TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Sosiaalipsykologian peruskurssi


Yksilö ja yhteiskunta: syventävät tekstit
EtusivuSisällysluettelo

 

 

Pragmatistinen sosiaalipsykologia ja symbolinen interaktionismi

Johdanto
Psykologinen funktionalismi
Toiminta, kieli ja kommunikaatio
Minäteoria á la Mead
Symbolinen interaktionismi
Yksilön ja yhteiskunnan suhde

Johdanto

Pragmatismi nousi amerikkalaista tieteenfilosofiaa hallitsevaksi suuntaukseksi 1900-luvun alussa. Se korosti käytännöllisyyttä, hyödyllisyyttä, toimivuutta ja toimintaa tiedon tärkeimpinä kriteereinä - jyrkimmissä muotoiluissa se oli myös ainoa kriteeri. Pragmatismin muuntautuminen filosofiseksi liikkeeksi liittyy etenkin William Jamesiin, joka paitsi antoi monitahoisia vaikutteita yhdysvaltalaiselle psykologialle, oli myös kirjoituksineen väylöittämässä paikallista sosiologiaa 1930-luvun loppupuolella ja toisaalta G.H. Meadin, Charles Cooleyn ja John Deweyn (1859-1952) muotoiluihin, joissa integroitui omalaatuisella tavalla filosofia, politiikka, psykologia, moraaliset katsomukset ja käytännölliset tarpeet.

Teoksessa Sosiaalipsykologian klassikoita James Schellenberg kuvaa George Herbert Meadin (1863-1931) uraa »älyllisenä vapautusmisprosessina», jonka hän viitteellisesti yhdistää siihen, että Meadin isä oli pappi ja uransa huipulla arvostettu saarnaopin professori. Collegen ja parin työjakson jälkeen 1887 Mead siirtyi akateemisten opintojen pariin Harvardiin. Siellä hän tapasi William Jamesin, jonka kotona hän asui opettaen opintojensa ohessa Jamesin lapsia. Huolimatta likeisestä suhteesta Jamesiin, hänen psykologiansa ja filosofiansa eivät vielä tuolloin Meadia suuremmin innostaneet. Tärkeäksi älyllisen kiihotuksen lähteeksi muodostuivat sen sijaan Josiah Roycen luennot, joissa hän esitti individualistisia ja henkilökohtaista tahtoa painottavia tulkintoja Hegelin idealismista.

Vuoden kuluttua Mead siirtyi opiskelemaan Leipzigiin ja Berliiniin, jossa hän osallistui mm. Wilhelm Wundtin, Herman Ebbinghausin ja Wilhelm Diltheyn antamaan opetukseen. 1891 hän sai tarjouksen Michiganin yliopistosta. Hänet kutsuttiin opettamaan filosofiaa ja psykologiaa sikäläiseen filosofiseen tiedekuntaan. Mead otti tarjouksen vastaan. Hän tutustui Michiganissa John Deweyn, joka oli omistautunut Hegelin ja hegelianismin tutkimiseen ja perehtymiseen G. Stanley Hallin ja William Jamesin Yhdysvalloissa edustamaan kokeelliseen psykologiaan. Meadin ja Deweyn seurassa viihtyi myös Charles Cooley.

Alkuun

Psykologinen funktionalismi

Näihin aikoihin Meadin vanha vuokraisäntä William James oli juuri julkaissut psykologiansa periaatteet teoksessa The Principles of Psychology. Cooley, Mead ja Dewey tarttuivat Jamesin psykologisiin kehitelmiin hanakasti. Dewey hioi Jamesin funktionalistisen psykologian opinkappaleita ja saattoi ne poleemiseen muotoonsa 1896 klassisessa artikkelissaan The Reflex Arc Concept in Psychology. Se hyökkäsi etenkin psykologian elementaristisia ja atomistisia suuntauksia vastaan ja, kuten artikkelin nimikin kertoo, erityisesti kritisoi refleksologista lähestymistapaa psykologisten ilmiöiden tutkimisessa ja käsitteellistämisessä.

Deweyn mielestä oli keinotekoista erotella organismin käynnissä oleva toimintaprosessi erillisiksi osiksi. Tärkeitä piirteitä käynnissä olevassa toiminnassa eivät niinkään ole erilliset aistimukset tai reaktiot, vaan tapa, jolla koko toiminta jäsentyy käynnissä olevaksi sopeutumisprosessiksi. Erillisten prosessien, ärsykkeiden ja reaktioiden hajanaisen psykologian sijaan Dewey vaati yhtenäisempää näkemystä, joka ottaisi huomioon käynnissä olevan toiminnan laajemmat funktiot: psykologin täytyy pystyä tulkitsemaan tulkitsemaan erilliset tunto- ja liikeimpulssit osana koordinoitua kokonaistoimintaa, joka vaihtelee toimintaa ohjaavien määritelmien ja tavoitteiden mukaan.

Funktionalismi asettui myös kilpailijaksi perinteisemmälle assosiationismille ja Edward B. Titchenerin strukturalistiselle koulukunnalle, joka tarkasteli mieltä erilaisina prosesseina ja tajunnantiloina. Funktionalismi pyrkii tarkastelemaan psyykkisiä toimintoja siltä kannalta, missä suhteessa ne ovat hyödyllisiä ihmisen sopeutumisen kannalta. Sen katsannossa psyykkiset toiminnot organisoituvat aktiivisella ja tarkoituksenmukaisella tavalla, eivätkä ole ennalta määräävien lakien kahlitsemia. Funktionalismi siirsi painopisteen psykologisessa tutkimuksessaan esimerkiksi ajattelun tai tietoisuuden olemuksen määrittelystä soveltavaan tutkimukseen, joka huomioi esimerkiksi oppimisen tai kokemuksen sosiaalisena prosessina eikä niinkään yksilöllisenä kykynä. Deweyn kohdalla tämä merkitsi kiinnostumista kasvatukseen ja koulutukseen liittyvistä kysymyksistä. Deweystä tulikin huomattava kasvatusteoreetikko, joka vaikutti ratkaisevasti Yhdysvaltain koulujärjestelmän kehitykseen uuden vuosisadan alkupuoliskolla.

Kolmikko ja vaikutteet

Osaltaan Michiganin kolmikon seurustelussa terävöityneet psykologiset teesit johtivat Deweyn kohdalla Hegelin idealismin rippeiden hylkäämiseen ja suuntautumiseen kysymyksiin, jotka liittyivät läheisemmin käytäntöön. Toisin voisi väittää käyneen Meadin kohdalla, jonka Dewey "toi mukanaan" Chicagoon filosofian apulaisprofessoriksi, kun hänelle tarjottiin 1896 sikäläisestä yliopistosta dekaanin ja professorin virkaa. Meadista nimittäin tuli luennoitsija, joka sovelsi sekä evoluutioteoriaa ja dialektista tarkastelutapaa omalaatuisen prosessifilosofian kehittämiseen, josta hän jo varhain käytti nimitystä sosiaalipsykologia.

Kun Mead vuonna 1931 kuoli 68 vuoden ikäisenä, hän oli edelleen samoilla sijoilla filosofian professorina esittämässä sosiaalipsykologian luentoja, jotka hän aloitti 1900. William James tahollaan oli esittänyt pragmatistisen tieteenfilosofian teesit, mutta Chicago vakiintui pitkälti Deweyn ansiosta pragmatistisen liikkeen keskukseksi useaksi kymmeneksi vuodeksi. Vaikka Dewey itse siirtyi New Yorkiin Columbia-yliopistoon vuonna 1904, hän pysyi liikkeen henkisenä johtajana varsin pitkään.

Jos pitäisi pelkistää Michiganissa seurustelleen kolmikon tärkeimmät vaikutteet, niin ne tulivat seuraavilta suunnilta:

1) Hegelin idealismista, joka tarkastelee historiaa dialektisena (eri tekijöiden vastavuoroisena) prosessina. Hegel edusti prosessin, esiin nousevien seikkojen, syntyvien kokonaisuuksien filosofiaa. Tämä oli filosofia, jonka Mead esitti vapauttaneen itsensä protestanttisen kasvatuksensa rajoittavista individualistisista oletuksista. Vaikka Mead myöhemmin hylkäsi suuren osan Hegelin filosofian erityissisällöstä, jotakin jäi jäljelle: "minä" ja "toinen" muodostavat eräänlaisen dialektisen järjestelmän, josta uusi tietoisuus itsestä saattaa syntyä, ja tästä prosessista kehittyy yhä laajempia mahdollisuuksia, jotka voivat toteutua.

2) Darwinin evoluutioteoriasta, joka suodattui osin William Jamesin psykologisoituna versiona teoksesta The Principles of Psychology.

3) William Jamesin minäteoriasta, joka huomioi ihmisen luonteen sosiaalisena olentona. Tarjolla oli etenkin Jamesin suunnalta monenlaisia aineksia, kuten ne biologistiset korostukset, jotka liittyivät kokeellisessa psykologiassa ilmenneisiin refleksologisiin tutkimuksiin. Yhteiseksi linjaksi muodostui tämän linjan hylkääminen. Sen sijaan kolmikko omaksui Jamesin pragmatistisen ja darwinistisen psykologian eli funktionalismin, joka korostaa ominaisuuksien hyödyllisyyttä "eloonjäämisen" (so. lisääntymisen populaatiossa) kannalta psykologisten käsitteiden selittämisessä.

Kun kysytään sitä, mitä Mead "todella sanoi", joudutaan pitkälle arvailemaan nimenomaan sitä, mitä Mead todellakin sanoi. Hänen sosiaalipsykologiansa ilmeni lähestulkoon kokonaan suullisena kerrontana. Vaikka hän ei ollut erityisen sujuvasanainen tai helppotajuinen esitelmöijä, hänen luentonsa olivat hyvin suosittuja etenkin sosiologien keskuudessa. Ennen vuosisadan vaihdetta Mead julkaisi harvoja merkittäviä artikkeleita ja loppuelämänsäkin aikana hän kirjoitti vain noin parikymmentä tärkeää artikkelia, jotka käsittelivät vaihtelevasti sosiologiaa, biologiaa, psykologiaa, filosofiaa ja kasvatusta; psyyken ja keskushermoston suhteita, behaviorismin puutteita, roolinottoa, leikkiä ja peliä, moraalia ja etiikkaa, ideaalista yhteiskuntaa jne.

Kaikki hänen nimissään kulkevat teokset on julkaistu postuumina ja ne on rakenneltu enimmäkseen Meadin tietämättä luennoille ujutetun pikakirjoittajan muistiinpanoista, oppilaiden satunnaisesti säilyneistä muistiinpanoista, hänen kirjoittamistaan artikkeleista sekä fragmentaarisista käsikirjoituksista ja luonnoksista. Seuraavaksi tulkitsevaa tiivistystä eräistä Meadin analyysien linjoista.

Alkuun

Toiminta, kieli ja kommunikaatio

Akti yksilötasolla

Mead katsoi toiminnan aina liittyvän jonkinlaiseen sosiaaliseen taustaan tai aktiin. Tapahtumat sosiaalisessa aktissa ovat kuitenkin myös episodeja yksilön elämässä. Yksilötason analyysissa Meadin soveltama perusyksikkö on teko, jonka saattaa liikkeelle jokin tarve ja joka tyydyttyy käyttämällä joitain ympäristöstä löytyviä aineksia. Jokaisella teolla on historiansa; analyyttisesti käyttäytyminen voitaisiin purkaa sarjaksi tekoja, joista jokainen palvelee organismin sopeutumista olosuhteisiin, jotka muuttuvat sitä mukaan kun sen oma toiminta etenee.

Tutkiakseen teoksi kutsumaansa prosessia Mead jakoi sen kolmeen vaiheeseen: impulssiin, manipulaatioon ja täyttymykseen. Impulssi käynnistää teon ja voi laajasti ottaen olla mikä tahansa häiriö tai tarve esimerkiksi nälkä, kuviteltu loukkaus tai suorituspaine. Täyttymys seuraa, kun häiriötekijä on poistunut tai poistettu tai tarve tyydytetty. Impulssin ja täyttymyksen väliin sijoittuu siis manipulaatiovaihe, jonka olennainen osa on toiminnan mahdollistavien havaintojen tekeminen. Havaitseminen on Meadin mukaan valikoivaa. Huomion kohteeksi tulevat sellaiset asiat, jotka ovat olennaisia teon suorittamisen kannalta: teko on siis Meadille intentionaalista tai teleologista eli päämäärään suuntautuvaa organisoitunutta toimintaa, eikä pelkkä refleksisarja.

Varsinainen käyttäytyminen on kuitenkin yleensä vain teon loppuvaihe, kuten esimerkiksi syöminen, joka ruuanlaitto mukaan otettuna saattaa olla pitkä prosessi. Mead katsoi, että ihmisen kohdalla juuri manipulatiivinen vaihe on erityisen tärkeä ja korostunut. Tässä yhteydessä Mead arveli ihmiskädellä olevan erityisen keskeinen osa ihmisen erikoislaadun kehityksessä. Ihmiskäden joustavuus ja ainutlaatuinen tarttumiskyky on mahdollistanut monenlaisia keinoja esteiden raivaamiseen, tekojen toteuttamiseen ja tavoitteiden saavuttamiseen. Käsi on Meadin mukaan ollut tärkeä tekijä ajattelun syntymisessä ja kiinteiden vaistojen murtumisessa.

Impulssin toteuttamisen estyminen johtaa Meadin mukaan tunnereaktioon, johon liittyen estynyt impulssi muuttuu "kuvaksi" (image) jota voitaisiin pitää odotuksina tai eräänlaisena toimintasuunnitelmiksi. Niinpä juuri esteet eli teon estyminen tai keskeytyminen ovat olennainen tekijä ajattelun alkuperää jäljitettäessä. Kuvat ovat eräänlaista materiaalia harkitsemiseen, jossa näitä mielikuvia käsittelemällä löytyy mahdollisesti jokin ongelmanratkaisu. Meadilla ajattelu esiintyy lähinnä ongelmanratkaisuna, joka on luonteeltaan lähinnä kielellistä.

Mead väitti, että verrattuna muihin eläimiin ihmiseltä löytyy paljon enemmän sellaista toimintaa, joka ei johda suorinta tietä luonnolliseen päätökseensä: muilla eläimillä tekojen havainto- ja loppuunsaattamisvaiheita saattaa erottaa toisistaan varsin vähän. Mead ehdotti tämän selittyvän sillä, että eläimiin verrattuna ihmisellä on enemmän estyneisyyttä ja siihen liittyvää tahdonalaista kontrollia. Tekoa aloitettaessa sen alkuvaiheen näkyvät eleet (esimerkiksi haarukkaan tarttuminen lautasen ääressä) voivat kuitenkin viestiä jotakin itse teon merkityksestä, vaikka se ei etenisi alkua pidemmälle.

Eleet ja kommunikaatio

Meadin mukaan toimintaan liittyy odotuksia ja valmiuden tunteita, joista syntyy toimijalle toiminnan kohteiden merkitys: heittää kivi on sitä ainesta, josta syntyy kiven merkitys. Tässä suhteessa Mead edustaa pragmatismin yleistä linjaa ymmärtää merkitys ensisijaisesti toimintaan eikä kohteisiin liittyvänä asiana. Tekoihin liittyvät odotukset ovat ikään kuin näkyviä, ja kun niihin liittyviä estyneitä eleitä ilmaistaan sosiaalisessa tilanteessa niin on syntynyt kommunikaatio. Eleiden käytön tapahtuessa yhä eksplisiittisemmin voimme puhua kielestä ja yksilön tietoisuudesta itsestään. Meadin analyyseissa on kysymys kertomuksesta kielen ja "minän" synnystä.

Mead käytti erityisesti Darwinin teosta Expression of Emotions in Man and Animals tulkitessaan eläinten eleet inhimillisen kielen lähtökohdaksi. Darwin oli kiinnittänyt huomiota tapauksiin, joissa yhden eläimen teon alkuvaiheet muuntavat toisen eläimen reaktion jatkoa. Esimerkiksi koiratappelussa koiran ärinät ja asennot ovat ärsykkeitä, jotka muuntavat toisten koirien reaktioita. Darwin oli kiinnostunut näistä eleistä, koska ne ilmentivät hänestä eläinten tunteita.

Mead piti kuitenkin Wilhelm Wundtin tapaan tärkeämpänä pohdiskella sitä, miten ne heijastavat otuksen ympäristöä ja suhdetta muihin otuksiin. Mead katsoi, että eleet ovat mutkikkaiden tekojen osia, joilla ne vastaavat toistensa tekoihin. Toisin sanoen Mead tarkasteli eläinten eleitä nimenomaan sosiaalisena vuorovaikutuksena ja sosiaalisina tekoina, eikä niinkään yksilöllisenä tunteenilmaisuna. Eleet ovat teon niitä vaiheita, jotka tuottavat toisen reaktioon sopeutumista. Meadin mukaan Wundt oli oivaltanut kuinka eleet voivat käynnistää yksilön tietoisuuden itsestään.

Kyseessä on dynaaminen prosessi, jonka täsmällistä kulkua on mahdotonta ennustaa. Meadiä mukaillen yhden koiran näkökulmasta toisen koiran ärinä on asia, johon pitää sopeutua, jos ei murinalla, niin sitten vaikkapa peräytymällä häntä koipien välissä. Ilmeisesti koirilla jo pelkkä ärinä saattaa kertoa tappeluvalmiudesta siinä määrin, että toimintaa ei tarvitse viedä loppuun asti, vaan kahakka voidaan väistää eleiden keskustelulla. Mead katsoi, että ihmisen ja muiden nisäkkäiden välillä on kuitenkin olemassa laadullinen hyppäys. Mehän voimme ärinän sijaan heilutella keskisormea tai heittää solvauksia lukemattomin muin tavoin. Koirat ärisevät ilman erikoisempia koukeroita sukupolvesta toiseen samalla tavalla.

Sosiaalinen akti ja merkitykselliset symbolit

Meadin mukaan yksilön käyttäytyminen voidaan ymmärtää vain sen koko sosiaalisen ryhmän käyttäytymistä vasten, jonka jäsen hän on. Tämä suurempi ryhmä muodostaa yksilön tekojen ympäristön ja tilanteessa on kysymys sosiaalisesta aktista. Sosiaaliseen aktiin osallistuu kaksi tai useampia yksilöitä, jotka teoillaan vaikuttavat toisiinsa samalla kuin itseensäkin. Sosiaalinen akti on käytännössä kommunikatiivinen prosessi, joka kehittyy osallistujien sovittaessaan yhteen keskinäistä toimintaansa.

Yhteisten päämäärien asettelu ja ylläpitäminen tapahtuu eleiden muodossa. Ele on havaittava ääni tai liike, joka kertoo toiselle toisen kokemuksesta tai aikomuksista muodossa, joka "edellyttää" siihen vastaamista tavalla tai toisella. Ele, jonka vähintään kaksi ihmistä ymmärtävät samalla tavoin on ns. »merkityksellinen symboli» (significant symbol). Tältä kannalta Mead piti olennaisina äänellisiä eleitä, jotka kehityttyään puheeksi ja keskusteluksi ovat inhimillisen vuorovaikutuksen ja yhteistyön ehto ja edellytys edistäen ihmisryhmissä suuresti yhteistyön mahdollisuuksia esimerkiksi koiralaumaan verrattuna.

Meadin esitti, että eräät eleet edustavat samaa kaikille sosiaalisen aktin osapuolille. Loppusilauksen näille eleille tekee se, että niitä lyhennetään. Äänielettä Mead piti erityisen tärkeänä, koska äännähtelijä kuulee sen suurin piirtein samanlaisena kuin muut ja lisäksi sitä on esim. helppo lyhentää. Mead korosti, että »merkitsevän symbolin» määritelmään kuuluu se, että sen on oltava sosiaalinen eli välittää jotain ihmisten kesken. Tämä tarkoittaa sitä, että »merkitsevä symboli» syntyy vain sosiaalisessa prosessissa ja myös edellyttää yhteistoimintaan ja siihen liittyvää yhteistä kokemusta. Yhteinen merkitys merkitsee Meadistä sitä, että toimija antaa omalle eleelleen saman merkityksen kuin minkä hän katsoo omalla eleellään toisessa aiheuttamansa eleen merkitykseksi. Tällöin tapahtuu se, että yksilö ottaa »toisen yksilön asenteen» omiin eleisiinsä. Eleiden keskustelun sisäistyessä »merkitsevät symbolit» perustavat ihmiselle kielen, mielen ja ajattelun

Yhteiskunta on Meadille jatkuva sosiaalisten aktien prosessi. Sosiaalisella aktilla Mead tarkoitti yhteistoimintaa, jossa useamman henkilön kesken on havaittavissa työnjakoa. Yksilöiden osasuoritukset ovat aktissa koordinoituneita jonkin päämäärän saavuttamiseen ja osallistujien tarpeiden täyttämiseen. Toisin kuin yhdyskunnissa elävien hyönteisten jäykkä ja vaistomainen yhteiselämä, on yhteistyö ihmisillä Meadin katsannossa joustavaa ja »orkestroituvaa». Osallistujat sopeutuvat jatkuvasti toistensa toimintaan ja tilanteen vaatimuksiin rakentaessaan sosiaalista aktia. Esimerkiksi olosuhteiden muuttuessa radikaalisti voi ihmisellä kehittyä kokonaan uudenlaisia käyttäytymismuotoja.

Toiminnan orkestroituminen ja yhdensuuntaisuus johtuu ihmisen kyvystä roolinottoon, joka on mahdollisuus ikään kuin tarkastella itseään ja toimintaansa "toisen silmin". Sosiaalisen aktin osallistujat ymmärtävät yhteistoiminnan merkityksen, kykenevät löytämään siinä oman paikkansa ja sovittavat oman toimintansa sopimaan tähän vaihtelevaan kuvioon. Toiminnan koordinoituminen aktissa riippuu osallistujien itsekontrollista. Pitkälle institutionalisoitunut yhteistoiminta sujuu sikäli kun osallistujat voivat suhtautua toisiinsa ns. yleistettynä toisena.

Alkuun

Minäteoria à la Mead

Cooley teki väitöskirjaa taloustieteestä tavatessaan Meadin. Hän esitteli Meadille Adam Smithin kirjoituksia, joista on peräisin ajatus siitä, että ihminen omaksuu itselleen toisen roolin: Smithin mukaan jokapäiväisissä markkinatilanteissa ostajat ja myyjät omaksuvat toistensa roolit, mikä tapahtumana tekee markkinoista tehokkaammat, koska tällöin on mahdollista asioida jopa sellaisten kanssa, joilla on eri kulttuuri ja eri kieli. Myöhemmin Smithin idean Cooley asetti muotoon, jonka mukaan käsityksemme itsestämme heijastaa muiden käsityksiä meistä. Tämä ns. peiliminän teoria väittää, että yksilön minä ja identiteetti ovat sosiaalisen vuorovaikutuksen tuotetta. Niissä on kyse aina yksilön ja toisen välisestä suhteesta eikä mistään synnynnäisistä ominaisuuksista.

Mead tarkensi Cooleyn väittämää lisäyksellä, että valitsemme vain itsellemme tärkeimpien ihmisten mielipiteitä omaksemme. Siinä missä Cooley esitti kommunikaation syntyvän mielen sisäisesti, Mead esitti argumentaation mielen kehittymisestä kommunikaatiossa; Meadin mukaan kommunikaatio alkaa eleillä ja esikielellisillä äännähdyksillä. Cooleyn ja Meadin minäteoriat ovat molemmat paljon velkaa myös William Jamesin muotoiluille: heiltä kummaltakin löytyy Jamesin jako subjektiminään (I) ja objektiminään (me).

Yksilön tietoisuus itsestään kehittyy varhaislapsuudesta alkaen vuorovaikutuksessa toisten tärkeiden ihmisten kanssa. Kielen avulla yksilöt voivat ylittää oman subjektiivisuutensa ja tehdä mielekkäitä tulkintoja toistensa toiminnasta. Tietoisuus syntyy roolin omaksumisen välityksellä: omaksuessaan toisen roolin yksilö näkee itsensä toisen silmin, ylittää itsensä ja tulee oman havaintonsa kohteeksi. Kuten Mead asian ilmaisi: "We must be others if we are to be ourselves". Ilman toisia ja ilman vuorovaikutusta ei ole yksilöä eikä kieltä.

"Minä" on Meadin teoriassa kuka tahansa yksilö, joka voi suhtautua itseensä ns. sosiaalisena objektina (me). Se, että yksilö on sosiaalinen objekti itselleen merkitsee sitä, että yksilö päätyy pitämään omia eleitään samanmerkityksisinä kuin muut. Tästä, etenkin lapsuuden leikkivaiheessa kehittyvästä yksilön kyvystä ottaa muiden rooli itseään kohtaan, kehittyy Meadin mukaan niin sanottu yleistetty toinen. Yleistetty toinen on ryhmälle yhteisten asenteiden jäsentynyt joukko ja yksilö omaksuu ne oman toimintansa ehdoiksi. Ei riitä, että vain omaksutaan tiettyjen toisten rooli; yksilön täytyy myös omaksua kollektiivisen kokonaisuuden asenne. Tämä on olennaista, jotta toiminnan tietoinen jäsentyminen pääsisi kehittymään, sillä tämä tapahtuu vain, mikäli yksilö ottaa sen jäsentyneen sosiaalisen ryhmän asenteet, johon hän kuuluu.

Yhteiskunnan monimutkaiset inhimillisen organisaation muodot ovat Meadin mukaan mahdollisia vain, jos niiden jäsenyksilöt pystyvät ottamaan muiden yleistetyt asenteet. Havainnollistaakseen yleistetyn toisen käsitettä ja tapaa, jolla se toimii minän kehityksen toisessa vaiheessa, Mead käyttää esimerkkinä pesäpallojoukkuetta. Yksilö pääsee pelaamaan peliä vain omaksumalla muiden odotusten koko rakenteen, joka sisältyy pelin sääntöihin ja hänen joukkueensa tavoitteisiin. Pelillä on logiikkansa, niin että sellainen minän jäsentyminen tulee mahdolliseksi: voidaan saavuttaa tietty selkeä lopputulos; eri yksilöiden teot ovat kaikki suhteessa toisiinsa tämän päämäärän saavuttamiseksi niin että ristiriitaa ei synny.

Mead korosti aikaulottuvuutta tärkeänä tekijän yksilö- ja ryhmätoiminnan ymmärtämiseen. Kun minä on »täysin kehittynyt», se ei kuitenkaan ole staattinen. Se muuttuu koko ajan sitä mukaa, kun yksilön ryhmässä tapahtuu muutoksia. Niinpä Meadin objekti- ja subjektiminä (me, I) onkin perusteltua nähdä vaiheina ajattelussa ja erityisesti vaiheina sosiaalisessa toiminnassa (toimintahan oli pragmatistien peruskäsite).

"Me" on "minän" sovinnainen ja totunnainen organisaatio. Se muodostuu muiden asenteista tai odotuksista, jotka ovat sisäistyneet käsityksiksi ja jäsentyneet ohjaamaan omaa toimintaa. Subjektiminä (I) viittaa minän aktiiviseen ja luovaan vaiheeseen toiminnassa tai ajattelussa. Tuloksena on prosessi, johon Mead liittää myös käsitteen "self". Sillä Mead viittasi ainakin kolmeen seikkaan, toisin sanoen:
1) omaan käsitykseen itsestä
2) itsekontrollin prosessiin
3) persoonallisuuteen.

Siinä missä Wundt ei esittänyt ratkaisua yksilöpsykologian (fysiologinen psykologia) ja kollektiivin (kansainpsykologian) välitykseen toisilleen, Mead kehitti mielen ja yhteisön väliin erityisen käsitteen, siis selfin. Tämän seikan synnyn hän esitti eräänlaisena vuorovaikutuksellisena prosessina tai evoluutiokertomuksena, jonka pääpiirteet on edellä referoitu.

Meadin mukaan nimenomaan kieli on tietoisuuden ja yksilön sosiaalisuuden pohjana. Muut ihmiset ovat tavallaan läsnä sisällämme symboliedustuksena. Merkitsevä symboli, joka tekee mahdolliseksi ihmisten tietoisuuden itsestään ja harkitsevan toiminnan, tuo mukanaan myös kielen ainekset ihmisyhteisölle. Kielen välityksellä me ihmisinä pystymme käyttämään täysin reflektiivistä älyä. Ja kieli syntyy - sekä yleensä ihmiselle kulttuurin kehityksessä että erityiselle yksilölle hänen elämänsä aikana - elekeskusteluna muiden yksilöiden kanssa.

Alkuun

Symbolinen interaktionismi

Toimittaessaan Meadin sosiaalipsykologian yhteenvetoa Mind, Self and Society törmäsi Charles Morris termiin »sosiaalibehaviorismi», jota Mead oli käyttänyt melko sattumanvaraisesti. Se on kaukana siitä behaviorismista, joka liittyy John Watsonin ja muiden refleksologien perinteeseen. Watsonin (ym.) behaviorismissahan ei ollut sijaa mielelle tai muille mentalistisille käsitteille.

Meadille taas mieli oli psykologisen tutkimuksen keskeinen kohde, jota ei ollut syytä sivuuttaa, vaikka sen mittaaminen ja havainnoiminen luonnontieteellisillä menetelmillä olisikin vaikeaa. Meadin näkemykset ovat kuitenkin samansuuntaisia behaviorismin kanssa sikäli, että siinä mentaaliset tapahtumat ymmärretään konkreettista tapahtuma- ja toimintaympäristönä sekä vuorovaikutuksena: lähtökohtana analyysille on siis havaittava toiminta, dynaaminen ja jatkuva sosiaalinen prosessi osatekijöineen. Behavioristista sosiaalibehaviorismi ei kuitenkaan ole siltä kannalta, että se jättäisi huomiotta yksilön sisäisen kokemuksen eli sosiaalisen prosessin sisäisen vaiheen.

Mead katsoi evoluutioprosessin olevan ongelmanratkaisua, jonka myötä oli myös ilmaantunut kyky käsitellä niitä tieteellisillä metodeilla. Eri lajit kehittyvät elämänolosuhteidensa mukaisiksi ja tässä suhteessa Mead halusi korostaa ihmisen ainutlaatuisia ominaisuuksia, abstraktia ajattelua, itsetietoisuutta, tarkoitushakuisuutta ja moraalista laatua. Hän esitti, että nämä ominaisuudet liittyvät kielen kehitykseen vuorovaikutuksen muotona, jonka kehitys on puolestaan liittynyt ryhmässä elämisen tuottamiin tarpeisiin.

Mead kritisoi Deweyn tavoin behaviorismia ja Watsonia, johon Mead oli tutustunut Watsonin työskennellessä Chicagon psykologisessa laboratoriossa. Mead vieroksui erityisesti behaviorismissa tyypillistä taipumusta palauttaa monimutkainenkin käyttäytyminen yksinkertaisempiin käyttäytymisen osatekijöihin. Sosiaaliset teot tuli ymmärtää käyttäytymisen kokonaisprosesseina eikä tiettyjen ärsykkeiden ja reaktioiden summana. Mitään osaa tästä dynaamisesta kokonaisuudesta ei voi ymmärtää irrallisena.

Behavioristinen amerikkalainen psykologia puolestaan piti Meadia pelkkänä filosofina, jolla ei ollut sijaa kyseisessä tieteessä. Hänet suljettiin järjestelmällisesti pois myös institutionalisoituneen sosiaalipsykologian piirissä: esimerkiksi 1950-, 1960- ja 1980-luvun versiot olennaisesta teoksesta The Handbook of Social Psychology jättävät hänet täysin vaille huomiota. Vastaanotto olikin suotuisampi sosiologian piirissä - osittain varmaan sen takia, että Chicagossa nimenomaan sosiologian opiskelijat kuuntelivat hänen luentojaan ja Meadin vaikutus ulottui vähitellen kaupungin ulkopuolelle. Mead vaikutti hyvin vähän yhdysvaltalaisen valtavirran sosiaalipsykologian suuntautumiseen. Symbolisen interaktionismin suuntauksen edustajat, jotka usein - vaikkakin kiistanalaisesti - on esitetty Meadin työn jatkajiksi, ovat olleet tunnetumpia sosiologiassa kuin psykologiassa.

Nimityksellä symbolinen interaktionismi korostetaan nimensä mukaisesti ihmisen toiminnan symbolista ja sosiaalista luonnetta. Interaktionistiselle perinteelle on leimallista, että se yleensä tarkastelee yksilöiden välistä välitöntä vuorovaikutusta ja pienryhmiä eikä niinkään esitä huomiota yhteiskuntien rakenteista ja instituutioista. Mead määritteli sosiaalipsykologian tutkimuskohteeksi sen, miten "itse" syntyy sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja vastavuoroisessa kommunikaatiossa. Tästä syystä Meadin tuotanto on antanut virikkeitä rooliteoreettiselle tutkimukselle ja sosiaalisen poikkeavuuden leimaamisteorialle (Erwin Goffman), sosialisaatio- ja viiteryhmätutkimukselle, kommunikaation tutkimukselle ja niin sanottua intersubjektiivisuutta käsitteleville teorioille. Jopa Harold Garfinkelin etnometodologia on joskus luettu symbolisen interaktionismin piiriin.

Oikeastaan ei ole olemassa minkäänlaista selvärajaista meadiläistä koulukuntaa, vaan Mead on antanut sosiaalipsykologialle enemmänkin yleisiä filosofisia teorioita. Ongelma Meadin prosessifilosofisten ja teoreettisten kertomusten muunnettavuudesta empiiriseksi tutkimukseksi on ollut melkoinen. Mead sanoi vain, että yksilön käyttäytymistä tulee tutkia sellaisena kuin se ilmenee sosiaalisessa prosessissa. Se ei tarjoa tarttumakohtia siihen, miltä kannalta ja minkälaisilla käsitteillä prosessia tulisi analysoida. Symboliset interaktionistit ovat eri mieltä siitä, miten tähän kysymykseen tulisi vastata. Tähän on pyritty niin kuvaamalla teon koko sosiaalinen konteksti ja sen dynamiikan piirteet kuin redusoimalla se johonkin piirteeseen, joka voidaan fyysisesti mitata.

Monet ottivat avuksi sosiologisen rooliteorian. Jotkut heistä, kuten Erwin Goffman yksinkertaisesti havainnoivat käyttäytymisen virtaa ja panivat tarkasti merkille, minkälaisessa sosiaalisessa ympäristössä se rakentuu ja kuinka toimintaan liittyy erilaisia määritelmiä. Muutamat symboliset interaktionistit suunnittelivat myös laboratoriokokeita, joilla he pyrkivät tavoittamaan jonkin minäkäsityksen ja sosiaalisen kokemuksen välillä vallitsevan keskeisen suhteen. Useimmat ainakin epäilivät, voidaanko jatkuvan vuorovaikutusprosessista saada mitään selville laboratorion keinotekoisessa ympäristössä ja tutkivat esimerkiksi psykologisilla haastatteluilla minäkäsityksiä.

Alkuun

Yksilön ja yhteiskunnan suhde

Yksilön ja yhteiskunnan suhde on sosiologian klassisia peruskysymyksiä. Kumpi on ensisijainen, yksilö vai yhteiskunta? Selittävätkö yksilöiden ominaisuudet ja toiminta sosiaalisia ilmiöitä vai päinvastoin sosiaaliset rakenteet yksilöiden toimintaa? Cooley ja Mead päätyivät molemmat "aristoteliseen" tulokseen, että yksilön ja yhteiskunnan suhde on molemminpuolinen. Heidän mukaansa yksilöllisyys ei ole geenien määräämä vaan historiallinen ja muuttuva ilmiö. Yksilöllisyys on läpeensä sosiaalista, ei niinkään biologista tai psyykkistä. Niinpä kysymys, kumpi on ensisijainen, on samantyyppinen ongelma kuin munasta ja kanasta. Meadin käsityksen mukaan minä, sen toiminta ja tajunta, ovat oleellisesti sosiaalinen tuote. Ne ovat jotakin, jota yksi ihminen ei koskaan kykene aikaansaamaan.

Klaus Weckroth on esittänyt, että Mead ei kysy, selittyykö yksilön toiminta ynnä yksilöiden välinen vuorovaikutus yhteiskunnasta vai päinvastoin, vaan murtaa koko dikotomian ja siihen sisältyvän muna-kana -ongelman asettamalla sosiaalisen vuorovaikutuksen itsenäisenä tasona (tai prosessina, liikkeen muotona) näiden kahden väliin. Mead vastustikin järjestelmällisesti sekä psykologista, biologista että sosiologista reduktionismia. Eri asia on sitten, kuinka hyvin Mead onnistui murtamaan dikotomian. Meadin argumentaatiossa, kun on lukuisia ongelmakohtia, joissa esimerkiksi määrä muuttuu laaduksi tai siinä missä Mead johtaa ihmisen "minuuden" roolinotosta (role taking): voiko ihminen ottaa toisen roolia, jos hänellä ei ole ensin "minää"?

Chicagolaiset olivat yhteisö- ja yhteiskuntanäkemyksissään hyvin konstruktiivisia. Saattaa olla, että molempiin vaikutti jatkuvasti filosofinen päättäväisyys nähdä ihminen tietyllä tavalla "ylisosiaalistuneena" ja pelkästään rakentavana olentona: heiltä lähestulkoon puuttuu konfliktin käsite. Tältä osin chicagolaisten ajattelu esittäytyy historiaansa ja paikallisuuteensa sidoksissa olevana sosiaalifilosofiana. Yhdysvallat 1890-1929 oli väestöltään ja taloudeltaan nopeasti kasvava valtio, jonka optimistiset näköalat markkinoiden varassa orgaanisesti ja harmonisesta toimivasta "sosiaalisesta aktista" taittui laajemmin vasta Wall Streetin pörssiromahduksesta alkaneeseen suureen talouspulaan.

Alkuun
Lähteet