TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Sosiaalipsykologian peruskurssi


Etusivu
Johdanto: Sosiaalipsykologian analyysitasot
Katsaus sosiaalipsykologian historiaanYksilöiden sosiaalipsykologiaa
Kognitiivista sosiaalipsykologiaa
Ryhmät
Vuorovaikutus ja mikrotason sosiaalinen järjestys
Yksilö ja yhteiskunta
Lopuksi: Sosiaalipsykologian ihmiskuva

Sisällysluettelo
 

 

Yksilö ja yhteiskunta

Tämän osan teorioissa haetaan muita esiteltyjä teorioita yleisempää kuvausta sosiaalisuuden eri tasojen yhteyksistä. Niissä otetaan kantaa kysymykseen yksilön ja yhteiskunnan suhteesta, ja niitä pidetäänkin sosiaalipsykologian sosiologisena laitana.

Ensimmäisenä esitellään sosialisaation käsite, joka kuvaa yksilön tulemista kulttuurinsa jäseneksi. Sosiaalisen vaihdon teoria on yksilölähtöinen teoria sosiaalisuudesta, symbolinen interaktionismi taas pyrkii yhdistämään yksilöt vuorovaikutuksen kautta yhteiskunnalliseen tasoon. Sosiaalinen konstruktionismi ottaa lähtökohdakseen merkitykset, erityisesti kielen, jolloin kulttuurin taso painottuu. Konstruktionismia esitellään laajemminkin sen eri lähestymistapojen kautta.

Syventävissä teksteissä esitellään lisäksi muutamia yksilön ja yhteiskunnan suhdetta käsitelleitä sosiologisia klassikoita sekä rooleja ja normeja sosiaalisuutta kuvaavina teorioina.

Lukemista:

Burr, V.: An Introduction to Social Constructionism

Helkama, K. & Myllyniemi, R. & Liebkind, K.: Johdatus sosiaalipsykologiaan



Yksilö ja kulttuuri

Sosialisaatio
Sosiaalisen vaihdon teoria
Symbolinen interaktionismi
Sosiaalinen konstruktionismi
Konstruktionistisia lähestymistapoja sosiaalipsykologiassa
- Diskurssianalyysi
- Retoriikka ja argumentaation tutkimus
- Juonellisuus ja tarinalliset menetelmät
Syventävät tekstit

Sosialisaatio

Sosialisaation käsitteellä kuvataan prosessia, jossa yksilöstä kasvaa yhteisönsä jäsen. Uusi sukupolvi oppii ja se opetetaan kulttuurinsa maailmankuvaan, arvoihin ja toimintatapoihin. Paitsi että yksilöä näin muiden toimesta sosiaalistetaan, on hän myös prosessin aktiivinen osapuoli. Sosiaalisaatio tapahtuu sosiaalisessa toiminnassa, jossa lapsella toimijana on myös omat tavoitteensa ja näkökulmansa. Arvojen ja normien omaksumisen rinnalla onkin yhä enemmän alettu korostaa sosialisaatiossa hankittavia taitoja, joiden avulla voi elää yhteiskunnassa ja pyrkiä kohti tavoitteitaan. Näkökulman muutos liittyy myös yhteiskunnalliseen ja yhteiskuntateoreettiseen muutokseen, jossa kulttuurin ja yhteiskunnan ei enää nähdä olevan yksi yhtenäinen järjestelmä, vaan moniaineksinen ja ristiriitainenkin kokonaisuus.

Sosialisaation vaiheet ja ympäristöt

Sosialisaation kohdalla erotetaan usein ensisijainen ja toissijainen sosialisaatio (primaari- ja sekundaari sosialisaatio). Ensisijainen sosialisaatio tapahtuu perheen tai vastaavan lähiyhteisön parissa, ja siinä vakiintuu perustavanlaatuinen käsitys maailmasta ja itsestä. Taitojen kohdalla tähän kuuluu mm. kielen oppiminen ja sellaiset perustoiminnot, jotka mahdollistavat lapsen suhteellisen itsenäisyyden vanhemmista. Ensisijainen sosialisaatio muodostaa pohjan, jolle myöhempi oppiminen rakentuu. Siinä saatua maailmankuvaa ei ilmeisesti ole mahdollista myöhemmillä kokemuksilla kokonaan pyyhkiä pois tai muuttaa.

Tyypillisesti kouluiässä alkaa toissijaisen sosialisaation osuus painottua. Se liittyy yhteiskunnalliseen työnjakoon ja sosiaalisiin ryhmiin. Koulun ja ammattikoulutuksen virallisten sosialisaatioagenttien (sosiaalistajien) lisäksi tämän vaiheen sosialisaatioympäristöihin kuuluu toveripiiri. Koulutussosiologiassa on tutkittu paljon koulua sosiaalistajana niin ilmitasolla kuin ns. piilo-opetussuunnitelmassa. Kun ensisijaisen sosialisaation maailmankuva on lapselle yleispätevä ja ainut mahdollinen, joutuu hän myöhemmin selvittämään suhdettaan muihin mahdollisuuksiin ja kuva sosiaalisista ryhmistä eriytyy. Näin myöskään toissijainen sosialisaatio ei ole pelkkää ulkoista painetta, vaan tässäkin nuori oppii ollessaan toimijana sosiaalisessa tilanteessa.

Toissijainen sosialisaatio jatkuu läpi elämän aina kun liitymme johonkin uuteen yhteisöön ja sisäistämme sen sosiaaliseen identiteettiimme. Läpi elämän jatkuu myös yhteys sosiaalisiin organisaatioihin ja yhteiskunnan poliittiseen ja kulttuuriseen rakenteeseen, kuten tiedotusvälineisiin ja muihin instituutioihin. Tätä vuorovaikutusta suoraan yksilön ja yhteiskunnan tai kulttuurin välillä kutsutaan joskus kolmannen sijan sosialisaatioksi (tertiäärinen sosialisaatio).

Sosialisaation vaihe Sosialisaatioympäristö ja -agentit Sisältö
Ensisijainen perhe, suku
muu lähipiiri
perustaidot (syöminen, liikkuminen jne.)
maailmankuvan perusteet perusarvot ja -minäkäsitys
Toissijainen koulu
ammatti
harrasteryhmät
kansalaistaidot (lukeminen, äänestäminen jne.)
asemien mukaan eriytyneet maailmankuvat ja merkitykset
Kolmannen sijan yhteiskunta
joukkotiedotus
julkiset tilanteet
uusia aineksia edellisiin sosiaalisia merkityksiä tyylejä, toimintatapoja jne.

Sosialisaatioteoria ja muut teoriat

Sosialisaatioteoria ei suoraan kerro, miten ja miksi yksilöstä tulee se mikä tulee tai miten ympäröivät ihmiset ja instituutiot vaikuttavat meihin. Sosialisaatio tarjoaakin yleisen teoreettisen puitteen, jonka lisäksi tutkimuksessa tarvitaan yksityiskohtaisempia teorioita vuorovaikutuksesta, toiminnasta, kehityksestä ja oppimisesta. Omanlaisiaan sosialisaatioteorioita ovat esimerkiksi myöhemmin esiteltävä G.H.Meadin analyysi minän kehityksestä vuorovaikutuksessa ja yleistetystä toisesta, sekä Sigmund Freudin teoria sivilisoitumisen ja viettitoiminnan suhteesta.

Kokonaisuutena sosialisaatioteoria tuo esiin, miten ihmisestä tulee ihminen vain ihmisyhteisön jäsenenä. Antti Eskola onkin sanonut että inhimillisyys ei sijaitse ihmisessä itsessään, vaan ihmisten välillä. Biologiset valmiutemme eivät kerro miten meidän tulisi laittaa ruokamme, rakentaa talomme, nimittää toisiamme jne. Sen sijaan jokainen uusi sukupolvi syntyy ihmisten toimesta "valmiiksi rakennettuun" maailmaan. Sosialisaatiossa havainnollistuu se paradoksi, että yhteiskunta on ihmisten tuottama, mutta samalla yhteiskunta tuottaa yksilöt.

Alkuun

Sosiaalisen vaihdon teoria

Vaihdon ajatus lienee yksi perustavista tavoista käsitteellistää ihmisten yhteistoimintaa. Toiminnan metaforana on siinä kaupankäynti ja perusajatuksena, että ihmiset pyrkivät hyötymään toisistaan. Vaikkapa Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisestä voi lukea värikkäitä kuvauksia tälle ajatukselle perustuvasta yhteiskunnasta, mutta sosiaalitieteissä teorian muotoili ja esitteli alunperin George Homans 1961.

Yksilö etsii etuaan

Homansin teorian taustalla on behavioristinen ihmiskuva, sillä hänkin katsoo ihmisen toiminnan ohjautuvan palkinnoista ja rangaistuksista. Ihmiset pyrkivät saamaan voittoa ja välttämään tappiota. Sosiaalisissa suhteissa laskemme siis kustannuksia - käytettyä aikaa, investoitua rahaa ja energiaa jne. - ja vertaamme niitä suhteen tarjoamiin hyötyihin, kuten vaikutusvaltaan tai mielihyvään. On myös yritetty tehdä luokituksia siitä, mitä sopii vaihtaa ja mihin, mutta tyhjentävää taulukkoa lienee mahdotonta tehdä. Palkinnon tai rangaistuksen merkityksen kun voi kulttuurista riippuen saada melkein mikä tahansa.

Henkilöt, jotka pystyvät tarjoamaan paljon, mutta vähin kustannuksin vetävät puoleensa muita, eli ovat attraktiivisia. Myöhemmin teoriaan onkin lisätty ajatus sosiaalisten suhteiden markkinoilla muotoutuvasta yksilöllisestä vertailutasosta, eli siitä mitä henkilö voi vaihdossa odottaa saavansa. Vertailutasoa on varaa pitää sitä korkeammalla, mitä attraktiivisempi henkilö on. Ajatusta voisi havainnollistaa sinkkubileillä, joissa ulkonäkö toimii valuuttana - itse kullakin lienee käsitys minkä "tason" kanssa voisi näillä "markkinoilla" vaihtoa odottaa.

Sosiaalisen vaihdon pohjalta on sittemmin kehitetty ns. rationaalisen valinnan teoriaa, joka tutkii miten ihmiset tekevät päätöksiä. Ei liene yllättävää, että erityisesti taloudellisen toiminnan selittäminen on ottanut teorian omakseen. Mutta onpa rationaalisella valinnalla analysoitu myös parinvalintaa, tai vaikkapa sitä, milloin pariskunnat muuttavat yhteen (nimittäin kun yhdessä ollaan niin paljon, että asunto- ja muut kulut on edullisempaa hoitaa yhtenä taloutena) tai menevät naimisiin (nimittäin lasten myötä, sillä nainen raskaaksi tullessaan tekee niin suuren riski-investoinnin esim. työmarkkina-asemansa suhteen, että haluaa sijoituksensa takuuksi sitoumuksen)(Hill & Kopp 1999).

Yhteiskunta sosiaalisen vaihdon näkökulmasta

Kun ihmisten yhteistoimintaa tarkastellaan laajemmin sillä oletuksella, että yksilöt toimivat sosiaalisen vaihdon teorian kuvaamalla tavalla, näyttää yhteiskunnan rauhanomainen koossa pysyminen melkoiselta mysteeriltä. Tältä pohjalta lähtevät ns. sosiaaliset dilemmat kuten yhteismaan tragediaksi kutsuttu kuvitteellinen esimerkki ("tragedy of the commons"). Siinä kuvataan kyläyhteisöä, joka käyttää lehmilleen yhteistä laidunta. Yksittäinen maanviljelijä saa parhaan hyödyn, kun vie mahdollisimman monta lehmää laitumelle. Kuitenkin jos kaikki tekevät niin, on niitty pian loppuun kaluttu eikä kukaan hyödy siitä enää. Ratkaisuna voidaan sopia yhteismaan käyttörajoituksista, mutta koko ajan säilyy yksittäisellä toimijalla kiusaus rikkoa sopimusta ja kerätä voitto itselleen. Kun kaikki ajattelevat näin, sääntöä rikotaan ja niitty ehtyy.

Tämäntyyppinen näkemys ihmisten yhteiselosta on taustalla kahdessa perinteisessä, toisilleen vastakkaisessa mielipiteessä siitä, miten yhteiskunta tulisi järjestää. Toisen mukaan tarvitaan kovaa kuria ja auktoriteetteja, jotta itsekkäät ihmiset saadaan taipumaan yhteiseen hyvään eikä koko yhteisö ajaudu katastrofiin. Toisen, erityisesti taloudelliseen liberalismiin liitetyn ajattelun mukaan pitää nimenomaan antaa ihmisten toimia vapaasti. Ihmiset ajattelevat rationaalisesti ja lopulta ymmärtävät oman parhaansa ja pitävät sopimukset sosiaalisen dilemman kaltaisissa tilanteissa. Kaikkien pyrkimys voittaa johtaa lopulta optimaalisiin ratkaisuihin ja maksimaaliseen hyvään.

Useat muut sosiaalitieteen suuntaukset ovat kuitenkin väittäneet, että sosiaalisen vaihdon teoria etsii metodologisessa individualismissaan ratkaisua yhteiskunnan ongelmaan aivan väärältä suunnalta. Kun sosiaalisen vaihdon teoria näkee yhteiskunnan koostuvan yksilöistä, ottavat muut tässä osassa esiteltävät teoriat lähtökohdakseen ihmisten yhteisön, joka edeltää jokaista yksittäistä yksilöä, joskaan ei ole heistä riippumaton. Tällöin yhteisön koossa pysyminen ei näyttäydy ongelmallisena, vaan sen sijaan on kiistelty siitä, paljonko tällainen holismi jättää tilaa yksilön vapaudelle.

Alkuun

Symbolinen interaktionismi

Symbolinen interaktionismi on Yhdysvalloissa syntynyt sosiaalipsykologian suuntaus, jolla on yhteyksiä pragmatistiseen filosofiaan. Pragmaattisuudella tarkoitetaan käytännön keskeistä asemaa ajattelussa, yksinkertaistaen: se on hyvää, mikä toimii. Tämän koulukunnan tärkeitä ajattelijoita olivat mm. filosofi Charles S. Peirce ja psykologit William James ja Charles Cooley. Chicagon koulukunnaksi nimitettyyn Jamesin ja Cooleyn kolmen koplaan kuului myös Georg Herbert Mead, jolla on ollut vahva vaikutus sosiaalipsykologiaan.

Merkittävyydestään huolimatta Meadin ajatuksista ei kehkeytynyt varsinaista koulukuntaa. Hänen jäljillään työskennelleistä tutkijoista Herbert Blumer vakiinnutti sosiaalipsykologialleen nimityksen symbolinen interaktionismi, ja häntä pidetään yleisimmin Meadin työn jatkajana. Nimensä mukaisesti symbolisessa interaktionismissa on keskeisellä sijalla toisaalta vuorovaikutus, toisaalta inhimillinen kyky merkityksenantoon ja symbolien käyttämiseen.

G.H. Meadin sosiaalipsykologia

Meadin ajattelun tunnetuin osa lienee William Jamesilta saatu ajatus minän (self) kaksijakoisuudesta: objektiminä "me" on se puoli itsestämme, johon voimme kohdistaa ajatuksia, ja subjektiminä "I" on se joka tämän tarkastelun tekee. Objektiminämme heijastaa muilta vuorovaikutuksessa saamaamme palautetta, kuten erilaisia rooleja joihin sosiaalistumme, mutta myös minuus kokonaisuutena on vuorovaikutuksessa syntynyt. Mead edustaa siis lapsen kehityksessä ennemmin ulkoa sisään -ajattelua.

Symboleja käyttävän vuorovaikutuksen alkuperän Mead näkee merkityksellisissä eleissä. Myös eläimet kommunikoivat keskenään eleillä, mutta ne ovat geneettisesti määräytyneitä ja eläimet reagoivat niihin automaattisesti (esim. koiran hännän eleet). Ihmisillä sensijaan riittävät jo eleen alutkin, ja eleet ovatkin abstrahoituneet symboleiksi ja kieleksi. Meadin mukaan lapselle muodostuu minä samalla kun hän oppii merkitsevien eleiden käytön, sillä kommunikaatio edellyttää kykyä roolinottoon: minulla ja tuolla toisella täytyy olla toisiinsa verrannollinen mieli, koska voimme tarkastella samaa kohdetta (elettä) ja ymmärtää se samoin - ainakin tarpeeksi samoin voidaksemme kommunikoida.

Vuorovaikutuksen kautta yksilö omaksuu kulttuurinsa tai yhteiskuntansa käsitykset. Kaikki vuorovaikutuskumppanit eivät ole tässä kuitenkaan saman arvoisia. Mead kutsuu merkityksellisiksi toisiksi niitä henkilöitä - tyypillisesti perhe ja muut joiden kanssa vietämme paljon aikaa - jotka eniten vaikuttavat objektiminänne sisältöön. Merkittävien toisten kautta sisäistämme kulttuurimme yleistetyn toisen, eli käsityksen siitä mikä ylipäänsä on ihmiselle soveliasta.

Tätä yleistettyä toista kannamme mukanamme yksinkin, se ei siis ole ulkopuolista kontrollia tai painetta, vaan osa minuutta. Toisaalta jokaisella on myös yksilöllinen perspektiivinsä, joka puolestaan vaikuttaa takaisin yhteiskunnan tasolle (olemmehan itsekin merkittäviä toisia muille!). Mead ei suostunutkaan valitsemaan puoltaan yksilö-yhteiskunta -jaossa, vaan molemmat elävät hänen mukaansa toisissaan.

Symbolinen interaktionismi

Meadin jälkeen hänen ajattelunsa linjoilla jatkoi useampia tutkijoita. Näistä tärkeimmät olivat Manfred Kuhnin näkemus, jossa korostui yhteiskunnan määrittelevyys yksilön suhteen esimerkiksi vuorovaikutuksessa omaksuttavien roolien kautta, ja toisaalta Herbert Blumerin symbolinen interaktionismi, jossa taas ihmisten oma merkityksellinen toiminta korostuu. Yhteiskunnan instituutioita pitää Blumerin mukaan yllä jatkuva vuorovaikutus- ja tulkintaprosessi. Tämä Meadin seuraajien jakautuminen havainnollistaakin sitä, miten vaikea on todella ylittää teoreettisesti yksilön ja yhteiskunnan dikotomia.

Symbolinen interaktionismi on kestänyt hyvin aikaa ja sitä harrastetaan yhä aktiivisesti. Sen vaikutukset sosiaalipsykologiassa ovat laajat, esimerkiksi vuorovaikutusta tutkineet Erwin Goffman ja Harold Garfinkelkin luetaan joskus symbolisiksi interaktionisteiksi. Tämän hetken selvin haastaja on sosiaalisen konstruktionismin teoria. Sillä on yhteyksiä symboliseen interaktionismiin, mutta konstruktionismissa korostetaan vielä voimakkaammin merkitysten sosiaalista rakentumista.

Alkuun

Sosiaalinen konstruktionismi

Sosiaalinen konstruktionismi tarkastelee sosiaalisen todellisuuden ja merkitysten rakentumista. Sen mukaan tieto on sosiaalisesti rakennettua. Sosiaalinen konstruktionismi on yleisnimi erilaisille tutkimussuunnille, jotka jakavat samoja perusoletuksia. Näiden perusajatusten lisäksi seuraavassa käsitellään konstruktionistisen tutkimuksen periaatteita ja joitakin sen erityisalueita.

Sosiaalisen konstruktionismin juuret

Sosiaalisen konstruktionismin perusteoksiin kuuluu Peter L. Bergerin ja Thomas Luckmannin tiedonsosiologinen tutkielma "Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen" (1967). Siinä he esittelevät laajasti sosialisaatiota mm. symbolisten interaktionistien ajattelun pohjalta ja luovat sosiaalista epistemologiaa eli sosiaalisuuteen perustuvaa tietoteoriaa.

Bergerille ja Luckmannille todellisuus on sitä, mitä emme toiveillamme voi muuttaa. Ihmiset vuorovaikutuksessa luovat tällaisia itsestään riippumattomia objekteja, eli sosiaalisen tason merkityksiä. Berger ja Luckmann kuvaavat miten näistä rakentuu toisaalta välittömät sosiaaliset käytännöt ja lopulta yhteiskunnalliset ideologiatkin. Sosiaalinen todellisuus on merkitysjärjestelmä, joka on ihmisten luoma, ei luonnollisen maailman heijastus tai kuva. Bergerin ja Luckmannin nimitykset merkitysjärjestelmän eri tasoille eivät vakiintuneet käyttöön, mutta merkitysten todellisuutta on jäsennetty sen jälkeen mm. diskurssien ja narratiivisuuden käsitteillä, joista myöhemmin lisää.

Vaikka Bergerin ja Luckmannin teos oli konstruktionismin ensimmäisiä ja tiedonsosiologisesti merkittävä, ei se ole sosiaalisen konstruktionismin ainoa lähde. Sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa kasvanut kokeellisen ja kognitiivisen psykologian kritiikki ja kriisikeskustelu saivat monet tieteilijät miettimään tutkimustensa tuottaman tiedon ehtoja. Sosiaalipsykologiassa konstruktionismia ovat vieneet eteenpäin esimerkiksi Kenneth ja Mary Gergen ja John Shotter. Sosiologian puolelta Michel Foucault`lla on ollut valtava vaikutus diskurssin käsitteen luojana. Diskursiivinen sosiaalipsykologia onkin yksi sosiaalisen konstruktionismin suurimpia alueita, ja sen piiriin luettavia vaikuttajia ovat esimerkiksi Jonathan Potter, Margaret Wetherell ja Michael Billig.

Sosiaalisen konstruktionismin peruspiirteitä

Vivien Burr (1995) on koonnut sosiaalisia konstruktionisteja yhdistävät perusoletukset seuraavasti:

  1. Kriittinen suhtautuminen itsestään selvänä pidettyyn tietoon. Havaintomme eivät vain yksinkertaisesti kerro maailmasta, vaan maailmamme on sosiaalisesti luotu. Siksi myös nyt selviöltä näyttävät asiat voisivat olla toisin.
  2. Käsityksemme ovat historiamme ja kulttuurimme tuotteita, ja siksi relatiivisia, eli suhteellisia. Ei ole syytä olettaa omia käsityksiämme ilman muuta paremmiksi tai "totuudenmukaisemmiksi" kuin muiden kulttuurien ja aikojen käsitykset, eikä tutkimus voi tuottaa yliajallista, kulttuurin ylittävää tietoa.
  3. Tieto syntyy sosiaalisissa prosesseissa. "Totuus" on se, mikä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa sellaiseksi tunnustetaan ja tunnistetaan, ei se mikä oletetusti parhaiten vastaa ulkoista todellisuutta (ns. totuuden korrespondenssi-teoria).
  4. Tieto ja sosiaalinen toiminta kuuluvat yhteen. Sillä, mikä kulloinkin hyväksytään totuudeksi, on monenlaisia seurauksia toiminnalle. Esimerkiksi miten "poikkeavuuteen" suhtaudutaan liittyy siihen, miten poikkeavuus ymmärretään ja määritellään, ja minkä ajatellaan olevan sen syynä. Täten tieto on aina myös poliittinen kysymys, eli siihen sisältyy valtaa. Myös tutkija on vastuullinen tuottamansa tiedon seurauksista.

Erotuksena perinteisestä psykologiasta sosiaalinen konstruktionismi on siis anti-essentialistista, sen mukaan ei ole olemassa yhtä ihmisluontoa tai -olemusta. Se on myös anti-realistista, eli ei usko psykologiassa olevan "objektiivisia faktoja" eikä sen myötä myöskään usko ylihistoriallisen ja ylikulttuurisen psykologisen teorian mahdollisuuteen.

Kieli ei ole sosiaalisessa konstruktionismissa vain ajatusten ilmaisun väline vaan koko ajattelun edellytys ja kielen käyttö on seurauksellista sosiaalista toimintaa, jossa merkityksiä luodaan. Niinpä konstruktionistinen tutkimus ei kohdistu yksilön oletettuihin psykologisiin ominaisuuksiin vaan vuorovaikutuksen ja sosiaalisten käytäntöjen prosesseihin. Kaikenkaikkiaan kieli on sosiaalisessa konstruktionismissa erittäin keskeisellä sijalla, niinpä konstruktionistinen tutkimus on paljolti kielen ja sen käytön tutkimista. Myös merkityksen käsite on sosiaalisen konstruktionismin ytimessä.

Moniäänisyyttä ja muunnelmia

Sosiaalinen konstruktionismi on erityisesti psykologiassa ja sosiaalipsykologiassa käytetty nimi. Esimerkiksi sosiologiassa samanlaisiin periaatteisiin nojaavat ajatukset voidaan lukea vaikkapa postmoderniin sosiologiaan, kulttuurintutkimukseen tai diskurssianalyysiin, jotka sisältävät tietenkin myös muita kiinnostuksen kohteita, kuin tässä esitellyt. Edellä kuvatut periaatteet yhdistävätkin tieteenalarajojen yli monenlaista ja moniäänistä tutkijajoukkoa.

Koska sosiaalinen konstruktionismi elää parhaillaan kukoistuskauttaan, näyttäytyy se ehkä moninaisempana ja vaikeammin määriteltävänä kuin vanhemmat teoriat, joita tarkastelemme etäältä. Eri kirjoista löytyy toisistaan poikkeavia määritelmiä siitä, mikä ajattelu kuuluu minkäkin nimikkeen alle, niin ylipäänsä sosiaalisen konstruktionismin kuin sen erilaisten suuntaustenkin suhteen. Seuraavassa on esitelty muutamia tunnettuja, Tampereellakin vaikuttavia tutkimussuuntia. Ne ovat erilaisia varioitaatioita siitä, miten ihmisten rakentamaa todellisuutta voisi lähestyä, millainen tämä merkitysten maailma on ja miten se jäsentyy.

Alkuun

Konstruktionistisia lähestymistapoja sosiaalipsykologiassa

Sosiaalisen konstruktionismin perusperiaatteita noudattavissa lähestymistavoissa metodi ja teoria kietoutuvat läheisesti yhteen. Koska myös tieteellinen tieto on sosiaalisesti konstruoitua, on se miten ja missä yhteydessä se rakennetaan olennainen ehto sille mitä tutkimuksessa saadaan selville. Menetelmän avulla ei katsota johonkin ulkopuoliseen todellisuuteen, vaan tutkimus osallistuu kohteensa rakentamiseen.

Konstruktionistiset tutkimukset eivät tarjoakaan tuloksia siinä mielessä kuin vaikkapa tilastollisessa tai kokeellisessa tutkimuksessa ajatellaan voitavan tuottaa. Pikemminkin tutkijat pyrkivät saamaan esille sellaisia merkityksiä ja prosesseja, joita emme niiden itsestäänselvyydeltä huomaa, ja sanomaan näin jotain merkityksellistä siitä sosiaalisesta maailmasta jossa elämme. Samalla tutkimukset itse osallistuvat tarkastelemansa kohteen konstruointiin ja ovat elävä osa merkitysten luonnin maailmaa. Tämän vuoksi on tärkeää ettei metodeja "piiloteta", vaan tutkimusprosessi avataan lukijan arvioitavaksi.

Tässä esiteltävien diskurssianalyysin, retoriikan ja tarinallisten menetelmien lisäksi myös keskustelunanalyysi ja vuorovaikutuksen tutkimus kuuluvat laajimmassa katsannossa sosiaalisen konstruktionismiin. Niistä kerrotaan osassa "Vuorovaikutus ja mikrotason sosiaalinen järjestys".

Alkuun

Diskurssianalyysi

Diskurssianalyysista on tullut vaikutusvaltainen sosiaalitieteellisen tutkimuksen suunta, joka ehkä laajimpana kattokäsitteenä hahmottaa sosiaalisesta konstruktionismista nousevaa tutkimusta. Siitä on olemassa eri tavoin painottuvia versioita esimerkiksi sosiologiassa, kulttuurintutkimuksessa ja sosiaalipsykologiassa. Tässä keskitytään kuitenkin sosiaalipsykologiseen tapaan hyödyntää diskurssianalyysia.

Diskurssit ja tulkintarepertuaarit

Suomalaisia perusoppaita diskurssien maailmaan ovat kirjoittaneet Arja Jokinen, Kirsi Juhila ja Eero Suoninen. Heidän määritelmänsä mukaan

"diskurssianalyysi on kielenkäytön ja muun merkitysvälitteisen toiminnan tutkimusta, jossa analysoidaan yksityiskohtaisesti sitä, miten sosiaalista todellisuutta tuotetaan erilaisissa sosiaalissa käytännöissä". (Jokinen ym. 1999, 19)

Diskurssilla tarkoitetaan

"verrattain eheää merkityssuhteiden kokonaisuutta tai merkitysulottuvuutta, joka rakentaa todellisuutta tietyllä tavalla". (mt. 21)

Alkuperäinen Foucault´n diskurssin käsite liittyi erityisesti yhteiskunnallisen tason vallankäyttöön. Sosiaalipsykologit ovat kuitenkin olleet kiinnostuneempia mikrotasosta, eli siitä miten ihmiset arjessa ja vuorovaikutuksessa käyttävät diskursseja rakentaakseen merkityksiä. Niinpä joskus puhutaan tulkintarepertuaareista ennemmin kuin diskursseista. Tulkintarepertuaareissa korostuu se, miten eri merkityskokonaisuudet muodostavat ikäänkuin kulttuurisia merkitysten varantoja, joista puhujat voivat ammentaa. Tulkintarepertuaarin valinnalla vaikutetaan siihen millainen kuva kohteesta annetaan, millaiseksi se sosiaalisessa tilanteessa konstruoituu. Tätä kautta tehdään erilaisia asioita kuten oikeutetaan, puolustetaan, kyseenalaistetaan jne.

Yksilön ja yhteiskunnan suhde on siis kahtalainen: yhteiskunta ja kulttuuri tarjoavat tulkintarepertuaareja käytettäväksemme, silti yksilö voi käyttää niitä omilla tavoillaan, ja siten vaikuttaa takaisin kulttuuriin päin. Diskurssit ovat kuitenkin siinä mielessä määrääviä, että kokonaan niiden ulkopuolella emme voi puhua, sillä silloin puheellamme ei olisi mitään ymmärrettävää merkitystä muille. Merkitys on aina jaettu merkitys ja määrittyy lopulta vain suhteessa muihin merkityksiin. Kenneth Gergen onkin sanonut:

"Mikä tahansa on, se yksinkertaisesti on, mutta heti kun yritämme ilmaista mitä jossakin, astumme diskurssien maailmaan." (Gergen 1994, 72, suom. Jokinen ym. 1999.)

Diskurssianalyyttinen tutkimus

Diskurssianalyyttisen tutkimuksen aineistot ovat sosiaalipsykologiassa usein vuorovaikutuksen taltiointeja, kuten haastatteluja tai nauhoitettuja aitoja vuorovaikutusjaksoja, mutta myös kirjoitettuja tekstejä analysoidaan. Tällaiset aineistot ovat ikään kuin selontekoja maailmasta, ja niissä hyödynnetään eri diskursseja ja tulkintarepertuaareja näin uusintaen ja tuottaen sosiaalista merkitystodellisuutta. Tutkijan pyrkimyksenä on erotella aineistosta millaisia merkitysrakenteita siinä käytetään, mihin tarkoitukseen ja millä seurauksin.

Esimerkiksi Eero Suoninen on analysoinut perheenäitien haastattelupuheessa käyttämiä tulkintarepertuaareja. Näihin kuului mm. familistinen, perhettä korostava repertuaari ja individualistinen repertuaari, jossa perhe on uhka naisen yksilöllisyydelle. Ensimmäisen käyttäminen luo puhujalle perheasemaan liittyvän roolin noudattajan identiteetin, toinen valintoja tekevän subjektin identiteetin. Myös kuva perheestä on näiden repertuaarien kohdalla hyvin erilainen: toisessa onnen lähde, toisessa vankila.

Tärkeää ei ole saada selville mikä näistä tai muista Suonisen esiin nostamista versioista on jonkun perheenäidin kohdalla "oikea", eikä sitä mikä repertuaari kertoo "totuuden perheestä". Haastateltavat käyttivät eri repertuaareja joustavasti eri tarkoituksiin. Tutkimuksella voidaankin tuoda esiin mitä mahdollisuuksia perheenäideillä on tehdä toimintaansa ja perhe-elämää ymmärrettäväksi, ja millaisia seurauksia näiden puhetapojen käytöllä on. Esimerkiksi päätöksenteon kohdalla familistinen ja individualistinen repertuaari johtavat varsin erilaisiin toimenpide-ehdotuksiin.

Alkuun

Retoriikka ja argumentaation tutkimus

Retoriikka lienee useimmille tuttu termi arkipuheesta. Siinä viitataan yleensä puheen tai tekstin sisällöstä erillään olevaan sanomisen tapaan, "pelkkään" retoriikkaan. Jos maailmaa ajatellaan perinteisellä luonnontieteellisellä tavalla, jossa todellisuus on olemassa ihmisestä riippumatta ja kielen tarkoitus on kuvata tuota todellisuutta, näyttäytyy retoriikka jotenkin ylimääräisenä, turhana, petollisenakin (ellei sitä sitten tarkastella esteettisestä näkökulmasta).

Sosiaalisen konstruktionismin käsitys kielen ja todellisuuden suhteesta on kuitenkin perustavasti toisenlainen. Kieltä käyttämällä rakennamme jaettua sosiaalista maailmaa. Tästä näkökulmasta retoriikkakin saa uuden merkityksen: se on sellaista merkitysvälitteistä toimintaa, jossa pyritään vakuuttamaan kuulijat puhujan tarjoaman todellisuuden version paremmuudesta. Viestin sisällön ja muodon väliin ei voida vetää yksiselitteistä rajaa, mutta retorinen sosiaalitieteellinen tutkimus painottuu enemmän selontekojen argumentatiivisen rakenteeseen kuin niiden poeettisuuteen tai esteettiseen arviointiin.

Koska asioista puhuminen vasta tuottaa kohteensa, on retoriikan tutkimus erityisesti tutkimusta siitä, miten faktoja tuotetaan. Retorista sosiaalipsykologiaa on kehittänyt esimerkiksi Michael Billig. Hän korostaakin sitä, ettei retoriikka kuulu vain avoimesti suostuttelevaan tai kaunopuheisesti argumentoivaan kielenkäyttöön. Vakuuttavuus on kaiken kielenkäytön olennainen piirre.

Argumentaatio ja väittämien ongelmallisuus

Minkä tahansa asianlaidan muotoileminen, vaikkapa että Liisalla on pisamia, edellyttää kuvitteellista päinvastaista tilannetta - Liisaa, jolla ei ole pisamia. Liisan pisamien kohdalla lienee helppoa päästä yksimielisyyteen havainnon paikkansapitävyydestä, mutta sama ilmiö esiintyy myös vaikeammin määriteltävissä asioissa: Opettajan sanotaan tekevän työtä persoonallaan. Toisaalta opettajan on osattava pitää persoonansa ja opettajan roolinsa erillään, jotta jaksaisi työssään eikä ottaisi asioita liian henkilökohtaisesti. Pelkkää rooliaan noudattava opettaja on kuitenkin huono opettaja, hänen täytyy olla ihminen oppilailleen jne.

Billigin mukaan kaikki tieto on luonteeltaan tällä tavalla pulmallista (dilemmaattista). Niinpä tiede, joka yrittää luoda yhden ainoan teorian, totuuden tai kuvan maailmasta tekee väkivaltaa ihmisen ajattelun luonteelle, joka ei ole joko-tai vaan pikemminkin sekä-että. Sen sijaan, että yrittäisi lopullisesti ratkaista tällaisia muna vai kana -tyyppisiä ongelmia (luonto-kulttuuri, yksilön vapaus-yhteisöllisyys, laboratoriotutkimus-kenttätutkimus...), olisi sosiaalipsykologiassakin syytä tarkastella, miten näiden vaihtoehtojen puolesta argumentoidaan, ja mitä siitä seuraa. Paitsi tiedettä itseään, myös arkielämää voidaan tutkia siitä näkökulmasta, miten todellisuuden versioista neuvotellaan.

Vakuuttamisen keinoja

Retorisen vakuuttavuuden keinoja on lueteltu Aristoteleesta alkaen. Jonathan Potter jakaa nämä keinot hyökkäävään retoriikkaan, joka pyrkii vahingoittamaan vasta-argumenttia, ja puolustavaan retoriikkaan, joka pyrkii vahvistamaan omaa asemaa neuvottelussa. Samoja keinoja voidaan tietenkin käyttää tilanteesta riippuen monenlaisiin tarkoituksiin. Sanomalla, että minun näkemykseni perustuu kokemukseen, ehdotan samalla että pelkkä teoreettinen kanta on huonompi, tai peräti että sinun näkemyksesi taustalla ei kokemusta ole.

Kokemukseen vetoaminen onkin kultuurissamme hyvin voimallinen faktan tuottamisen strategia. Muita keinoja ovat mm.:

  • etäännyttäminen omista intresseistä
  • vetoaminen yleiseen mielipiteeseen
  • vetoaminen asiantuntijoihin
  • lukujen ja kolmen listojen käyttäminen
  • ääriesimerkkien kertominen
  • tarinoiden muotoileminen
  • vastakohtien tai rinnastusten käyttö jne.

Metaforat (=kielikuva, vertauskuva) ovat myös tunnettu strategia, jolla voidaan muutamalla sanalla määritellä kohde elävästi ja tehokkaasti. Esimerkiksi aiemmin mainittu retoristen keinojen luokittelu hyökkäykseen ja puolustukseen antaa keskustelusta aika erilaisen kuvan, kuin jos retoriset keinot kuvattaisiin vastavuoroisiksi askelkuvioiksi. Kun edellisen tapauksen kantametafora "sota" johdattelee tarkastelemaan konflikteja, korostaa "tanssi" -metafora argumentaatiota sosiaalisena toimintana, johon liittyy myös vuorovaikutuksen tuomaa mielihyvää. Metaforat, niinkuin muutkin retoriset keinot, eivät siis ole viattomia, vaan niillä on tärkeä sija merkitysten rakentumisessa.

Alkuun

Juonellisuus ja tarinalliset menetelmät

Tarinallisuus eli narratiivisuus ja tarinamuoto ovat yksi retorisen vakuuttamisen keino, mutta ei suinkaan vain sitä. Narratiivinen tutkimus on alkanut muodostaa omaa kenttäänsä, jonka eri reunat ulottuvat kirjallisuustieteeseen, sosiolingvistiikkaan, psykologiaan ja sosiaalitieteisiin. Juonellisuus on toki vain yksi mahdollinen tekstin rakentumisen tapa, mutta sillä on suuri kulttuurinen merkitys. Käytämme juonellisia kertomuksia niin tiedon välityksessä kuin viihdykkeenä, ja meidän on myös helpompi muistaa asioita, jos ne on kytketty toisiinsa kertomuksena. Tarinat ovat kulttuurin ytimessä myös myyttien ja legendojen muodossa, ja tarinoiden kertominen on omanlaisensa vuorovaikutuksen muoto, johon liittyy omia sääntöjään.

Juonellisuus tutkimuksessa

Kertomus on yksinkertaisimmillaan kolmen asian kronologinen jatkumo: on alkutilanne, jokin tapahtuma ja lopputilanne. Kirjallisuustieteessä on luokiteltu erilaisia tarinatyyppejä versioina tästä peruskaavasta, esimerkiksi sen mukaan päättyykö tarina nousuun vai katastrofiin. Tarinoita on analysoitu myös niissä esiintyvien rakennepiirteiden mukaan, esimerkiksi on sankari, tavoite, esteitä ja vastustajia. Tällaisia rakenteita ja juonikuvioita voi analysoida melkein mistä tahansa tekstistä tai puheesta koostuvasta aineistosta ja esimerkiksi järjestää sitä luokkiin tai ryhmiin tarinan tyypin tai ominaisuuksien mukaan. Näin käsitellystä aineistosta on sitten helpompi alkaa etsiä sitä yhdistäviä esioletuksia tai säännönmukaisuuksia.

Toinen tapa käyttää tarinoita tutkimuksessa, on ns. eläytymismenetelmä. Siinä tutkimukseen osallistujille kuvaillaan joku tilanne, ja heidän tulee jatkaa tarinaa, tai kertoa mitä sitä ennen on tapahtunut. Viriketarinaa voidaan myös muunnella, jolloin saadaan vertailuasetelma. Tällaisella menetelmällä saadaan näkyville kulttuurisia tapoja tehdä tapahtumia ymmärrettäväksi ja etsiä esimerkiksi tekijöitä, jotka liitetään onnistumiseen ja epäonnistumiseen jossakin tilanteessa.

Vielä kolmas tapa, jolla tarinallisuutta on sosiaalitieteissä hyödynnetty, on ihmisten minätarinoiden tutkiminen. Elämäkerta ja omaelämäkerta ovat yksi modernina aikana syntynyt tarinatyyppi, joka kuvaa yksilöä ajassa etenevänä kehityskertomuksena. Itsestä kerrottujen tarinoiden ja kulttuurin mallitarinoiden suhdetta on tutkittu esimerkiksi Rom Harrén ajatusten pohjalta. Ns. sisäinen tarina on yksilön tapa jäsentää omaa elämäänsä kulttuurin tarjoamilla välineillä. Tällainen tutkimus rakentaa siltaa konstruktionistien tutkiman kulttuurisen merkityksenannon ja yksilön elämänkokemuksen välillä.

Syventävät tekstit:

Pragmatistinen sosiaalipsykologia ja symbolinen interaktionismi
Ferdinand Tönnies: Gemeinschaft ja Gesellschaft
Georg Simmel: Suurkaupunki ja modernin sosiaalisuuden muodot
Norbert Elias ja sivilisaatioprosessi
Herbert Spencer ja sosiaalidarwinismi
Roolit sosiaalisuuden kuvaajina
Normit sosiaalisuuden kuvaajina

Sivun alkuun
Etusivulle

Lähteet:

Alasuutari, P. (1993) Laadullinen tutkimus. Tampere: Vastapaino

Antikainen, A. (1998) Kasvatus, elämänkulku ja yhteiskunta. Porvoo: WSOY

Berger, P.L. & Luckmann, T. (1967/1994) Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Tiedonsosiologinen tutkielma. Helsinki: Gaudeamus

Billig, M. (1987/1996) Arguing and thinking. A rhetorical approach to social psychology. Cambridge: Cambridge University Press

Burr, V. (1995) An Introduction to Social Constructionism. London: Routledge

Collier, G. & Minton, H.L. & Reynolds, G. (1991) Currents of Thought in American Social Psychology. New York: Oxford University Press

Helkama, K. & Myllyniemi, R. & Liebkind, K. (2001) Johdatus sosiaalipsykologiaan. Helsinki: Edita

Hill, P.B. & Kopp, J. (1999) Nichteheliche Lebensgemeinschaften - theoretische Aspekte zur Wahl von Lebensformen. Teoksessa Klein, T. & Lauterbach, W. (toim.)(1999) Nichteheliche Lebensgemeinschaften. Analysen zum Wandel partnerschaftlicher Lebensformen. Opladen: Leske+Budrich.

Hänninen, V. (2000) Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Tampere: Tampereen yliopisto

Hänninen, V. & Partanen, J. & Ylijoki, O. (2001) Sosiaalipsykologian suunnannäyttäjiä. Jyväskylä: Vastapaino

Jokinen, A. & Juhila, K. & Suoninen, E. (1993) Diskurssianalyysin aakkoset. Tampere: Vastapaino

Jokinen, A. & Juhila, K. & Suoninen, E. (1999) Diskurssianalyysi liikkeessä. Tampere: Vastapaino