TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Sosiaalipsykologian peruskurssi


Etusivu
Johdanto: Sosiaalipsykologian analyysitasot
Katsaus sosiaalipsykologian historiaanYksilöiden sosiaalipsykologiaa
Kognitiivista sosiaalipsykologiaa
Ryhmät
Vuorovaikutus ja mikrotason sosiaalinen järjestys
Yksilö ja yhteiskunta
Lopuksi: Sosiaalipsykologian ihmiskuva

Sisällysluettelo
 

 

Lopuksi: Sosiaalipsykologian ihmiskuva

Tässä kurssimateriaalin päättävässä osassa pohditaan tieteen itsekriittisyyttä ja sosiaalipsykologista ihmiskuvaa.
Toivottavasti kurssi tarjosi antoisia hetkiä ja sytytti kipinän jatkaa tavalla tai toisella sosiaalisen elämän ihmeiden pohdintaa!



Kriittisyys ja itsereflektio
Ristiriitainen yksilö
Yksilö ja yhteiskunta
Ihmiskuva tutkimuksessa

Kriittisyys ja itsereflektio

Sosiaalipsykologian, niin kuin muidenkin tieteenalojen, on aika ajoin hyvä pysähtyä pohtimaan omaa toimintaansa. Tällaista omaan toimintaan kohdistuvaa kriittistä tutkiskelua kutsutaan reflektiivisyydeksi. Yksittäisen tutkimuksen kohdalla se tarkoittaa mm. että tutkija pohtii mitä rajoituksia hänen tuloksillaan on, millaisten kulttuuristen ehtojen sisällä se on syntynyt, miten hän on itse mahdollisesti vaikuttanut tutkimuksen lopputulokseen, ja millä suunnalla voisi olettaa olevan tekijöitä, joita tutkija ei ole ottanut huomioon.

Yksi sosiaalipsykologian kriittisen itsereflektion kohteita on ollut sosiaalipsykologinen ihmiskuva. Olipa tutkimuksen tai teorian aihe mikä tahansa, on taustalta aina luettavissa jonkinlainen käsitys ihmisestä, kirjoittipa tutkija siitä suoraan tai ei. Jonkin tutkimusalan eläessä kiihkeää luomiskautta, eivät ihmiskuvan kysymykset välttämättä nouse keskusteluissa päällimmäiseksi. Tutkimuksen edustama ihmiskuva on silloin muuttunut itsestäänselväksi taustaoletukseksi.

Sitäkin useammin on eri teorioita kritisoitu vetoamalla niiden ihmiskuvaan. Voidaan tietysti keskustella tiettyjen ihmiskuvien totuudenmukaisuudesta suhteessa empiirisiin havaintoihin, mutta kyse on myös arvovalinnoista: miten haluamme että tutkimuksessa kohdellaan ihmistä sekä konkreettisesti tutkimuksen osallistujana että teoreettisesti tietona ihmisestä. Jos otetaan tosissaan konstruktionistinen käsitys, että tieto ja sosiaalinen toiminta kulkevat käsi kädessä, ei ole samantekevää millaista ihmiskäsitystä tiede julistaa.

Alkuun

Ristiriitainen yksilö

Kun tarkastelee sosiaalipsykologisten teorioiden käsitystä ihmisestä, voi huomata muutamia toistuvia ulottuvuuksia, joilla teoriat eroavat toisistaan tai joista väitellään. Yksi tällainen linjanveto on ihmisen tutkiminen joko sisältä ohjautuvana olentona tai sitten ympäristöönsä sopeutuvana ja reagoivana. Teorioissa, joissa ihmistä tarkastellaan aktiivisena, korostuu yleensä toiminnan käsite, kun taas passiivisemman ihmiskuvan teorioissa puhutaan usein käyttäytymisestä.

Sopeutuva ja siinä mielessä ulkoa motivoituva ihminen voidaan nähdä erilaisin painotuksin. Evoluutioon pohjautuvissa teorioissa (kuten myös usein marxilaisissa materialistisissa teorioissa) sopeutuminen on ennen kaikkea sopeutumista elämään tietyssä luonnonympäristössä. Toimintaa tarkastellaan sen kannalta, edistääkö se selviytymistä. Äärimuodossa kaikki toiminta on biologisesti määräytynyttä, determinoitua. Toinen vaikutusvaltainen tutkimussuunta sijoittaa ihmisen toiminnan lähteen välittömään sosiaaliseen ympäristöön, kuten väkijoukon suggestiovoimaan, mukautusmispaineeseen jne.

Sisältä ohjautuvasta ihmisestä on myös olemassa eri versioita. Tämän ohjauksen voidaan esimerkiksi nähdä olevan luonteeltaan kognitiivista, jolloin siihen usein liitetään rationaalisuus ja intentionaalisuus eli tavoitteisiin suuntautuminen. Toisaalta sisäinen motivaatio voi olla jostain ei-tahdonvaraisista voimista kumpuavaa. Vietit ja vaistot ovat tämäntyyppisiä biologisperäisiä sisäisiä voimia, samoin psykodynaamisen teorian kuvaamat psykologiset jännitteet, jotka syntyvät viettien ja kulttuurisen kokemuksen törmäyksestä. Näiden teorioiden epäilys ihmisen kykyyn hallita omaa toimintaansa on ollut yksi (sosiaali)psykologian kipeitä ja kiisteltyjä kohtia.

Nähdäänpä ihmisen toiminnan taustalla hänen oma aikomuksensa tai jokin ulko- tai sisäpuolinen ohjaus, voidaan vielä keskustella tämän toiminnan sosiaalisesta laadusta: onko ihminen esimerkiksi itsekäs ja omaa etuaan tavoitteleva olento vai onko hän prososiaalinen, muidenkin hyväksi toimiva? On ilmiselvästi arvokysymys millainen toiminta nähdään positiivisena ja millainen ei-toivottavana. Usein tällaiset arvotukset jäävät lausumatta julki. Niillä on kuitenkin paljon vaikutusta esimerkiksi siihen, mihin jatkotutkimusta suunnataan tai mihin ja miten teoriaa sovelletaan.

Alkuun

Yksilö ja yhteiskunta

Vielä yksi sisäisen ja ulkoisen ohjauksen ulottuvuus on kysymys ihmisen toiminnan yksilöllisestä tai yhteiskunnallisesta luonteesta. Usein tarkastelussa on otettu lähtökohdaksi yksilö, mutta myös yhteiskunta voidaan nähdä ensisijaisena. Tällöin yksilöä ymmärretään kokonaisuudesta käsin, ja huomio suunnataan sosiaalisiin rakenteisiin tai prosesseihin, joissa ihminen on osallisena. Kysymys yhteiskunnan ja yksilön suhteesta onkin sosiaalipsykologian ytimessä. Jos ne olisivat selkeästi erottettavissa toisistaan, ei koko sosiaalipsykologiaa olisi ehkä olemassakaan - olisi vain toisistaan erilliset sosiologia ja psykologia.

Yhteiskunta- tai kulttuurilähtöisissä teorioissakin on eroa sen mukaan, kuinka vastavuoroisena yksilön ja yhteiskunnan suhde nähdään. Voidaan esimerkiksi painottaa ihmistä läpikotaisin sosiaalisesti määräytyneenä ("diskurssit puhuvat ihmisiä") tai sitten antaa yksilölle enemmän tai vähemmän tilaa vapaalle valinnalle. Tällöin yksilöillä nähdään olevan mahdollisuus vaikuttaa takaisin päin siihen, millainen yhteiskunta tai kulttuuri on, siis saada aikaan muutosta joko yksin tai välittävien ryhmien kautta. Yhteiskunnan korostamisen vaarana on lohduton yhteiskunnallinen determinismi, vapauden korostamisen vaarana puolestaan yhteiskunnallisten valtasuhteiden vähättely.

Vuorovaikutuksen tutkimus sijoittuu hankalasti - tai hedelmällisesti - yksilön ja yhteiskunnan välimaastoon. Sille on motkotettu molemmista suunnista eli sekä liiasta yksilöllisen vapauden, että sosiaalisen määräytyvyyden korostuksesta. Vuorovaikutus on kuitenkin lähtökohtaisestikin välittävä käsite, joten se tullee jatkossakin pitämään keskustelua aiheesta yllä.

Alkuun

Ihmiskuva tutkimuksessa

Tiede on paitsi tietoa ja käsityksiä, myös sosiaalinen instituutio ja joukko sosiaalisia käytäntöjä. Vaikka tieteelliseen ihanteeseen kuuluu oman toiminnan reflektointi, ei teoria aina johdonmukaisesti näy tieteen tekijöiden omassa tutkimustoiminnassa. Kysymys kuuluu, onko tieteellinen toiminta jotenkin toisenlaista kuin muu ns. arjen toiminta, ja onko tieteen tekijöillä varaa nähdä itsensä jotenkin erilaisina kuin muut ihmiset.

Tieteen itseymmärrykseen kuuluu olennaisesti ajatus siitä, että tiede voi tuottaa laadullisesti uudenlaista tietoa, jota voidaan tarkoituksellisesti käyttää eri tarkoituksiin. Tieteen tekijä on nähty rationaalisena, intentionaalisena olentona joka tuottaa tietoa muille - tiedeyhteisölle, päättäjille, yhteiskunnalle, suurelle yleisölle. Tällainen tieteilijä valistaa muita, tarjoaa parempaa tietoa entisen tilalle.

Tämä asettuu melkoiseen ristiriitaan erilaisten determinismin versioiden kanssa. Miten tällaisen uuden, valistavan tiedon tuottaminen on mahdollista, jos tutkija on vain ehdollistettu käyttäytymiseensä, tai jos hänen toimintansa tähtää biologispohjaisten viettien tyydyttämiseen? Tai miten tiede voi tuottaa yhteiskuntakriittistä tietoa, jos sen tekijät vain noudattavat kulttuurista "ohjelmointiaan"? Ristiriidasta huolimatta paljon tutkimusta on tehty olettamalla tutkittavista henkilöistä tämän suuntaisia asioita. Tutkija asetetaan tällöin eri kategoriaan kuin tutkittavat.

Tutkimuksen tekijöiden ja tutkimuksen kohteiden erottaminen on syvällä tieteen tekemisen logiikassa. Tieteen merkitys perustuu sen kykyyn tuottaa joka tapauksessa toisenlaista tietoa kuin muut toiminnan muodot, nähtiinpä tämä tieto sitten olennaisesti parempana kuin muut tai ei. Uudempi sosiaalitieteellinen tutkimus on yrittänyt kehittää menetelmiä, joissa muut kuin tieteilijät nähtäisiin ja heitä kohdeltaisiin ennemminkin tutkimukseen osallistujina tai kanssatutkijoina, kuin kohteina. Tämä antaa mahdollisuuden myös tutkijan roolin tarkempaan analysoimiseen, kun häntä ei rajata tutkimustilanteen ulkopuolelle.

Vaikka asiaan kiinnitettäisiin paljonkin huomioita, säilyy tutkijan ja muiden osallistujien välillä sosiaalisten asemien ero, johon liittyy myös valtaa. Tämän suhteen kriittinen reflektoiminen on olennainen osa kaikkea ihmistieteellistä tutkimusta ja siinä näkyy ehkä selvimmin millainen on ihmiskuva tieteen tekojen takana.

Alkuun
Etusivulle

Lähteet:

Koko materiaalin lähteet

Muuta kirjallisuutta esim.:

Sampson, E. (1993) Celebrating the other. A dialogic account of human nature. New York: Harvester Wheatsheaf

Varto, J. (1992) Laadullisen tutkimuksen metodologia. Helsinki: Kirjayhtymä

Weckroth, K. (1988) Toiminnan psykologia. Helsinki: Hanki&Jää