TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Sosiaalipsykologian peruskurssi


Kognitiivista sosiaalipsykologiaa: syventävät tekstit
EtusivuSisällysluettelo

 

 

Dialogi:"Humanismia ja biologiaa"

Osa 1. Aggressio

Tämä dialogi on pituutensa vuoksi jaettu kahteen osaan. Tässä ensimmäisessä osassa käsitellään aggressiota. Teksti on yhtenäinen keskustelu, vaikka siihen onkin lisätty väliotsikoita selaamisen helpottamiseksi.

Max Weberin sosiaalisen toiminnan lajit
Aggressio ja biologia
Aggressio ja turhauma
Aggressio sosiaalisella tasolla
Aggressio ja oppiminen
Väkivaltaviihteen yhteiskunnallinen funktio?
Aggression lajeja ja määrittelyongelmia


- Haa! Mitä silmäni näkevät?

- Ilmeisesti televisioidun nyrkkeilyottelun, niin kuin minunkin.

- Ei vaan sosiaalipsykologin katsomassa televisioitua nyrkkeilyottelua.

- Onkos siinä sitten jotain ihmeellistä?

- Kyllähän se vähän kummastuttaa, että noin leppoisa ja koulutettu tyyppi seuraa tuollaista silmitöntä hakkaamista. Voi voi, katso nyt miten tuolla gorillan näköisellä halkesi huuli... ja verta tulee solkenaan. Kyllä on nyt totisesti sosiaalisuus hommasta kaukana. Ihan on touhu pelkkää aivovapaata aggressiota.

- Päinvastoin, tuota sosiaalisempaa toimintaa saa hakemalla hakea.

- Et voi olla tosissasi. Tyypit yrittävät lyödä toisiaan kanveesiin parhaansa mukaan ja sinä näet siinä jotain sosiaalista!

(Max Weberin sosiaalisen toiminnan lajit)

- Kyllä nyrkkeilystäkin voi löytää esimerkiksi kaikki ne sosiaalisen toiminnan ulottuvuudet, jotka Max Weber 1920-luvun alun erittelyssään esitti. Hänen mukaansa niitä löytyy neljää tyyppiä: päämäärärationaalista, arvorationaalista, affektiivista ja traditionaalista toimintaa.

- Ja tuosta eläimellisestä kahakoinnista olet löytävinäsi jotain niistä?

- Kyllä, enkä pelkästään yhtä, vaan kaikkia. Weber ei yleensäkään tarkoittanut jakoaan otettavaksi niin, että konkreettista toimintaa pitäisi yrittää tai voisi ylipäätään luokitella yhteen näistä karsinoista. Pikemminkin ne ovat ideaalityyppejä, joista kaikki voivat olla konkreettisessa tapauksessa edustettuina yhtä aikaa.

- Joo, epäilemättä ainakin pari niistä. Sopii hyvin kuvaan, että kun tähtää toisen tyrmäämiseen, niin voi sen päämäärän havittelu olla hyvinkin lievien affektien värittämä. Mutta sosiaalisuutta, hyvä mies...

- Eihän yksittäisen nyrkkeilyottelun voittaminen ole nyrkkeilijälle kuin yksittäinen käsillä oleva tavoite. Kyllähän ne erilliset nujakat asettautuvat enemmänkin vasten sitä laajempaa päämäärää, että tulisi mahdollisimman hyväksi ja menestyväksi nyrkkeilijäksi, saisi kuuluisuutta, mitaleja, rahaa, arvonantoa ja sen sellaista. Se vain nyt on kulttuurissamme yksi tapa tavoitella sosiaaliselta kannalta suurin piirtein samoja asioita kuin ammattimaisella harpun soitolla. Kunhan muistaa heiluttaa nyrkkejään ottelukehässä, eikä nakkikopin kulmalla.

- Myönnetään nyt sitten, että nyrkkeily voi olla työ ja ura samassa mielessä kuin palkkasoturin työ. Mutta mainitsit siitä, että sillä voisi olla myös jotain tekemistä arvojen kanssa. Miten haljennut huuli muka olisi arvorationaalinen?

- Ehkäpä ne vammat kirvelyineen ovat pelkkiä sivutuotteita tai pikemminkin panoksia, joilla pelataan? Mutta et kai sinä nyt heittäydy aivan uunoksi ja väitä, ettei urheilulla olisi mitään tekemistä arvojen kanssa. Senhän keskeinen arvo on nimenomaan kilpaileminen ja voittaminen. Urheilukilpailuun kuuluu määritelmällisesti voittajan löytäminen, palkitseminen ja osanottajien asettaminen hierarkkiseen suoriutumisjärjestykseen. Liikunnassa sinällään voi olla kysymyksessä vaikkapa pelkän terveyden tai hyvän olon tavoittelu, mutta kilpaurheilussahan uusinnetaan sitä ajattelutapaa, että toiminnan pitää olla nimenomaan kilpailua. Kilpaurheilu tuottaa suorituksia ja tuloksia, joita voidaan arvioida, mitata, tilastoida, palkita ja vertailla. Sillä tehdään juhlittuja voittajia, surkuteltuja häviäjiä ja kaiken tämän ohessa rahaa, uutisia, puheenaiheita, yhteisyyden, vastakkaisuuden ja kansallisen ylemmyyden kokemuksia. Sen kautta korostetaan voiman, tehokkuuden ja tarkkuuden merkitystä. Sanalla sanoen siihen liittyy aika paljon kaikenlaista länsimaiseen kulttuurille tyypillisiä arvoja ja sosiaalisuuden muotoja... puh.

- Kylläpäs sinä kiihdyit. Olet ihan punainen. Hengähdä vähän, ota tästä vähän paperia ja pyyhi hikeä. Taisit tulla antaneeksi esimerkin siitä, että affektiivista toimintaa voi esiintyä nyrkkeilykehän ulkopuolellakin.

- Niin. Jäi vielä sanomatta, että eiväthän nyrkkeilijät kai sentään yleensä yritä tappaa toisiaan, vaikka taistelevatkin voitosta. Tarkoitan, että siinäkin suhteessa useimmilla heistä siinä lienee mukana sellaista eettistä arvorationaalisuutta, että voittaminen kilpakumppanin hengen ja terveyden kustannuksella voisi panna miettimään alan vaihdosta.

- Jaa, että lyödään pahasti, mutta ei ihan liian pahasti? Mitenkähän siis seuraisi siitä, jos kilpailussa ei olisi tuomaria, joka voisi puuttua tilanteeseen? Tai jos nyrkkeilystä poistettaisiin hanskat, painosarjat ja säännöt?

- Ainakaan se ei olisi enää nyrkkeilyä entisessä merkityksessään. Ehkäpä alalle tulisi joitain uusia yrittäjiä samalla kun osa lopettaisi touhun tykkänään. Siinäpä se on; nyrkkeily on toisaalta traditionaalista toimintaa, jolla on omat sääntönsä ja perinteensä, jotka nyrkkeilijä joutuu alati huomioimaan ollakseen nyrkkeilijä, eikä vaarallinen huligaani. Kilpanyrkkeilyssä on sijansa adrenaliinin kiehahduksille, mutta kyllä se minusta on koko lailla muuta kuin aggressiotutkijan rottien keskinäistä nahistelua häkissä.

- Kyllä sait nyt selitettyä asian ympäri. Ihan tässä tulee kyynel silmään, kun ajattelen ammattilaisnyrkkeilijän nälkäisiä lapsia, jotka jännittävät television ääressä sitä, saadaanko seuraavalla viikolla pöytään papuja vai sisäfilettä. On tuo touhu niin sosiaalista että hirvittää... siis verrattuna rottien nahisteluun häkissä.

Alkuun

(Aggressio ja biologia)

- Rottia on muuten käytetty hyvin paljon aggressiotutkimuksessa, joka on itse asiassa lähtökohdiltaan eräs psykologian biologisimpia osa-alueita. Hyvin suuri osa sen väittämistä perustuu etologiaan, siis eläinten käyttäytymistä selvittelevään tieteeseen. Sen piirissä tehtyjä kokeita ja havaintoja on laajemmaltikin sovellettu ihmisen ja hänen sosiaalisen maailmansa selittämiseen. Tässä yhteydessä aggressio on oletettu eräänlaiseksi eläinkunnassa ilmeneväksi yleiseksi perusvoimaksi, vaikka sen määrä ja ilmenemismuodot vaihtelisivatkin suunnattomasti eläinkunnan monimuotoisessa klubissa. Lähtökohtana on kuitenkin se, että niin ihmisestä kuin kääpiöpäästäisestäkin olisi löydettävissä samoja käyttäytymistendenssejä tai voimia, joita kuvataan aggression käsitteellä.

- Sama juttu vähän pienemmässä mittakaavassa?

- Kyllä. Paljolti käsitys aggression luonteesta universaalina perusvoiman periytyy Freudin esittämistä spekulaatioista. Hän esitti, että kaikissa organismeissa - ihminen mukaan lukien - ilmenee kaksi perusviettiä. Aina 1910-luvun loppuun hän korosti teorioissaan elämää hallitsevana voimana mielihyväperiaatteen läpitunkemaa libidoa, eräänlaista elämänviettiä. Myöhemmässä tuotannossaan hän puhui siitä myös eroksena, jonka rinnalle hän nosti vastinpariksi thanatoksen. Siinä, missä Freud piti eroksen ilmentyminä seksuaalisuutta ja kaikenlaista konstruktiivista toimintaa, thanatos edusti kuoleman, hyökkäävyyden ja itsetuhon voimia. Freud johti eräässä esseessään eroksen ja thanatoksen dualismin alkuperän aina hamaan elämän syntyyn saakka, mikä tietenkin vakavasti otettuna tarkoittaa sitä, että niiden yhteinen dynamiikka ja ilmentymät olisivat havaittavissa kaikessa elollisessa luonnossa.

- Vau, kuulostaapa korkealentoiselta.

- Jos Freud hoiteli asian filosofiset ja psykologiset perustelut, niin toinen suuri itävaltalainen, Konrad Lorenz, haki myöhemmin täsmällisempiä rinnastuksia ihmis- ja eläinkunnan välille. Lorenz oli etologi, eikä epäillyt soveltaa eläimistä tekemiään havaintoja myös ihmisen ja yhteiskunnan tulkitsemiseen. Hän korosti niitä biologisia hyötyjä, joita aggressiivisuudesta on yksilöille hankkiessaan resursseja...

- ...ruokaa, elintilaa, sukupuolikumppaneita, hallitsevaa asemaa?

- Jep. Tavallaan aggressio ja sen myötä rakentuvat dominanssihierarkiat ovat Lorenzin katsannossa luonnollista käyttäytymistä. Niinpä Lorenz väitti esimerkiksi sotien juontuvan ihmisen biologisista eli luonnollisesta taipumuksesta aggressioon. Ongelmaksi hän katsoi sen, että ihmiseltä puuttuvat tehokkaat rauhoituseleet tai että ne jäävät tehottomiksi, kun tapetaan aseiden avulla matkan päästä. Voi harmin paikka! Menikö lähetys poikki vai onko tuo iänikuinen toosa vetelemässä viimeisiään? Kyllä nyt tuli turhauma! Minäpäs annan toosalle tällin, jos mokoma lakkaisi ryppyilemästä. Siitäs saat ja siitä...

Alkuun

(Aggressio ja turhauma)

- Lopeta! Kuva tuli jo takaisin. Sepäs toimi ihmeesti.

- Ai, tarkoitat frustraatio-aggressio hypoteesia?

- Ei kun tuota hakkaamista. Mutta mitä sanoit? Onko myös tavallinen hermostuminen nimitetty joksikin erityiseksi hypoteesiksi?

- Onpa hyvinkin. Vuonna 1939 yhdysvaltalainen John Dollard julkaisi työtoveriensa kanssa teoksen, jonka mukaan frustraatio - siis turhauma - johtaa aina aggressioon ja aggressio on aina seurausta turhaumasta. Dollard ja kumppanit tarkoittivat turhaumalla tavoitteellisen toiminnan estymistä silloin, kun yksilö odottaa saavuttavansa tavoitteen.

- No, miksei minulle tullut äsken turhaumaa, vaikka katselen tässä samaa televisiota niin kuin sinäkin?

- Veikkaan sinun istuvan siinä vain pottuillaksesi minulle nyrkkeilykiinnostuksestani. Se lienee sinun tavoitteesi, kun taas minä sen sijaan todella haluan katsella ottelua entisenä baletin harrastajana. Homman koreografia sattuu viehättämään minua.

- Enhän minä nyt vierailuani tiennyt ajoittaa minkään nyrkkeilyotteluiden mukaan. Mutta mitä sanoit? Oletko sinä joskus ollut pieni ballerina?! Siinäpä herttainen ajatus!

- Vanhempani pakottivat pienenä osallistumaan balettitunneille. Mutta se siitä, kiitos! Nyt alat lähestyä Dollardin määritelmä aggressiosta, joka laajasti sisältää fyysiset ja sanalliset hyökkäilyt, kuvitteellisen väkivallan ja halun seurata toisten aggressiota!

- No anteeksi, mutta saanko kysyä vielä?

- Ai mitä?

- Sainko sinut vihastumaan aiheuttamalla sinulle nyt esteen johonkin tavoitteeseesi pyrkimiselle?

- Et suoranaisesti, ellei sellaiseksi lasketa perinteisen miesidentiteetin ylläpitoa. Dollardista taas Freudiin päin tulkittaessa voitaisiin taas olettaa, että olen asian suhteen vieläkin vihainen vanhemmilleni heidän frustraatioita aiheuttaneesta vallankäytöstään, mutta kun asia tuli nyt esille ja he sattuvat olemaan nyt ulottamattomissa, voin kohdistaa hyökkäykseni sinuun, eli sijaiskohteeseen ja syntipukkiin. Freudilaisessa katsannossahan ihmisen itsensä ja ympäristön kannalta on ongelmallista sekä aggressioiden hallitsematon purkaminen että liiallinen pidättäminen. Freudhan esitti, että aggressiivisuuden kohdistuessa omaan itseen se ilmenee esimerkiksi neurooseina tai syyllisyytenä samaan tapaan kuin seksuaalisuuden tukahduttamisen kohdalla.

- Tuohan kuulostaa siltä, että aggressiivisuus olisi eräänlainen viettivoima, suoranainen automaatti, joka käyntiin lähdettyä pysäytetään ainoastaan päästämällä höyryt pihalle.

- Sitähän minä koitin sanoa. Ainakin Dollard kumppaneineen oletti myös, että turhaumien synnyttämät purkautumattomat aggressiot kasautuvat, kunnes löytyy jokin tapa päästää ne niin sanotusti pihalle. Tekijät sovelsivat tässä kohdin käyttöönsä hieman yksipuolisesti Freudin katarsis-ajattelua. Freudhan esitti, että emotionaalisen jännityksen purkautuminen voisi tapahtua myös puhumisen tai muun ilmaisevan toiminnan kautta.

- Joku taas saattaa tirauttaa pienet itkut ja on sen jälkeen taas selvillä vesillä?

- Esimerkiksi niin. Frustraatio-aggressio-hypoteesi alkoi murentua hyvin pian muillakin tavoilla. Turhauma kun voi ilmeisesti johtaa myös passiivisuuteen, tilanteesta pakenemiseen, masennukseen tai uusien toimintatapojen etsintään...

- ...eikös monet turhaumat saata hellittää myös hyvin levätyn yön jälkeen? Niin, jotta tuo teoria toimisi luistavasti, niin aggressiollahan pitäisi olla verrannollinen suhde turhauman suuruuteen. Luulenpa vain, että monen peltikolarin seurauksena on päästelty enemmän ärräpäitä kuin joissakin sellaisissa tapauksissa, missä luonnonmullistus on vienyt koko omaisuuden ja perheenjäseniä.

- Ehkäpä se frustraatio-aggressio kaava on ajoittain aika vakuuttava tulkinta, mutta vakavat puutteensa sillä on kaiken kattavana yleisselitykseksi hyökkäävästä tai muuten vain väkivaltaisesta käyttäytymisestä. Yksi asia, jolla teorian vuotokohtia on koetettu paikkailla, on ollut ottamalla turhauman lisäksi sen tulkinnallinen hämäryys. Kaikenlaiset ennustamattomat pikku harmit saattavat olla joskus paljon pahempia, kuin isommat, asiaan ikään kuin luontaisesti kuuluvat vastoinkäymiset. On kuitenkin hieman erilainen tilanne, jos pöllähtää selälleen liukkaalla kelillä, kuin jos joku kamppaa tahallaan ja vielä nauraa päälle.

- Edellisessä tapauksessa on ehkä noloa arvella siitä, näkikö kömmähdystä kukaan ja jälkimmäisessä tapauksessa on ainekset pieneen kiistaan?

- Tulkinnallisuus ja merkityssidonnaisuus aggression suhteen hipoo ihmisten välisissä suhteissa usein oikeudenmukaisuuden käsitettä. Historiasta löytyy lukuisia esimerkkejä, joissa raakaa mutta oikeudenmukaiseksi ymmärrettyä kohtelua on siedetty, jos ei muuten niin ainakin hampaat irvessä. Sodat ovat saattaneet joskus räjähtää käyntiin jälkiviisaasti katsoen varsin mitättömistäkin syistä. Kapinat taas eivät ole välttämättä puhjenneet juuri silloin, kun riisto on ollut kaikkein suurinta, vaan vasta esimerkiksi sitten kun asiat ovat jo kääntyneet parempaan suuntaan, minkä jälkeen muutoksen hidas vauhti tai väliaikainen pysähtyminen on kenties saatettu kokea petoksena.

- Kai tuollaisissa tilanteissa aggressioon vaikuttaa olennaisesti myös se, kuinka suurilta mahdollisuudet voittoon vaikuttavat? Harvemmin kai täysin toivottomassa asemassa olevat ihmiset ovat aloittaneet täysimittaista sotaa ylivoimaista vihollista vastaan? Mutta hei, onko ylipäätään mielekästä puhua psykologisesta aggressiosta sodan kohdalla? Esimerkiksi kuinka moni Persianlahdelle aikoinaan rahdatuista amerikkalaissotilaista oli kokenut henkilökohtaista frustraatiota Irakilaisten taholta? Olisivatkohan kaikki ennen sotaa osanneet sijoittaa kartalla koko maata edes oikealle mantereelle?

Alkuun

(Aggressio sosiaalisella tasolla)

- Biologinen selitys, jolla erilaisia ihmisen aggressiotyyppejä on koetettu selittää erilaisilla viettivoimilla tai reaktiivisuudella, joutuu tietenkin sitomaan aggression yksilötason konkreettisiin tapahtumiin. Sosiaalisten ilmiöiden aggression kaltaisuus on tällöin pikemminkin metafora tai analogia, jolla esimerkiksi valittu aggressiivinen politiikka ja sen mukainen rationaalinen toiminta voidaan yrittää oikeuttaa luonnonvälttämättömyydeksi.

- Tuo muistuttaa niistä tarinoista, joita sain kuulla siviilipalveluksen aikana. Kun Suomessa 1960-luvulla aseistakieltäytyminen alkoi saada kannatusta laajemmin muidenkin kuin Jehovan todistajien keskuudessa, näitä aseistakieltäytyjä varten perustettiin sitten erityinen tutkijatoimikunta, jonka suorittaman kuulustelun tarkoitus oli selvittää kieltäytyjän vakaumus. Ideana oli siis selvittää kieltäytyjän psyykkisiä ja vakaumuksellisia ominaisuuksia, varsinkin sitä, voitiinko häntä pitää aitona pasifistina vai ei. Tutkijatoimikunta koostui sellaisista asiantuntijoista kuin tuomari, upseeri, sosiaaliministeriön edustaja, pappi ja psykiatri.

- Viimeksi mainitun jäsenen kannalta kysymys oli kai sitten kieltäytyjän aggressiotaipumusten tai pikemminkin niiden tukahduttamisen tai puuttumisen arvioinnista? Sen ajan tieteellisen psykologian tai psykiatrian käsitteissä ei nimittäin ainakaan minun tietääkseni esiintynyt vakaumusta.

- Toimikunta veti pitkään linjaa, jonka perusteella kieltäytyjä saattoi päästä siviilipalveluun tai aseettomaksi varusmieheksi käytännössä vain uskonnollisesta vakaumuksesta. Totaalikieltäytyjät passitettiin paikkaan, jonka lempinimi Karvian keskitysleiri kuvaa siellä vallinneita olosuhteita. Tosin pieni joukko myös toisen tyyppisiä, niin sanottuja tarkoituksenmukaisuuspasifisteja, livahti seulan läpi vaihtoehtoisiin palvelusmuotoihin. 1970-luvun alkuun asti näiden henkilöiden oli kuitenkin vastattava kaikkiin kysymyksiin tietyllä tavalla. Näitä henkilöitä kuvattiin riittävän omantunnonaroiksi tai siveellisiksi. Lautakunnassa suosittiin kysymyksiä valinnoista hypoteettisissa ja kärjistetyissä tilanteissa tyylillä...

- ...mitä tekisit, jos joku hyökkäisi raskaana olevan vaimosi kimppuun?

- Just. Aidon pasifistin piti tietenkin sanoa tällaisessakin tilanteessa tyytyvänsä puhumiseen, itkemiseen, rukoilemiseen, maassa kieriskelemiseen tai paikalta pakenemiseen. Poliittisia, eettisiä tai yhteiskunnallisia perusteluja, joilla olisi osoittanut kysymyksen mielettömyys tai eritasoisuus verrattuna järjestäytyneeseen sotimiseen ei olisi hyväksytty. Olisi ollut turha jankuttaa tällaisiin kysymyksiin, että yksilöiden satunnaisilla hätätilanteet eivät ole rinnastettavissa yhteiskuntien valmistautumiseen sotaan. Ja nimenomaan sotaan, joka noihin aikoihin koittaneen joukkotuhoaseiden aikakaudella johtaisi ponnistukset äärimmilleen vietynä kollektiiviseen joukkotuhoon, eikä mihinkään sankarilliseen voittoon maat ja mannut ryöstävästä vainolaisesta. Turhaa olisi ollut inttää, että byrokraattisten, teknologisesti kehittyneiden ja poliittisesti johdettujen valtiokoneistojen väkivaltamonopolien vastustamiselle on muitakin hyviä perusteluja kuin oman eettisen ehdottomuuden vakuuttaminen kaikissa kuviteltavissa olevissa tilanteissa.

- Tavallaan kieltäytyjän olisi siis pitänyt ottaa vastaan lautakunnan tarjoama määrittely aggressiosta, joka sijoitti jopa yksilötason hätätilanteet samalle jatkumolle pommikonelaivueen rakentamisen ja lähettämisen kanssa.

- No, kerrotaan että 1960 ja -70-lukujen vaihteessa radikaalistunut nuoriso ei enää suostunut uskonnon, isänmaan ja psykiatrian kolmiyhteyden nimissä harjoitettuun valtaan. Tilanne oli riistäytynyt jo vanhojen herrojen käsistä suoranaiseksi farssiksi. Tässä asetelmassa jouduttiin sitten tekemään pienehköjä muutoksia lakiteksteihin, joissa muun muassa siveellinen muuttui eettiseksi. Siviilipalvelusmiehiä valikoivan seulan reiät suurenivat, mutta kuulustelukäytäntö ja vakaumusten mittaaminen pidettiin entisissä käsissä vielä varsin pitkään ennen nykyisen järjestelmän käyttöönottoa. Nythän aseistakieltäytyminen on pelkkä ilmoituskysymys, josta on vain tietyt käytännölliset seurauksensa.

- Biologisesti määritellyille miessukupuolen edustajille! Sen suhteenhan kansalaisten oikeudellinen asema on edelleen määritelty biologisena kohtalona, joka hakee perusteluja ilmeisesti siitä, että aggressiivisuus tai pikemminkin aggressioon tähtäävä toiminta olisi tietyllä ruumiinrakenteella varustettujen yksilöiden luonto ja sikäli luonnollinen osa. Tästähän yksi versio on niin sanottu testosteronihypoteesi, jonka mukaan aggressiivisuus olisi kiinni ennen kaikkea kyseisen koirassukuhormonin määrästä. Tarkemmissa tutkimuksissa sen määrällä ei taas ole todettu mitään mekaanista suhdetta aggressiiviseksi ymmärrettyyn käyttäytymiseen. Myös frustraatio-agressio -hypoteesin oletus siitä, että toteutunut aggressio johtaisi automaattisesti jonkinlaiseen katarsikseen ja aggression sammumiseen, on jouduttu asettamaan kyseenalaiseksi. Esimerkiksi onnistunut hyökkäys voi joskus johtaa siihen, että soveltaa samaa toimintamallia uudemman kerran aiempaa pienemmästä syystä. On jopa väitetty, että aggressiivisen kilpaurheilun seuraaminen lisää aggressiotaipumusta. Kysymys olisi siis pikemminkin oppimisesta. Grrr!

Alkuun

(Aggressio ja oppiminen)

- Hui! Ilmankos olet ollut tässä nyt sitten kuin pistetty karhu. Olisi varmaan parempi sulkea koko televisio. Tässä rupeaa vähitellen pelottamaan kehkeytyykö kiltistä tohtoristamme koht'sillään verenhimoinen Mr. Hyde. Väität siis, että jos aggressiivinen käyttäytyminen on hyväksyttyä ja se on kätevä tapa saada asiat sujumaan mieleisellä tavalla, niin ei todellakaan ole ihme, jos alkaa syntyä mustelmia, äkäistä ääntelyä ja kiusantekoa.

- Aggressiota on tosiaan tutkittu aika paljon oppimisteoreettiselta kannalta. Sen puolella on korostettu, että aggressiivisuus opitaan mallioppimisen kautta.

- Matkimalla?

- Niin. Ottamalla mallia lähiympäristöstä tai vaikkapa televisiosta. On korostettu sitä, että esimerkiksi vanhempien antama ankara ruumiillinen kuritus voi muodostua lapselle toimintatavaksi kodin ulkopuolella ja myös myöhemmässä elämässä.

- Kun minua lyödään, oppisin minäkin oikeudekseni lyödä toisia oman harkinnan tai päähänpistojen mukaisesti, jotta asiat sujuisivat toivomallani tavalla? Että voisin jopa sitten myöhemmin oman perheeni suhteen toteuttaa oppimaani mallia vanhemmuudesta?

- Olisiko se sitten niin epäuskottavaa? Ihmisten kokemuspiiri perhe-elämästä rajoittuu ennen oman perheen perustamista omaan lapsuuskotiin. Se kenties toimiikin monille oman perheen kanssa aloitteleville ainoana kokemusperäisenä esimerkkinä siitä, mitä perhe-elämä merkitsee ja miten sen eteen tuomissa tilanteissa pitää tai on ylipäätään mahdollista toimia.

- Ei kai asiat noinkaan yksioikoisia ole? Harva varmaankaan enää ripustaa koivuvitsaa seinälle muistuttamaan lapsia siitä, mitä tapahtuu jos...

- Ei tietenkään. Osansa on varmasti ollut kasvatuksesta käydyillä keskusteluilla, joissa näitä näkökulmia on saatettu yleiseen tietoon. Myös keskusteluissa väkivaltaviihteen turmiollisista vaikutuksista ajatus aggression mallioppimisesta on ollut ahkerassa käytössä. On väitetty, että väkivaltaviihde virittää aggressiivisia ajatuksia ja tunteita, se tarjoaa uusia aggressiivisia toimintatapoja ja heikentää niitä hillitseviä estoja. Lisäksi sen on sanottu turruttavan kykyä samaistua uhrien kärsimyksiin.

- No, sitten omassa tapauksessani ihmetyttää se, että vaikka itse kuulun ensimmäiseen videosukupolveen, josta aikoinaan oltiin niin huolissaan, en ole vielä murhaa tehnyt ja motannutkin olen viimeksi jotain kakaraiässä. Siviilipalvelukseenkin menin, vaikka olen katsonut satoja sotaelokuvia. Tai ehkäpä juuri siksi.

- Yksioikoisimmillaan mallioppimisen on tosiaan katsottu toimivan suurin piirtein kaikkien muiden paitsi väkivaltaa työkseen sensuroivien sensoreitten kohdalla. Se, että mallioppinen on nähtävästi johtanut täsmälleen päinvastaiseen tulokseen, on mekaanisen oppimisteorian kannalta paradoksaalista ja ongelmallista, mutta ei kai se tee mahdottomaksi sitä, että jonkun muun kohdalla väkivaltaviihde ei voisi toimia yllykkeenä ikäviin tekoihin? Ihmisethän ovat henkilöhistoriansa ja elämänolosuhteidensa puolesta varsin erilaisia.

- Eikö se ole myös mahdollista, että aggressiivisuuteen taipuvaiset ihmiset voivat nimenomaan valikoida viihteekseen väkivaltaista materiaalia? Tällöinhän syy-seuraussuhde olisi tavallaan nurinkurinen: väkivaltaviihde olisikin pelkkä mieltymys, jonka syyt ovat puolestaan aivan jossain muualla.

- Ei kai ole syytä luulla, että tiedotusvälineiden esittämä väkivalta olisi väkivallan ainoa tai edes tärkein syy. Mutta ei kai se tarkoita, etteikö väkivaltaviihde voisi vahvistaa väkivaltaisia taipumuksia, tarjota käyttäytymismalleja. Tällaisia yhteyksiä on löydetty monissa tutkimuksissa.

- Jos tällaisia yhteyksiä on löydetty, on minun mielestäni syynä ollut viihteessä esitetyn väkivallan laatu. Se on ollut yksinkertaisesti liian lievää.

- Tä? Kuohuttava väite. Sitä saat kyllä perustella.

- Suurin osa ainakin televisiossa esitetystä väkivallasta on siloiteltua. Tyypit murjovat toisiaan paljain nyrkein olan takaa päähään ja seurauksena on yleensä vain pientä punoitusta ja jakauksen siirtyminen hiuksissa puolelta toiselle. Sotilaat saavat luodista siistin reiän keskivartaloon, eikä tuloksena olevissa verilammikoissa nähdä yleensä lihanpaloja. Uhrit harvemmin huutavat tuskaansa tai kuolemanpelkoaan. Väkivaltaviihdehän estetisoi väkivallan, tekee siitä siedettävää, sen sijaan että näyttäisi asiat kaikessa kaameudessaan. Väkivalta useimmiten verhotaan, prosessoidaan ja tarjotaan sellaisessa muodossa, että se ei synnyttäisi pahoinvointia ja inhoa näiden tuotteiden kuluttajissa. Sellaisesta lienee helpompaa ottaa myös mallia?

- Tarkoitat siis, että väkivallan esittämisen suhteen on tärkeämpää sen laatu ja se, miten se merkityksellistetään asiayhteydessä? Siitähän voisi johtaa olettamuksen, että kenties sensuurilainsäädäntö onkin ollut osaltaan ollut varjelemassa epämiellyttäviltä asioilta muitakin kuin pieniä lapsia tai erityisen herkkiä ihmisiä, joiden etuun viimekädessä on kuitenkin tavattu vedota.

- Jos uutisissa tai ajankohtaisohjelmissa näytettäisiin yhtä paljon kuvia niistä seurauksista, joita oikealla väkivallalla on, kuin mitä televisiossa esitetään stilisoituja väkivaltakertomuksia, voisivat niin sanotut normaalikansalaisetkin osoittautua hekin kenties herkiksi. Miksiköhän asevelvollisille ei esitellä opetusmateriaalina kuvia kranaattien, luotien ja pommien ruhjomista sotilaista ja siviileistä? Eikös se juuri ole aseellisen yhteenoton lopputulos.

- Niin, onhan se kummallista, miten sensuuritoiminnassa esimerkiksi sotaelokuvat ovat menneet läpi niiltä osin, kun niissä ei ole viljelty väkivallan fyysisiä seurauksia realistisella eli karmealla tavalla. Oudoksihan aiheen tekee sekin, että sensuuritoiminnan kulta-aikoina seksuaalisen toiminnan esittäminen esimerkiksi televisiossa oli paljon tarkemmin poisseulottua kuin väkivalta. Se antaisi ymmärtää, että niin nähtynä kuin tehtynäkin seksi loukkaa enemmän ihmistä kuin väkivalta, jonka suurehkon edustuksensa puolesta luulisi lisäksi olevan kiinnostavampaa ja tilastollisesti yleisempi ilmiö.

- Eikös yksi näkökulma aiheeseen ole ollut se, että meidän kulttuurimme seksuaalisen toiminnan kuvalliset esitykset alistavat ja alentavat naisia? Miksiköhän ei ole esitetty samanlaisia puheenvuoroja siitä, miten meidän pitäisi olla huolissaan siitä, miten väkivaltaelokuvat ja niissä esiintyminen alentavat ihmisarvoa?

Alkuun

(Väkivaltaviihteen yhteiskunnallinen funktio?)

- Ehkäpä aiheesta voisi virittää jonkinlaisen funktionalistisen tulkinnan. Sukupuolitouhuthan ovat sujuneet ihmisillä perinteisesti tavalla tai toisella ilman julkisen vallan interventioita. Niinpä edes televisiotoiminnan alkuajan virallisen Suomen politiikkaan ei kuulunut seksuaalisuuden selvä esilletuominen ilman sen liittämistä työtätekevistä ydinperheistä tai sellaisten perustamisesta. Vasta 1980-luvun lopulla silloin vallinneen työvoimapulan ja suuren verokertymän olosuhteissa alettiin keskustella valtion subventoimista seksilomista, joiden perusteluissa esitettiin tähtäävän kansalaisten työtehon parantamiseen ja uupumuksen ehkäisyyn. Tämä oli myös aikaa, jolloin televisioon alkoi ilmaantua niin sanotusti rohkeita elokuvia. Hmmm, saa nähdä minkälaiseksi valtiollisesti tuotetun tiedonvälityksen sisällöt kehittyvät, jos ikäluokat pienenevät entisestäänkin ja syntyisi krooninen työvoimapula. Sen sijaan television ja elokuvien mahdollisuus maanpuolustuskasvatuksen välineenä ja valmennuksena, tutustuttamalla esimerkiksi kasvuiässä olevat sodankäynnin ihmeelliseen maailmaan, oli käytössä jo paljon varhemmin.

- No, vähän tuolta kannalta tarkoitin sitä, että keskustelu väkivaltaviihteestä on ollut minusta vinoutunutta.

- Että juuri väkivaltaviihteen positiiviset yhteiskunnalliset funktiot olisivat olleet sen takana, että sitä on yhtäältä tarjottu ja toisaalta sensuroitu, mitä sitten on perusteltu lasten ja herkkien ihmisten suojelulla, vaikka pikemminkin sensuroinnissa olisi ollut kysymys yhteiskunnallisten väkivaltakoneistojen suojelusta ja ihmisten suostuttelusta niihin osallistumiseen.

- Aivan. Elokuvallinen väkivalta on esitetty mieluummin hiottuina, huoliteltuina ja siistittyinä suurtuotantoina, joissa käsikirjoitus etenee uljaiden urhojen - esimerkiksi oikeamielisten ja sankarillisten kehonrakentajien hahmossa - ja heidän romanttisen kaihonsa siivittämänä selvästi onnelliseen tai ylevästi traagiseen loppuun. Lapsille esikouluksi on käynyt vaikkapa sellaisten piirroshahmojen toilailut, joiden suussa voi räjäyttää pommin ilman että tapahtuu muuta ikävää kuin karvojen kärventyminen, joka sekin on parantunut jo seuraavassa kohtauksessa. Eikä sovi unohtaa sitä, että aseteollisuus on edelleen tärkeimpiä kansainvälisen liiketoiminnan haaroja, jonka asiakkaita ovat nimenomaan valtiot. Sikäli tarjonta aseellisten konfliktien tiimellykseen rakennetuista tarinoista tuskin katoaisi, vaikka valtiolliset mediat keskittyisivät pelkkien muumipeikkojen ja teletappien tarjoiluun kansalaisille.

- Kansalaisten poliittinen tuki kaikenlaisten kalliiden vekottimien hankkimiselle on jotenkin hankittava? Entäs ne, jotka sensuurin höllentyessä näkevät todella väkivaltaista materiaalia ja turtumisen tai henkilökohtaisen väkivaltaistumisen sijasta kieltäytyvät tukemasta väkivallan käytölle tai sen mahdollisuudelle rakentavia hankkeita?

- Niin kauan, kun sellaiset ihmiset ovat pieni ja poliittisesti merkityksetön marginaaliryhmä, homma on hoidossa. Demokraattisesti hallitussa yhteiskunnassahan siedetään eriäviäkin mielipiteitä. Sitä paitsi varustautuminen nykyaikaiseen sodankäyntiin ei tarvitse niinkään jokaista asekuntoista miestä, kuin paljon rahaa, valmiutta hankintoihin ja tehtävänsä osaavaa teknistä henkilökuntaa.

- Olisi päinvastoin varmaan haitallista, jos nykyajan sotilailla esiintyisi monimutkaisten apparaattiensa kanssa toimiessaan sellaisia psykofyysisiä reaktioita, jotka perinteisesti on yhdistetty aggressiivisuuteen. Sodan teknistyminen on kyllä heikentänyt sosiaalisesti organisoidun aggression metaforan hakemista yksilötason suutahtamisesta. Siihenhän se aggressiivisuus suomen kielessä pitkälti samaistetaan... siis hyökkäävyydeksi, päällekarkaukseksi, toisen tarkoitukselliseksi vahingoittamiseksi, jolloin vahinko voi olla fyysinen: kipu, naarmu, ruhje, mustelma, pysyvä vamma tai kuolema.

Alkuun

(Aggression lajeja ja määrittelyongelmia)

- Toisaalta eikös aggressio voi olla myös vahingolla uhkaamista tai muuten niin sanotusti psyykkinen: nolaus, häväistys, syrjäyttäminen? Tai toiselle merkityksellisen ympäristön tai tavaroiden turmelemista?

- Joskus mainitaan sekin, että vaikka vahingon tuottaminen jäisi pelkäksi uhkailuksi tai aie epäonnistuisi, tekee jo pelkkä aie teosta aggression. Jotta asiat menisivät mahdollisimman monimutkaiseksi, on aggression käsitteen alle lisäksi laskettu passiivisuus, joka johtaa toisen vahingoittumiseen, toisin sanoen auttamatta jättäminen.

- Kylläpä on laskettu paljon asioita yhden käsitteen varaan. Jos nuo määritelmät ottaisi kirjaimellisesti ja suhtautuisi asioihin asianajajan tarkkuudella, niin aggressiotahan alkaisi löytyä vähän joka tilanteesta. Erityisen mielenkiintoinen oli tuo avun kieltäminen. Murhajännäreissähän yksi tapa hoitaa toinen pois päiviltä on houkutella hänet ansaan, kunnes vaikkapa kylmyys tai ilman loppuminen tekee tehtävänsä. Jos sota olisi kollektiivista aggressiota, niin siltä kannalta rikkaiden maiden leikatessa budjettinsa kehitysapurahoja, ne käyttäytyisivät aggressiivisesti. Millä tieteellisellä menetelmällä tai asiantuntemuksella tutkija voi muuten tehdä erilaisissa tilanteissa tarkan eron aggressiivisen ja ei-aggressiivisen käyttäytymisen välille; erottaa esimerkiksi lempeäksi ystävyyden osoitetuksi tarkoitetun pottuilun solvauksesta?

- Yksi yritys täsmentää aggressio-käsitteen käyttöä on ollut erottaa toisistaan emotionaalinen ja instrumentaalinen aggressiivisuus. Emotionaaliseen aggressiivisuuteen on sanottu liittyvän vihaisuuden ja raivon elämyksiä, fysiologinen kiihtymystila ja ärtyisän näköiset ilmeet. Emotionaalisen aggressioon on väitetty voivan olla yksillä pahanoloinen tuntemus, josta vain pitää päästä äkkiä eroon aggressiivisen käyttäytymisen kautta. Toisilla siihen on taas kerrottu liittyvän mielihyvän tuntemuksia, jotka voivat olla seurausta toisen alistamisesta, vallasta tai voitosta.

- Jälkimmäinen tapaus taitaa tarkoittaa sadismia?

- Sellaisessa tapauksessa ihmisen kerrotaan impulsiivisen kiukunpurkauksen sijasta ylläpitää vihaansa ja lykkäävän kostoaan nauttien samalla voitonriemuisista mielikuvistaan. Pelkistettynä emotionaalinen aggressio olisi kysymyksessä se, kun tavoitteena on nimenomaan ja vain toisen vahingoittaminen, mihin siis saattaisi liittyä myös mielihyvää sitä lykättäessä.

- Johan nyt. Tuohan tarkoittaisi sitä, että olisi kysymys pohjimmiltaan samasta asiasta, kun pikkulapsi muksaisee sisartaan suutuspäissään tai kun sadistinen tappaja pitkittää murhaa kiduttamalla uhriaan. Kovin on laaja-alainen käsite tämäkin. Entäpä se instrumentaalinen aggressiivisuus?

- Sen on ajateltu kuvaavan tilanteita, joissa aggressio on pelkkä väline jonkin tilanteen saavuttamiseksi. Ryöstäjä, joka ampuu kylmäverisesti paikalle rientävän poliisin, ei välttämättä vihaa häntä henkilökohtaisesti, vaan yrittää yksinkertaisesti välttää kiinnijoutumista. Eihän ryöstäjä tiettävästi ota mukaansa asetta siltä varalta, että saattaisi kesken kaiken tulla vihaiseksi.

- Jos taas tehtäisiin sodankäynnin rinnastus aggressiivisuuteen, niin eikö valtioiden harrastaman aseiden kehittelyn, varastoinnin ja käytön voisi katsoa kuuluvan välineellisen aggressiivisuuden piiriin? Mutta kaiken kaikkiaan tuo jako ei paljon selventänyt sitä, miten ja millä teoreettisella instrumentilla se aggressiivisuus tai sen erilaiset lajit erotellaan. Päinvastoin. Kyllähän ryöstäjäkin kuulemma saattaa hermostua, menettää malttinsa tai seota. Syyttäjä kai yleensä vetoaa siihen, että kyseessä olisi ollut kylmäverinen murha, mikä kai vastaa tässä tapauksessa instrumentaalista aggressiota. Tällaisten tapahtumien yksityiskohtia ja tulkintoja saatetaan sitten veivata oikeudessa kuukausikaupalla erilaisten todisteiden, todistuksien ja asiantuntijalausuntojen höystämänä kuin parhaassakin tutkimuksessa. Sittenkin tuloksena on tietääkseni oikeuden päätös ja tulkinta tapahtuneesta.

- Niin, eihän oikeudenkäyntejä tarvittaisi, jos olisi olemassa jotkin selkeät tieteelliset ja kiistattomat menetelmät määritellä aggressio.

- Ihmeellistä olisi myös se, että valtioiden varustautumisella ja sotimisella ei olisi mitään tekemistä emotionaalisen aggressiivisuuden kanssa. Mihinkäs tarpeeseen se sotapropaganda olisi aikanaan muka kehitetty?

- Varmaankin muun muassa vihan lietsomiseen, vihollisen epäinhimillistämiseen, kansallisen itsetunnon pönkittämiseen ja aseiden kalistelun oikeuttamiseen. Suomessakin 1930-luvulla tehtiin kosolti kasvatustyötä kansakouluista alkaen niin sanotun ryssävihan nostattamiseksi ja kannatuksen saamiseksi niille hankkeille, joissa Suomen aluetta olisi laajennettu kosolti Neuvostoliiton puolelle. Neuvostoliiton puolella Suomi tietenkin esitettiin kapitalistisen lännen valtiona, jossa valtaa piti porvareiden paha porukka...

- ...josta siellä oli puolestaan päästy eroon lähettämällä epäilyttävät henkilöt ja niin sanotut kansan viholliset kuolemanleireille. Mitenköhän aggressiotutkija olisi sitten arvioinut esimerkiksi niiden neuvostoliittolaisten toimittajien toimintaa, jotka kirjoittivat kaunistellen näistä tapahtumista, vaikka huomasivat sen, miten kollega saattoi kadota viereiseltä tuolilta. Kaikki varmaan halusivat säilyttää päänsä, mutta osa ehkä ajatteli uraansa ja siitä koituvaa etua pistäen kirjoitteluunsa ylimääräistä puhtia, joka saattoi edesauttaa jonkun muunkin hengenmenoksi. Jälkimmäistähän saattaisi kai nyt sitten arvella instrumentaaliseksi aggressioksi, mutta olivatko sitten nekin toimittajat, joille kysymyksessä oli puhtaasti oman tai läheisten hengen varjeleminen myös aggressiivisia?

- Itsepuolustus lasketaan yleensä ei-aggressiiviseksi toiminnaksi, esimerkiksi puolustautumisreaktioksi tai hyökkäävästä aggressiosta laadullisesti eroavaksi puolustavaksi aggressioksi, vaikka siinä rupeaisikin adrenaliini virtaamaan ja muutkin hyökkäävän aggression fysiologiset tunnusmerkit olisivat läsnä.

- Sen sijaan viileä hädänalaisen auttamatta jättäminen saatetaan laskea aggressioksi?

- Kyllä, siinä merkityksessä välinpitämättömyys on kirjattu myös rikoslakiin. Klaus Weckroth onkin ehdottanut, että loppujen lopuksi aggressiopsykologiassa aggression erottaminen ei-aggressiosta tapahtuu loppujen lopuksi moraalisilla perusteluilla. Aggressiopsykologia olisi silloin lähinnä eräänlaista moraalista asiantuntijuutta.

- Että aggression käsitteen voisi siirtää psykologiasta moraalifilosofian piiriin?

- Hämmentävältähän se voisi tuntua, varsinkin jos vihainen koira purisi samalla jalkaan. Aggression käsite vaikuttaa ongelmattomalta, kun pysytään sopivassa kohteessa, esimerkiksi nahistelevissa rotissa tai raivokohtauksen saaneessa lapsessa. Kuitenkin varsinkin ihmistä tarkastellessa yksityiskohtaisuuteen ja tarkkuuteen pyrkivät määritelmät tuottavat helposti kummallisia tuloksia. Ajatellaanpa ravinnonhankintaa eläimillä ja ihmisillä. Hiiren kimppuun hyökkäävän kissan voitaisiin varmaan asettaa syytteeseen aggressiivisen käyttäytymisen harjoittamisesta. Samoin ihmisen harjoittama eläinten metsästäminen ravinnoksi mielletään verrannollisesti aggressiiviseksi touhuksi. Mutta ihminen voi syödä myös kasveja ja raatoja, joiden popsiminen ei taas oikein sovi aggressiivisuuden määritelmiin. Näyttää siis siltä, että ravinnonhankinta kuuluu aggression piiriin, jos sen kohde on passiivinen ja liikkumaton.

- Aggressiivista ravinnonhankintaa luonnehtisi siis jahtaaminen. Mutta entäpä jos saalistaa kilpikonnaa, joka kyllä pyrkii pakenemaan pataa, mutta hieman verkkaisempaan tahtiin. Tai äh, mistäs minä tiedän minkälaisen aggression vallassa kilpikonnan perässä löntystelevä metsästäjä on?

- Niin, ehkäpä aggressio pitäisi ravinnonhankinnan suhteen määritellä esimerkiksi kohteen nopeuden ja vaarallisuuden mukaan. Se olisi toisaalta omituisen suhteellinen tapa tarkastella asiaa, sillä aggression ideahan on perinteisesti sijoittaa se ominaisuudeksi ja sisäiseksi tilaksi tiettyyn otukseen.

- Taas siihen, mitä sanoit vaarallisuudesta aggressiivisen ravinnonhankinnan kriteerinä sanoisin, että ampuma-aseiden aikakaudella on Suomessa varmaan menehtynyt sienten metsästyksen seurauksena myrkytyksiin aika paljon enemmän väkeä kuin suurpetojen jahtaamisessa niiden aiheuttamiin vammoihin. Minusta saaliin kiinnisaannin vaikeus on parempi luonnehtimaan aggressiivista metsästämistä.

- Ai, miten niin? Toisin sanoen tervapääskyjen jahtaaminen voisi olla aggressiivisen ravinnonhankinnan huippu? Voih, mitä me tässä ajamme takaa? Asiasta ei taida löytyä päätä eikä häntää, ellei tässä kohtaa oteta luonnosta etsittyjen määritelmien sijasta palauteta tavanomaiseen kulttuuriseen tulkintaan aggressiosta ja metsästämisestä. Tiikerin metsästys keihäin on aika aggressiivista puuhaa. Mitäs siihen sanot?

- Otuksesta löytyy melko lailla isoja hampaita ja kynsiä. Se on nopea, vaarallinen ja varmaan aika ovela. Kyllä vaaditaan varmaan tyypiltä aikamoista sisua, jos sellaisen kisun kimppuun tohtii käydä keihäällä varustettuna. Hetkinen. Huomasitko muuten, että se nyrkkeilyottelu loppui jo?

- Ai pahus. Kumpi voitti?

Alkuun
Lähteet