TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Sosiaalipsykologian peruskurssi


Katsaus sosiaalipsykologian historiaan: syventävät tekstit
EtusivuSisällysluettelo

 

 

Kurt Lewin - kenttäteoria

Hahmopsykologi ja valloittava persoonallisuus
Einsteinista elämänkenttään
Topologia ja tensiojärjestelmä
Ennustamisen haave ja matematiikan lumo
Psykologian (luonnon)tieteellistäminen

Kurt Lewin oli saksalais-amerikkalainen psykologi, joka on sekä kanonisoitu amerikkalaisen sosiaalipsykologian klassikoksi että on myös historiallisesta näkökulmasta erittäin merkittävä sen muotoutumiseen vaikuttanut toimija ja herätteiden antaja. Teoreettisen työnsä osalta Lewin edustaa - etenkin varhaisemmassa eurooppalaisessa vaiheessaan -lähestulkoon pelkkää yksilöpsykologiaa.

Syy Lewinin kuulumiseen sosiaalipsykologian kuuluisuuksiin liittyykin hänen emigroitumisesta Yhdysvaltoihin ja siihen, miten hän "eksyi" uudessa kotimaassaan aivan uudenlaisen tutkimusotteen pariin; sosiaalisten vaikutustutkimusten ja -kokeiden tekemiseen sekä työskentelyyn ryhmien parissa. Tämä vaihe on tuonut hänelle mainetta myös organisaatiopsykologian varhaisena edustajana ja »ryhmädynamiikan» keksijänä, joka antoi mallin "ryhmätyöliikkeelle" (»sensitivity training»).

Vaikka Lewin oli erään lajin hahmopsykologina ja oman »kenttäteoriansa» kehittelijänä kaukana silloisesta amerikkalaisen (sosiaali)psykologian valtavirrasta eli behaviorismista, sopi hänen kokeellinen ja käytännöllinen orientaationsa sen raameihin. Hän oli merkittävällä tavalla vakiinnuttamassa kokeellista tutkimusta amerikkalaisen sosiaalipsykologian kukoistuskauden tieteen tekemisen malliksi, ihanteeksi ja normiksi. Vähintään yhtä merkittävänä voi pitää sitä panosta, että suuri osa Lewinin jälkeisen sosiaalipsykologian kukoistuskauden merkittävimmistä tutkijoista oli lähtöisin Lewinin vaikutuspiiristä. Tämä uusien sosiaalipsykologien polvi oli osaltaan syrjäyttämässä John B. Watsonin oppeja seuranneen behavioristipolvea ja oli muotoilemassa tilalle uutta kognitiivista sosiaalipsykologiaa.

Alkuun

Hahmopsykologi ja valloittava persoonallisuus

Lewin syntyi Saksassa 1890. Vuonna 1909 hän lähti opiskelemaan psykologiaa Berliinin yliopistoon, jossa tuolloin oli alkamaisillaan hahmopsykologian kukoistuskausi: Carl Stumpf oli koonnut sen ydinjoukoksi muodostuvan tutkijaryhmän, jossa oli Max Wertheimer, Kurt Koffka ja Wolfgang Köhler. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä Lewin joutui joksikin aikaa rintamalle. Haavoituttuaan Lewin kirjoitti ensimmäisen artikkelinsa, jossa kuvasi rintamalinjan ja tavallisen maiseman eroja hahmopsykologisesti käsitteellistettynä eri laatuisina »rajoina», »suuntina» ja »vyöhykkeinä». Ensimmäisen maailmansodan jälkeen hän toimi opettajana Berliinin yliopiston Psykologisessa Instituutissa kuuluen yhä hahmopsykologien ryhmään. Lewinistä ei kuitenkaan myöhemmin edustanut tämän ryhmän "virallista" hahmopsykologiaa, vaikka saikin siitä vaikutteita myöhempiin töihinsä. Päinvastoin Lewin etääntyi vähitellen hahmopsykologien ryhmästä löytäen uuden, jonka jonkinlaisena keskushenkilönä hän itse toimi.

Harvan psykologian historian hahmon kohdalla on korostettu henkilön sosiaalisia ominaisuuksia niin paljon kuin Kurt Lewinin. Hänen kerrotaan olleen luonteeltaan ekstrovertti, ystävällinen, lämmin, magneettinen jne. Asiassa lienee perää, sillä Lewin keräsi Berliinin opettajavuosinaan nopeasti hänestä kiinnostuneita ihmisiä, lähinnä oppilaita. Ryhmässä keskusteltiin vapaamuotoisesti mm. filosofisista virtauksista ja omista ideoista. Lewinin siirryttyä myöhemmin Yhdysvaltoihin tätä häneen sitkeästi liittynyttä "ryhmäilmiötä" kutsuttiin "Hot air clubiksi" sen tiiviin tunnelman vuoksi. Teoksessaan Principles of Topological Psychology (1936) Lewin itse mainitsi olevansa kyvytön tuottamaan ajatuksia yksin ja siirsi kunnian teoksen synnystä ryhmälle. Kysymys siitä, onko "Kurt Lewin" eräiltä osin tutkija vai tutkijakollektiivi sivuutetaan tässä. Lewinin ajatukset, teot, väitteet, teoriat ja kirjat kulkevat psykologian perinteessä "Lewininä" ja legenda Lewinistä jatkaa kulkuaan myös tässä kirjoituksessa.

Zeigarnik-anekdootti

Joskus 1920-luvun alussa Lewinin kerrotaan olleen oppilaittensa kanssa viettämässä iltaa ravintolassa. Seurue oli istunut paikassa pitkään ja jokainen oli tietysti tehnyt erinäisiä tilauksia pöytään tarjoilevalta tarjoilijalta. Illan lopulla tuli maksun aika. Tarjoilija eritteli kunkin seurueen jäsenen tekemät tilaukset ja rahasti sen mukaisesti. Huomion arvoista oli se, että tarjoilija pystyi tekemään pitkän ja yksityiskohtaisen erittelyn suoraan ulkomuistista, mikä herätti seurueen jäsenissä hämmästystä. Viimein joku heistä kutsui kyseisen muistitaiturin uudelleen paikalle ja tiedusteli, voisiko hän selvittää vielä kertaalleen laskutuksen yksityiskohdat. Tarjoilija kuitenkin vastasi sen olevan mahdotonta, koska lasku oli jo maksettu.

Tapahtumalle voisi keksiä monenlaisia syitä, mutta siitä syntynyt oivallus oli, että muistinmenetys oli seurausta tehtävän suorittamisesta loppuun. Kenttäteorian käsitteillä tarjoileminen oli synnyttänyt tension, jännitteen, joka muutti hänen psyykensä toimintatavan sellaiseksi, joka mahdollisti yksityiskohtaisen muistamisen. Laskun maksaminen eli tehtävän loppuun saattaminen laukaisi tension, eikä tarjoilijalla ollut sen jälkeen enää syytä tai motivaatiota pitää tähän seurueeseen liittyviä asioita mielessään.

Lewinin oppilas Bluma Zeigarnik otti ensimmäisenä aiheen tutkittavakseen. Hän sai tutkimuksensa (1924) esitti, että koehenkilöt muistivat jonkin verran paremmin kesken jääneet tehtävät kuin loppuun saatetut. Asiaa tutkittiin tämänkin jälkeen monelta kannalta: esimerkiksi sitä, onko efekti kenties voimakkaampi, jos tehtävän keskeyttämisen voi tulkita omasta syystä johtuneeksi epäonnistumiseksi. Huolimatta siitä, että muistamisesta on tehty eräitäkin tutkimuksia, Zeigarnik-efekti on jäänyt enintään efektiksi eikä Zeigarnikin laiksi. Zeigarnikin tutkimuksen tensio-tulkinta oli kuitenkin oleellinen tekijä siinä menetelmässä ja teoriassa, jota Kurt Lewin kehitteli 1920-luvun aikana

Alkuun

Einsteinista elämänkenttään

Siinä missä Darwinin evoluutioteoria oli ollut 1800-luvun loppupuolen suurin luonnontieteellinen riemuvoitto, 1900-luvun alussa tämä soihdunkantajan rooli vaihtui modernille fysiikalle. Sen piirissä tehtiin monia tieteellistä maailmankuvaa mullistavia muotoiluja, joista suurinta tunnustusta sai Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria (1905). Palattuaan ensimmäisen maailmansodan melskeistä Berliinin yliopistoon, monia modernin fysiikan tunnettuja ja tunnustettuja asui ja vaikutti Lewinin naapurustossa. Näitä olivat mm. Max Planck ja itse Einstein.

Jo englantilainen fyysikko ja kemisti Michael Faraday (1791-1867) oli tuonut fysiikkaan kentän käsitteen. Kuitenkin juuri Einsteinin 1920-luvun läpi kestänyt työ ns. kenttäteorian (field theory) ensimmäisen version muotoiluun oli ilmeisesti herätteenä sille, että Lewin ryhtyi omalla tahollaan samannimisen teorian kehittelyyn. Einsteinia mukaillen Lewin esitti, että kenttä on olemassa olevien tosiseikkojen kokonaisuus, jotka käsitetään toisistaan riippuviksi ja nimesi psykologisen kenttäteoriansa peruskäsitteeksi »elämäntilan» (life space). Lewinin analyyttisessa käytössä maailma sellaisena, kuin yksilö sen kulloisellakin hetkellä kokee, on hänen »elämäntilansa», joka sisältää sekä hänen persoonansa että hänen psykologisen ympäristönsä. Olennaisen piirteenä tälle käsitteelle Lewin esitti, että sen on nähtävä muuttuvan toiminnan myötä.

On huomautettava, että Michael Wertheimer väittää teoksessa A Brief History of Psychology (1970), että Lewin itse ei yleisesti nimittänyt järjestelmäänsä kenttäteoriaksi, vaan että nimi on hänen teostensa toimittajien vakiinnuttama. Käytti Lewin sitten teoriastaan kyseistä nimitystä teoriastaan useimmin tai harvemmin, on varsin selvää, että Lewin pyrki perustamaan psykologisen teorian tai pikemminkin tarkastelutavan fysiikan ja matematiikan puolelta lainattuihin käsitteisiin ja esitysmuotoon. Sen olennainen osa on ns. topologinen esitystapa. Topologia on matematiikan haara, joka käsittelee avaruudellisia suhteita ei-kvantitatiivisesti. Sen piiriin kuuluvat esimerkiksi sellaiset ongelmat kuin möbiuksen nauhat ja sisäpuolettomat pullot. Sen avulla voidaan teoreettisesti ratkaista vaikkapa, miten äärimmäisen venyvä renkaan sisäkumi käännettäisiin venttiilin kautta nurinpäin.

Alkuun

Topologia ja tensiojärjestelmä

Lewinin topologia oli lievästi sanoen omalaatuinen sovellus, jolla hän analysoi yksilön toimintaa elämäntilassa. Analyysit lähtivät soikiosta, jonka Lewin asetti edustamaan tutkittavan yksilötapauksen psykologista elämäntilaa. Soikion sisältä hän sitten erotteli alueita edustamaan sellaisia alueita, jotka hän katsoi yksilön kannalta olennaisina. Soikion lohkot tai sen sisälle rajatut alueet saattoivat kuvata ns. »sisäpersoonaa» tai sen »perifeerisiä alueita», joiden välityksenä ulkomaailmaan oli »motoris-havainnoiva-alue».

Alueet saattoivat vertautua »voimakenttinä» milloin motiiveiksi, haluiksi, aikomuksiksi tai päämääriksi ja olla plus- tai miinus-merkein varustettuja, millä Lewin kuvasi sitä, miten ne vetävät puoleensa henkilöä tai ovat hänen kannaltaan luotaantyöntäviä. Asioiden tätä ominaisuutta Lewin nimitti valenssiksi. Jos topologiasta puhuminen esitystavan yhteydessä oli hämärää »valenssien» vuoksi, niin vektoripiirrosten ja erilaisten lisäkomponenttien lisäileminen esitykseen kauniisti sanottuna ylitti "loputkin" perinteisen topologian rajoitukset ja Lewin nimesi sen »hodologiaksi» tai »hodologiseksi tilaksi» (kreik.hodos; tie,polku).

Tapa, jolla Lewin selitti analyysinsa lopputulosta oli, että se kuvaa henkilön »tensiojärjestelmää» eli niitä jännitteistä, joita hän katsoi analysoitavaan tapaukseen liittyvän tietyllä hetkellä. Tensiota voinee pitää Lewinin esityksissä analogisina arkisemmille "halulle" tai "arvolle". Lewinillä tensio on kuitenkin erityisimmillään toimintaa, jota luonnehtii loppuun saattamisen tarve. Tehtävän loppuun saattaminen "laukaisee" tension, kuten tarinassa Zeigarnik-efektistä. Tehtävän kesken jääminen saattaa puolestaan aiheuttaa tension siirtymisen jonnekin muualle. Lewin katsoi, että tensioiden voimakenttä voi muodostua myös sisäisesti ristiriitaiseksi: voi löytyä kahden positiivisen valenssin tai kahden negatiivisen valenssin ristiriita, jolloin henkilön on tehtävä valinta. Kolmannessa alalajissa samaan tilanteeseen tai asiaan voi taas olla kytkeytyneenä positiivisia ja negatiivisia valensseja, jolloin henkilön olisi Lewinin mukaan vain otettava vastaan mahdolliset ikävyydet.

Alkuun

Ennustamisen haave ja matematiikan lumo

Oikeastaan se, mitä kaikilla Lewinin esitysten voimakentillä, tensioilla, vektoreilla ja valensseilla oli tekemistä toistensa kanssa, on ymmärrettävissä sen kautta, mitä on perinteisesti pidetty luonnontieteellisten teorioiden mestarinäytteenä eli ennustamiseen. Hänen analyysien pyrkimyksenä oli ainakin antaa se vaikutelma, että tällä analyysimallilla elämäntilan tai tensiojärjestelmän tuokiokuvasta ennen pitkää löytyy se "viimeinen vektori", joka alkuehdoista tapahtuvan "loogisen" johtamisen lopputuloksena kertoisi sen väistämättömän tuloksen eli mitä analyysin kohteeksi otettu yksilö tekee tai - Lewinin käsitteellä ilmaistuna - mikä on hänen seuraava »lokomootionsa».

Tämä haave ennustamisesta tiivistyy Lewinin esittämään puolimatemaattiseen kaavaan, jossa käyttäytyminen (B) on elämäntilan (LS) funktio, joka puolestaan on yksilön (P) ja ympäristön (E) funktio: B=f(LS)=f(P,E). Kuinka sitten löytää kulloisenkin tilanteen olennaiset ja eksaktit "piirteet" tähän kaavaan "laskentaa" varten? Marja Ahokas ja Ilpo Vilkkumaa ovat esittäneet, että Lewinin kenttäteorian tärkein tavoite on tuoda eksaktissa muodossa esille ne olennaiset piirteet, jotka teoreettisesti johdonmukainen psykologi kulloisessakin tilanteessa näkee. Toisin sanoen kenttäteoria ei itse asiassa olekaan edes teoria, vaan ennemminkin esitystapa, jolla teoreettisesti johdonmukaiseksi psykologiksi arvioitu henkilö voi ilmaista olennaisiksi katsomiaan asioita erilaisista tilanteista.

Tietysti tämä »teoreettisesti johdonmukainen psykologi» on tulkitsija, joka asettelee »elämäntilan» alkuehtoja, määrittelee »valensseja» tai vaikutussuhteita, arvailee mahdollisuuksia, arvioi todennäköisyyksiä jne. Kenttäteoreettista esitysmuotoa voi pitää yhtäältä eräänlaisina psykologin tekeminä "pikakirjoitettuina" muistiinpanoina, mutta toisaalta »teoreettisesti johdonmukainen psykologi» voi esittää sillä tulkintojaan havaintojaan, käsityksiään ja saamiaan tietoja tavalla, joka kenties luo niihin vaikutelmaa täsmälliseen tai peräti matemaattiseen tarkastelutapaan kuuluvasta loogisesta vääjäämättömyydestä tai objektiivisuudesta.

Lewinin luonnontieteellistä ja matemaattista orientaatiota kuvaa hyvin myös hänen kehittämänsä vaatimustason (level of aspiration) käsite. Sen oli tarkoitus oli ilmeisesti kuvata yksilön motivaatiota matemaattisena suhteena. Mitä vaikeamman tavoitteen yksilö on asettanut, sitä enemmän hän itseltään vaatii eli sitä korkeammalla on hänen ns. vaatimustasonsa. Vaatimustaso poikkeaa behavioristisesta tavasta käsitteellistää psykologian tutkima ihminen niin, että hänellä olisi edes jotain aktiivisuuteen tai ajattelukykyyn viittaavia piirteitä.

Vaatimustason käsitteen ihmiskuva lähenee jo kognitiivista psykologiaa, vaikka se voidaan tulkita myös ulkokohtaisesti kuvaukseksi tietystä ominaisuudesta tai piirteestä. Kuitenkin Lewinin tavoitetason muotoilu voidaan tulkita niinkin, että ihminen taloustieteilijän tavoin asettaa tavoitteilleen luvuilla ilmaistavissa olevia arvoja ja todennäköisyysteoreetikon tai tilastotieteilijän tavoin punnitsee rationaalisesti erilaisia vaihtoehtoja ja skenaarioita. Lewin tiivisti teoriansa kaavaksi V=PxE, jossa tavoitteen arvo (V), jonka mukaan vaatimustaso määräytyy, olisi tällöin yhtä kuin tavoitteen saavuttamisen arvo (E) kerrottuna sen saavuttamisen todennäköisyydellä (P). Olennaista tässä on korostaa sitä, miten myös tavoitetason käsitteellistämisen kohdalla Lewin tarjoaa vihjausta siitä, että toiminta ja siihen liittyvät merkitykset olisivat käsiteltävissä, ymmärrettävissä, analysoitavissa tai tulkittavissa matemaattisen kielen tai esitystavan antamilla reunaehdoilla

Alkuun

Psykologian (luonnon)tieteellistäminen

James Schellenberg teoksessaan Sosiaalipsykologian klassikoita arvostelee kenttäteoriaa siitä, että se näyttää unohtaneen ajan, ainakin menneisyyden. Kysymystään Schellenberg tasapainottaa Lewinin argumentilla, että menneisyys on relevantti vain sikäli kun se nähdään osaksi nykyistä voimakenttää; toiminta tapahtuu aina nykyhetkessä. Tästä Schellenberg löytää syyn siihen, miksi Lewin jätti liittämättä analyysiin menneitä tapahtumia, paitsi »siinä määrin kuin ne olivat osana henkilön nykyistä psykologista kokemusta». Lewinin impressionististen analyyttisten tuokiokuvien hetkellisyyden suhteen ei voi kuitenkaan sivuuttaa sitä tarvetta, jonka hän katsoi psykologialla olevan ennustamiseen. Tämä tarve ennustuksiin puolestaan liittyi hänen psykologiassa välttämättömänä näkemäänsä tieteelliseen vallankumoukseen, joka tekisi siitä viimeinkin "oikeaa" tiedettä, jonka ensisijaisena mallina Lewinille oli matematiikan lisäksi fysiikka.

Pari vuotta sen jälkeen, kun Lewin perheineen oli paennut nousevaa fasismia Saksasta Yhdysvaltoihin, kenttäteoria tuli laajemmin tunnetuksi vuonna 1935. Silloin Lewinin saksasta käännettyjen artikkelien kokoelma julkaistiin nimellä A Dynamic Theory of Personality. Eräässä kokoelman artikkeleista hän peräänkuulutti kiivaasti psykologian tieteellistämistä. Siinä suhteessa Lewin oli samoilla jäljillä kuin uuden kotimaansa behavioristit, että hän haki psykologian tieteenihannetta nimenomaan luonnontieteistä. Eräässä tärkeässä 1930-luvun kirjoituksessaan Lewin vaati galileaanista vallankumousta psykologiaan. Tällä Lewin viittasi siihen radikaaliin käännökseen, mitä Galileo Galilein (1564-1642) liikeopilliset tutkimukset olivat merkinneet fysiikan tieteelle. Aristoteles katsoi, että erilaisia kappaleita hallitsevat erilaiset liikelait, jotka puolestaan liittyvät näiden kappaleiden lajityypillisiin olemuksiin. Galilein liikeopin perusajatuksena oli taas se, että kaikkiin kappaleisiin pätevät yhtäläiset luonnonlait ja samat luonnonvoimat, vaikka lopputulos saattaakin näyttää muista fysikaalisista tekijöistä, kuten ilmanvastuksesta, johtuen koko lailla toiselta.

Psykologian puolella oli esitetty kirjava joukko erilaisia teorioita, havaintoja ja näkökulmia, joista mikään ei kuitenkaan ollut sen lukuisille koulukunnille yhteinen. Eräänlaisessa ohjelmanjulistuksessaan Lewin siis esitti analogian siitä, että psykologia on toistaiseksi elänyt tieteenä pelkässä "aristoteliaanisessa" esitieteellisessä vaiheessa, mutta nyt olisi koittanut se aika, jonka pitäisi tarkoittaa tämän esihistorian taakse jättämistä: psykologian tieteellistämistä ja nostamista Suureksi Tieteeksi fysiikan (ja kemian) rinnalle.

Tämän edellytyksenä oli kaikille ihmisille yhteisten psykologisten "luonnonlakien" ja "perusvoimien" abstrahoiminen, mihin johtavana avaimena Lewin katsoi olevan nimenomaan muutamien yksittäistapausten tarkan "kenttäteoreettisen" analyysin. Kun nämä "ihmisfysiikan" perusteet olisi selvitetty, psykologi olisi samassa suhteessa "tutkimuskohteeseensa" kuin luonnontieteilijä omaansa: psykologi voisi ennustaa ihmisten käyttäytymistä, kuten tähtitieteilijät auringonpimennyksiä, jolloin psykologian tieteellisyys olisi tavallaan tullut samalla todistettua. Huomattava on, ettei Lewin suinkaan hänkään pyrkinyt analogioillaan redusoimaan psykologiaa fysiikkaan, vaan perustamaan "toisen fysiikan".

Ennusteiden laatiminen luonnontieteissä on tiiviissä kytköksessä niille asetettuun tekniseen tiedonintressiin. Myös Lewinin virittämä lupaus psykologian tieteellistämisestä ja tavoitteesta ennustaa ihmisten käyttäytymistä liittyy hyötyyn ja eräänlaisen "jättipotin" tavoitteluun. Tätä Lewinin eetosta kuvatkoon eräs hänen käsistään lähtenyt katkelma toisesta yhteydestä:

»Hän (psykologi) löytää itsensä keskeltä rikasta ja suunnattoman suurta maata, joka on täynnä tapahtumia: siellä ihmiset tappavat toisiaan; lapsi leikkii; lapsi tapailee huulillaan ensimmäistä sanaansa; joku on syvän rakastumisen jälkeen joutunut onnettomaan tilanteeseen, eikä löydä ulospääsyä; siellä on mystinen hypnoosiksi nimitetty tila, jossa ihmisen tahto näyttää hallitsevan toista; siellä saavutetaan yhä korkeampia ja vaativampia päämääriä; siellä on lojaalisuutta ryhmälle, unelmointia, suunnitelmien punomista, maailman tutkimista jne. ilman loppua. Se on ääretön maanosa täynnä viehätystä ja voimaa, jossa levittäytyvään maahan ei ihminen ole jalallaan astunut. Psykologi on liikkeellä hallitakseen tämän maanosan, löytääkseen sen kätketyt aarteet, tutkiakseen sen vaarallisimpia alueita, hallitakseen sen suunnattomia voimavaroja ja hyödyntääkseen sen energiavarat.»

Edellä olevassa lainauksessa psykologia esittäytyy julkilausutun teknisen tiedonintressin lisäksi vertauskuvallisena sille länsimaiden historian vaiheelle, joka tunnetaan suurten löytöretkien ja kolonialismin ajanjaksona: uusi »maanosa» odottaa neitseellisenä ja rikkauksia pursuavana aarreaittana valloittajaansa ja uutta hallitsijaansa eli psykologia. Tai sitten toinen tulkinta: korkealentoinen teksti oli yksinkertaisesti tarkoitettu rohkaisuksi kollegoille ja oppilaille, jotka joutuivat Lewinin tavoin pakenemaan natsien hirmuvaltaa kirjaimellisesti uuteen maanosaan.

Alkuun
Lähteet