TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Sosiaalipsykologian peruskurssi


Yksilö ja yhteiskunta: syventävät tekstit
EtusivuSisällysluettelo

 

 

Normit sosiaalisuuden kuvaajina

Normiteoria sosiaalitieteissä
Normit palkintoina ja rangaistuksina
Normien sovellusrajat
Normien lähteet ja valvojat
Normit ja poikkeavuus
Normit ja valta
Normit regulaationa ja konstituutiona

Normiteoria sosiaalitieteissä

Sosiaalisen vuorovaikutuksen perusta on käyttäytymisen säännönmukaisuus. Jopa silloinkin kun sanomme toimivamme spontaanisti, "otamme rennosti", vaihdamme vapaalle, olemme epämuodollisesti "omana itsenämme", käyttäydymme usein niin kuin muutkin käyttäytyisivät samanlaisessa tilanteessa. Ihmisillä on oma elämänsä henkilökohtaisine tunteineen ja kokemuksineen, mutta yleensä tämä syvä henkilökohtaisuus yksilöllisyyttäkin korostavassa kulttuurissa johtaa ilmaisuihin, toimintaan tai käyttäytymiseen, joka on tavalla tai toisella tavallista ja säännönmukaista.

Yleisesti normiteorian isänä pidetään Émile Durkheimia. Sosiologian metodisäännöt -kirjassaan hän kirjoittaa:
»Sosiaalinen fakta on tunnistettavissa ulkoisen pakottavan voiman perusteella, vaikutuksen jota se harjoittaa tai pystyy harjoittamaan yksilöihin nähden. Tämän voiman läsnäolo voidaan puolestaan tunnistaa joko erityisen sanktion esiintymisen tai sen vastustuksen perusteella, jota jokainen sitä loukkaamaan pyrkivä yksittäinen yritys kohtaa.»
Tässä katsannossa sosiologinen normi on tavallaan vertauskuva laista ja sen nojalla harjoitetusta sääntelystä.

Normiteoriaa on arvosteltu yltiöindividualisesta näkökulmasta sosiaalisuuteen ja yhteiskuntaan. Kritiikin mukaan se hahmottaa yhteiskunnan vain yksilöä vastassa olevina käskyinä, kieltoina ja vaatimuksina: yksilö ja yhteiskunta näyttäytyvät toistensa vastakohtina. Ongelmana on, että sen antaman suppean näkökulman ulkopuolelle tipahtaa ihmisten välisen kommunikaation mahdollistama yhteinen merkitysmaailma, jokaista uutta yksilöä vastassa oleva kieli ja sen tarjoama tapa hahmottaa maailmaa. "Normisosiologia" on kuitenkin yksi kyseisen tieteenalan tärkeimmistä juonteista, eikä sen ideoita säännönmukaisuutta luovista säännöistä ole tyystin hylätty erilaisista painotuksista huolimatta.

Alkuun

Normit palkintoina ja rangaistuksina

Joidenkin asioiden suhteen toiminnan säännönmukaisuuden lähde on helppo osoittaa. Ajaja pysähtyy liikennevaloihin tyhjässä risteyksessä, koska liikennesäännöt ovat sellaiset. Harva yrittää ryöstää pankkia, koska laki kieltää sen. Mutta se, miksi juhlaviin tilanteisiin pukeudutaan yleensä tavanomaista paremmin ei selitykään enää kirjoitettuihin lakeihin ja asetuksiin viittaamalla. Joskus säännöt saattavat tuntua niin luonnollisilta ja olla huomaamattomia, että ne pannaan merkille vasta kun joku tekee jotain poikkeavaa tai "luvatonta".

Normit ovat sääntöjä, jotka suosivat yhdenmukaista sosiaalista toimintaa, käyttäytymistä ja puhetta. Niiden noudattamisesta on seurauksena joskus palkinto; sen puuttuessa, normista poikkeaminen johtaa ainakin jonkinlaiseen rangaistukseen. Palkinnot eivät ole välttämättä materiaalisia: ne voivat olla myös arvostusta, hyväksyntää, suosiota, ylenemistä uralla jne. Samaan tapaan rangaistuksena eli sanktiona voi olla hyljeksintää, pilkkaa, syrjimistä, epäilyttävää mainetta jne.

Normeista osa opitaan sosialisaatiossa eli sisäistetään pienestä pitäen niin tehokkaasti, että näyttää kuin yhteiskunnan jäsenten "luonnollinen" moraalinen vakaumus estäisi niiden rikkomista. Useimmat pitävät selviönä, että junassa matkustettaessa pitää olla matkalippu ja käyttäytyä muita häiritsemättä; konduktööri on siten heidän kannaltaan harmiton ja neutraali virkamies. Kaikki eivät kuitenkaan ole sisäistäneet junamatkailuun liittyviä normeja ja siltä varalta konduktööri on varustettu poliisin oikeuksin. Heidän kannaltaan konduktööri on siis poliisi: mahdollisen rangaistuksen uhkaava toimeenpanija tai normin noudattamisen valvoja.

Yleinen tapa on luokitella normit käskyihin, kieltoihin, lupiin ja ihannenormeihin. Käskyt vaativat käyttäytymään rangaistuksen uhalla tietyllä tavalla. Kielto ei vaadi täysin yhdenmukaista käyttäytymistä, mutta määrittelee ne käyttäytymismuodot, joista seuraa rangaistus. Luvan kaltaiset normit määrittelevät ne tapaukset, joissa muutoin kielletty käyttäytyminen on sallittu tai käskyn voi jättää täyttämättä. Ihannenormit ovat oikeastaan suosituksia, joiden noudattamisesta voi kenties saada satunnaisia palkintoja.

Normin sisältö ei aina ole selkeä, vaan eri toimijat ja ryhmät saattavat tulkita sen erilaisilla tavoilla. Normin määrittelystä saatetaan käydä siten eräänlaista kamppailua, jolloin sen luonne voi jäädä avoimeksi ja ristiriitaiseksi. Esimerkiksi täydellistä sukupuolten tasa-arvoa on vaikea panna täytäntöön lain määräyksin, koska kyseisen normin sisällöstä ei vallitse yksimielisyyttä. Isänmaallisuuteen liittyvät normit ovat puolestaan muuttuneet niin, että siviilipalvelunkaan suorittaneita miehiä ei enää tuomita kovin laajalti "kansakunnan pettureina" tai ei-miehinä.

Alkuun

Normien sovellusrajat

Sosiaalitieteissä ollaan kiinnostuneempia normijärjestelmistä kuin yksittäisistä säännöistä ja vaatimuksista. Yksittäiset normit kun saattavat vaikuttaa järjettömiltä, mutta niiden yhdessä muodostamasta kokonaiskuvasta voi jo alkaa hahmottumaan selväpiirteisempiä kuvioita. Vasta elävät ihmiset ja heidän vuorovaikutuksensa synnyttää ja ylläpitää normeja, joten niiden tarkastelu on aina syytä viedä konkreettisemmalle tasolle. Voidaan puhua esimerkiksi koulun, perheen, ravintolaympäristön, tyttöporukan tai moottoripyöräjengin normijärjestelmästä. Nykyaikaiset valtiot ovat sen sijaan analyysin yksikköinä niin moniaineksisia ja epämääräisiä, että esimerkiksi suomalaisten yleisestä normijärjestelmästä voi olla vaikea sanoa mitään kokoavaa.

Kaikki normit eivät koske kaikkia yhteiskunnan jäseniä: normeilla on omat rajansa. Vaikkapa erilaiset ikärajat määrittelevät sitä, mikä kullekin on sallittua, kiellettyä tai vaadittua. Todettu sairaus voi vapauttaa monista muutoin vaadituista velvollisuuksien täyttämisestä. Ammattinimikkeeseen saadaan usein lupa vain tietyillä tutkinnoilla tai koulutustodistuksilla. Erilaisilla ammatinharjoittajilla on taas omat oikeutensa ja velvollisuutensa. Tällaisissa yhteyksissä käytetään normin rinnalla usein roolin käsitettä: rooli on johonkin asemaan kohdistettuja normatiivisia odotuksia.

Samalla tavalla kuin normin sisältö, myös sen rajat ovat usein niistä käytävän määrittelykamppailun kohteina. Tyypillinen esimerkki ovat ne keskustelut, joita käydään siitä, milloin "nuori" on tarpeeksi vanha aikuisille sallittuihin asioihin tai minkälaisia asioita televisiossa voidaan näyttää. Normien rajoissa on myös katkoksia; on esimerkiksi juhlia ja karnevaaleja, jolloin normaalisti kielletty voi olla väliaikaisesti sallittua. Suomessa esimerkiksi vappu ja uusivuosi ovat selkeästi tällaisia aikoja, mutta samoin myös työ- tai kouluaika rajautuvat vapaa-ajasta normiensa suhteen.

Alkuun

Normien lähteet ja valvojat

Samassakin yhteisössä normit voivat jakautua virallisiin ja epävirallisiin. Esimerkiksi koulussa opettaja valvoo kouluhallituksessa tai opettajainkokouksessa sovittujen sääntöjen noudattamista, mutta oppilailla voi ihan oma normistonsa: siinä, missä viralliset normit palkitsevat ahkerasta työstä, oppilaiden keskuudessa poikkeuksellisen tunnollinen paneutuminen koulutyöhön voi olla poikkeavaa ja pilkalla rangaistavaa. Oppilas, joka haluaisi jaloitella luokassa koulutunnin aikana voi pitää tämän kieltävän normin lähteenä opettajaa. Opettajan näkökulmasta hänen valvomansa normin lähde on taas huomattavasti monimutkaisempi kysymys: kouluhallitus, opetustraditio, yhteiskunta, eduskunta?

Monesti normien alkuperän osoittaminen on hyvin vaikeaa. Tiedämme kyllä, että lainsäädäntöön kirjattujen normien lähde on koko yhteiskunta. Kuitenkin lainsäädäntö syntyy poliittisessa koneistossa monimutkaisella tavalla niin, että loppujen lopuksi on vaikea tietää, mitkä ryhmät ovat mitenkin vaikuttaneet lopputulokseen. Vielä vaikeampaa on päätellä epävirallisten normien lähdettä. Sukupuolikäyttäytymistä, hyviä tapoja jne. koskevat normit ovat muodostuneet pitkien aikojen kuluessa ja niiden alkuperää ja muotoutumista voi olla historiallisinkaan tutkimuksin vaikea, ellei mahdotonta, selvittää.

Onkin syytä erottaa toisistaan normin lähde ja normin valvoja. Poliisi valvoo niitä lakeja, joita eduskunta on säätänyt, opettaja puolestaan noudattaa koulun ja kouluhallinnon ohjeita. Yleensä ottaen virallisten normistojen valvojat on tarkoin määritelty, vaikkakin jokainen esimerkiksi on velvollinen tietäessään ilmiantamaan törkeitä rikoshankkeita. Epävirallisten normien suhteen normin valvoja on sen sijaan usein epäselvä ja selkeää määrittelyä vailla: voi käydä niin, ettei nuoren kotiintuloaikoja valvo "vanhemmat", vaan joko äiti tai isä. Usein epävirallista normia voi periaatteessa valvoa kuka tahansa yhteisön tai yhteiskunnan jäsenistä, joka asettautuu tilanteessa normiauktoriteetiksi. Koulussa oppilasyhteisön kirjoittamattomien sääntöjen rikkomisesta voi tehdä numeron periaatteessa kuka tahansa.

Alkuun

Normit ja poikkeavuus

Silloin, kun normien tuloksena on yhdenmukaista käyttäytymistä, normi on käsitteenä oikeastaan melko hedelmätön. Ei ole kovin kiinnostavaa selittää tavallista liikennekäyttäytymistä liikennesäännöillä. Jos taas normin olemassaolo päätellään pelkästään yhdenmukaisesta käyttäytymisestä ja käyttäytyminen puolestaan selitetään normilla, ollaan jouduttu kehäpäätelmään - näennäisselitykseen.

Käteväksi käsitteeksi normi tulee varsinkin silloin, kun todellisissa vuorovaikutustilanteissa esiintyy normijärjestelmien ristiriitoja tai poikkeavuutta. Poikkeavuutena on sosiologisessa kirjallisuudessa käsitelty mm. rikollisuutta, alkoholismia, mielisairautta ja erilaisia seksuaalisia vähemmistöjä, joskus jopa vain epätavallisia elämäntapoja. Poikkeavuuden käsite on normin toinen puoli: se on normeista poikkeavaa käyttäytymistä. Usein vasta poikkeama tekee normin todelliseksi.Siinä mielessä poikkeavuus on välttämätön osa yhteiskuntaa - ilman sitä ei olisi nähtävissä, mikä on "tavallista" ja "sallittua".

Poikkeavuutta on selitetty mm. sosialisaation ongelmilla, joiden seurauksena yksilöt eivät riittävän selkeästi omaksu yhteiskunnassa vallitsevia normia. Toisaalta kysymys voi olla myös normijärjestelmän ristiriitaisuuksista: voisi ajatella esimerkiksi, että vahva yksityisyritteliäisyyden korostaminen ja puutteet sosiaaliturvassa voivat johtaa jotkut kokeilemaan sen laittomia muotoja, jos laillinen yrittäminen kilpistyy tarvittavan alkupääoman, osaamisen, koulutuksen tai vaikkapa kysynnän puutteeseen.

Normeista poikkeaminen ei välttämättä merkitse siirtymistä kokonaan normittomaan tilaan. Poikkeavat yksilöt liittyvät usein yhteen ja kehittävät oman normistonsa ja elämäntapansa. Rikolliset tuntevat usein toisensa vankiloista, asunnottomat ja päihderiippuvaiset oleilevat samoissa paikoissa, ja seksuaalisesti poikkeavat kokoontuvat omiin seurustelupaikkoihinsa. Tällaisia poikkeavien yhteisöjä sanotaan usein alakulttuureiksi. Osa niistä voi olla yhteiskunnan yläkulttuurin vallankäytön ja valvonnan kohteita; jotkut alakulttuurit pyrkivät tietoisesti muuttamaan koko yhteiskuntaa niin että se ainakin paremmin sietäisi alakulttuurien normeja ellei suorastaan omaksuisi niitä.

Alkuun

Normit ja valta

Normit, niiden kontrollointi ja valta liittyvät läheisesti yhteen. Yksi tapa puhua vallasta on sen valtio-opillinen tarkastelu. Esimerkiksi valistusfilosofi Montesquieun (1689-1755) mukaan valtiollinen valta on jaettav(iss)a lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovaltaan. Suomessa näitä vallan muotoja edustavat vastaavasti eduskunta, hallitus ja virkamieskunta ja oikeuslaitos.

Sosiologian kannalta kysymys vallasta on huomattavasti laajempi: valta on kykyä saada muut toimimaan jollakin nimenomaisella tavalla vaikkapa vastoin omaa tahtoaankin. Usein tämä edellyttää kontrollia, valvontaa, johon liittyy kykyä rankaista kontrolloitavia ihmisiä tai rajoittaa heidän oikeuksiaan. Varsinkin yleisluontoisia asioita koskevat normit (esim. normaali, epänormaali) jäävät usein niin tulkinnanvaraisiksi, että niiden soveltaminen sellaisenaan ei ole mahdollista, ja niiden tosiasiallinen sisältö määräytyy pitkälle sen mukaan kuka niiden soveltamisesta päättää tai määrittelyä harjoittaa: normien yleisyys ja epämääräisyys kasvattaa niitä valvovien tahojen tai toimijoiden tosiasiallista valtaa.

Julkinen keskustelu ja lainsäädäntö puuttuvat kaikkein helpoimmin sellaisten ryhmien toimintaan ja oikeuksiin, joiden mahdollisuudet vaikuttaa normien määrittelyyn ovat vähäisimmät. Työttömät, nuorten rikollisuus, seksuaaliset vähemmistöt ja päihderiippuvaiset ovat usein vilkkaan julkisen keskustelun kohteita. Tässä on pitkälle kysymys valtasuhteesta, jossa kontrolli kohdistetaan sellaiseen ryhmään, jolla on vähän valtaa yhteiskunnassa ja toisaalta tämän ryhmän todellisten ongelmien määrittelemiseen enemmän tai vähemmän poikkeavuudeksi. Keskustelun tarkoituksena on luoda normeja ja osoittaa toimenpiteitä, joilla kukin poikkeavuus oikaistaan.

1800-luvulta lähtien länsimaisissa yhteiskunnissa yhä useampi asia, joka poikkeaa normeista tai keskiarvoista tai aiheuttaa ongelmia, on määritelty sairaudeksi tai sairauden kaltaiseksi häiriöksi. Ylipainoisuus, juopottelu, väkivaltaisuus, pelihimo, epätavanomaiset seksuaalisuuden muodot tai vaikkapa lasten ylenpalttinen vilkkaus tai oppimisvaikeudet koulussa ovat tästä esimerkkeinä. Monesti se, mikä muuten olisi kontrollia - pyrkimystä rajoittaa fyysisesti ei-toivottua tai muilla rankaisuilla - muuntautuu auttamiseksi, asiantuntemukseen perustuvaksi terapiaksi.

Näennäisesti terapeutin ja potilaan suhde on tasa-arvoisempi kuin kontrolloijan ja kontrolloitavan. Se perustuu terapeutin sairautta koskevaan tietoon. Poikkeavuuden määritteleminen sairaudeksi kätkee kuitenkin sen, että on kysymys myös kontrollista, jonka tähtäimessä on usein sopeuttaa henkilö siihen normatiiviseen ympäristöön, jonka kanssa henkilö on tekemisissä. Kun ongelmat määritellään sairauksina tai sairaudenomaisina häiriöinä, huomio kiinnitetään nimenomaan yksilöihin eikä esimerkiksi niihin normeihin, joista poikkeamisena ongelmat näyttäytyvät.

Alkuun

Normit regulaationa ja konstituutiona

Perinteinen tulkinta normin käsitteestä lähtee siitä, että normit ovat yksilön kannalta olemassa valmiina "siellä jossakin". Yksilö syntyy valmiiseen normijärjestelmään, joka sitten sisäistettynä pakottaa ja vaatii erilaisia käyttäytymismuotoja. Kulttuurintutkimuksen piirissä on nostettu esille se, että kaikki sääntöjä seuraava toiminta ei selity ns. normipaineella. Toiminnassa noudatettavia sääntöjä nähdään tällöin olevan kahdenlaisia. Yhtäältä on olemassa regulatiivisia sääntöjä eli perinteisiä sosiaalisia normeja. Toisaalta ihmiset seuraavat toiminnassaan konstitutiivisia sääntöjä kommunikoidessaan toistensa kanssa. Ne tekevät muille ymmärrettäväksi, mitä yksilö tarkoittaa tai haluaa.

Kaikkiin sääntöihin voidaan luoda nämä kaksi näkökulmaa. Konstitutiivisten sääntöinä tarkasteltuina pokerin säännöt määrittelevät pelin pokeriksi ja sen pelaamisen sikäli mahdolliseksi. Vasta toisen pelaajan huiputtamista suunnitteleva tarkastelee niitä regulatiivisina sääntöinä. Samoin kielen käytössä sääntöjen seuraaminen tekee puhujan tavoitteiden kannalta puheen ymmärrettäväksi, mutta äidinkielen opettaja esittää saman asian kielen virallisen "oikeakielisyyden" ja "asiallisen" tyylin normien näkökulmasta, joiden seuraamista sanktioidaan ja palkitaan.

Äidinkielen opettaja saattaa tuntua oppilaista osaltaan "kielipoliisina", mutta toisaalta aiheen opiskelu on toimintavalmiuksien hankkimista "yleissuomalaiseen kulttuuriin", jossa murteiden puhuminen tai "huono" suomi on yhtäältä sallittua yksityiselämässä, mutta esimerkiksi monissa töissä poikkeavaa, epäilyttävää tai suorastaan kiellettyä käyttäytymistä. Olisi hiukan yksipuolista tarkastella aihetta oppilaiden kannalta pelkästään regulatiivisina normeina, kun monilla heistä on "konstitutiivisia" urasuunnitelmia ja haaveita unelma-ammatista, joissa toimimisen he oletettavasti tietävät tarkoittavan myös kykyä yleiskielen hallintaan. Tällöin kulttuuritutkimuksen näkökulmasta voidaankin tutkia pikemminkin normeihin liittyvien yksilöllisten halujen tai tavoitteiden sosiaalista konstruktiota ja normatiivisten sääntöjen kulttuuristen taustoja.

Normiteoriassa ajatellaan, että yhteiskuntaa tai yhteisöä pitää koossa juuri yksimielisyys jostain normeista, joita kaikkien tulisi noudattaa. Silloin kun normin tilalle vaihdetaan ydinkäsitteeksi merkitys, ajatellaan että keskeistä yhteisön koossa pysymiselle on pikemminkin samanmielisyys, yhdensuuntainen tapa hahmottaa todellisuutta ja yhteinen käsitys mielekkäästä elämästä. Konstituution periaatteen tuominen normin kaltaisten regulatiivisten sääntöjen rinnalle monipuolistaa kuvaa yhteiskunnan monenlaisista ja monensuuntaisista yhtenäisyyttä luovista prosesseista.

Alkuun
Lähteet