TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Sosiaalipsykologian peruskurssi


Yksilöiden sosiaalipsykologiaa: syventävät tekstit
EtusivuSisällysluettelo

 

 

Klassisia teorioita persoonallisuustyypeistä

Klassinen temperamenttioppi
Ruumiin ja luonteen yhteys:antropometria
Lombroson kriminologia
Kretschmerin typologia
Sheldonin laajennus Kretschmerin teoriaan
Mies- ja naisruumiit persoonallisuuden ilmentyminä
Ruumis ja persoona nyt?

Klassinen temperamenttioppi

Varhaisimmissa ihmisten luokittelujärjestelmissä, typologioissa, saatettiin kuhunkin ihmistyyppiin kytkeä sekä määritykset sille ominaisesta temperamentista, ruumiinrakenteesta että sairausalttiudesta. Ruumiinrakenne ja sairaudet voitiin esittää myös omana luokitteluna, erillään temperamentista. Aikaisemmalla tavalla teki esimerkiksi Hippokrates (460-377 eKr.), joka erotti kaksi ruumiinrakenteen perustyyppiä: pitkän ja hoikan, joka on taipuvainen tuberkuloosiin, sekä lyhyen ja paksun, joka on taipuvainen halvauksiin. Hän kehitti käytännön työstään saamien kokemustensa perustalta myös idean siitä, että ihmisen terveyden kannalta olennaista on neljän ruuminnesteen keskinäinen tasapaino. Nimeltä mainittuina nämä nesteet olivat musta sappi (khole), lima (flegma), keltainen sappi (khole) ja veri (sanquis).

Kuitenkin vasta Hippokrateen seuraajien katsotaan kehitelleen hänen ajatuksiaan varsinaiseksi temperamenttiopiksi, joka vaikutti länsimaisessa lääketieteessä aina 1700-luvulle saakka. Tunnetuin näistä Hippokrateen seuraajista oli Roomassa lääkärinä toiminut Galenos (131-201 eKr.). Galenos yhdisti Hippokrateen ideat neljän ruumiinnesteen ominaisuuksista sekä niiden vaikutuksista ihmissieluun ja kreikkalaisesta filosofiasta periytyneen opin neljästä alkuaineesta, jonka mukaan maailma koostuu maasta, ilmasta, tulesta ja vedestä. Tuloksena oli neljä temperamenttityyppiä:

  1. Kuivan ja kylmän (ilma ja maa) mustan sapen hallitsema melankolinen eli raskasmielinen, sisäänpäin kääntynyt, pohdiskeleva ja alistuva.
  2. Kostean ja kylmän (vesi ja maa) hallitsema flegmaattinen eli tyynen rauhallinen, hidas ja välinpitämätön.
  3. Kuivan ja kuuman (ilma ja tuli) keltaisen sapen hallitsema koleerinen eli ankara, kiivas, kuohahtelevainen, voimakas.
  4. Kostean ja kuuman (vesi ja tuli) veren hallitsema sangviininen eli toiveikas, vilkas ja välitön tyyppi.

Erityisesti arabialainen luonnontiede, joka kannatteli keskiajalle antiikin perintöä ja myöhemmin vaikutti takaisin Eurooppalaiseen ajatteluun, tähdensi ihmisessä vallitsevana olevien elämännesteiden ja luonteenpiirteiden vastaavuutta. Latinassa "humor" merkitsee nestettä tai kosteutta ja vastaavasti "temperamentum" oikeaa sekoitussuhdetta. Nesteiden laadun ja suhteiden ohella huumorin ja temperamentin merkitykset laajenivat keskiajalla yleisemmin koskemaan mielenlaadun ja luonteiden järjestelmää.

Uuden ajan sääty-yhteiskunnissa temperamenttioppi yhdistettiin perustelemaan ja kuvaamaan vallitsevaa luokkajakoa. Näin sääty-yhteiskunnan järjestys oli johdettavissa ruumillisten tekijöiden kautta aina niihin peruselementteihin, joista luomakunnan ajateltiin muodostuvan. Stereotyyppinen jako koleerisesti kuohahteleviin aatelismiehiin, melankolisesti raskasmieliseen papistoon ja oppineistoon, flegmaattisen jäyhiin talonpoikiin ja sangviinisesti energisiin porvareihin (ennen kaikkea hovimiehet, taiteilijat) kertoi siitä, että jokainen luokka oli yhteiskunnassa sille kuuluvalla luontaisella paikallaan, joka vastasi sille ominaista ja siltä vaadittua temperamenttia.

Useissa kielissä "huumori" tarkoittaa vieläkin mieltä. Humoraalipatologian menettäessä uskottavuuttaan, huumori jäi osittain tarkoittamaan likipitäen samaa kuin mentaliteetti eli mielenlaatua, mutta sen merkitysala myös muuttui ja kapeni koskemaan iloluontoista leikkimielisyyttä sekä myötätuntoista suhtautumista elämän koomisiin ilmiöihin. Muistona menneisyydestä käytämme vieläkin sellaisia ilmaisuja kuin kylmäverinen murhaaja, kiehuva sappi, kuiva huumori, tulinen temperamentti. Temperamenttioppi on jäänyt muillakin tavoin elämään osana länsimaisia merkitysjärjestelmiä ja ikonografiaa; se on sosiologisilla käsitteillä ilmaistuna edelleen vaikuttava kollektiivinen representaatio tai kulttuurinen jäsennys.

Alkuun

Ruumiin ja luonteen yhteys: antropometria

Michel Foucault'n on kiinnittänyt huomiota siihen, miten juuri 1800-luku oli Euroopassa vuosisata, jonka kuluessa yhteiskunnassa lisääntynyt kansalaisten ruumiillinen yksilöinti, tarkkailu, mittaaminen ja kontrollointi kietoutuvat yhteen erilaisten patologioiden ja poikkeavuuksien - epänormaalin - määrittelemisen kanssa. Voisi väittää, että persoonallisuustutkimuksen kehitys on peräisin, noudattelee ja limittyy teemaan, josta yleisemmin puhutaan antropometriana. Se on lyhyesti sanottuna oppi ihmisen mitoista. Elävien ihmisten mittoja tutkivaa antropometrian osaa sanotaan somatometriaksi, luuston mittoja tutkivaa osteometriaksi ja keskeisiä kallon mittoja tutkivaa alaa kraniometriaksi. Nämä ovat menetelmiä, joilla on nykyisinkin käyttöä mm. paleontologiassa ja tekniikassa.

1800-luvun Euroopassa ajanmukaisin tiede oletti varsin yleisesti, että myös yhteiskuntaluokat ja "rodut" olivat erillisiä, fyysisesti tunnistettavia biologisia populaatioita. Erityisesti vertailevan anatomian puolella pyrittiin todistelemaan, että niillä on toisistaan poikkeavat henkiset avut ja ominaisuudet. Tärkeimmät menetelmät olivat kallon tilavuuden ja kasvonpiirteiden mittaaminen (kraniologia, fysionomiikka) sekä aivojen muodon ja kallon suhteen tutkiminen (frenologia). Menetelmin kehittäjien mukaan oli mahdollista luokitella yksilön henkiset voimavarat ja moraaliset taipumukset joukoksi kykyjä tai ominaisuuksia, jotka olivat syntyperäisiä ja ruumiillisiin mittasuhteisiin liittyviä.

Frenologia on itävaltalaisen Franz-Joseph Gallin (1758-1828) perustama oppi, jonka mukaan yksilön psyykkiset ominaisuudet, etenkin luonteenpiirteet, käyvät ilmi pääkallon muodon yksityiskohdista, joiden alla sijaitsevat piirteitä vastaavat sielulliset "elimet". Frenologit otaksuivat, että mittailemalla kallon hienoja painanteita ja kumpareita voitaisiin kertoa sen omistajan erilaisista taipumuksista ja persoonallisuuden piirteiden voimakkuudesta. Frenologit tekivät karttoja, joihin oli "paikannettu" päästä ne kohdat, joissa lymyilevät sellaiset seikat kuin rakkaus, älykkyys, taistelunhalu, hyväntahtoisuus, salailevuus, hyväksynnän tarve, jäljittely, kunnioittavuus, toivo, ihmettely, ajantaju, itsetunto, muisti, metafyysinen henki, tietoisuus jne.

Viranomaiset omaksuivat käytäntöihinsä monia fysionomiikan ja frenologian periaatteita, mutta niitä ryhdyttiin myös käyttämään seurapiirihuvituksena ja kotiapulaista tai liikekumppaneita seulovina testeinä - hieman samaan tapaan kuin myöhemmin persoonallisuustestejä tai älykkyysosamäärän mittauksia. Antropometrian kautta koetettiin osaltaan todistella eurooppalaisen rodun ylivertaisia. (Virheellisissä) mittauksissa todisteltiin, että eurooppalaisten kallontilavuus olisi keskimäärin suurempi kuin esimerkiksi afrikkalaisilla tai aasialaisilla. Taustalla oli tietysti oletus siitä, että ns. "älykkyys" liittyisi aivojen kokoon. Rotuoppiin kuuluivat myös erilaiset todistelut "rotujen" erilaisista luonteenpiirteistä, ts. persoonallisuudesta.

Alkuun

Lombroson kriminologia

Cesare Lombroso (1835-1909) ei kehittänyt fysionymiikkaa eikä kranologiaa, mutta käytti niitä perustaessaan tieteellistä kriminologiaa ja kriminaaliantropologiaa. Lombroso - kriminaaliantropologian professori ja psykiatri - muistetaan erityisesti yrityksestä löytää suhdetta "rikollisen psykopatologian" ja ruumiillistan "vikojen" välillä. Oletuksena oli persoonallisuuden, ruumiinmuodon ja "yhteiskuntakelpoisuuden" kytkeytymisestä toisiinsa, kärjistetysti: "mitä rumempi ja rujompi rampa, sen riettaampi, riivatumpi ja rikollisempi riiviö". Kyseessä oli itse asiassa teoria "vaarallisista mutanteista", atavistisista biologisista oikuista, jotka perimältään edustaisivat ihmiskunnan jotain varhaisempaa kehitystasoa.

Lombroso väitti, että tähän luokkaan kuuluvilla ihmisillä on epäsymmetrinen kasvoluusto tai kooltaan epätavanomainen kallo. Kasvonpiirteiden hierarkia, jolla Lombroso määritteli tyypillisen rikollisen (tumma iho, kihara ja tuuhea tukka, leveät, turpeat ja eteenpäin työntyvät huulet), noudatti hyvin tarkasti entuudestaan tuttua ajatusta "germaanisen" tai "arjalaisen" valkoisen ilmiasun paremmuudesta verrattuna muiden "rotujen" ulkoisiin ominaisuuksiin.

Lombroson oppilas Enrico Ferri (1856-1928) julistikin positiivisen kriminologian koulukunnan nimissä, että rikollinen ei ole normaali ihminen, vaan edustaa erityistä luokkaa, perinnöllisistä tai hankituista orgaanisista ja fyysisistä epänormaaliuksista johtuvaa ihmisrodun muunnelmaa. Oppisuunnan suomalaisiin kannattajiin kuului mm. Paavo Kekomäki, joka väitöskirjassaan todistelee, miten esimerkiksi rammoilla on taipumusta kateuteen ja häikäilemättömyyteen, jonka takia he pyrkivät saamaan rikollisin keinoin korvausta ruumiillisesta alemmuudesta. Tällaiset perimän tai ruumiinrakenteen kautta tunnistettavat "yhteiskunnan parasiitit" oli Kekomäen mukaan eristettävä, hoidettava ja sterilisoitava. Lombroson teorioihin suhtauduttiin kriminologiassa jonkin aikaa vakavasti ja innostuneesti ennen kuin syitä rikolliseen käyttäytymiseen ruvettiin etsimään siihen vaikuttavista ympäristötekijöistä, oppimisesta ja persoonallisuuden kehityksestä.

Temperamenttioppi oli alkujaan lääketieteellinen teoria, joka oli diagnostisen toiminnan apuväline: oltiin kiinnostuneita siitä, mitä "temperamentti" kertoo ruumiin tilasta, jota sitten voitaisiin lääkitä paremman ruumiinnesteiden tasapainon saavuttamiseksi. Psykiatristisen diagnostiikan myötä nousseissa typologioissa oltiin taas kiinnostuneita siitä, mitä ruumis voisi kertoa psyykeen sairauksista. Näkökulma vaihtui luonteen ja sisäerityksen suhteista ruumiin mitattaviin ulottuvuuksiin ja siihen, mitä "objektiivisesti" tarkkaileva havainnoja kykenisi ruumiinmuodosta päättelemään ja paljastamaan kenen tahansa sielullisista ominaisuuksista.

Alkuun

Kretschmerin typologia

Temperamenttiopin ja eräiden antropometristen suuntausten sisältämä ajatus fysiologisten ja sielullisten ominaisuuksien kytkeytymisestä sai siis muitakin ilmaisuja. Kirjassaan Persoonallisuus Eino Kaila (1890-1958) puolustelee uudempien typologioiden lähtökohtaa seuraavasti: »Funktionaalisessa suhteessa, perinnöllisyyteen, varttumiseen, kaikkeen elämäntoimintaan nähden, nämä kaksi, ruumis ja sielu, ovat yksi. Tämä on myös inhimillisen typologian perustava tosiseikka: yksilöllinen luonne kuvastuu ruumiissa yhtä hyvin kuin sielussa; ihminen on tosiaan, niin kuin Schopenhauer väitti, sellainen, minkä näköinen hän on. Ruumiiden typologia on samalla sielujen typologiaa.» Lähtökohta on siten suurinpiirtein sama kuin saduissa ja kansantarinoissa, joissa tiettyihin eläinlajeihin yhdistetään luonteenpiirteinä esimerkiksi tyhmyys ja itsepäisyys tavalla, joka tekee niistä "luonnon omien" ilmiasujen luonnollisia ja välttämättömiä kategorioita.

Persoonallisuustypologioiden kannalta merkittävä vaikute oli saksalaisen psykiatrin Emil Kræpelinin (1856-1926) esittämä psykoosien jako maanis-depressiiviseksi psykoosiksi ja skitsofreniaksi. Hänen kollegansa ja maanmiehensä Emil Kretschmer väitti esityksessään 1921 erottaneensa skitsofreniapotilaissa kaksi konstituutio- tai perustyyppiä:

1) hoikan leptosomisen ruumiinrakenteen ja siihen liittyvän sisäänpäin kääntyneen skitsotyymin luonteen

2) jykevän, atleettisesti muodostuneen tyypin, jota luonnehtii hitaan sitkeä viskoosi luonne.

Maanis-depressiivisestä sairaudesta Kretschmer lisäsi näihin

3)...taipumuksen lihavuuteen eli ruumiiltaan pyöreän, pyknisen rakenteen ja ulospäin kääntyneen syklotyymin luonteen.

Kretschmer ja muut vastaavilla linjoilla olleet tutkijat puhuivat myös ns. dysplastisista eli säännöttömistä tai vajaakehittyneistä ruumiinrakennetyypeistä, jotka eivät sopineet luotuihin luokitteluihin ja siksi siirrettiin omalla leimalla varustetuksi kategoriakseen "pois häiritsemästä".

Kuhunkin tyyppiin yhdistettiin erilaisia ominaisuuslistoja. Otavan iso tietosanakirja (1933) korostaa Emil Kretschmerin (1888-1964) saattaneen opin konstituutiotyypeistä todella tieteelliselle pohjalle. Pyknikkoja luonnehditaan seuraavasti: »Pyknikot ovat luonteeltaan välittömiä, seuraa rakastavia, ystävällisiä, esiintymisessään vapaita, humoristisia, vilkkaita ja innostuvia rai hiljaisen rauhallisia ja pehmeitä. Suhteissaan muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan he ovat avomielisiä ja vapaita, osaavat nopeasti asettua muiden kannelle, tekevät nopeasti havaintoja, mukautuvat helposti uusiin oloihin.» Skitsotyymikoista voimme lukea muun muassa, että »heidän harrastuksensa on usein rajoittunut vain johonkin määräalaan, jolle he omistautuvat. Heillä on aatteellisia harrastuksia, joita he monesti fanaattisesti ajavat».

Samainen teos esittää, että »Kretschmerin tyypit ovat joutuneet tarkkojen jälkitutkimuksien alaisiksi ja niiden paikkansapitävyys on todettu monia yksityiskohtia myöten». Psykiatrian puolelta yleisen psykologian teoriaksi laajennettu Kretschmerin typologia vaikutti myös suomalaiseen kokeelliseen psykologiaan. Tutkimuksissa vertailtiin eri tyyppeihin luokiteltujen henkilöiden suorituksia erilaisissa tehtävissä. Tyypeistä yritettiin löytää "löydetyistä" ihmisluokista eroavaisuuksia myös muiden ominaisuuksien, kuten äänen tai käsialan suhteen. Psykiatrian sanastoon jäi elämään skitsoidi kuvaamaan luonteen voimakasta skitsotyymisyyttä ja taipumusta skitsofreniaan, sykloidi puolestaan luonteen syklotyymisyyttä ja taipumusta maanis-depressiiviseen mielisairauteen.

Alkuun

Sheldonin laajennus Kretschmerin teoriaan

Yhdysvaltalainen William Sheldon (1899-1977) muotoili oman Kretschmerin biologisen persoonallisuustypologiaa myötäilevän kehittelynsä. Myös siinä lähtökohdaksi otettiin sellaiset ruumiilliset ominaisuudet, jotka ovat havainnoitavissa yksinkertaisin "maalaisjärjen" mukaisin menetelmin.

Lähtömateriaalina Sheldonilla toimi joukko nuorten miesten alastonkuvia, joita katsellessaan hän oli erottavinaan kolme perustyyppiä; pyöreä, suurilla ruumiinonteloilla ja sisäelimillä varustetun endomorfin; vahvaluustoisen ja lihaksikkaan mesomorfin; ruumiiltaan hintelän ektomorfin, jolla esimerkiksi hermoston koko on hallitsevammassa suhteessa muuhuun ruumiiseen. Nämä nimitykset Sheldon otti alkionkehityksen varhaisvaihetta kuvaavasta termistöstä, joilla kuvataa niitä kudoskerroksia, joista vastaavat elimet myöhemmin kehittyvät.

Sen sijaan, että esimerkiksi fysiologiset piirteet olisivat jatkumoja Kretschmer oli tavallaan ehdottanut, että eräänlainen "mestarihavainnoitsija" pystyy löytämään ihmisruumiden monimuotoisuudesta "luonnollisen järjestyksen" kategoriat. Sheldon oli alkuperäiseltä lähtökohdaltaan Kretschmerin työn jatkaja, mutta arvosteli tätä siitä, että hän oli jättänyt luokituksensa impressionistisiksi stereotyypeiksi, eikä ollut jakanut atleettisuutta, leptosomiaa ja pyknisyyttä mitattaviksi piirteiksi.

Kretschmeristä poiketen Sheldon jakoi omat ruumiilliset tyyppinsä määrällisiksi muuttujiksi eli variaabeleiksi, jotka saattoivat saada arvon yhdestä seitsämään. Tavoitteena ei ollut tietenkään pelkkä ruumiiden taksonomia: mitattavat 50 persoonallisuuden "peruspiirrettä" hän oli puolestaan muodostanut yhdistelemällä psykologisessa kirjallisuudessa esiintyneitä lukuisia "samankaltaisia käsitteitä", joilla persoonallisuuden vaihteluita oli kuvattu. Näiden osuvuutta hän testasi valitsemalla lähipiiristään 33 miestä, joiden luonnetta hän arvioi vuoden ajan. Käsitellen aineistoa erinäisillä tilastollisilla menetelmillä Sheldon kehitti siitä persoonallisuustyyppejä ja niitä vastaavia biologisia taipumuksia:

  1. Ensimmäistä hän kutsuu viskerotoniaksi. Nimi viittaa siihen, että viskerotonin elimistöä hallitsevat ruuansulatus ja ylimalkaan sisäelimet. Viskerotoni on rento ja mukavuudenhaluinen, nukkuu hyvin, haluaa saada tunnustusta ja tulla hyväksytyksi, turvautuu vaikeuksissa mielellään muihin ihmisiin.
  2. Toinen perustyyppi on somatotonia, jossa lihaksiston asema on korostuneena. Somatotoni on suora ja avoin, suuriääninen ja fyysinen turvautuen vaikeuksissa toimintaan.
  3. Kerebrotonia liittyy taas aivojen ja hermoston valta-asemaan. Ominaista kerebrotonikolle on jännittyneisyys, arkuus ja huonounisuus. Kerebrotonikka etsii vaikeuksissa yksinäisyyttä ja on taipumuksiltaan taiteellinen.

Tutkiakseen tarkemmin ruumiinrakenteen ja luonteen välistä yhtäläisyyttä Sheldon keräsi lopulta viiden vuoden aikana aineiston kahdestasadasta miehestä arvioiden heidän ruumiinrakenteensa ja luonteensa kehittämillään menetelmillä. Tuloksena Sheldon sai tilastollista tukea teorialleen. Huomattiin kuitenkin, että tutkimuksessa sama henkilö, joka myös tiesi Sheldonin teoreettisesta oletuksista, oli tehnyt niin arviot tutkittujen miesten luonteesta kuin ruumiinrakenteestakin. Kun virhe korjattiin yhtäläisyys ruuminrakenne- ja persoonallisuustyyppien välillä hävisi.

Antti Eskola huomauttaa kirjassaan Persoonallisuustyypeistä elämäntapaan (1985), että kyseenalaisuudestaan huolimatta Sheldonin tutkimuksessaan käyttämä kuvausmetodi tarjoaa keinon tutkia, millaiseksi normaali ihmisruumis on aikojen ja ihanteiden vaihdellessa kuvataiteissa esitetty. Sheldon itse esimerkiksi tutki Kristuksen ulkomuotoa kuvissa ja veistoksissa eri aikoina.

Alkuun

Mies- ja naisruumit persoonallisuuden ilmentyminä

Sheldonin tyypittely lähti miesten kuvista ja tuloksena oli typologia, jonka soveltuvuus naisen ruumiinrakenteen tyypittelyyn olisi ilmeisen ongelmallista. Sheldonin orientaatio persoonallisuuden etsimiseen "miesluonnosta" ei ole edes mikään erityinen poikkeus, päinvastoin. Kaila huomauttaa em. teoksessaan, että esimerkiksi Kretschmerin »typologia luontevammin soveltuu täysikasvuisiin miehiin, huonommin naisiin ja ehkä vielä huonommin lapsiin». Typologioissa ja niihin liittyvissä persoonallisuus teorioissa onkin mielenkiintoista se, miten kiinnostuksen lähtökohtana ja kohteena näyttäisi olevan nimenomaan täysikasvuinen mies. Kannattaa ehkä pohdiskella yleisemminkin, missä määrin persoonallisuustutkimuksen problematiikan lähtökohtana ja normaalitapauksena on ollut mies.

1800-luvun ja 1900-luvun alun psykiatriassa naisen persoonallisuuden problematisointi kiertyi enneminkin hysterian ja frigiditeetin käsitteiden ympärille. Jalostuneempi yksilöllisyys - yksilöllisyys, jota varten tarvitaan persoonallisuustutkimusta - suuntautui alun alkaen ennemminkin aktiivisiin ja "vapaisiin" miehiin, jotka ilmaisevat sitä "ei-biologisesti" työssään, harrastuksissaan ja intohimoissaan; sopii muistaa, mikä naisten asema länsimaissa oli 1900-luvun alkupuolella.

Ehkäpä yksi tapa tulkita painotusta olisi yhdistää persoonallisuustutkimuksen miehiset korostukset rikollisista ja heidän yksilökohtaisesta tunnistamisesta ja luokitelusta kiinnostuneeseen kriminologiaan. Persoonallisuustutkimuksen kiinnostus ja herkkyys täysikasvuisten miesten tunnistamiseen, diagnosointiin ja luokitteluun liittyisi ongelmaan vaarallisella tavalla epänormaalista yksilöstä, joka aktiivisena ja yhteiskunnallista valtaa käyttävänä miehenä, näyttäytyi kokonaan toisen luokan kysymyksenä kuin holhottava, passiivinen ja vallaton nainen.

Naisruumiiseen kohdistuva kontrolli ja luokittelutarve ei ole kuitenkaan ollut vähäisempi länsimaiden historiassa. Erityisesti esteettisyyden ihanteiden kautta naisruumista on muokattu ja kontrolloitu osoituksena kantajansa siveellisyydestä ja muusta sopivaisuudesta. Naisruumiin hallinta onkin ollut nimenomaan naisten seksuaalisuuden ja lisääntymiskyvyn hallintaa. Aihe on kiinnostanut vähemmän valtavirran sosiaalitiedettä, mutta feministisessä tutkimuksessa ruumiillisuus on yksi keskeinen tutkimuskohde (ks. esim. Avainsanat - kymmenen askelta feministiseen tutkimukseen, luku "Ruumis").

Alkuun

Ruumis ja persoona nyt?

Naomi Wolf on huomauttanut, että esteettisen ihanteen takana on usein toivottu käyttäytyminen. Anorektisen kauneusihanteen takana on siis nainen, joka ei syö - heikko nainen, joka suuntaa energiansa itsensä kontrollointiin, eikä ulospäin esimerkiksi yhteiskunnalliseen toimintaan. Laajemmin ottaen nykyinen painonhallinnan kulttuuri, joka kohdistuu myös miehiin, on osoitus ulkonäön ja luonteen sitkeästä yhteenliittämisestä. Ylipainoisuutta pidetään osoituksena heikosta tahdosta, kyvyttömyydestä elämänhallintaan, jopa löyhästä moraalista.

Ristiriitainen suhtautuminen ruumiin ja persoonallisuuden yhteyteen näkyy kuitenkin siinä, miten toisaalta mainostetaan uskoa yksilön mahdollisuuksiin laihtua ja muuttaa elämänsä ja itsensä sitä mukaa. Eli liittyykö ruumis tässä persoonallisuuteen vai ei? Kyynisesti voisi sanoa, että syntyvä luomus on markkinoiden unelma: ihminen, joka yrittää ja uskoo yhä uudelleen, vaikka yritys on tuhoon tuomittu. Hänelle voidaan myydä loputtomasti tuotteita pakenevan unelman saavuttamiseksi.

Toinen esimerkki nykyisestäkin uskosta ruumiin ja persoonan kohtalonyhteyteen on biopsykologian vahvistuva asema. Selitystä yksilöllisille eroille ja "epänormaaliudelle", esimerkiksi mielenterveyden ongelmille, ei etsitä enää silmällä havaittavista ruumiin muodoista - salaisuus on siirtynyt vain asiantuntijoiden ulottuville genetiikkaan, aivofysiologiaan ja biokemiaan.

Alkuun
Lähteet