TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Sosiaalipsykologian peruskurssi


Katsaus sosiaalipsykologian historiaan: syventävät tekstit
EtusivuSisällysluettelo

 

 

Eurooppalaisia alkujuuria:

Le Bon ja joukkosielu

Joukkosielu ja kollektiivinen alitajunta
Le Bonin teorian yhteiskunnallinen konteksti
Joukkosielu nyt

Le Bon muistetaan erityisesti joukkojen psykologiaa käsitelleenä tieteilijänä. Hänen teoksensa La psychologie des foules (1895, suomennettu 1912 nimellä Joukkosielu) herätti aikoinaan suurta huomiota. Le Bon oli koulutukseltaan lääkäri, mutta luopui lopulta ammatistaan ja ryhtyi kirjoittamaan yleistajuisia teoksia tieteen saavutuksista. Hänen kiinnostuksensa kulki muun muassa fysiikan ja hevostenkasvatuksen kautta viimein sosiaalipsykologian pariin.

Hevoskasvatus ei ole Le Bonin suhteen puhdas kuriositeetti, sillä hän johti suuren osan psykologisesta teoretisoinnistaan kokeistaan hevosten parissa ja laajensi ne koskemaan muun muassa ihmisten kasvatusta sekä politiikkaa: ihmisjoukko oli Le Bonille tasa-aineksinen, herkkäuskoinen ja helposti johdatettava massa, jonka joku vallanhaluinen poikkeusyksilö voi suitsia käyttöönsä kuin hevosen.

Joukkosielu ja kollektiivinen alitajunta

Joukko näyttäytyy Le Bonille amebamaisena hirviönä, johon liittyvän ihmisen tajunta sumenee ja hän menettää kykynsä sivistyneeseen ja älykkääseen harkintaan. Näiden tilalle nousevat tunteet ja tiedostamattomat vietit, jotka edustavat ihmismielen eläimellistä ja alkukantaista kerrostumaa. Joukossa - jota olisi parempi nimittää tässä yhteydessä ihmislaumaksi - osallistujien tietoisen harkinnan korvaa eräänlainen kollektiivinen sielu, jossa tapahtuu epidemianomaista tunnetilojen leviämistä ja mielipiteiden epäjohdonmukaista vaihteluita. Prosessia edesauttaa se, että ihmiset ovat joukossa anonyymejä, eivätkä siksi ota vastuuta teoistaan. Pahimmillaan tilanne johtaa silmittömään väkivaltaan, joskin joukoissa ihmiset voivat osoittaa yltiöpäistä sankaruutta ja uhrivalmiutta.

Ylipäätään Le Bon katsoi, että sosiaalista todellisuutta ei hallitse järki, vaan tiedostamaton tai alitajunta. Sosiaalinen vaikuttaminen ja oppiminen on hänen katsannossaan asioiden liittymistä osaksi tätä alitajuntaa, joka tietyllä ihmisryhmällä sisältää pitkälle samoja elementtejä. Tämä kollektiivinen alitajunta muodostuu yhteisistä tunteista, haluista ja käsityksistä, jotka juontuvat Le Bonin mukaan osittain perinnöllisyydestä, mutta ovat enimmäkseen suggestiivisen vaikutuksen tulosta. Idea kollektiivisesta alitajunnasta liittyy paljolti puheeseen »kansansielusta» tai »kansanhengestä», jota tahollaan kehitteli tuolloin mm. Wilhelm Wundt kansainpsykologiassaan. Myöhemmin Carl Gustav Jung vei nämä ajatukset kollektiivisesta alitajunnasta metafyysisiin ulottuvuuksiin ja väitti sen olevan kaikille yhteinen. Myös Jungin opettaja, Sigmund Freud, omaksui ajatteluunsa elementtejä Le Bonin näkemyksistä.

Alkuun

Le Bonin teorian yhteiskunnallinen konteksti

Le Bon oli nähnyt Pariisin vallankumouksellisen kaupunkihallituksen - siis Pariisin kommuunin (1871) - verisen kukistamisen. Hän näki, että yhteiskuntaa oli uhkaamassa lopullinen rappio. Perikadon näköalat olivat lähtöisin joukkojen ylivallasta ja kaiken pahan alku ja juuri oli Ranskan suuri vallankumous, joka oli päästänyt kahleistaan tämän hallitsemattoman voiman pannen alulle demokratisoitumiskehityksen Euroopassa.

Ensimmäiseen maailmansotaan saakka Le Bon piti ihmiskunnan kehityksen huippuna niin sanottua anglosaksista "rotua". Latinalainen rotu (ranskalaiset mukaan lukien) tuli vasta toiseksi. Asian voisi siis tulkita niinkin, että Le Bon ihaili englantilaista yhteiskuntaa ja näki sen historiassaan esimerkillisesti väistäneen "joukkojen ylivallan". Näiden eräänlaiseksi yli-ihmisiksi syntyneiden "rotujen" alapuolelta löytyivät kaikki muut luomakunnan vähäisemmät olennot: naiset, muut rodut, villi-ihmiset, sosialistit, lapset, hullut, muuten turmeltuneet ihmiset ja viimein eläimet.

Tällaiset ajatukset eivät olleet mitenkään poikkeuksellisia viktoriaanisen ajan Euroopassa, jossa Darwinin evoluutioteoriasta kuviteltiin saatavan "tieteellinen perustelu" mm. eurooppalaisten valtapyrkimyksille siirtomaissa. Le Bonin rasistiset systematisoinnit eivät olleet sisällöltään ainutlaatuisia, vaan heijastelivat enemmänkin aikansa ajattelutapoja. Ikävä kyllä, hänen teoksessaan esittämänsä oletukset näyttivät toimivan käytännössä liiankin hyvin, kuten muun muassa Adolf Hitler ja Mussolini myöhemmin osoittivat. Hitlerin pääteoksesta "Mein Kampf" (1923) on löydetty jopa suoria lainauksia Le Bonin Joukkosielusta.

Keskeinen taustaoletus Le Bonin teoriassa on, ettei se tee eroa joukon ja järjestäytyneiden ryhmien välillä. Kaukana Le Bonin väitteistä ei ole, että ihminen säilyttäisi järkensä vain eristyneenä, mutta menettäisi siitä osan jo järjestyneissä kokouksissakin. Esimerkiksi kansanedustuslaitos näyttäytyi Le Bonille enemmän katumellakan siirtämisenä sisätiloihin kuin instituutiona, jossa ihmiset ratkoisivat keskinäisiä asioitaan keskustellen ja äänestäen. Le Bon kieltäytyi näkemästä yhteiskunnallisen liikehdinnän taustalla ymmärrettäviä syitä, jotka liittyisivät esimerkiksi räikeisiin eturistiriitoihin. Vain jonkinlainen aristokratia, johon kuuluvat pystyisivät hallitsemaan viettinsä ja pysyttelemään sivussa joukoissa vellovasta suggestiivisesta energiasta, oli Le Bonille ainoa tapa saada takaisin maailmasta menetetty järjestys.

Alkuun

Joukkosielu nyt?

Kenties "Joukkosielua" voisi pitää vain aristokraatin huolestuneena kannanottona aikakautta luonnehtineesta yhteiskunnallisesta liikehdinnästä, jonka syyt jäivät psykologisen ymmärrystavan ulottumattomiin. Le Bon kuitenkin onnistui asettamaan monia tärkeitä kysymyksiä. »Joukkoihmisen» anonyymisyyden, psyykkisen tartutettavuuden ja yllytettävyyden tähdentäminen oli yksi tärkeä sysäys keskustelun aloittamiseen sosiaalipsykologiasta. Psykologiselta kannalta "joukkojen psykologia" on edelleen arvoitus.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että ihmisjoukkojen samaistaminen yhdeksi irrationaalisen lauman kategoriaksi on Le Bonin joukkopsykologian erhe numero yksi. Joukkojen "ideaalityyppiä", jonka Le Bon kuvasi täysin sattumanvaraiseksi ja rakenteellisesti kiteytymättömäksi yksilöiden koostumaksi, tuskin käytännössä esiinny lainkaan, ellei sillä tarkoiteta esimerkiksi ohikulkijoista spontaanisti muodostuvaa onnettomuutta töllistelevää väkijoukkoa. Sen sijaan toimiva ihmisjoukko kertonee jostain yhteisistä intresseistä tai käsityksistä siitä, mitä ollaan tavoittelemassa, vastustamassa tai kumoamassa.

Kenties joukosta ja tilanteesta riippuen kynnys joihinkin tavallisesti normin- tai lainvastaisiin tekoihin saattaa alentua yksilöihin ja heidän tekoihinsa kohdentuvan - Michel Foucault'ta mukaillen - panoptisen kontrollin mekanismien tai patologisoinnin menettäessä toimintamahdollisuutensa ja tehonsa. Tässä mahdollisuudessa on myös toki se puolensa, että varsinkin demokratian ihanteiden tultua yleisesti tunnustetuksi joukkoliikkeenä toimivalle kollektiiville on myönnetty poliittisen subjektin oikeudet, jolloin laillisesti ja rauhanomaisesti oikeuksiaan puolustavan joukkoa ei voi kukistaa niskuroivana väkijoukkona tai kapinana.

Yksilöpsykologiassa joukoissa tapahtuvia normirikkomuksia selitetään perinteisesti esimerkiksi deindividuaation aiheuttamana alentuneena minätietoisuutena. 1900-luvun joukkoliikkeet ja joukkotapahtumat lienevät osoittaneet sen, että ns. joukkoilmiöt ovat yhtä monitahoinen kysymys kuin yhteiskunnalliset tilanteet tai kulttuurit: sosiaalisuus saattaa olla yhtä hyvin rakentavaa kuin tuhoavaa, ylläpitää monenlaisia yhteiskunnallisia järjestyksiä tai ajoittain mennä kovinkin sekasortoiselta näyttäväksi sotimiseksi. Psykologinen kysymyksenasettelu lienee näiden erilaisten mahdollisuuksien osalta paras kuljettaa pikemminkin sosiologisen, historiallisen ja semioottisen tulkintatyön piiriin kuin odottaa psykologialta yleispätevää vastausta siihen, "mikä ihmisiä joukoissa oikein vaivaa".

(ks. myös perusteksti "Ryhmät": Joukkojen toiminta ryhmäilmiönä)

Alkuun
Lähteet