TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Sosiaalipsykologian peruskurssi


Katsaus sosiaalipsykologian historiaan: syventävät tekstit
EtusivuSisällysluettelo

 

 

Klassisia tutkimuksia ja laboratoriokokeiden problematiikkaa

Johdanto
Sherif ja normien muotoutuminen
Asch ja mukautuminen ryhmän normeihin
Vaarallinen sosiaalisuus?
Laboratoriokoe rituaalina
Milgram ja totteleminen
Muunnelmia ja tulkintoja Milgramin kokeesta
Milgramin koe yhteiskuntansa kuvaajana

Johdanto

Sosiaalipsykologiassa yleinen tapa lähestyä vuorovaikutuksen ilmiöitä on ollut erilaisten kokeiden tekeminen. Tässä tekstissä esitellään joitakin klassisia kokeellisia tutkimuksia ja tuodaan esille niihin liittyviä ongelmia ja vaihtoehtoisia tulkintoja.

Koetilanteissa on haluttu mitata kurinalaisesti jotain tiettyä asiaa sulkien mahdolliset "häiriötekijät" tai "epäolennaisuudet" systemaattisesti kokeellisen tarkastelutilanteen ulkopuolelle, jotta oltaisiin saatu mahdollisimman "puhtaita faktoja" tutkittavasta ilmiöstä ja siinä esiintyvistä säännönmukaisuuksista. Mitattavia asioita ovat olleen esimerkiksi, miten toisten ihmisten läsnäolo vaikuttaa käyttäytymiseen, miten toisten ihmisten arviot muuttavat käsityksiä ja mihin mittaan asti ihmiset ovat valmiita tottelemaan auktoriteetteja. Kokeista saadut tulokset ovat toisinaan kiinnostavan tuntuisia: ihmiset esimerkiksi näyttävät jäljittelevän suuressa määrin toistensa arviointeja ja ryhtyvän auktoriteettien yllyttäminä arveluttaviin tekoihin. On kuitenkin epäselvää, missä määrin kokeissa saadut tulokset kuvaavat elävän elämän tilanteita, kun tilannetta häiritseviksi ajatellut asiat ja ulosrajatut asiat ovat juuri saattavat olla äärimmäisen olennaisia.

Ongelma on siinä, että mikäli sellaiset elävään elämään kuuluvat asiat, kuin vaihtoehtoisten ymmärrettäväksi tekemisen tapojen rinnakkaisuus, neuvoteltavuus ja tilanteiden erityisyydet suljetaan tarkastelun ulkopuolelle, voidaan tuottaa tilanne, jossa korostetaan yhtä sosiaalisuuden mahdollisuutta ikään kuin se olisi jotenkin tyypillinen tilanne kanssakäymisessä. Kuitenkin esittämällä tällainen kertomus luonnontieteelliseen kokeeseen rinnastuvana yleistettävänä tai yleispätevänä tilanteena, voidaan tuottaa erilaisia vaikutelmia, joissa kertomuksessa korostuu vaikkapa mahdollisuus huijaukseen tai harhautumiseen muiden vaikutuksesta.

Alkuun

Sherif ja normien muotoutuminen

Muzafer Sherif teki 1930-luvulla koesarjan, joka vakiintui yhdeksi klassiseksi kertomukseksi sosiaalipsykologiseen kirjallisuuteen. Hän käytti hyväkseen sitä illuusiota, että katsottaessa pilkkopimeässä liikkumatonta valopistettä se hetken kuluttua näyttää lähtevän liikkeelle. Sherif antoi koehenkilönsä uskoa, että pimeässä koehuoneessa syttyvä ja sammuva valopiste todella liikkui, sekä pyysi häntä yksitellen arvioimaan pisteen kulkeman matkan senttimetreissä. Tehtävä toistettiin useita kertoja, kunnes koehenkilön arvioinnit vakiintuivat joillekin vaiheille. Kokeen toisessa osassa Sherif otti samoja koehenkilöitä kaksi tai kolme kerrallaan. Tällöin heidän arviointinsa alkoivat yleensä lähestyä toisiaan. Koehenkilöille kehittyi yhteinen arviointinormi, joka ei ollut pelkkä keskiarvo ja jonka koehenkilö yleensä säilytti, vaikka olisi ollut jälleen arvioimassa valopisteen "liikehdintää" yksin. Tätä on pidetty eräänlaisena todistuksena ja demonstraationa normin olemassaolosta ja muodostumisesta. Normin olemassaolon tämä(kin) koe kiistää siinä suhteessa, että ainakin sitä yleisesti julkilausuttua "normia", jonka mukaan toisia ei saisi huijata tai harhauttaa, on mahdollista uhmata.

Parikymmentä vuotta myöhemmin R.C. Jacobs ja D.T. Campbell tekivät muunnelman Sherifin kokeesta, jossa he pyrkivät mukailemaan normien tai kulttuurin yli sukupolvien ulottuvaa kehitystä ja vaikutusta. Tällä kertaa koeryhmässä oli kolme jäsentä, jotka toistensa kuullen arvioivat valopisteen "liikkumaa" matkaa. Yleensä koehenkilöiden arvioinnit liikkuivat näissä kokeissa noin 10 sentin paikkeilla. Varsinaisen kokeen ensimmäisessä vaiheessa kaksi noista koehenkilöistä oli kuitenkin kokeenjohtajan salaisia apulaisia. He antoivat huomattavasti suurempia, 40 sentin vaiheilla liikkuvia arvioita. Tämän myötä myös aidon koehenkilön arviot vaihtelivat samoilla lukemilla. Tehtävä toistettiin 30 kertaa, minkä jälkeen toinen kokeenjohtajan apulaisista siirtyi pois ja antoi paikkansa aidolle koehenkilölle. Valopisteen liikettä arvioitiin jälleen 30 kertaa, minkä jälkeen toinenkin salainen avustaja vaihdettiin aitoon koehenkilöön. Menettelyä jatkettiin niin, että aina 30 arviointikerran jälkeen "vanhin" jo kolmessa sarjassa mukana ollut koehenkilö vaihdettiin uuteen, joka aina esitti arviointinsa järjestyksessä viimeisenä.

Valekoehenkilöiden alullepanema arviointinormi säilyi muutaman "laboratoriosukupolven" ajan. Koehenkilöiden keskimääräiset arviot lyhenivät kuitenkin säännöllisesti vaihe vaiheelta, kunnes kuudennessa vaiheessa, jonka jälkeen järjestyksessä neljäs aito koehenkilö jätti paikkansa, arviot olivat jo normaalilla 10 sentin tasolla.

Alkuun

Asch ja mukautuminen ryhmän normeihin

1950-luvun alussa Solomon Asch jatkoi tavallaan samaa teemaa. Tällä kertaa kokeessa ei käytetty mitään optisia illuusioita, vaan koehenkilöille esitettiin kolmen eripituisen janan sarjoja. Janoista tuli valita se, joka oli yhtä pitkä kuin erillisellä taululla esitetty standardijana. Tehtävät eivät olleet vaikeita, eikä niitä yksin arvioitaessa juuri tehty virheitä. Toisin kuitenkin kävi, kun tilanne muutettiin kahdeksan henkilön ryhmätilanteeksi, joista seitsemän oli tutkijan apulaisia eli valekoehenkilöitä. He vastasivat tiettyjen tehtävien kohdalla kaikki väärin samalla tavalla. Koehenkilö joutui siis päättämään uskoako silmiään vai yksimielistä joukkoa. Tuloksena oli, että 37 prosentissa näistä tapauksista, joissa kaikki muut vastasivat väärin, koehenkilö meni joukon mukana ja vastasi samalla tavalla. Aschin koe on toistettu monissa maissa ja virheellisten vastausten prosentti osuudet ovat vaihdelleet 14:stä 58:aan. Tilanteessa, jossa valekoehenkilöiden enemmistöä vastassa oli kaksi aitoa koehenkilöä, heidän väärien vastausten myötäily väheni dramaattisesti.

Sherifin ja Aschin kokeet liittyvät konformistisuuteen, yhdenmukaisuuteen, joka on tavallaan esitetty näiden kokeiden kautta ongelmana sinänsä: rationaaliset ja objektiivisuuteen kykenevät yksilöt jopa näkevät väärin tai ainakin vääristyneemmin, kun heitä vastassa on "kiero" tai harhainen kollektiivi. Kokeista on myös esitetty tukea sosiaalisen vertailun teorialle. Sen esitti Leon Festinger hiukan aikaisemmin kuin kognitiivisen dissonanssin teoriansa, joka korostaa ihmisen tarvetta hakea tiedollista johdonmukaisuutta epämieluisan tunnetilan uhatessa. Festinger esitti, että pätevän ja vakaan todellisuuden rakentaminen suuntaa ihmiset keskinäiseen vuorovaikutukseen, jossa olennaista on keskinäinen vertailu. Vertailu johtaa yhteisten näkemysten syntymiseen, ja niistä tuleekin sitten kunkin yksilön omia näkemyksiä. Mielipide-erot voivat kuitenkin olla alkuun suuria. Niinpä Festingerin mukaan kaihdamme kovin eri lailla ajattelevia ja hakeudumme vuorovaikutukseen niiden kanssa, jotka jo tuntuvat ajattelevan melko samalla kuin me.

1960-luvun lopussa Sergei Moscovici teki koesarjan, jossa koehenkilöiden tehtävänä oli arvioida sinisen värisävyjä kuuden hengen ryhmissä. Kaksi koehenkilöistä oli kuitenkin kokeenjohtajan avustajia. Silloin kun nämä valekoehenkilöt nimittivät johdonmukaisesti kaikilla 36:lla yrityksellä sinistä vihreäksi he muuttivat enemmistön julkilausumia havaintoja 8 prosentissa vastauksista eli saivat aidot koehenkilöt nimittämään sinistä vihreäksi; kaikkiaan 32 % vastaajista nimitti tässä tilanteessa sinistä vihreäksi ainakin kerran. Epäjohdonmukainen vähemmistö, joka nimitti sinistä vihreäksi 24 kertaa 36:sta vaikutti vain noin 1 prosenttiin vastauksista. Kontrollitilanteessa (yksin annetut arviot) vihreä-arvioita oli 0,25%. Konformismille olikin artikuloitavissa olevan myös "vastakkainen ilmiö"; tapaus jossa vähemmistö vaikuttaa enemmistöön.

Alkuun

Vaarallinen sosiaalisuus?

Huolellisen tieteellisen tutkimuksen perusteella voitaneen tehdä siis se johtopäätös, että eräissä tilanteissa muilla saattaa olla yllättävääkin vaikutusvaltaa sanomisiin ja tekemisiin, varsinkin jos tilanne on epäselvä, yllätyksiä sisältävä tai osallistujille mahdollisesti yhtä harmittoman yhdentekevä kuin sosiaalipsykologinen koe. Jälkimmäisen osalta voi nimittäin kysyä, mitä näissä kokeissa olisi tapahtunut, jos koehenkilöille olisi kerrottu maksettavan sitä paremmin, mitä useammin heidän arvionsa osuisivat oikeaan?

Tarvittiinko sosiaalipsykologisia kokeita sen osoittamiseen, että kanssakäymisessä sekä enemmistöllä että vähemmistöllä voi olla vaikutuksensa muihin? Ehkäpä sosiaalipsykologiset kokeet voisi tematisoida eräänlaisiksi demonstraatioiksi tai opettavaisiksi tarinoiksi. On kuitenkin hyvä kysyä miksi sosiaalipsykologiassa on tällöin niin usein haluttu korostaa niissä nimenomaan kollektiivisuuden sisältämiä "vaaroja" luomalla ja kertomalla irrationaaliselta vaikuttavia tapahtumakulkuja?

Sherifin ja Aschin kokeet voi nähdä jatkona Gustave Le Bonin joukkopsykologialle, jossa ihmiset menettävät järkensä ja suistuvat tekemään milloin mitäkin toistensa suggestiivisesta vaikutuksesta. Voitaisiinhan aivan yhtä hyvin ihmetellä sitäkin, miten koehenkilöt olivat sitten oppineet nimeämään yksilötestauksessa tietyt värit luotettavasti sinisiksi tai vihreiksi, elleivät muilta ihmisiltä? Voisiko näitä painotuksia selittää viittaamalla sosiaalipsykologian kotiseutuun ja siihen merkitykseen, joka sille löytyisi yhteiskunnallisesta kontekstista pitämällä sitä aikansa yhteiskunnallisena "toimijana" että "sopeutujana" tai jopa poliittisten tehtävien toimittajana?

Yhdysvalloissa työväenliike ja erityisesti kommunismi nähtiin jo varhain vaaraksi, joka uhkasi sen liberalismin periaatteille rakennettua poliittista järjestelmää ja tiettyjen piirien taloudellisia etuja. Poliittinen ja kollektiivinen liike, joka pyrkii aktiivisesti muuttamaan itse järjestelmää oli torjuttava. Tämä huipentui 1950-luvulla kylmän sodan myötä nousseeseen mcCarthyismiin, jonka aikana Yhdysvalloissa käynnistettiin kommunismivainot, joilla oli vaikutuksensa myös paikalliseen tieteeseen tuoden senkin piiriin yhteiskunnassa yleisemmin vaikuttavia äärikonservatiivisia tuulahduksia. Kommunismi esitettiin salaperäisenä mörkönä, joka uhkasi amerikkalaisen yhteiskuntajärjestelmän koskemattomia perustaa: rationaalista ja riippumatonta yksilöä, joka toimii palkkatyöläisenä, kuluttajana ja äänestäjänä annetuissa olosuhteissa. Vaikutusvaltaisilla tai näkyvillä paikoilla liian liberaaleja näkemyksiä esittäviä henkilöitä uhkasi joutuminen kuulusteluihin epäiltäväksi osallisuudesta "epäamerikkalaiseen" toimintaan ja työpaikan menetys: tämä koski myös tutkijoita.

1950-luku merkitsee amerikkalaisessa elokuvassa paranoidisten tieteis- ja kauhufantasioiden voimakasta esiinmarssia. Niissä jotkin kieroutuneet ja salaperäiset voimat tai olennot uhkaavat tavallisten amerikkalaisten turvallista ja tasaista elämänkulkua. Lukuisissa elokuvissa mellastavat mm. ulkoavaruudesta peräisin olevat entiteetit, jotka muuttavat naapurin herran ja rouvan itsensä kaltaisiksi muukalaisiksi, jotka "tartunnan" saatuaan kyllä näyttävät entisiltä naapureilta, mutta pyrkivät tämän jälkeen pahanilkisiin tavoitteisiinsa. Lieneekö sattumaa, mutta samoihin aikoihin Yhdysvalloissa institutionalisoituneeseen sosiaalipsykologiaan juurtui runsaasti aivan uudella tapaa esitettyä tarina-ainesta siitä, miten kanssakäyminen merkitsee rationaaliselle ja maltilliselle yksilölle lähinnä harhautumisen ja väärinymmärrysten mahdollisuuksia.

Sosiaalipsykologian piirissä tuotetut kokeet, joissa "paljastettiin tieteellisesti" ihmisten huijattavuus, harhautettavuus ja taivuteltavuus "järjettömyyksiin" voitaisiin tältä kannalta nähdä yhtenä keinona luoda tietyllä tavalla painotettua tieteen tarinaperinnettä, jonka tarkoituksena oli korostaa "uusissa" totutuista poikkeavissa kollektiiveissa piileviä vaaroja: ylenpalttinen veljeilyyn on syytä suhtautua erityisellä varovaisuudella. Sattumaltako sosiaalipsykologit eivät etsineet huijauksen tai harhauttamisen keinoin tuotettua "sosiaalista vaikutusta" demonstroivia ja vahvasti verifioitavia esimerkkejä suoraan amerikkalaisesta arkipäivästä ja politiikasta, vaan omissa laboratorioissaan suoritetuista kokeista?

Alkuun

Laboratoriokoe rituaalina

Laboratoriokoetta tarkkoine sääntöineen voi olla valaisevaa tarkastella eräänlaisena rituaalina. Rituaalilla pidetään uskonnollisen toimituksen (esim. uhrin tai jumalanpalveluksen) oikeaa, vakiintunut toimittamistapa. Rituaalista on puhuttu sosiologisemmin myös sellaisten toimitusten suhteen, jotka symbolisesti varmentavat ja vahvistavat jotain vakiintunutta valtasuhdetta tai käytäntöä. Mitä "sosiaalipsykologisen laboratoriorituaalin" toistamisen voisi katsoa kuvastaneen ja varmentaneen?

Yhdysvaltain väkiluku kasvoi vuodesta 1890 vuoteen 1930 kuudellakymmenellä miljoonalla, joista suurin osa oli siirtolaisia. Yhdysvalloissa oli tilanne, jossa hyvin erilaisista kulttuurisista taustoista lähteneet ihmiset koettivat tulla toimeen yhdessä erilaisine tapoineen. Sikäläistä sosiaalipsykologiaa määritteleväksi näkökulmaksi tuli se, miten joukko irrallisia yksilöitä tulee toimeen keskenään ja integroituvat vallitsevaan poliittiseen, taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen järjestykseen. Tavallaan sosiaalipsykologisia laboratoriokokeita voisi pitää pienoismallina yhdysvaltalaisesta yhteiskunnasta: laboratorioon kerätään joukko ihmisiä, jotka eivät välttämättä tunne toisiaan tai joilla ei ole juuri mitään yhteistä. He jättävät taakseen entisen elämänsä ja sidoksensa saapuen kokeeseen eräänlaisten ihmiskunnan yleismaailmallisten sosiaalisten ja psykologisten ominaisuuksien kantajina. Sen jälkeen kokeenjohtaja, jonka voisi ajatella edustavan hallitusta tai työnantajaa, määrittelee osallistujien uuden elämänolosuhteet ja pelisäännöt toisiinsa nähden jakaen heille tehtävät, jotka asianosaisten on suoritettava kaikessa hartaudessa laboratorion "perustuslain" määräämällä tavalla.

Mikäli sosiaalipsykologinen koe määritellään rituaaliksi on pääasia kokeessa tuloksen sijaan sen onnistunut läpivienti, jota voisi pitää kuvaelmana yhteiskunnasta, johon ihmiskunnan yleiset edustajat saapuvat "jostakin" ja sopeutuvat "työntekijöinä" virallisesti määriteltyihin ehtoihin, tehtäviin ja yhteistyöhön. Ritualistisessa katsannossa epäonnistunut koe olisi sellainen, jossa koehenkilöt määrittelisivät tilanteen uudelleen esimerkiksi tutustumalla spontaanisti toisiinsa ja päättämällä vaikkapa pelata marjapussia koetehtävien sijaan. Kyseessä olisi eräänlainen vallankumous tässä yhteiskunnan pienoismallissa, minkä ainakaan kirjoittajan olisi vaikeaa ymmärtää jatkuvan muuta kuin nopealla karkottamisella sosiaalipsykologisesta "valtakunnasta" tai kaikessa hiljaisuudessa sivuutettavana sattumuksesta; ainakaan kirjoittaja ei ole lukenut yhdestäkään näin päätyneestä kokeesta. Osansa tähän lienee sillä, että koehenkilöiden suhde tutkijoihin on usein ollut kirjaimellisesti palkkatyötä: heille on maksettu osallistumisesta. Toinen tapa suorittaa sosiaalipsykologisen laboratoriokokeen rituaalia onnistuneesti on ollut käyttää niissä yliopisto-opiskelijoita, joilla lienee ollut tottelevaiseen ja yhteistyöhalukkaaseen "käyttäytymiseensä" niin sanottu oma lehmä ojassa.

Sosiaalipsykologisessa kirjallisuudessa tutkimuksen perusasetelma on kuvattu niin, että tutkija on ollut tavallaan luomansa tilanteen "sivullinen", joka tehtäviä jakamalla, manipuloimalla ja vaivihkaa tarkkailemalla on koettanut vain puolueettomasti selvittää koehenkilöiden reagoimista toisiinsa ja tislata havainnoistaan koehenkilöiden sosiaalista käyttäytymistä määrittäviä "sisäisiä mekanismeja". Jos tutkimusraporteissa olennaisena esitetty "raja" siirretäänkin koehenkilöiden ja tutkijoiden välistä yhteiskunnan ja laboratoriossa suoritetun aktin välille voi tehdä toisenlaisen tulkinnan: kokeet ovat ritualistisia kuvaelmia yhteiskunnallisesta vallasta.

Siinä tiedeinstituutio, joko rajoittamalla saatavalla olevaa tietoa (ei kerro koehenkilöille, mitä tutkitaan, miten ja miksi) tai huijaamalla luo esimerkinomaisen tarinan tavallisista, yksinkertaisemmista ja narutettavista ihmisistä, joita jonkin eliitin on asetelman itsensä antaman todistuksen valossa syytäkin ohjata, vaikkapa vastoin heidän parempaa tietoaan; onhan huijaus ja harhautuskin tehty tavallaan "ihmisten parhaaksi", koska tutkimusmenetelmillä voidaan ikään kuin paljastaa "uusia" "tärkeitä" asioita ihmisistä tai heidän kanssakäymisestään. Tutkimusraportit ovat myös rauhoittavia tarinoita siitä, miten tällaisessa asetelmassa mitään perustavanlaatuisesti yllättävää ei loppujen lopuksi tapahdu: tilanteet ja valtasuhde pysyvät ja sujuvat absurdisuudestaan tai epäeettisyydestään huolimatta säädyllisessä järjestyksessä.

Rituaalinen vertauskuva voisi valaista sitäkin, miksi perinteen kannalta on ollut suurin piirtein mahdoton sellainen esitys, jossa tutkijat selvittäisivät yhteistyössä keskenään "sosiaalisia mekanismeja" tehden kokeita toisillaan, vaan asetelmaan on täytynyt tavalla tai toisella luoda hierarkkinen etäisyys (tieteen täysivaltainen edustaja - tutkittava) ollakseen hedelmällinen, kiinnostava tai relevantti: eliitin puute veisi kertomuksesta siltä odotetun moraalisen opetuksen samoin kuin veisi sekin, että tutkija raportoisi havaintojaan laboratorion ulkopuolella omaksi huviksi ja hyödykseen tekemistä huijauksista ja harhautuksista, vaikka ne olisivat tehty ja raportoitu yhtä huolella kuin muukin tutkimus ja sisältäisivät "tieteelliseltä kannalta tärkeitä havaintoja". Kun Harold Garfinkel toi sosiaalipsykologisen kokeen oppilaineen ulos laboratoriosta ns. rikkomuskokeiden muodossa, niitä pidettiin aluksi epäilyttävänä puuhasteluna, jolla ei olisi juurikaan tekemistä vakavan tutkimuksen kanssa.

Alkuun

Milgram ja totteleminen

Voisiko kaikki sosiaalipsykologian laboratoriokokeet argumentoida edellä esitetyllä tavalla tottelevaisuuskokeiksi? Ainakin kokeellisen sosiaalipsykologian suhde tottelevaisuuteen kärjistyi koesarjassa, jonka Stanley Milgram teki 1960-luvun alkupuolella ja joka sosiaalipsykologisessa kirjallisuudessa esitellään monissa alan oppikirjoissa erityisenä tottelevaisuuskokeena, ikään kuin kyseisen kokeen ominaispiirteet eivät mitenkään koskisi muitakin kokeita. Koesarjan tulokset ilmestyivät 1974 teoksessa "Obedience to Authority". Milgramin koesarja on ollut epäilemättä (sosiaali)psykologian eniten keskustelua ja kiistelyä herättänyt tutkimus, jolla oli myös suuri merkitys siihen saakka sovelletun kokeellisen tutkimusmenetelmän kyseenalaistumiseen ihmistutkimuksessa.

Solomon Asch oli konformisuuskokeissaan tutkinut sitä, voiko yksilö vastustaa yksimielisen enemmistön painetta silloin, kun "yleinen mielipide" on selvästi virheellinen. Milgram oli Aschin oppilas ja myöhemmin hänen assistenttinsa. Milgramin jatkoi samantyyppisen problematiikan tutkimusta selvittelemällä, missä määrin yksilöt pystyvät vastustamaan arvovaltaista instituutiota edustavan auktoriteetin vaatimuksia, jotka ovat selvästi yleisen moraalin ja inhimillisyyden vastaisia. Arvovaltaista instituutiota edusti kokeessa yliopisto ja auktoriteettia sen nimissä esittäytyvä tutkija.

Milgram kokosi lehti-ilmoituksella suuren joukon eri-ikäisiä, erilaisia koulutus- ja ammattiryhmiä edustavia miehiä. Myöhemmin koehenkilöinä käytettiin myös naisia. Kaikkiaan koehenkilöitä oli kokeessa yli tuhat. Koehenkilöille oli kokeessa kerrottu tutkittavan sitä, miten muistamista ja oppimista voitaisiin kehittää löytämällä sopiva tasapaino palkinnon ja rangaistuksen välille. Koesarja aloitettiin kuuluisan Yalen yliopiston tiloissa ja siirrettiin myöhemmin syrjemmällä sijaitsevaan laboratorioon.

Laboratorioon saapuva koehenkilö tapasi tiukkailmeisen, laboratoriotakkiin sonnustautuneen tutkijan ja toisen "koehenkilön": leppoisan, ohimennen sydänvaivojaan valittelevan keski-ikäisen miehen, joka itse asiassa oli kokeenjohtajan apulainen. Kokeenjohtaja selvitti tilanteen: koehenkilölle kerrottiin, että hän toimisi opettajana, kun toinen "koehenkilö" joutuisi oppijaksi, joka sidottiin eräänlaiseen "sähkötuoliin". Oikealle koehenkilölle annettiin siinä yhteydessä demonstraatio 75 voltin sähköiskun kivuliaisuudesta.

Tämän jälkeen koehenkilö tuotiin väliseinän takana olevaan huoneeseen ja istutettiin »iskugeneraattoriksi» kutsutun laitteen ääreen. Koehenkilön piti lukea sisäpuhelimen kautta oppijalle pieniä tehtäviä ja antaa väärästä vastauksesta sähköisku, jonka tuli olla jokaisen virheen jälkeen aikaisempaa suurempi. Iskugeneraattorin asteikko oli merkitty ulottuvaksi 15:sta 450 volttiin. Säätimen eri alueet olivat lisäksi merkitty sanallisesti: »lievä, voimakas ja intensiivinen isku». Asteikon loppupäässä luki ensin »vaara: vakava isku» ja sitten pelkkä arvoituksellinen »XXX». Tehtävänannon jälkeen tutkija asettui valvomaan tilannetta oman työpöytänsä ääreen.

Koehenkilö luki sanapareja, jotka oppijana olevan valekoehenkilön piti muistaa. Nopeasti oppija alkoi tehdä virheitä. Koehenkilön suorittaessa tehtävää ja nostaessa iskutasoa, alkoi sisäpuhelimesta kuulua ensin (nauhoitettuja) ähkäisyjä, sitten voihkimista, lopulta kirkumista ja 150 voltista alkaen vaatimuksia poispääsystä ja viittauksia sydänvikaan. Mitään todellisia sähköiskuja sähkötuoliin kytketty valekoehenkilö ei siis saanut. Mikäli varsinainen koehenkilö halusi keskeyttää tehtävän, tiukkailmeinen tutkija vaati henkilöä jatkamaan sähköiskujen antamista sitä ehdottomammin, mitä enemmän koehenkilö epäröi. Lopulta koehenkilö vaikeni ikään kuin taintuneena, jolloin eräät koehenkilöt anelivat oppijalta oikeaa vastausta, ettei heidän tarvitsisi antaa seuraavaa iskua, jota kokeenjohtaja vaati hiljaisuudesta huolimatta. Koe päättyi, kun koehenkilö joko kertakaikkisesti sanoutui irti tehtävästä tai kun hän oli jatkanut iskuasteikon loppuun. Tämän jälkeen koehenkilölle kerrottiin, ettei tutkimus ollutkaan koskenut muistia tai oppimista vaan sitä, milloin koehenkilö uhmaa auktoriteettia ja lopettaa sähköiskujen antamisen.

Että kuinka kävi? Kun ennen koetulosten julkaisemista neljältäkymmeneltä psykiatrilta kysyttiin, kuinka suuri osuus jatkaisi kuvaillussa tilanteessa sähköiskujen antamista loppuun saakka, he keskimäärin arvioivat sellaisia henkilöitä olevan yksi tuhannesta. Psykiatrit ilmeisesti perustivat arvionsa oletukseen siitä, kuinka yleisiä "patologiset persoonallisuudet" heidän mielestään ovat. He siis olettivat, että "normaali" ihminen toimisi tilanteessa rationaalisesti ja eettisesti kieltäytyen vahingoittamasta saati vaarantamasta oppijan henkeä. Loppujen lopuksi kaksi kolmesta koehenkilöistä jatkoi iskujen antamista 450 volttiin ja keskimääräinen lopetustaso oli 300 volttia. Huomattavaa kuitenkin on, että useimmat koehenkilöt protestoivat sanallisesti, vaikka valtaosa jatkoi käytännössä tehtävän loppuun asti.

Alkuun

Muunnelmia ja tulkintoja Milgramin kokeesta

Alkuperäistä koeasetelmaa muunneltiin useilla tavoilla. Ensiksikin on huomautettava, että sukupuoli ei tehnyt tottelemisessa olennaista eroa. Koemuunnelmissa, joissa loppuun asti totelleiden osuus jäi selvästi alle puoleen, koehenkilön ja rankaistun valekoehenkilön fyysistä läheisyyttä oli lisätty; auktoriteetin läsnäolon muuttaminen pelkäksi sisäpuhelinyhteydeksi puolestaan vähensi totelleiden määrän neljännekseen.

Pienimmät loppuun saakka totelleiden osuudet löytyivät asetelmista, joissa itse auktoriteetti asettui valekoehenkilön paikalle "iskutettavaksi", tai kun paikalla oli kaksi auktoriteettia antamassa ristiriitaisia ohjeita tai kun paikalla oli toinen koehenkilö, joka antoi tukea tottelemattomuudelle. Myös koehenkilölle annettu mahdollisuus valita iskuteho vapaasti päästi valekoehenkilön varsin "helpolla": koehenkilöt eivät siis omin päin mieluusti "kiduttaneet" uhria. Puolestaan lähes yhdeksänkymmenen prosentin tottelevaisuus saatiin, kun käskynjakoa hoiti kokeenjohtajan ohella toinen tasavertainen ja mukisemattomasti avustava koehenkilö.

Milgramin kokeen tuloksia on koetettu selittää monella tapaa vääriksi. On väitetty, että koehenkilöillä ei ollut aikaa orientoitua tehtäväänsä ja ongelmalliseen rooliinsa, mitä olisi lisännyt kokeen suorittaminen oudossa laboratorioympäristössä. Voidaan kysyä tietysti myös sitä, millä tavalla koehenkilöt olivat kenties valikoituneita?

Eräiden arvostelijoiden mukaan suuret tottelemisluvut kertovat, että koehenkilöt eivät todella uskoneet antavansa kivuliaita ja vaarallisia sähköiskuja: kuinka yleensä arvostelukykyiseksi ja vastuulliseksi mielletty tutkija olisi muuten voinut jakaa määrätietoisesti käskyjään, ellei olisi huolehdittu siitä, että mitään todella pahaa ei tapahdu. Tälle väitteelle ei kirjallisuudessa ole esitetty vakuuttavia perusteluja, vaan on tähdennetty että jälkikeskustelussa ja myöhemmässä kyselyssä vain harva kertoi epäilleensä iskujen aitoutta.

Milgramin koesarja on historiallinen käännekohta sosiaalipsykologialle. Sen herättämässä keskustelussa ei tuohtumusta herättänyt niinkään kokeellisen sosiaalipsykologian historiassa muutenkin yleisenä esiintynyt huijaus ja harhauttaminen, vaan koehenkilöille aiheutettu stressi ja nöyryytys. Kokeen hurjien tulosten tulkinnasta käyty kiistely avarsi väistämättä myös sitä behaviorismin ajoilta perustuvaa tulkintamallia, jossa koetilanteen, kokeensuorittajien ja heidän valtansa tai auktoriteettinsa vaikutus saatuihin tuloksiin rajattiin mutkattomasti pois. Ehkäpä suhtautumisvaikeuksia Milgramin tutkimukseen aiheutti sen vallan ja vaikutuksen suora näyttäytyminen, mikä tutkijoilla tieteen ja yliopiston auktoriteettia kantavina toimijoina koetilanteissa ja niiden ohjaamisessa oli ollut nähtävästi koko ajan.

Vaihtoehtoiset selitykset Milgramin saamille tuloksille toivat esiin myös sitä, että laboratorion ulkopuolella yleisesti sovellettu näkemys ihmisistä aktiivisina sosiaalisina osallistujina, omine tulkintoineen, tilannearvioineen ja uskomuksineen oli sovellettavissa myös behavioristisessa katsannossa eräänlaisina "koekaniineina" käsiteltyihin koehenkilöihin, jotka enemmän tai vähemmän vain "reagoivat" tutkijan esittämiin ärsykkeisiin. Voitaisiin kenties sanoa, että kokeellinen menetelmä tuotti lopulta oman kritiikkinsä ja kritiikkiä myös sitä yhteiskuntaa kohtaan, jonka huomassa se oli toiminut ja jota se oli kuvastanut.

Koesarjaa voi käyttää kyseenalaistamaan sitä, mitä sosiaalipsykologisilla kokeilla oikeastaan oli tutkittu. Asia tuskin oli niin, että kokeessa loppuun saakka totelleet olisivat olleet poikkeuksellisia sadisteja, jotka olisivat laboratorion ulkopuolella harrastaneet huvikseen tai työkseen kidutusta tai olisivat jättäneet ontuvan kissanpennun hoitoa vaille. Pikemminkin juuri koetilanne tuotti joistain syistä sellaista sosiaalista toimintaa, jollaiseen siihen osallistuneet eivät välttämättä olisi kuuna päivänä muutoin ryhtyneet. Mahdollisuus, että "tilanne tekee rikollisen" on huomioitu arkisemmin esimerkiksi Suomen lainsäädännössä siinä, että houkuttelu lainvastaiseen toimintaan on myös poliiseilta kielletty.

Yleisemmäksi kysymyksiksi Milgramin kokeesta kerrotusta kauhutarinasta sosiaalipsykologiaan jäi, että tutkittiinko siinä koehenkilöiden ominaisuuksia vai joitain yleismaailmallista ihmisten suggestiivisuutta, tottelevaisuutta yleensä vai paikallista tapoja totella, paikallista kulttuuria vai jonkin sosialisaatioprosessin synnyttämää universaalia taipumusta, tiettyä uniikkia sosiaalista tilannetta vai jotain yleistä kanssakäymisessä esiintyvää ilmiötä?

Alkuun

Milgramin koe yhteiskuntansa kuvaajana

Epäilemättä Milgramin kokeiden tulokset ovat vähintään monitulkintaisia. Tottelemista erityisenä ilmiönä on kerrottu tutkitun muillakin kokeilla, eivätkä tutkimukset vähemmänkään raflaavilla koeasetelmilla ole kiistäneet sitä, etteikö moraalisesti, rationaalisesti tai eettisesti kyseenalainen totteleminen olisi mahdollista. Onko tämä sitten yllättävää sille, joka on tutustunut esimerkiksi historiallisesti dokumentoitujen veritekojen laajaan kirjoon? Pikemminkin voi kysyä, miksi asia piti jälleen ikään kuin varmentaa tai demonstroida laboratoriokokeella tullakseen vakavasti otetuksi kysymykseksi? Onko ylipäätään yllättävää, että yhteiskunnissa joissa on tiettyjä organisaatioita, jotka kouluttavat tottelemaan mukisematta tietyissä asemissa toimivia, esiintyy tottelevaisuutta näiden arvoaseman merkkejä kantavia henkilöitä kohtaan?

Ehkäpä tottelemista voi pitää pikemminkin moderniin länsimaiseen organisaatiokulttuuriin, sen pelisääntöihin, arvoihin ja käytäntöihin liittyvänä ongelmana, kuin jonain ajattomana yleistä ihmistä koskevana "sosiaalipsykologisena ongelmana". Keskitysleirit (ja yleensäkin modernin ajan sodankäynti) kun olivat eräänlainen ositettu tekninen työprosessi, tuhoamisbyrokratia tai -teollisuus, johon osallistujista useimmat ilmeisesti hoitivat "vain työtään" ajallaan ja vaaditulla tavalla, samalla millä sosiaalista organisoitumista Euroopassa yleisemminkin oli "harjoiteltu" järjestelmällisemmin uuden ajan alusta.

Ehkä Milgramin kokeissa ainoat "oikeasti" annetut sähköiskut saivat juuri sosiaalipsykologia ja psykologisoitu normaalin kansalaisen käsite, josta erilleen on vedetty epänormaalien eettiseltä statukseltaan eri syistä poikkeava kansalaisten joukko. Jos Adolf Hitler, natsi-Saksa ja toinen maailmansota olivat historiallisesti merkittävässä osassa koko amerikkalaisen sosiaalipsykologian vakiintumisessa, Milgramin koesarja tuotti samaisen kansalliseksi ongelmaksi leimatun problematiikan myös Yhdysvaltoihin.

Toisaalta olettaa sopii, että koehenkilöiden valintoihin ei välttämättä vaikuttanut ainoastaan hänen ja kokeenjohtajan välinen ainutlaatuinen sosiaalinen suhde, vaan myös tiedeinstituution kautta välittyvä, historiallisesti muuttuva yhteiskunnallinen suhde. Toisin sanoen Milgramin koe oli myös demonstraatio siitä valta-asemasta, josta käsin 1960-luvun Yhdysvalloissa tieteen edustajalla oli mahdollista taivutella, painostaa tai manipuloida kokeissaan ns. "tavallisia ihmisiä" jopa eettisesti kyseenalaisiin toimiin; se kertonee myös aika paljon tieteen asemasta kulttuurisena mahtina ja auktoriteettina.

Eri tavoin värittyneen kuvan Milgramin kokeen tapahtumista saadaan myös, jos puhutaan tottelemisen sijaan yhteistyöstä, neuvottelusta ja irtisanoutumisesta: koehenkilöt suostuivat yhteistyöhön ja neuvottelivat osallistumisestaan mahdolliseen irtisanoutumiseensa asti. Koehenkilöistä puhuminen tutkijan yhteistyökumppaneina kuitenkin tematisoi sosiaalipsykologian kokeellisen perinteen kertomuksissa ilmaistun oleellisen subjekti-objekti-suhteen perusteettomalla tavalla sellaiseksi subjekti-subjekti -suhteeksi, jota nykyään pidetään tavoiteltavana.

Lienee ratkaisematon kysymys, onko edes perinteisesti abstrahoitu totteleminen tai sosiaaliset organisaatiot edes sinänsä jokin ongelma, joka olisi jotenkin sosiaaliselle toiminnalle vieras, vieroksuttava tai poiskitkettävissä oleva elementti? Voihan sosiaalisen organisaation toimijoina ja tottelijoina ihmisistä tulla yhtä hyvin osallisia kidutusoperaatioissa kuin niitä vastustavissakin järjestöissä. Vai tuleeko tottelevaisuudesta ongelma vasta sen muuttuessa toiminnassa seurauksiksi, jotka kuuluvat arvokysymysten ja niistä käytävän historiallisesti muuntuvan keskustelun piiriin?

Joka tapauksessa Milgramista kerrottu tarina kääntää "tutkivan katseen" oivallisella tavalla itse tieteen ja sen soveltamien menetelmien asemaan ja valtaan yhteiskunnassa. Jos kokeellinen sosiaalipsykologia on omaa asemaansa oikeuttaessaan luonut jonkinlaisia pienoiskuvaelmia yhteiskunnasta, lienee luonnollista, että yhteiskunnan ja sen kulttuurin muuttuessa niiden tuottamismenetelmät ja niistä kerrotut tarinat saattavat näyttää myöhemmin "vanhentuneilta".

Alkuun
Lähteet