TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Sosiaalipsykologian peruskurssi


Etusivu
Johdanto: Sosiaalipsykologian analyysitasot
Katsaus sosiaalipsykologian historiaanYksilöiden sosiaalipsykologiaa
Kognitiivista sosiaalipsykologiaa
Ryhmät
Vuorovaikutus ja mikrotason sosiaalinen järjestys
Yksilö ja yhteiskunta
Lopuksi: Sosiaalipsykologian ihmiskuva

Sisällysluettelo
 

 

Kognitiivista sosiaalipsykologiaa

Kognitiivinen psykologia tutkii ihmisen tiedollista toimintaa. Vastareaktiona behavioristiselle näkemykselle, jossa ihminen reagoi ulkoisiin ärsykkeisiin, haluttiin tutkia sitä, miten yksilöt aktiivisesti käyttävät itsestään ja ympäristöstään saamaansa tietoa toimintansa pohjana. Kognitiivinen toiminta sisältää sellaisia alueita kuin havaitseminen, tulkitseminen, oppiminen, muistaminen, päätteleminen, päätöksenteko, selittäminen ja arvioiminen.

Sosiaalipsykologinen mielenkiinto kohdistuu ensisijaisesti sosiaaliseen kognitioon - siihen miten ihmisen kognitiiviset prosessit vaikuttavat sosiaalisessa elämässä, ja toisaalta miten sosiaalinen elämä muokkaa kognitiivista toimintaa. Kognitiivisen psykologian peruskäsitteiden lisäksi tässä osassa kerrotaan toiminnan selittämisestä, asennetutkimuksesta ja kognitiivisista kehitysteorioista. Syventävissä teksteissä voit perehtyä näiden lisäksi moraalikehityksen tutkimukseen sekä emootioihin ja aggressioon.

Lukemista:

Helkama, K. & Myllyniemi, R. & Liebkind, K.: Johdatus sosiaalipsykologiaan



Kognitiivista sosiaalipsykologiaa

Tiedon rakenteet
Tiedon järjestyminen
Yksilön kognitiivinen kehitys: strukturalismi
Yksilön kognitiivinen kehitys: kulttuurihistoriallinen teoria
Attribuutioteorioita eli toiminnan selittäminen
Asennetutkimus
Syventävät tekstit

Tiedon rakenteet

Kognitiivisessa psykologiassa on kehitetty useitakin käsitteitä, jotka kuvaavat käyttämämme tiedon jäsentymistä. Osa termeistä on ollut käytössä jo ennen ns. psykologian kognitiivista käännettä ja ne saattavat olla tuttuja myös arkikielestä.

Skeema. Skeema tarkoittaa kaavaa tai rakennetta, ja sillä viitataan ajattelun tiedollisiin, jäsentyneisiin kokonaisuuksiin. Skeema koostuu tietyllä tavalla toisiinsa yhteen liittyvistä asioista; henkilöllä on vaikkapa skeema siitä, mitä tarkoittaa perhe, ketä siihen kuuluu jne. Skeemojen on huomattu ohjaavan havaitsemista ja niillä on vaikutusta myös tekemiimme tulkintoihin ja muistitoimintaan. Kun jokin skeema on ns. virittynyt - näemme vaikkapa miehen työntämässä lastenvaunuja puistossa - tulkitsemme heidän joukkoonsa liittyvän (suurin piirtein miehen ikäisen) naisen perheskeeman mukaisesti lapsen äidiksi. Oppimispsykologian puolella on taas tunnettua, että muistaminen on tehokkainta kun opiskelija jäsentää omaksumansa asiat kokonaisuuksina: miellekarttojen koostaminen on aktiivista skeemojen muotoilua.

Skripti. Skeemaa, joka koskee jotakin tapahtumasarjaa kutsutaan skriptiksi eli käsikirjoitukseksi. Se kertoo mitä vaiheita johonkin toimintaan kuuluu ja missä järjestyksessä. Skripti voi olla hyvinkin suurpiirteinen, kuten esimerkkiperheemme tekemä puistokävely. Joitakin rituaalinomaisia toimia varten taas voi olla hyvinkin yksityiskohtaisia käsikirjoituksia. Useissa perheissä esimerkiksi joulunvieton tai perhejuhlien skripti voi säilyä vuodesta toiseen samanlaisena.

Prototyyppi. Protyyppi eli mallikappale liittyy siihen, miten ymmärrämme eri käsitteiden kuvaamia luokkia. Useimmille tulee sanasta "koira" ensin mieleen jotain keskikokoista - harvemmin chihuahua tai bernhardilainen. Luokka tai kategoria ikään kuin kiteytyy sen tyypillisimpään edustajaan. Prototyyppi muistuttaakin vanhempaa stereotyypin käsitettä, jolla viitataan yleensä negatiivisessa mielessä yliyksinkertaistettuun kuvaan jostain kohteesta, tyypillisesti ihmisryhmästä.

Alkuun

Tiedon järjestyminen

Seuraavat käsitteet ja teoriat kuvaavat tietorakenteisiin liittyvää kognitiivista toimintaa, eli miten tietorakenteet syntyvät tai muuttuvat.

Kategorisointi. Yleinen operaatio skeemojen ja prototyyppien syntymisen taustalla on kategorisointi. Yhdistelemme asioita ryhmiksi, koska niitä on siten helpompi hallita ja kognitiivinen kuormitus vähenee. Kategorioita erottelevia tekijöitä kutsutaan kriittisiksi piirteiksi. Esimerkiksi tietynlainen pukeutuminen saa meidät sijoittamaan vastaantulijan vaikkapa poliisin, sotilaan tai pysäköinnin valvojan kategorioihin.

Partikularisointi. Kategorisoinnille vastakkainen operaatio on partikularisointi, erityistapausten ja poikkeusten erottaminen. Poliisi tai sotilas voi olla myös siviilipukuinen, myös chihuahua on koira. Vaikka pitäisimme jotain ihmisryhmää z vastenmielisenä, voimme tehdä poikkeuksen oman naapurimme kohdalla - hän on erilainen z.

Kognitiivinen dissonanssi. Kognitiivisessa psykologiassa ajatellaan, että ihmiset pyrkivät muodostamaan kognitioista (ajatuksista, mielipiteistä, tiedoista, uskomuksista jne.) loogisia ja ristiriidattomia kokonaisuuksia. Leon Festinger kuvasi kognitiivisen dissonanssin teoriassaan miten pyrimme palauttamaan sopusoinnun ristiriitaisten elementtien välille. Tämä onnistuu joko muuttamalla vähintään yhtä kognitioista tai niiden suhteita ja painoarvoa. Tunnettu esimerkki on tupakanpoltto: tupakoijan tieto tupakoinnistaan on ristiriidassa sen tiedon kanssa, että tupakointi on terveydelle haitallista. Kognitiivinen dissonanssi ratkeaa joko lopettamalla tupakointi tai asettamalla tupakoinnin hyvät puolet arvokkaammiksi kuin terveys. Kolmas vaihtoehto on kieltää ristiriita joko niin, ettei "oikeasti" polta (vain joskus, vain vähän jne.) tai olemalla uskomatta tupakan haitallisuuteen.

Balanssi. Fritz Heiderin balanssiteoria kuvaa periaatteessa samaa ilmiötä kuin dissonanssiteoria. Se systematisoi sellaista arkijärkeilyn ja psykologisoinnin tapaa, jossa oletetaan, että positiivisiksi määritellyt asiat kuuluvat yhteen ja negatiivisesti määritellyt vastaavasti yhteen. Sitä on käytetty erityisesti sosiaalisten suhteiden selittämiseen. Niinpä ystäväni ja minä pidämme samoista asioista, vihamieheni taas arvostavat asioita, joita minä halveksin. Jos osoittautuisi jotain muuta, imbalanssi ratkaistaan joko muuttamalla mielipidettä kolmannesta asiasta, tai muuttamalla ihmissuhdetta. Näin ihmiset hakeutuvat yleensä samanmielisten joukkoon, jossa saavat vahvistusta käsityksilleen.

Saattaa tuntua hullulta että sellaisia asioita kuin perhekäsitystä selitetään psykologisilla rakenteilla. Kysehän on mitä ilmeisimmin kulttuurisista perinteistä ja sosiaalisista säännöistä. Kognitiivinen psykologia on kuitenkin kiinnostunut nimenomaan siitä, kuinka nämä asiat ilmenevät yksilön ajattelussa. Skeeman vaikusta havaintoihin voidaan tutkia, vaikkei kiellettäisi skeemojen sisältöjen olevan merkittävässä määrin peräisin sosiaalisesta kanssakäymisestä muiden kanssa.

Alkuun

Yksilön kognitiivinen kehitys: strukturalismi

Edellä esitellyt peruskäsitteet kuvaavat ihmisen kognitiivista toimintaa yleisellä tasolla. Sosiaalipsykologiassa ja psykologiassa on keskusteltu paljon siitä, miten nämä tiedonkäsittelyn taidot muodostuvat. Osaammeko ne luonnostamme vai opitaanko ne jollain tavalla? Mikä merkitys muilla ihmisillä on niiden syntyyn? Tässä esiteltävät strukturalismi ja kulttuurihistoriallinen psykologia antavat kognitiiviseen kehitykseen toisistaan poikkeavat näkökulmat.

Strukturalistinen käsitys kehityksestä

Strukturalismi keskittyy nimensä mukaisesti tutkimaan ajattelun rakenteita, ei niinkään sisältöjä. Sen tunnetuimpia edustajia ovat lasten kognitiivista kehitystä tutkinut sveitsiläinen Jean Piaget ja moraaliajattelun kehityksen teoreetikko Lawrence Kohlberg. Strukturalistisen ajattelun mukaan kognitiivinen kehitys etenee toisiaan seuraavina vaiheina, jotka ovat pohjimmiltaan biologisen kypsymisen tulosta. Esimerkiksi kielen oppimisella on herkkyyskautensa parin vuoden iässä, jota ennen kielen oppiminen on mahdotonta ja jonka mentyä ohi se on erittäin vaikeaa. Vaiheilla on seuraavat kriteerit:

  • Ne ovat laadullisesti, ei vain määrällisesti erilaista kognitiivista toimintaa.
  • Niiden järjestys on aina sama, vaikka niiden kesto voi vaihdella.
  • Ne ovat nimenomaan rakenteita, eli ilmenevät sisällöstä riippumatta.
  • Uusi vaihe muuntaa edellisiä, ne eivät siis vain kerrostu päällekkäin.

Sosiaalisen ympäristö voi hidastaa tai edistää eri vaiheiden omaksumista tai peräti estää sitä. Esimerkiksi Piaget´n tutkimuksissa sosiaalisiin suhteisiin liitetyt ongelmat nopeuttivat lasten siirtymistä vaiheesta toiseen verrattuna abstrakteihin ongelmiin. Mehun jakaminen lastenkutsuilla oikeudenmukaisesti innosti laadullisesti uusiin ratkaisuihin paremmin kuin pelkkä veden jakaminen laseihin laboratoriossa.

Kognitiivisen kehityksen vaiheet

Piaget´n teoria yleisistä kognitiivisen kehityksen vaiheista sisältää liki kymmenen eri vaihetta, mutta ne kuuluvat karkeasti ottaen neljään suurempaan vaiheeseen: sensomotoriseen, esioperationaaliseen, konkreettisten operaatioiden ja formaalisten operaatioiden vaiheisiin.

Sensomotorinen ajattelu edeltää kielellisyyttä. Emme voi kertoa kokemuksistamme vauvoina, silti meillä epäilemättä oli tuntemuksia ja elämyksiä ja ymmärsimme ja muistimme asioita.

Esioperationaalinen vaihe viittaa pikkulasten ajatteluun, joka koostuu vielä vajavaisesti osatusta kielestä mutta joka on jo jäsentynyttä yksinkertaisten periaatteiden mukaan, esimerkiksi painan sormen muovailuvahaan - siihen syntyy kuoppa.

Kun lapsi kouluikää lähestyessään alkaa ymmärtää sellaisia periaatteita kuin että esine ei häviä vaikka sitä ei näy, tai että muovailuvahan määrä pysyy samana vaikka siitä tehtäisiin pallo, pitko tai lätty, on hän siirtynyt konkreettisten operaatioiden vaiheeseen. Lapsi siis osaa verrata ja suhteuttaa asioita toisiinsa, kun ne liittyvät johonkin hänelle tuttuun konkreettiseen asiaan tai muistikuvaan siitä.

Formaalisiin operaatioihin siirtyminen tarkoittaa irtautumista tästä konkreettisuudesta ja operoimista abstrakteilla muuttujilla, vaikkapa tiheyden käsitteellä painavuuden ja keveyden sijaan. Tällainen ajattelu kypsyy noin 12:sta ikävuodesta alkaen.

Roolinotto ja moraali

Ihmissuhteiden tasolla tämä tarkoittaa, että lapsi katsoo asioita aluksi vain omasta välittömästä tilanteestaan käsin. Myöhemmin hän oppii ns. roolinoton, eli asettumaan muiden asemaan ja ymmärtää että muillakin on vastaavasti omat perspektiivinsä. Korkeimmalla tasolla osaamme hahmottaa eri henkilöiden näkökulmia sosiaalisina systeemeinä. Ne voivat jäsentyä niinkin monimutkaisella tavalla, kuin että "tiedän että tiedät meidän tietävän, ja että me tiedämme sen, mutta olemme kaikki kuin emme tietäisi toistemme tietävän, jotta se ei selviäisi noille muille".

Roolinoton vaiheita Selmanin mukaan:

Taso Roolinoton kyky Ikä (n.)
0-taso oma näkökulma on universaali 3-6v.
1. subjektiivinen roolinotto toisilla on omat perspektiivinsä 5-9v.
2. vastavuoroinen tai itsereflektiivinen taso muut tunnistavat minun perspektiivini,
kaksi ihmistä voivat ymmärtää toistensa perspektiivit
7-12v.
3. molemminpuolinen rooliotto voi nähdä oman suhteensa toiseen ulkopuolisen silmin 10-15v.
4. sosiaalisen järjestelmän taso toisiinsa lomittuvat sosiaaliset suhteet,
jaetut sosiaaliset konventiot
12v. -

Lähde: Helkama ym. Johdatus sosiaalipsykologiaan. Edita 2001. S. 97-99.

Roolinoton vaiheet ovat osittain rinnasteiset Lawrence Kohlbergin teorialle moraalikehityksen vaiheista, josta voit lukea lisää syventävästä tekstistä. Siinäkin lapsen ajatellaan ensin pitävän asioita hyvänä ja pahana sen mukaan, aiheutuuko hänelle niistä harmia vai iloa, sittemmin hän ymmärtää myös muiden toimivan samoin. Tästä esikonventionaalisesta vaiheesta hän siirtyy konventionaaliseen moraaliin, joka perustuu yhteisiin sääntöihin ja sopimuksiin. Kohlbergin mukaan vain harvat saavuttavat kolmannen, postkonventionaalisen tason, jossa moraali ohjautuu yleisistä periaatteista.

Alkuun

Yksilön kognitiivinen kehitys: kulttuurihistoriallinen teoria

Strukturalistista kehitysteoriaa on arvosteltu sen yksilökeskeisyydestä ja historiattomuudesta. Lapsi näyttäytyy siinä itseriittoisena ja erillisenä olentona, johon sosiaalinen ympäristö vaikuttaa vain välillisesti. Alunperin itsekeskeisen lapsen täytyy oppia - ensin rangaistuksin, sitten sopimuksin - elämään muiden kanssa.

Neuvostoliittolainen Lev Semjonovits Vygotski ja muut kulttuurihistoriallisen koulukunnan psykologit kehittivät teoriaa, joka liittäisi kognitiivisen kehityksen nimenomaan sen sosiaaliseen ja kulttuuriseen ympäristöön. Teoria on strukturalismia vanhempi mutta jäi joksikin aikaa länsimailta unohduksiin rautaesiripun taakse. Vygotskin ajattelulla on ollut vaikutusta mm. symboliseen interaktionismiin.

Kehitystä ulkoa sisään

Vygotskin mukaan ei tarvitse odottaa, että lapsi alkaa itse suorittaa uusia operaatioita. Jo ennen tätä hän voi tehdä saman aikuisen avustamana. Vygotskin kuuluisan sanonnan mukaan lapsi oppii kaiken kahteen kertaan: ensin yhteistyössä muiden kanssa, sitten itsekseen. Aluetta, jolla lapsi osaa toimia autettuna, mutta ei vielä yksin, nimitetään lähikehityksen vyöhykkeeksi. Aikuiset voivat tällä alueella ikään kuin rakentaa tukipuita, joiden varassa lapsi toimii.

Vygotskin ulkoa sisään -ajatusta havainnollistaa kielen oppiminen. Hänen mukaansa jo pikkuvauvan ensimmäiset ääntelyt ovat sosiaalisia signaaleja ja tarkoitettu nimenomaan muille. Kielen ensimmäinen funktio on siis kommunikaatio, vasta myöhemmin lapsi oppii käyttämään sitä oman ajattelunsa säätelyyn. Leikin lomassa itsekseen puhuva lapsi harjoittelee siis ajattelua, ei puhetta - alunperin kommunikaatiovälineenä toiminut kieli sisäistyy tämän välivaiheen kautta sisäiseksi puheeksi eli kielelliseksi ajatteluksi.

Sosiaalisuuden merkitys on siis kulttuurihistoriallisessa teoriassa tyystin toinen kuin strukturalismissa. Sosiaalisuus on siinä kognitiivisen toiminnan ensisijainen lähde ja tapahtumispaikka, josta yksilöpsyyke syntyy. Strukturalismissa lähtökohtana on yksilö, ja sosiaalinen on näiden yksilöiden kommunikaatiota toistensa kanssa.

Kulttuuri ja historiallisuus

Kulttuurihistoriallinen teoria on saanut nimensä siitä, että sen mukaan kognitiivinen toiminta muotoutuu sen mukaan, millainen ympäröivä kulttuuri on ja millaisia vaatimuksia elinympäristö asettaa. Erilaisissa elämän olosuhteissa kognitiivinen toiminta on kehittynyt vastaaman elämän käytännöllisiin tarpeisiin. Vygotskin oppilas A.R. Lurija tutki tätä ilmiötä Neuvostoliiton eri kansojen parissa.

Väite ei nykyään ehkä tunnu kovin mullistavalta, kun itse kukin on huomannut, miten eri tavalla maailma esimerkiksi eri kielillä jäsentyy. Kulttuurihistoriallinen koulukunta on kuitenkin ollut psykologian marginaalia. Modernin psykologian unelmana oli (on?) universaali teoria, joka pätisi kaikkialla ja kaikkiin sisältöihin, koska se perustuisi ihmisen biologiseen rakenteeseen.

Kognitiivisista kehitysteorioista kiistelläänkin yhä. Tämän hetkisen tiedon valossa ajattelu tosiaan etenee kaikissa kulttuureissa konkreettisesta abstraktiin ja yksinkertaisesta vastavuoroisuudesta sosiaalisiin systeemeihin. Myös biologinen kypsyminen asettaa rajoja kognitiiviselle kehitykselle, joskaan ei niin ankarasti kuin klassisissa strukturalistisissa teorioissa esitettiin. Sen sijaan vaiheiden poissulkevuus on osoittautunut vääräksi oletukseksi: myös myöhempien tasojen oppimisen jälkeen käytämme vaihtelevasti eri tasoisia operaatioita ja selitystapoja. Sosiaalisen ja yksilöpsyyken marssijärjestykseen lapsen kehityksessä ei ole selvää vastausta - paitsi että ne lienevät perustavalla tavalla toisiinsa kietoutuneet.

Alkuun

Attribuutioteorioita eli toiminnan selittäminen

Attribuution käsitteellä viitataan siihen, miten selitämme tapahtumia ja millaisia syy-seuraussuhteita niihin liittyen tulkitsemme. Sosiaalisen kognition kannalta mielenkiintoista on erityisesti, miten selitämme toisten ihmisten tekoja. Attribuutiosta on kehitetty lukuisia teorioita, joista tässä esitellään muutamia perusulottuvuuksia.

Ulkoinen ja sisäinen attribuutio

Ihmisten tulkitessa toistensa tekoja ollaan oltu kiinnostuneita mm. siitä, ajatellaanko teon tai toiminnan taustalla olevan kyseisen henkilön sisäinen motivaatio, tarkoitus tai tunnetila, vai ajatellaanko sen johtuneen jostain ulkoisesta tekijästä, kuten sattumasta tai tilanteesta. Näiden tutkimusten perusteella on muotoiltu ns. attribuution peruserhe (fundamental attribution error): olemme taipuvaisia tulkitsemaan tekoja ennemmin sisäisillä kuin ulkoisilla syillä. Arkielämän esimerkkinä voisi toimia koulumenestys, jota sitkeästi pidetään lähinnä osoituksena synnynnäisestä lahjakkuustasosta - siitä huolimatta että koulutussosiologiassa on jo kauan sitten osoitettu perhetaustan ja sosiaalisten tekijöiden vahva vaikutus menestyksen jakautumiseen. Myöhemmin ilmeni, että tämä "peruserhe" ei ole universaali, vaan liittyy ennen kaikkea individualistisiin kulttuureihin, kuten länsimaihin. Suurin osa tutkimuksista olikin tehty yhdysvaltalaisilla koehenkilöillä.

Erheen esiintymiseen vaikuttavat myös tilannetekijät, kuten paljonko tietoa on käytettävissä. Jos sitä on hyvin niukasti, sisäinen attribuutio tehdään todennäköisemmin. Jos taas tunnemme henkilön ja esimerkkitilanteen hyvin, osaamme ottaa huomion useampia tekijöitä tapahtuman taustalla. Punnitsemme esimerkiksi miten ihmiset yleensä toimivat tällaisessa tilanteessa, mitä seurauksia eri teoilla olisi ja miten kyseinen henkilö yleensä käyttäytyy. Myös tarkasteluperspektiivi vaikuttaa asiaan: varpaille tallaajan on helppo huomata asia satunnaiseksi horjahdukseksi, varpaitaan pitelevälle voi hyvinkin tulla mieleen tekijän ilkeä ja piittaamaton luonne.

Minä, me ja muut

Tuttavien toimintaa selitetään myös toisin kuin vieraiden. Tämän taustalla on nähty inhimillinen tarve säilyttää positiivinen sosiaalinen identiteetti. Haluamme ajatella, että oma ryhmämme, eli sisäryhmämme on positiivinen ja arvioimme sen jäsenten tekoja "parhain päin". Ulkoryhmien kohdalla menettelemme päinvastoin.

Itseen kohdistuvissa attribuutioissa ilmenee sama pyrkimys: oma onnistuminen nähdään sisäisistä syistä johtuvana, epäonnistuminen ulkoisista. Esimerkiksi sain tentistä hyvän numeron, koska minulla on lahjoja alalle, huonon numeron sain, koska en ehtinyt lukea. Tämä ei ehkä aina ole ihan realistista, mutta minän kannalta hyödyllistä, ehkä välttämätöntäkin. Masentuneilla ei tätä itsensä suosimisen taipumusta ole nimittäin havaittu samassa määrin.

Itseen kohdistuvista attribuutiosta on tutkittu myös ns. kontrolliodotuksia. Jälleen nimenomaan individualististen kulttuurien jäsenille on tyypillistä ajatella asioiden olevan riippuvaisia omasta toiminnasta. Kollektiivisemmissa kulttuureissa yksilöllä ei ajatella olevan näin suurta valtaa siihen mitä hänelle tapahtuu. Onnen ja epäonnen voidaan ajatella olevan myös kohtaloa, sattumaa tai jonkun ulkoisen voiman tahto.

Vaihtoehtoisia näkemyksiä

Attribuutioiden kulttuurisidonnaisuus on saanut jotkut tutkijat epäilemään onko yleensäkään syytä puhua niiden kohdalla kognitiivisista rakenteista. Niiden sijaan voidaankin tutkia kulttuurisia perustelutapoja ja mihin merkityskokonaisuuksiin ne liittyvät.

Esimerkiksi suomalaisessa kulttuurissa oman menestyksen ulkoinen attribuoiminen on tiettyyn rajaan asti sosiaalisesti suotavaa - omakehu "haisee" ainakin julkisesti. Tämä on vastoin oletusta attribuutioiden käyttämisestä minän suojelemiseen yksiniitisesti juuri onnistumisen sisäisellä selittämisellä. Sosiaaliset teot voivat olla paljon monimutkaisempia. Omakehu-esimerkissä positiivista minäkuvaa saatetaan rakentaa vaatimattomuuden osoittamisella. Tutkijoille kerrotut attribuutiot ovat siis sosiaalisia selontekoja, eivät suoraa ilmausta yksilön kognitiivisista rakenteista.

Myös itse koejärjestelystä on suljettu useimmiten pois kommunikaatio. Koehenkilöt ovat arvioineet ulkopuolisina itselleen merkityksettömien ihmisten tekoja. Arkielämässä varpaille tallaaja voi kuitenkin pyytää anteeksi ja kertoa kompastuneensa. Vuorovaikutuksen ja keskustelun tutkijat ovatkin analysoineet sitä, miten osallistujat keskustelun kautta luovat jaetun ymmärryksen siitä, mikä selitys tai tulkinta on pätevä. Tällöin attribuutio ei enää synnykään yksilön mielessä, vaan on sosiaalisen merkityksenannon piiriin kuuluva ilmiö.

Alkuun

Asennetutkimus

Asenne on yksi arkikieleen siirtyneistä psykologisista käsitteistä. Sen voisi määritellä vaikkapa näin:

"Johonkin sosiaalisesti merkitykselliseen kohteeseen liittyvä myönteinen tai kielteinen suhtautumistapa" (Helkama ym.2001, 381)

"Psykologinen tendenssi, joka ilmenee tietyn kohteen arvioimisena suosiollisesti tai epäsuosiollisesti" (Hewstone ym 1996, 607, suom. kirjoittaja)

Asenne sisältää siis sekä tunnepohjaisen suhtautumisen johonkin asiaan, että ainakin jonkin verran tietoa siitä. (Tosin koehenkilöt ovat ilmaisseet asenteita myös tutkijoiden keksimiä käsitteitä kohtaan.) Asenteen voi siis ajatella olevan yhdenlainen, selvästi arvolatautunut, skeema. Enemmän kiistelyä aiheuttaa sen sijaan asenteen mahdollinen toiminnallinen puoli. Sosiaalisen elämän kannaltahan olisi olennaista tietää, toimiiko ihminen asenteidensa mukaisella tavalla.

Asenteiden tutkiminen

Asenteet ovat varmasti yksi tutkituimpia psykologian "löytämistä" ilmiöistä. Paitsi psykologit myös monet julkiset tahot kuten lehdet, järjestöt, valtiot ja Euroopan Unioni tutkivat asenteita. Kansalaisten asenteiden tilasta on tullut käypä uutisaihe. Kohteena ovat useimmiten sellaiset sosiaalisesti ja poliittisesti merkitykselliset asiat kuin suhtautuminen luonnonsuojeluun, ydinvoimaan, muunmaalaisiin tai rikoksista säädettäviin rangaistuksiin. Tällainen kyselytutkimus ei välttämättä tee kovinkaan tarkkaa eroa mielipiteen ja asenteen välillä. Asennetutkimus on ongelmistaan huolimatta saanut lähes itsestään selvän aseman yhteiskunnassa, paljolti juuri poliittisen käyttökelpoisuutensa vuoksi.

Kyselylomaketutkimus (survey) sai vauhtia maailmansodista, joiden myötä toteutettiin laajoja tutkimushankkeita yhdysvaltalaisista sotilaista. Sitä on sovellettu paljon asenteiden tutkimiseen. Sosiaalitutkimuksen tunnetuin asteikko lienee ns. Likertin skaala, jossa vastaaja arvioi viisiportaisella asteikolla vaikkapa saman- tai erimielisyyttään väitteiden kanssa, esimerkiksi:

1= Täysin samaa mieltä
2= Melko samaa mieltä
3= En samaa enkä eri mieltä
4= Melko eri mieltä
5= Täysin eri mieltä
Sosiaalipsykologiasta pitäisi tehdä pakollinen kouluaine 1 2 3 4 5
Sosiaalipsykologia pitäisi kokonaan kieltää 1 2 3 4 5

Eri väittämistä saatuja tuloksia yhdistämällä saadaan selville yleisempi suhtautuminen johonkin kokonaisuuteen. Väitteissä voidaan kysyä myös henkilön omaa arvioita toiminnastaan tai valmiudestaan toimia jonkin tietyn asenteen edellyttämällä tavalla.

Asenteita voidaan tutkia tietenkin myös haastattelemalla ihmisiä vapaamuotoisemmin tai havainnoimalla heidän toimintaansa koetilanteissa tai arjessa. Havainnoimalla on pyritty myös selvittämään asenteen ja käyttäytymisen suhdetta.

Asenteet ja käyttäytyminen

Eräs tunnetuimmista asennetutkimuksista onkin tällainen "kenttäkoe". LaPiere matkusti 1930-luvulla USA:ssa kiinalaisen pariskunnan kanssa yöpyen sadoissa hotelleissa. Jälkikäteen hän lähetti näille tiedustelun, majoittaisivatko he kiinalaisia vieraita - ylivoimaisesti suurin osa vastasi kieltävästi. Vaikka tutkimuksessa oli monia heikkouksia (vastaaja ja seurueen hotelliin päästäneet henkilöt eivät olleet samoja, tulijan sosiaaliluokan vaikutusta ei huomioitu jne.) on asenteen ja toiminnan yhteys myöhemminkin osoittautunut kovin kiistanalaiseksi.

Tietyn toiminnan esiintymiseen vaaditaan paitsi halu, myös kyky ja aikomus tehdä se. Lisäksi on huomioitava normit, eli kulttuuriset toimintasäännöt. Negatiiviseen asenteeseen liittyykin yhtä hyvin esimerkiksi välttävä käyttäytyminen, kuin suora aggressio, joka on voimakkaasti sosiaalisesti sanktioitua (palkinnoin ja rangaistuksin ohjattua). Myös asenteiden sanallinen ilmaisu on sosiaalista toimintaa, ja siihenkin liittyy normeja.

Henkilön täytyisi myös tietää mitä asenteen mukainen käyttäytyminen olisi ja kyettävä se suorittamaan. Vaikka useimmat suhtautuvat myönteisesti luonnonsuojeluun, onnistuu kierrättäminen vasta kun tietää miten se tapahtuu ja saatavilla on sen mahdollistavat järjestelyt. Tutkijan ja vastaajan käsitykset asenteenmukaisesta toiminnasta voivat myös olla erilaisia. Ei ole niinkään helppoa sanoa, ovatko autoilevan vegaanin luonnonsuojeluasenteet myönteisemmät kuin pyöräilevän lihansyöjän.

Asenneteorian kritiikkiä

Asennetutkimusten hyödyllisyyttä voidaan siis epäillä, sillä ne eivät välttämättä kerro muusta kuin siitä, miten ihmiset vastaavat asennekyselyihin. Tämä ongelma koskee yleisesti kysely- ja lomaketutkimusten metodiikkaa. Asenneteorioita on kritisoitu kuitenkin myös niiden lähtökohdista käsin. Kritiikki muistuttaa muutakin kognitiivista sosiaalipsykologiaa kohtaan esitettyä arvostelua: ovatko sen tutkimuskohteet itse asiassa kognitiivisia vai sosiaalisen tason ilmiöitä? Miten tutkija perustelee näkevänsä tutkittavansa "pään sisään"?

Kun ihmisille annetaan tilaisuus kertoa mielipiteistään laajemmin kuin valmiista asteikosta valitsemalla, on huomattu saman henkilön käyttävän perusteluissaan hyvin erilaisia elementtejä, usein sekä myönteiseksi että kielteiseksi luokiteltavia. Saman henkilön antamat kuvaukset eivät myöskään ole välttämättä ajallisesti niin pysyviä, kuin asenneteoria antaisi olettaa. On vaikea kuvitella miten kognitiivinen rakenne voisi muuttua keskustelukumppanin ja tilanteen mukaan. Ja miten taas erotetaan, mikä versio on se "oikea"? Pelkästään henkilön useimmin esittämän kannan huomioiminen tekee melkoista väkivaltaa vastauksen moninaisuudelle.

Kielellisten lähestymistapojen tultua sosiaalipsykologiaan onkin alettu esittää, että asenne itse asiassa muodostuu vasta kun se tuotetaan puheeksi. Ne, mitä kutsumme asenteiksi, ovat argumentatiivisia kokonaisuuksia - tilannekohtaisesti sovellettuja kulttuurisia merkityksiä. Kuten attribuutioista, myös asenteista kertova puhe on ennen kaikkea sosiaalista, merkitysvälitteistä toimintaa ja sitä voi myös tutkia sellaisena.

Syventävät tekstit:

Lawrence Kohlberg ja moraalikehityksen vaiheet
L.S. Vygotski ja kulttuurihistoriallinen koulukunta
Dialogi: Skriptistä allikkoon
Dialogi: Humanismia ja biologiaa, Aggressio
Dialogi: Humanismia ja biologiaa, Kun on tunteet - ja geenit

Sivun alkuun
Etusivulle

Lähteet:

Helkama, K. & Myllyniemi, R. & Liebkind, K. (2001) Johdatus sosiaalipsykologiaan. Helsinki: Edita

Hewstone, M. & Stroebe, W. & Stephenson G.M. (toim.) (1988/1996) Introduction to Social Psychology. A European Perspective. 2nd Edition. Oxford:Blackwell

Howitt, D.(toim.)(1989/1993) Social Psychology. Conflicts and Continuities. Milton Keynes: Open University Press

Hänninen, V. & Partanen, J. & Ylijoki, O. (toim.) (2001) Sosiaalipsykologian suunnannäyttäjiä. Jyväskylä:Vastapaino

Jokinen, A.& Juhila, K. & Suoninen, E.(1993)Diskurssianalyysin aakkoset. Tampere: Vastapaino

Potter, J. & Wetherell, M. (1987) Discourse and Social Psychology. Beyond Attitudes and Behavior. London:Sage