TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Sosiaalipsykologian peruskurssi


Yksilö ja yhteiskunta: syventävät tekstit
EtusivuSisällysluettelo

 

 

Roolit sosiaalisuuden kuvaajina

Teatterista yhteiskuntaan
Normit rooleissa
Ristiriitoja roolikasaumassa
Roolinhallinnan keinoja
Roolit ja poikkeavuus
Asemat, määrittelijät ja määriteltävät

Roolin käsite syntyi jo paljon ennen kuin sitä alettiin käyttää sosiaalitieteellisessä kirjallisuudessa ja keskustelussa. Sitä ei voidakaan paikantaa sosiologiassa ja sosiaalipsykologiassa kehenkään tiettyyn ajattelijaan tai teoriaan, vaan sillä on yritetty valaista mm. yksilön käyttäytymistä, ryhmien välisiä suhteita, vuorovaikutusta ja minäkäsityksiä 1900-luvun alkupuolelta asti. Tässä tekstissä käsitellään rooliteoriaa niin yksilön kuin yhteisön kannalta ja otetaan kantaa myös sen rajoituksiin yhteiskunnan kuvaajana.

Teatterista yhteiskuntaan

Roolin käsite vertaa sosiaalista maailmaa näytelmään, jolla on oma suureksi osaksi ennakoitava kulkunsa. Itse asiassa "rooli" sanana juontuu ranskan kautta latinasta, jossa se tarkoitti alunperin pientä pyörää, sitten "rullaa" ja viimein rullalle käärittyä paperia, jolle näyttelijän vuorosanat on kirjoitettu. Rooli analyyttisena työkaluna sosiologiassa tekeekin samanlaisen eron toimijan ja hänen toimintansa välille samaan tapaan kuin näytelmässäkin: rooli erottaa näyttelijät ja heidän esittämänsä osansa. Roolissa oleva näyttelijä ei yhtäältä esitä itseään, mutta toisaalta jokainen tulkinta esimerkiksi Hamletin roolista on hieman erilainen, vaikka näytelmä pysyykin periaatteessa samana. Kuten näytelmässä, roolisosiologiassa korostetaan, että roolit saavat merkityksensä suhteessa muihin rooleihin. Roolilla ymmärretään sekä näytelmä että sosiaalinen maailma organisoituina ja yhteisesti sovittuina tai ainakin tuotettuina kokonaisuuksina.

Jos normi on metafora lainsäädännöstä, rooli vertaa sosiaalisia suhteita ja sosiaalista todellisuutta teatteriesitykseen ja -näyttämöön. Rooli sisältää oletuksen eräänlaisesta tapahtumien perusjuonta ohjaavasta "tekstistä". "Käsikirjoituksen" sosiaalisessa näytelmässä ajatellaan juontuvan ns. rooliodotuksista. Samoin kuin normin kohdalla, myös roolista poikkeamisen ajatellaan johtavan jonkinlaiseen rangaistukseen; vastaavasti rooliodotuksien noudattamisesta - hyvästä esityksestä - palkitaan. Sosiologi, joka on vienyt pisimmälle roolisosiologian kirjaimellisen - ns. dramaturgisen - tulkinnan kenties pisimmälle, on amerikkalainen sosiologi Erving Goffman.

Alkuun

Normit rooleissa

Samoin kuin rooli, myös normi on sosiaalista vuorovaikutusta koskeva käsite. Itse asiassa normi ja rooli ovat suorastaan "sisarkäsitteitä", joita voidaan käyttää rinnan analysoitaessa sosiaalista maailmaa. Ero normin ja roolin kohdalla löytyy siitä, että normin kohdalla viitataan yksilön ja hänen yhteisönsä väliseen vuorovaikutukseen. Sen sijaan rooli kiinnittää huomion ryhmien välisiin suhteisiin ja yksilötasolla esiintyviin poikkeamiin yleisistä säännöistä. Toisin sanoen normilla selitetään yhdenmukaista käyttäytymistä, kun taas rooleihin viitataan hyväksyttyyn ja odotuksien sävyttämään erilaisuuteen.

Otetaan esimerkiksi tasavallan presidentin järjestämä juhlatilaisuus, jonne kokoontuu "kansakunnan kermaa" eri aloilta. Voidaan ajatella, että tilaisuus sujuu pääpiirteissään yhteisten normien mukaisesti. Joukossa saattaa olla kuitenkin myös vaikkapa "runoilija", joka saattaa hörppiä ilmaista boolia suuria määriä ja käyttäytyä sen jälkeen sopimattomasti. Hän kenties rikkoo yleisiä normeja, mutta asia voidaan sivuuttaa pelkällä olankohautuksella tai päänpudistelulla, sillä "roolikäsikirjoituksen" mukaan "taiteilija" saattaa käyttää ylenmäärin alkoholia ja käyttäytyä kummallisesti.

Tilanne kuitenkin on kokonaan toinen, jos normia rikkova edustaakin jotain muuta roolia: on esimerkiksi joku korkea-arvoinen kansakunnan valtaeliitin edustaja, sanotaan puhemies tai itse presidentti. Viimeistään seuraavan päivän iltapäivälehtien lööpeistä voimme lukea, että korkea-arvoisen poliitikon rooliin liittyvätkin kokonaan toisenlaiset odotukset kuin "taitelijan" kohdalla: roolista poikkeaminen olikin normatiivinen rike, josta rangaistuksena on ainakin asian yleinen esille tuominen julkisuuteen. Taiteilijapiireissä sekoileminen juhlavastaanotolla saattaa olla siinä määrin roolin mukaista käyttäytymistä, että hänet voidaan suorastaan epäsuorasti palkita "rankasta" roolin mukaisesta käyttäytymisestään.

Roolikäyttäytymistä lähemmin tarkasteltaessa joudutaan siis ottamaan usein esille myös normit. Samoin kuin normien, myös roolin kohdalla puhutaan sisäistämisessä. Roolien sisäistäminen on analoginen puheelle normien sisäistämisestä, joista yhdessä voidaan yleisesti ottaen puhua sosialisaationa. Rooliteorian mukaan rooli koostuu sisäistetyistä, muiden meihin kohdistamista odotuksista. Samoin kuin normien kohdalla roolien sisäistämisen ajatellaan alkavan jo lapsesta alkaen (esim. sukupuoliroolit) tai sitten vähitellen roolin esittämisen myötä (ammattiroolit). Rooliteorian näkökulmasta lapsuus erilaisine leikkeineen on harjoittelua roolien käyttöön ja tunnistamiseen, vaikka kaikkia rooleja ei voisikaan sitten vaihdella yhtä helposti kuin takkia. Rooliteorian näkökulmasta elämä ylipäätään on jatkuvaa vanhoista rooleista uloskasvamista ja uusien roolien omaksumista.

Alkuun

Ristiriitoja roolikasautumassa

Kun sosiaalisuus ja toiminta ymmärretään rooleina, kaikilla ihmisillä on väistämättä useita rooleja yhtä aikaa. Aikuisella on kotona mahdollisesti vanhemman rooli, työpaikallaan ammattirooli, kansalaisena äänestäjän tai kuluttajan rooli ja saattaapa hänellä olla vanhempiinsa päin olla vielä jossakin määrin lapsen rooli. Kaikki erilaiset roolit muodostavat kokonaisuuden, jonka puitteissa kyseinen aikuinen toimii. Tätä kokonaisuutta kutsutaan rooliteoriassa roolikasautumaksi.

Roolikasautuman ainekset muodostuvat erilaisista ja eri ryhmien yksilöön kohdistamista rooliodotuksista. Työyhteisö edellyttää jäseniltään erilaista käyttäytymistä kuin esimerkiksi toveripiiri. Niitä, joiden odotuksista rooli ihmiselle muodostuu ja joiden kanssa käytävän vuorovaikutuksen tulosta se on, sanotaan viiteryhmäksi, joka voi olla myös etäisempi tai epämääräisempi ns. roolikäyttäytymisen malli, kuten "menestyjät". Konkreettisempia viiteryhmiä voivat olla toverit, kollegat, samaa kansallisuutta edustavat ihmiset, puolueen jäsenet, oma perhe ja muut sukulaiset, kenties jopa naapuristo. Jossakin näistä viiteryhmistä sen jäsenillä saattaa olla hyvin samantyyppinen roolikasautuma kuin hänellä itsellään, jolloin puhutaan vertaisryhmästä.

Voi käydä niin, että roolikasautuman eri ainekset sopivat hyvin yhteen ja toimivat ongelmattomasti, jolloin voidaan puhua roolitasapainosta. Ei ole välttämättä mitään häiritsevää siinä, että joku on ammattinyrkkeilijä ja kotonaan leppoisa perheenisä. Mahdollista on kuitenkin sekin, että vaikkapa jonkun työnantaja asettaa sellaisia odotuksia työroolin hoitamiseksi ylitöiden muodossa, että niiden täyttäminen tuottaa hankaluuksia hoitaa vanhemman tai puolison roolia.

Roolikonflikteja eli rooliristiriitoja saattaa muodostua niinkin, että saman viiteryhmän odotukset ovat erisuuntaisia. Esimerkiksi puolisot voivat odottaa yhtäaikaisesti joissakin asioissa tasavertaisuutta ja toisissa perinteisten sukupuoliroolien noudattamista. Osa tasavertaisuuspyrkimyksistä voi tällöin tulla tulkituksi epämiehekkäänä tai epänaisellisena käyttäytymisenä; taas oman sukupuoliroolinsa noudattaminen voi tulla tulkituksi sen varjolla harjoitetuksi vallankäytöksi tai vastuusta "luisteluksi".

Alkuun

Roolinhallinnan keinoja

Roolien yhteydessä puhutaan usein roolikalustosta. Tällä tarkoitetaan sitä rekvisiittaa, jolla luodaan vaikutelmaa tai varmistutaan siitä, että henkilö todellakin on "valtuutettu" esittämään edustamaansa roolia. Tältä kannalta tärkeitä viestejä ovat esimerkiksi pukeutuminen, oikeat puhetavat, äänenpainot, eleet, esineet ja virkapaikalla kenties jopa oikea sisustus: esimerkiksi uutistenlukijalta odotetaan hillittyä käytöstä, kameraan katsomista ja asiallista lukutapaa tietynlaisissa kulisseissa. Roolikalustoa ei ole pakko ymmärtää vain palkkatyötä koskevaksi käsitteeksi: yhtä hyvin voitaisiin puhua vaikkapa sukupuolien roolikalustoista: tietynlaisista kulkuneuvoista, meikeistä, hiusmalleista jne.

Siirtymäriittien käsitteellä kuvataan, että monissa rooleissa toimimiselle hänen valtuuttamansa taustayhteisö siirtää jäsenensä tietyn roolin haltijaksi. Rippikoulu, valmistumisjuhlat, virkanimitykset ja jopa tietyt syntymäpäivät voidaan rooliteorian valossa ymmärtää siirtymiseksi uuteen rooliin ja siihen kuuluvien rooliodotusten ja oikeuksien luovuttamiseksi.

Eri rooleihin voi katsoa liittyvän erilaisia etuja ja arvostuksia, mutta toisaalta ne asettavat haltijoilleen myös erilaisia velvollisuuksia. Välttämättä ne eivät ole lukkoonlyötyjä, vaan roolien sisältämiin "käsikirjoituksiin" roolin haltijat voivat yrittää vaikuttaa erilaisten etupyrkimystensä mukaisesti. Etenkin silloin kun liikkuvuus tavoitelluimpiin rooleihin on vaikeaa tai mahdotonta, vaikka liikkuvuuteen kohdistuvat odotukset ovat suuria (kuten usein työelämässä "urakehityksen" kohdalla), kunkin roolin haltijat pyrkivät parantamaan oman roolinsa suhteellista asemaa. Tällaiset pyrkimykset ovat yleensä voimakkaimpia ns. marginaali- eli rajarooleissa, jotka sijoittuvat kahden eriasteisesti arvostetun roolin väliin. Esimerkiksi laitosapulainen, perushoitaja, sairaanhoitaja ja lääkäri ovat eri tavoin arvostettuja, vaikka kaikkien tehtävät liittyvät saman organisaation työntekijöinä samaan tehtävään eli potilaiden parantamiseen ja hoitamiseen.

Tuloksena etupyrkimysten liittymisestä rooleihin on usein roolijäykkyys. Työpaikoilla roolijäykkyyttä voi esiintyä, kun keskustellaan työtiloista, työvälineistä tai työpaikkakoulutuksesta. On luonnollista, että niistä kiistellään muistakin syistä, mutta ne ovat myös roolikalustoa. Varsinkin silloin kun itse työhön ei kohdistu paljon arvostusta tai itse työn tulokset eivät ole helposti nähtävillä, työvälineiden valinnassa ja esillepanossa niiden käyttö roolikalustona - eräänlaisina statussymboleina - saattaa muodostua tärkeämmäksi näkökohdaksi kuin niiden tarkoituksenmukaisuus itse työn kannalta.

Toinen tapa parantaa jonkin roolin suhteellista asemaa on liioitella ja korostaa sen kaikkein arvostetuimpia puolia. Tätä ei tee helpoksi se, että aina ei voi olla varma siitä, mikä kunkin roolin arvostetuin piirre on. Työteliäisyyttä, aktiivisuutta ja ahkeruutta arvostavassa yhteiskunnassa vaikkapa kotiäiti saattaa korostaa kotityönsä vaativuutta ja velvoitteita palkkatyössä käyvälle lapsettomalle tuttavalleen. Sen sijaan sukupuoliroolin kannalta on (ainakin nykyään) ehkä vaikeampaa arvailla sitä, mikä kulloinkin on "miehessä" tai "naisessa" arvostetuinta.

Kolmas roolijäykkyyden muoto on roolin rajaaminen alaspäin. Rooli pyritään määrittelemään niin, että siihen liittyvistä velvollisuuksista vähiten arvostetut jäävät ulkopuolelle. Esimerkiksi alemmankin tason johtaja voi haluta delegoida mahdollisimman paljon käytännöllisemmistä töistä alaisilleen ja keskittyä vain "johtamiseen". Usein ammatissa toimivien on havaittu pyrkivän rajaamaan tehtävänsä niin, että se mahdollisimman hyvin »vastaisi koulutusta» eli että se sisältäisi mahdollisimman paljon sellaisia tehtäviä, joihin vain erikoiskoulutuksen saanut "ammattilainen" pystyy. Samalla kun tällainen tehtävän rajaus selventää rajaa marginaaliasemassa olevaa roolia sen alapuolella oleviin rooleihin, se myös vahvistaa samastumista yläpuolelle sijoittuviin rooleihin. Tämä asetelma voi esiintyä toki niinkin päin, että roolijäykkyyttä ilmentyy ammatin ja sen työtehtävien heikon arvostuksen tai häämöttävien irtisanomisten takia, jotka voivat pakottaa ihmiset "puolustamaan" omaa erityistä työtään sen ominaisimpia tehtäviä korostamalla.

Roolijäykkyyden ilmeneminen voidaan ymmärtää myös psykologisesti roolin sisäistämiseen liittyvänä ilmiönä: mitä paremmin tai tarkemmin rooli on sisäistetty ja roolin haltija kohdistaa odotuksiaan rooliinsa perusteella, sitä tarkemmin hän noudattaa roolinsa "käsikirjoitusta". Esimerkiksi "pilkuntarkka" roolin noudattaminen ja sen sääntöjen soveltaminen voi johtaa joutumiseen ristiriitaan muiden asettamien odotusten kanssa, joihin saattaa kuulua sekin, että henkilö osaa ottaa etäisyyttä omaan rooliinsa. Tältä kannalta arkikielessä saatetaan puhua esimerkiksi jonkun "tiukkapipoisuudesta".

Alkuun

Roolit ja poikkeavuus

Roolin käsite on hyödyllinen myös poikkeavuuden ymmärtämiseen. Poikkeavan rooliin joutumista sanotaan leimautumiseksi. Termi viittaa siihen, että poikkeavuus on sosiaalisen määrittelyn tulosta. Nämä määrittelyt vaihtelevat yhteiskunnasta, yhteisöstä ja ryhmästä toiseen ja ne muuttuvat aikojen kuluessa. Esimerkiksi pienellä paikkakunnilla samanlainen pukeutuminen, jota pidettäisiin samaan aikaan suurkaupungissa tavallisena tai normaalina, saattaa johtaa "erikoislaatuiseksi" leimautumiseen. Tällaisella paikkakunnalla esimerkiksi opettajan voidaan kenties odottaa osoittavan pukeutumisessaan tai käytöksessään samanlaista arvokkuutta ja asiallisuutta vapaa-aikana kuin työssäkin eli toimivan yhteisössään eräänlaisena roolimallina.

Leimautumisella viitataan myös siihen, että usein poikkeavalla ennen pitkää ilmenee taipumus käyttäytyä siten kuin hänen odotetaan käyttäytyvän eli saamansa roolin "käsikirjoituksen" mukaisesti. Ympäristön paine saattaa johtaa nuoren ihmisen rikollisen uralle, jos hän jää jatkuvasti kiinni vilpeistä ja rikkeistä. Poikkeavan rooliin leimautuminen johtaa roolin oppimiseen ja sen sisäistämiseen, aivan samalla tavalla kuin ammattiroolit tulevat vähitellen osaksi identiteettiä. Roolit voivat tästä näkökulmasta sisältää ns. itseään toteuttavia ennusteita. Tämä johtuu mm. siitä, että tiettyyn rooliin joutuminen saattaa eliminoida mahdollisuudet muihin rooleihin ja johtaa sellaiseen vuorovaikutustilanteisiin, joissa esimerkiksi idullaan oleva "ongelmarooli" opitaan juurta jaksaen: rikollinen oppii roolinsa vuorovaikutuksessa kontrollikoneiston - poliisin, oikeuslaitoksen ja vankilan - kanssa mutta myös "kollegoiden" muodostamassa yhteisössä, joihin ihminen joutuu sitä helpommin, mitä lopullisemmin häneltä evätään rikosrekisterinsä takia pääsy "rehellisille" rajattuun normaaliin elämään.

Tällaista leimautumisen ja sen sosiaalisten seurausten aiheuttamaa poikkeavuuden oppimista ja sisäistämistä sanotaan sekundaariseksi poikkeavuudeksi. Sekundaarisen poikkeavuuden näkökulmasta kontrollikoneisto saattaa suorastaan "kouluttaa" rötöstelevän, mutta varsinaisesti muista ongelmista kärsivän, nuoren täysimittaisen rikollisen rooliin. Nämä huomiot ovat yksi seikka, joka on esimerkiksi Pohjoismaissa harjoitetun kriminaalipolitiikan taustalla. Vankilatuomiot ja niihin liittyvä leimautumisen ja oppimisen aspekti tekevät tuomioiden soveltamisesta pidemmän päälle välineen, joka vaarantaa helposti itse tavoitteen eli kansalaisten pitämisen ns. kaidalla tiellä ja yleensäkin väestön elämänlaadun parantamisen, vaikka jotkut saattavatkin markkinoida kovan rankaisupolitiikan linjaa helppona ja nopeana ratkaisuna rikollisuuteen.

Normisosiologian kannalta normien rikkomisessa on kysymys tavallaan "epäonnistuneesta" sosiaalistumisesta. Rooliteoria sen sijaan kiinnittää huomion siihen, että normeja rikkova voi joutua entisestä roolistaan livetessään uuteen rooliin, joka sekin saattaa myös toimittaa yhteisössä tiettyä funktiota (=tarkoitusta, tehtävää). Tämänkaltaisiksi voi abstrahoida tapaukset, joissa henkilö toimii "varoittavana esimerkkinä" tai jopa kokonainen kansanosa asetetaan yhteiskunnallisten ongelmien "syntipukiksi". Aina ei poikkeavan rooliin tarvitse kuitenkaan liittyä (ainakaan suoraa) tuomitsevaa määrittelyä: tällaisena roolikäyttäytymisen "henkireikänä" voi katsoa Suomessa olleen esimerkiksi "taiteilijuus", jonka kautta on ollut mahdollista suvaita ja jopa kunnioittaa erikoisuuksia, jotka olisivat olleet tavallisen (mies?)kansalaisen roolin kannalta pelkästään kielteisiä tai tuomittuja ominaisuuksia.

Alkuun

Asemat, määrittelijät ja määriteltävät

Eräistä rooleista roolisosiologiassa puhutaan asemina. Opettajan, työnjohtajan, sairaanhoitajan tai kirjanpitäjän roolit muodostuvat näihin asemiin kohdistuvista odotuksista ja tällaisia asemia voi myös vaihtaa, jos vain pystyy täyttämään niihin kohdistuvat rooliodotukset. Ne ovat siis asemarooleja. Statusroolit taas mielletään rooliteoriassa pysyviksi. Niihin joudutaan eikä niihin voi hankkia pätevyyttä. Sen vuoksi statusrooleja (esim. sukupuoli, ikä) sanotaan myös saaduiksi rooleiksi kun taas asemaroolit ovat hankittuja.

Rooli on sosiologinen käsite, joka tarkastelee vuorovaikutusta eräänlaisina "puhtaina" muotoina tai empiirisistä havainnoista abstrahoituina yksilöiden "yläpuolella" sijoittuvina "käsikirjoituksina". Niiden täytäntöön panevan "voiman" ajatellaan juontuvan sisäistetyistä sosiaalisista odotuksista. Tämä ei näkökulmana ota huomioon, että erilaisilla "kirjoituksilla" on empiirisesti erilainen merkitys. Esimerkiksi monet "roolit" (ammatit) ja niihin kuuluvan "roolikaluston" hallinnasta kannetaan juridista vastuuta. Poliisin pukua ei saa kantaa kukaan muu kuin oikea poliisi tai lääkärin roolissa toimia muuta kuin siihen auktorisoitu henkilö, joka kantaa "roolistaan" myös oikeudellista virkavastuuta. Yhteiskunnallinen valvonnan ja sääntelyn kannalta eräät "roolit" ovat enemmän kuin rooleja.

Statusrooli alkaa jo olla selvä kompromissikäsite, jonka myötä yhteiskunnan käsitteleminen "pelkkinä" rooleina alkaa viimeistään ontua. Viittahan status johonkin pysyvämpään ja rooli puolestaan vaihtuvuuteen ja vaihdettavuuteen, jolloin se alkaa lähennellä oksymoronia eli kahden vastakkaisen käsitteen yhdistelmää. Leikillisesti käytettynä roolin dramaturginen vertauskuva häivyttää näkyvistä valtaa ja ei-neuvoteltavia käytäntöjä. Esimerkiksi varallisuutta, monikansallista yhtiötä, koulutusta, kansallista valtalehteä, työttömyysturvaa, äänioikeutta ja oleskeluluvan epäämistä pakolaiselta on vaikeaa typistää rooleiksi, vaikka puhuttaisiinkin näiden asioiden rooleista yhteiskunnassa (roolimetaforaa on käytetty kielessä jo kauan ennen roolisosiologiaa). Nämä ovat kysymyksiä, joita on käsitelty paljon ns. makrososiologian puolella, joka ottaa huomioon erilaisia yhteiskuntaa rakenteistavia tekijöitä, funktioita, asemia ja valtasuhteita mm. lainsäädännön, talouden, yhteiskuntaryhmien erilaiset sosio-ekonomiset asemat, instituutiot ja monopolisoidun väkivallan koneistot.

Mikäli yhteiskuntaa käsitellään dramaturgisella vertauskuvalla, on siis syytä huomioida että kaikki eivät asemistaan käsin kykene osallistumaan "roolinsa" määrittelyyn yhtä aktiivisesti ja äänekkäästi kuin toiset, jotka saattavat ottaa tehtäväkseen myös "roolikäsikirjoitusten" muokkaamisen toisten puolesta. Esimerkiksi työttömien mahdollisuus "oman äänensä" käyttöön "roolinsa esittämisessä" tai määrittelemisessä on monella tapaa rajattu. Sitä vastoin työttömän roolia saattavat määritellä arkielämässä ja julkisuudessa paljon vapaammin monet muut tahot, jotka eivät yleensä ole itse työttömiä tai ovat ainakin ex-työttömiä.

Tämä liittyy siihen, että työttömyys on institutionalisoitu epämääräiseksi "välitilan" kaltaiseksi asemaksi, josta aktiivista poisponnistelua pidetään sosiaalisen hyväksynnän (mm. työttömyystuen) ehtona: työtön on aina työnhakija olipa työpaikkoja sitten tarjolla tai ei. Työttömien myönteinen itsemäärittely oman "roolinsa" suhteen on vähintäänkin vaikeaa, koska toisaalta uuden "roolin" leima (esim. "huolettomat puuhastelijat") voi sisältää rasitteita työllistymisen kannalta. Työttömyyden määritteleminen "pelkäksi rooliksi" voi lisäksi sumentaa sen tosiseikan, että työttömyys on tosiasiallinen ja vaikea toimeentulo-ongelma ja yhteiskunnallinen asema.

Rooliteoriaa ei kuitenkaan tarvitse käyttää vapauden valtakunnan kuvauksena, itse asiassa rooleihin viitataan usein juuri vallan välineinä: "Sain roolin johon en mahdu". Vaikka rooliteoria ei olisikaan kestävä teoria yhteiskunnasta kokonaisuutena, voi se silti toimia hyvänä apuvälineenä muilla tasoilla. Sellaisena sitä käytetään esimerkiksi ryhmätoiminnan työnjaon analysoinnissa ja identiteetin tutkimuksessa. Roolin käsite ja sen tarkoituksenmukainen käyttö kuuluukin sosiaalipsykologin perustyökaluihin - melkeinpä roolikalustoon!

Alkuun
Lähteet