TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Sosiaalipsykologian peruskurssi


Yksilöiden sosiaalipsykologiaa: syventävät tekstit
EtusivuSisällysluettelo

 

 

Psykoanalyyttinen koulukunta Freudin jälkeen

Suhde institutionaaliseen psykologiaan ja psykiatriaan
Psykoanalyysi ja behaviorismi
Psykoanalyysi ja kognitiivinen psykologia
Mestari ja hänen seuraajansa
Determinismi ja yksilökeskeisyys
Perhemallit, Oidipus-kompleksi ja seksuaalisuus
Minän rakenne
Freud ja yhteiskuntatiede

Suhde institutionaaliseen psykologiaan ja psykiatriaan

Alkuvaikeuksistaan huolimatta psykoanalyyttinen liike sai tuulta siipiensä alle ja siitä vakiintui yksi laajimmin käytetyistä terapioista. Kannattaa panna merkille, että Freud kehitteli psykoanalyysia yliopistomaailman ulkopuolella ja oli myös aikansa virallisen psykiatrian kannalta kerettiläinen. Epäilyttävää jälkimmäisen kannalta oli Freudin taipumus siirtää diagnosoiva tulkinta "sairaasta" ja orgaanisesta "sairaudesta" hänen henkilöhistoriaansa ja etenkin sen lähisuhteisiin. Tulkinnallisen perspektiivin muutos "sairauksista" sosiaalisiin suhteisiin oli hyvin radikaali. Samalla Freud nimittäin suhteellisti käsityksiä terveydestä ja hulluudesta: ongelmat kehittyvät Freudin mukaan konkreettisten tapahtumien ja kehityksen kautta, jolloin ainakin useimpien mielenterveyden häiriöiden taustalta löytyy aivan muuta kuin orgaaninen vamma.

Freudin tekemät kirjallisiin lähteisiin pohjautuneet analyysit eräiden suurmiesten psykodynamiikasta korostavat, että samoja käsitteiden ja tulkintojen kautta voidaan ymmärtää niin normaalia kuin epänormaaliksi luettua ihmistä. Freudia onkin arvosteltu paljon siitä, että hän kehitteli teorioitaan "normaalista" psyykestä käyttäen tutkimusaineistonaan lähinnä psyykkisistä ongelmista kärsiviä "epänormaaleja" ihmisiä. Freudin mukaanhan jälkimmäisten ongelmat eivät olleet laadullisesti erilaisia kuin ensiksi mainittujen: patologiat olivat tavallaan normaalissa psyyken kehityksessä ilmentyneitä takertumia varhaisempiin kehitysvaiheisiin ja niiden haitallisella tavalla kärjistyneitä poikkeamia. Psykoanalyysi ei ollut miellyttävä lähestymistapa niille psykiatreille, jotka Ernst Kretschmerin (1888-1964) tapaan toivoivat löytävänsä merkit "hulluuden lajista" arvioimalla eteensä saamansa potilaan ruumiinmuotoa silmämääräisesti.

On kuitenkin muistettava, että Freud katsoi psykoanalyysilla olevan varsin vähän tehtävää neurooseja vakavampien mielenterveyden ongelmien kanssa. Vasta vähitellen hänen ajatuksensa ansaitsivat virallisten piirien arvostusta, silloinkin hyvin paljon paikasta riippuen ja usein voimakkaan arvostelun tai valikoinnin höystämänä. Vastustus liittyi epäilemättä Freudin teoriassaan korostamaan seksuaalisuuteen, joka asetti kaikki yhteiskunnalliset pyhänä pidetyt instituutiot perhettä ja uskontoa myöten kokonaan uudenlaiseen valoon, joka joistakin näytti ehkä lankeavan yleisen bordellin punaisesta lyhdystä.

Alkuun

Psykoanalyysi ja behaviorismi

Psykoanalyysi joutui myös pitkään kamppailuun "varsinaisen" tieteellisen psykologian kanssa. 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana amerikkalaisessa psykologiassa pääsi vauhtiin behavioristinen suuntaus, joka sitten hallitsi Yhdysvaltalaista akateemista psykologiaa suvereenisti lähes neljäkymmentä vuotta. Freudin kannattama biologinen lähtökohta vieteille ja tarpeille ei behavioristeille ollut niinkään kovin vieras, vaikka Freud ei käyttänytkään ärsykkeen ja reaktion kaavaa niiden selittämiseen. Sen sijaan Freudin puheet psyykestä, unista, Oidipus-konfliktista, samastumisesta, fantasioista jne. olivat behavioristien kannalta yhtä tieteellisiä kuin horoskoopit astronomeille, puhdasta humpuukia. Behaviorismin kannalta psykoanalyysi vilisi väitteitä ja käsitteitä, jotka olivat pelkkiä aaveita: mitään niistä ei oikein voinut operationalisoida luonnontieteelliseksi koeasetelmaksi, joka tuottaisi yksiselitteisen mittaustuloksen asian olemassaolosta, sen voimakkuudesta tai määrästä.

Freudin metodit olivat kaukana behaviorismin luonnontieteellisten tutkimusmenetelmien ihanteista. Freudhan väljästi ymmärrettynä käytti empiiristä menetelmää, mutta silloinkin se oli pikemminkin "hermeneuttista empiriaa" - tulkitsevaa ja ymmärtämään pyrkivää uteliaisuutta - kuin yksiselitteisten havaintojen keräämistä. Hän ei perinteisessä mielessä testannut hypoteesejaan, ei käyttänyt koeryhmiä tai kontrolliryhmiä, ei tehnyt tilastoja havainnoista, eikä ylipäätään ollut kovin innokas asettamaan teorioitaan kyseenalaiseksi esimerkiksi hakemalla niihin sopimattomia tapauksia. Toisin sanoen hän rikkoi melkein kaikkia tieteellisyyden mittapuiksi muotoiltuja sääntöjä.

Alkuun

Psykoanalyysi ja kognitiivinen psykologia

Behaviorismin syrjäytti yhdysvaltalaisen psykologian valtavirtana kognitiivinen psykologia. Tämäkään tieteellisen psykologian aalto ei sopinut yksiin psykoanalyyttisin kanssa paljonkaan paremmin. Kognitiivisen psykologian tapa verrata ihmistä tietokoneeseen on lähestymistapana aika kaukana Freudin kehitelmistä, joissa juuri mitään kysymystä ei tarkastella irrallaan tunteista, haluista, tarpeista ja niihin liittyvistä ihmissuhteista. Jos Freudilla ei ollut paljon sanottavaa »osaamista, tietämistä tai havaitsemista» koskeviin kysymyksiin, kognitiivisella psykologialla on puolestaan ollut vaikeuksia selittää esimerkiksi motivaatiota, tunteita ja toimintaa, joihin liittyvän "informaation prosessointi" ei aina näytä noudattavan rationalistisia periaatteita.

Freudiin verrattuna kognitiivisen psykologian tarjoama ihmiskuva on varsin steriili, tavalla tai toisella tiedollisesti rationaalinen toimija. Olisi väärin leimata Freud tässä verrannossa irrationalistiksi, koska Freud kuitenkin etsi eräänlaista tunteiden "logiikkaa". Tämä logiikka oli kuitenkin monissa tapauksissa niin hämärää, että hän lähti etsimään sen muotoutumista varhaislapsuudesta ja tuli samalla esittäneeksi väitteen, että ihminen on varsin pitkälle varhaishistoriansa vanki, joka myöhemmässä elämässään kulkee paljolti persoonallisuuden muotoutumisvaiheessa syntyneiden kaavojen mukaan. Tästä muodostuu yksi jännite psykoanalyyttisen ja kognitiivisen ihmiskuvan välille.

Kognitiivinen psykologia korostaa, että ihminen toimii "reaaliaikaisen informaation" varassa ja vanhoja taipumuksia on mahdollista muuttaa tiedolla tai eräänlaisella "uudelleenohjelmoinnilla": kognitiivisen psykologian piirissä ei puhuta tiedostamattomasta tai tarpeina ilmenevistä biologisista vieteistä. Freudkaan ei toki kiistänyt muutoksen mahdollisuutta, mutta näki asian pitkällisempänä ja syvällisempänä itseymmärrykseen painottuneena prosessina kuin kognitiivinen psykologia.

Alkuun

Mestari ja hänen seuraajansa

Psykoanalyysi ei jäänyt terapiahuoneiden yksityisasiaksi, vaan teoriana, ajattelutapana ja kielenkäyttönä siitä tuli osa länsimaista kulttuuria. Ja kuten kaikki vaikutusvaltaiset aatteet se on herättänyt kiistelyä, vastaväitteitä, puolustuspuheita, sovelluksia, muunnoksia, synteesejä jne. määrän, johon Freudin oma tuotanto suhteutuu kuin parin rivin pikkuilmoitus paksun päivälehden sivuilla.

Tavallaan Freud oli mestaritiedemies, joka katsoi tutkivansa sitä, mitä muut olivat liian arkoja tutkimaan: hän katsoi, että ihmisen tulisi käyttää järkeään mahdollisimman pitkälle tiedostamattoman rajojen siirtämiseksi loitommalle. Lienee vaikea kiistää, etteikö Freud olisi osoittanut melkoista mielikuvitusta, luovuutta ja kirjallista taidokkuutta uraauurtavissa tutkimuksissaan. Mutta Freudissa oli myös toinen puoli, joka ei sietänyt mitään vastaväitteitä. Kun teoria oli muotoiltu, siitä tuli Freudin seuraajille eräänlainen ortodoksinen kannanotto eikä kukaan saanut asettaa kyseenalaiseksi teoriaa, ellei mestari itse tarkistanut sitä. Tätä linjaa on seurannut osa psykoanalyyttisesta liikkeestä, jolle Freud, hänen kirjallinen jäämistönsä ja sen oikea tulkitseminen ovat vakavia ja vartioitavia seikkoja. Tämä varsinaisten psykoanalyytikkojen tiivis piiri on vihkiytynyt käyttämään Freudin ajatuksia ja menetelmiä sekä suojelemaan sitä vaihtoehtoisten tulkinnoilta.

Sitten on se suuri ja hajanainen tutkijajoukko, jonka piirissä ortodoksinen tulkinta on ollut enemmän tai vähemmän sivuseikka: sen piirissä Freudin on nähty liikkuneen oikeilla jäljillä, mutta erehtyneen monissa kysymyksissä syystä tai toisesta. Psykoanalyysin projekti on nähty puutteellisena, keskeneräisenä, historiallisen synty-ympäristönsä (Wien) tai Freudin käyttämän kirjallisen aineiston kyseenalaisuuksien värittämänä, miesnäkökulman läpitunkemana jne. On esimerkiksi puhuttu ns. uusfreudilaisuudesta ja postfreudilaisuudesta. Nämä sanoina oikeastaan viittaavat vain siihen, että kehittelyissä on suhtauduttu kriittisesti Freudin jättämään perintöön sitä ainakaan kokonaan kieltämättä.

Se, mikä uus- tai postfreudilaisuudesta siis tekee freudilaisuutta on, että sen piirissä on edelleen käytetty monia Freudin psykoanalyysin keskeisiä käsitteitä ja teorioita: pääpiirteissään on hyväksytty tiedostamattomien emotionaalisten voimien merkitys, tukahduttamisen ja torjunnan dynamiikat ja lapsuuden kokemusten tärkeys. Monet arvostelijoista ovat myös jatkaneet työtänsä psykoterapian parissa Freudin keskeisten metodien varassa, vaikka kriittisyys olisikin johtanut potkuihin virallisesta psykoanalyyttisesta liikkeestä.

Alkuun

Determinismi ja yksilökeskeisyys

Yksi selvimmistä linjoista, joita uusfreudilaisuuden on nähtävissä, koskee Freudin deterministisiä painotuksia. Freudille kaikki näytti ilmaisevan sisäisiä tärkeitä psykologisia tarpeita: viattomat kielen ja kynän lipsahdukset tai unet eivät koskaan olleet aivan niin viattomia, sillä hän uskoi niidenkin ilmaisevan alitajunnassa vaikuttavia voimia. Tämä suuntautuneisuus ihmisen selittämiseen sisäisten määrääjien avulla johti Freudin viettiteoriaan, joka yhdistettynä varhaislapsuuden kokemusten ratkaisevaan merkitykseen tuotti varsin mekaanisen ja lohduttoman kuvan lapsuuskotinsa ja viettiensä armoilla olevasta ihmisestä. Sen realistisuus on asetettu kyseenalaiseksi, kun on huomattu, että samantyyppisistä ongelmista ja asetelmista voikin olla keskenään vastakkaisia seurauksia: ihmisillä on havaittu myös olevan kykyjä, taitoja tai voimia ylittää traumoja, jotka "freudilaisen ennusteen" mukaan johtaisivat pahoihin ongelmiin.

Freudin mielestä yksilö on aina analyysin yksikkö. Kun tämä yksilöviitekehys yhdistetään Freudin psyykkiseen determinismiin, tuloksena on erittäin egoistinen näkemys ihmisestä. Sosiaalisuus ja esimerkiksi altruistiset teot katoavat tämän myötä näköpiiristä tai muuttuvat lähes käsittämättömiksi. Kun Freudilla oli vaikeuksia kanavoida kaikkea sosiaalista käyttäytymistä itsesäilytys- ja seksuaalivietteihin, hän reagoi tähän luoden teoriaansa uuden vietin, kuolemanvietin, joka toimisi näiden vastapainona ja selittäisi teorian kannalta käsittämättömät ilmiöt. Varsinkin tämä Freudin myöhäisempi viettiteoria on ollut kiistakapulana uusfreudilaisten keskusteluissa. Painotuksista huolimatta Freudin viettiteoria on ollut riittämätön selittämään inhimillisen toiminnan monimuotoisuutta ja yhteiskunnallisia vaihteluja.

Tämä on kiinnittänyt huomiota siihen, että Freudin teoria on jo alkuperäiseltä muotoilultaan yksilökeskeinen ja biologinen. Niinpä uusfreudilaiset ovat painottaneet sosiaalista oppimista ja äärimmillään kiistäneet, että ihmisellä ylipäätään olisi kiinteitä synnynnäisiä viettejä tai tarpeita, vaan nämä olisivat asioina historiallisia, yhteiskunnallisia ja siksi muuttuvia. Tällöin on epäilty, että Freudin muotoiluilla sosiaalisen kokemuksen jäsentämisen olisi mahdotonta, koska ihminen olisi luonteeltaan selvemmin sosiaalinen ja kulttuurinen kuin hän koskaan pystyi käsittämään. Onkin hyvä kysymys, jääkö psykoanalyysista oikeastaan jäljelle mitään, jos hylätään sen biologisiin tarpeisiin viittaava viettiteoria ja ajatus orgaanisen tension vähentämisestä?

Alkuun

Perhemallit, Oidipus-kompleksi ja seksuaalisuus

Freudin on syytetty sokeudesta sosiaalisen maailman monimuotoisuudelle ja mahdollisuuksille mm. hänen oletuksessaan Oidipuskompleksin yleismaailmallisuudesta ja ylihistoriallisuudesta. Freudin teorian on sanottu heijastelevan enemmän hänen potilaidensa myöhäisviktoriaanisen ajan keski- tai yläluokkaista perhedynamiikka ja siihen kohdistettuja ihanteita, kuin mitään universaalia lakia psyyken kehittymisestä ja sen edellytyksistä.

Tiukka ydinperhehän on ilmiönä suhteellisen uusi ja liittyy lähinnä modernien länsimaisten teollisuusyhteiskuntien syntyyn: yhteisöt, joiden puitteissa lisääntyminen, ihmisten kasvaminen ja toimeentulo on hoidettu, ovat järjestelyiltään olleet hyvin monimuotoisia. Lapsia on saatettu hoitaa hyvinkin yhteisöllisesti, jolloin äitisuhde on voinut olla jotain aivan muuta kuin Freudin tarkastelemassa tiukassa ydinperhemallissa. Itse asiassa tähän suuntaan lastenhoitoa länsimaissakin on vienyt laajamittainen päivähoito.

Lapselle varsin etäiseksi jäävä isähahmo näyttäytyy Freudin kehitelmissä hämmästyttävästi työuraansa kodin ulkopuolella hoitavalta mieheltä, jonka "toipumisvierailut" kodin huomassa merkitsevät lapsille lähinnä äidin rakkauden ja huomion anastamista. Mitä pitäisi sitten silloin sanoa lapsia hoitavasta koti-isästä ja hänen työssä käyvästä vaimostaan ja heidän sukupuolisuudestaan? Psykoanalyyttinen teoria korostaa sisäistä kokemusta. Sen metodinen lähestymistapa jo johtaa siihen ulkoisen todellisuuden jäädessä analyyttisen tarkastelun ulkopuolelle. Mikä on synnynnäisesti miehistä ja naisellista, mikä kulttuurista omaksuttua sukupuolisidonnaista käyttäytymistä ei ole erotettavissa.

Jos koko oidipuskompleksia ei ole kyseenalaistettu, on ainakin voitu väittää Freudin tulkinnan olleen roimasti yliampuva esittäessään sen psyykkisen kehityksen peruspilarina tai kaikkien maailman kulttuurien tulkintakoodin yleisavaimena. Tätä kritiikkiä vastaan on puolustauduttu psykoanalyysin kannattajien keskuudessa esimerkiksi sanomalla oidipuskompleksin kuvaavan yleisemmällä tavalla luonnollisten tarpeiden ristiriitaa yhteiskunnallisen tai kulttuurisen vallan, instituutioiden ja pakkojen kanssa. Tällöin oidipuskompleksin on esitetty näkyvän "primitiivisemmissä" (yhteisöllisimmissä) perhemuodoissa yleisesti vallinneeseen eksogamian normiin - pakkoon hankkia puoliso oman ryhmän, siis eräänlaisen äitihahmon, ulkopuolelta.

Freudin näkemykset naisen seksuaalisuudesta ovat myös herättäneet paljon kiistelyä. Freudin seksuaalikäsitys on fallosentrinen: se pitää seksuaalisuuden perusmallina miehistä seksuaalisuutta ja varsinaisina sukupuolieliminä miehen sukupuolielimiä. Nainen, joka sattumoisin on tässä suhteessa omanlaisensa, on Freudin teorioissa tuomittu jäämään kastroiduksi ja kateelliseksi; vajaaksi mieheksi. Hänen kehitelmissään sukupuolinen tyydytys tarkoittaa hydraulisessa heteroseksuaalisessa yhdynnässä tapahtuvaa jännitysten laukeamista, jonka edellytyksenä naiselle on, että mies tavallaan "lainaa" hänelle puuttuvaa sukupuolielintä. Freud heijasti tässä aikalaistensa ja myöhemmänkin ajan käsityksiä: naisen orgasmin riippumattomuutta heteroseksuaalisesta yhdynnästä ei vieläkään aina tahdota hyväksyä. Psykoanalyysi on kuitenkin ollut vahva vaikuttaja feministisessä sukupuolen ja seksuaalisuuden tutkimuksessa. Esimerkiksi Nancy Chodorow on kirjoittanut psykoanalyyttistä kehitysteoriaa, joka korjaisi Freudin ajattelun puutteita tyttöjen kehityksen ja naisen seksuaalisuuden osalta.

Alkuun

Minän rakenne

Eräs tunnetuimman uusfreudilaisuuden edustaja - Erich Fromm (1900-1980) - väitti, että jonkinlainen sopeutuminen vanhempien auktoriteettiin on välttämätöntä kaikissa yhteiskunnissa, mutta se tuskin vaatisi niitä seksuaalisen tukahduttamisen ja vanhempien korvikkeisiin samastumisen erityiskaavoja, joita Freud useimmiten potilaissaan kohtasi. Uusfreudilaisuuden piirissä on sen sijaan vaadittu, että persoonallisuus pitäisi käsittää plastisemmaksi kuin mitä Freud esitti, jolloin tämä plastisuus heijastaisi osaltaan ihmisiä muovaavan yhteiskunnan plastisuutta.

Postfreudilaisissa teorioissa pannaan enemmän painoa egon funktioille, esimerkiksi sen puolustusmekanismeille, tiedostetulle ajatteluprosessille ja henkilökohtaisten asioiden hallinnalle. Ne katsovat sosiaalisuuden näyttelevän paljon suurempaa ja rikkaampaa osaa psyykkisessä kehityksessä: kulttuurin ja vanhempien lisäksi huomioidaan sisarusten, muun suvun, vertaisryhmien, ystävien - ylipäätään kaikkien tärkeiden ihmisten ja sosiaalisten ympäristöjen - osuus kehitykseen vaikuttavina asioina; vastaavasti vähemmän painoa asetetaan vieteille. Freud näki ihmisen kehityksen kutakuinkin päättyvän heteroseksuaalisen genitaalikeskeisyyden huipennukseen. Tästä poiketen uusfreudilaisuudessa - esimerkkinä Erik Eriksson - tämä kehitys on esitetty sarjana uudenlaisia kehityshaasteita, joita tipahtelee aina vanhuuteen saakka.

Alkuun

Freud ja yhteiskuntatiede

"Perinteisempien" sosiologien kannalta Freudin sosiaalinen psykoanalyysi on sikäli ongelmallinen, että se metodologisessa individualismissaan kieltää pitkälle itsenäisen tutkimusalueen sosiologialta. Freudin yleinen resepti oli etsiä selityksiä asioille nimenomaan psyykestä, jolloin hän redusoi mutkikkaitakin sosiaalisuden ja yhteiskunnallisuuden muotoja libidon, oidipuskompleksin tai muinaisen isänmurhan ilmentymiksi.

Tekikö tämä sitten oikeutta käsiteltäville ilmiöille, joiden luonteen Émile Durkheim esitti olevan laadullisesti omintakeinen: »sui generis»? Kaikki yhteiskuntatieteilijätkään eivät ole kuitenkaan nähneet psykoanalyysia ja yhteiskuntatiedettä toisilleen vieraina. Löytyy esimerkiksi Frankfurtin koulukunnan piirissä kehitelty freudomarxismi, jonka piirissä tehtiin yrityksiä kytkeä toisiinsa Karl Marxin kapitalismianalyysi ja etenkin hänen varhaistuotantonsa ns. vieraantumistematiikka psykoanalyysiin. Norbert Elias kehitti yhteiskuntateoriaa psykoanalyysin pohjalta.

Freud kirjoituksissaan kyllä paikoitellen korostaa voimakkaastikin ajatustensa spekulatiivisuutta ja kehittelyjensä keskeneräisyyttä. Vaikka psykoanalyysi on sikäli modernin tieteen edustaja, että se etsii niissä käsittelemistään asioista yleisiä "totuuksia", Freudin tekstien lukuisat kysymysmerkit jättävät ne auki erilaisille tulkinnoille ja luentatavoille. Tämä on mahdollistanut psykoanalyysin muodostumisen yhdeksi ihmistieteen produktiivisimmista teorioista.

Alkuun
Lähteet