huoleksi juurettomuudesta (anomia) ja itsekkyydestä (egoismi) sekä toisaalta ristiriidaksi yhteisön vaatimusten ja yhteisyyden suoman hurmion välillä, Goffmanilla "huoli" liikkunee eräänlaisen yhteisöllisen "ylideterminaation" moralisointina ja kritiikkinä. Se myös suuntautuu sellaista itseään pettävää käsitystä vastaan, joka esittää monimutkaisen ja yllätyksellisenkin sosiaalisen todellisuuden olevan kaikkivoivien yksilöiden täydellisessä hallinnassa.

Goffmanin ristiriita liikkuu taas siinä, miten rutiininomainenkin vuorovaikutustilanne on satunnaisuudessaan koko ajan katastrofisen kiusallisuuden tai mullistuksen partaalla, minkä estäminen on yhteinen pyhä tehtävä. Jos Durkheimin sosiologia vaihtelee (psykologisoiden) ahdistuksesta ekstaasiin, niin psykoanalyyttisesti arvioituna Goffmanin dramaturgisessa sosiologiassa sosiaalinen toiminta muistuttaa neuroosia.

Löytyykö ihmiskunnan esihistoriasta joku hetki jolloin Suuri Näytös alkoi ja sosiaaliset kädelliset muuttuivat näyttelijöiksi? Vai onko kysymyksessä tietyn sukupuolen edustajan tilitys, joka on luotu tiettynä aikana, tietyssä paikassa kuvaamaan tiettyä historiallista tilannetta? Goffmanin dramaturgista lähestymistapaa on myös mahdollista lukea mikrososiologiseksi analyysiksi modernin yhteiskunnan urbaanista elämästä, jossa erilaisissa tilanteissa ihminen määrittyy kompleksisesti vaihtelevien ominaisuuksien kantajaksi tai erilaisten tehtävien toteuttajaksi.

Useissakin kirjoissaan Goffman korostaa itsepintaisesti, että hän ei käsittele makrososiologian ydinkysymyksiä kuten yhteiskunnan rakennetta: »Oma kantani on, että yhteiskunta on joka suhteessa ensisijainen ja kunkin yksilön kulloinenkin toiminta toissijaista; tämä kirja käsittelee pelkästään toissijaisia asioita.» (Frame Analysis). Hänen laaja tuotantonsa tuskin missään käsittelee esimerkiksi luokkajaon, talouden tai poliittisen vallan ilmenemismuotoja, vaan pyrkii juuri osoittamaan juuri sen, että kasvokkaisesta vuorovaikutuksesta ja sen järjestyksestä voi ja pitää tehdä oma tutkimusalueensa. Tämä korostus on tehnyt Goffmanista tärkeän linkin sosiologian ja sosiaalipsykologian välillä ja sosiaalitieteiden yhteisen klassikon.

Alkuun
Lähteet