Ryhmät

Ryhmätoiminta on yksi sosiaalipsykologian perinteisiä tutkimusalueita. Sen katsotaan muodostavan oman analyysitasonsa, eli se ei ole palautettavissa yksilötoimintaan tai yhteiskunnan kokonaisrakenteisiin. Ryhmätutkimusta on myös sovellettu käytännön työssä ryhmien kanssa, ja teorioita opiskellessa niitä onkin helppo vertailla omiin kokemuksiin erilaisissa ryhmissä.

Tässä osassa esitellään pienryhmän rakennetta ja toimintaa sekä ryhmien monenlaisia tehtäviä yksilön ja yhteiskunnan kannalta. Ryhmien väliset suhteet tarjoavat perspektiiviin sellaisiin ilmiöihin kuin syrjintä ja rasismi, ja lopuksi tarkastellaan ryhmäteorioiden valossa todellista sosiaalipsykologian klassikkoilmiötä - joukkojen toimintaa.

Lukemista:

Brown, R.: Group Processes. Dynamics within and between Groups

Ryhmät

Pienryhmän rakenne ja toiminta

Ryhmiä on monenlaisia - löyhistä suurryhmistä ja yhteiskunnallisista ryhmistä (samalla luennolla käyvät opiskelijat, vihreiden kannattajat) pieniin ja intiimeihin muodostelmiin (perhe, ystäväpiiri). Sosiaalipsykologiassa on ollut erityisen tarkastelun kohteena työelämässä ja harrastustoiminnassa yleinen ryhmätyyppi, jota kutsutaan pienryhmäksi. Pienryhmiä on kuvattu sekä rakennepiirteiden kautta, että toimintana ja tekemisenä. Ryhmän toiminnan muutoksista puhutaan usein ryhmäprosessin käsitteen avulla.

Pienryhmän tunnusmerkkejä:

• siihen kuuluu 3- n.12 henkilöä
• jäsenet tunnistavat ryhmänsä jäsenet
• jäsenet kokevat kuuluvansa itse ryhmään
• jäsenillä on kaikilla vuorovaikutusta keskenään
• ryhmällä on yhteinen tehtävä tai tavoite (tavoite voi olla jonkin työtehtävän läpivienti tai vaikka jalkapallon pelaaminen kerran viikossa)

Ryhmäprosessi

Ryhmän toimintaa ajallisella ulottuvuudella tarkastellessa puhutaan ryhmäprosesseista, eli siitä miten ryhmän toiminta organisoituu, mitä siinä "tapahtuu". Tuntemattomista ihmisistä jotakin tehtävää varten kootun ryhmän muotoutumista eli ryhmäytymistä on ollut helppo tutkia laboratoriossa ja sen syntyvaiheista on luotu vaiheittain etenevä teoria. Tätä kehitystä on englanniksi kuvattu osuvalla rimpsulla "forming, storming, norming, performing":

1. Alkuvaiheessa jäsenet tutustuvat ja tunnustelevat toistensa odotuksia ja ominaisuuksia, vähitellen aletaan luoda toimintatapoja ja ryhmän jäsenille alkaa muodostua rooleja ryhmän sisällä.
2. Kun ujous on voitettu ja myös jäsenten väliset ristiriidat uskalletaan tuoda esiin, seuraa kriisi- tai kuohuntavaihe.
3. Jos ryhmä oppii käsittelemään ristiriitoja rakentavasti, se muodostaa kaikkien hyväksymät toimintasäännöt ja jäsenille vakiintuvat toimivat roolit.
4. Seuraa kypsän ryhmätoiminnan vaihe, jossa voidaan keskittyä tehtävän suorittamiseen.

Tämä ei tarkoita, että ryhmä tämän jälkeen toimisi aina samalla tavalla, vaan sekä tehtävän suorittaminen että ryhmän tunnesuhteiden ja kiinteyden ylläpitäminen tuovat ajan mittaan haasteita. Haasteet pysäyttävät ryhmän miettimään omaa toimintaansa ja suuntaamaan sitä uudelleen.

Ryhmien ongelmanratkaisua ja päätöksentekoa onkin tutkittu paljon. Yleisesti ottaen voi sanoa, että riippuu tehtävätyypistä, onko ryhmä yksilöä tehokkaampi vai tehottomampi ongelmanratkaisija. Ryhmä on tehokkaampi ongelmanratkaisija kuin yksilönsä, kun tehtävä on:
- monimutkainen
- kehittelyä vaativa
- jaettavissa osiin
Tällöin kukin jäsen voi tuoda ryhmään oman erityisosaamisensa, eikä kenenkään toisaalta tarvitse hallita kaikkea kerralla. Jos taas ongelma vaatii vain yksittäistä oivallusta, ei ryhmä välttämättä ole sen tehokkaampi kuin hoksaavaisin jäsenensä yksinään.

Ryhmän päätöksentekoon liittyy myös riski liukua ryhmäajatteluun, jossa sisäiset ja ulkoiset paineet estävät järkevän työskentelyn, ja päädytään jäsenten lähtökohtia huonompiin ratkaisuihin. Ryhmäajattelun tutkimuksesta voit lukea lisää syventävästä tekstistä.

Ennen ryhmän hajoamista, esimerkiksi tehtävän tultua suoritetuksi, käydään yleensä myös jonkinlainen suruvaihe läpi. Aito ryhmä on myös tunneyhteisö ja siitä eroamista helpotetaan siirtymäriitein ja jatkuvuuden vakuutuksin. Hyvä esimerkki tästä on abiturienttien monet koulun päättämiseen liittyvät juhlat ja luokkakokouksista sopiminen.

Tässä vielä kevennykseksi erään työpaikan perimätietona kulkenut "sovellus" ryhmäprosessin vaiheista:

Projektin vaiheet:

1. Valtava innostus
2. Jumalaton hämminki
3. Helvetillinen sekaannus
4. Järkiintymisvaihe
5. Syyllisten etsintä
6. Syyttömien rankaisu
7. Niiden palkitseminen jotka
   ...eivät osallistuneet projektiin

Pienryhmän rakenne

Pienryhmää voidaan tarkastella toiminnan lisäksi myös rakenteen näkökulmasta. Tällöin sitä tarkastellaan ikään kuin still-kuvana, yleensä oletuksella että kyse on kypsän ryhmätoiminnan vaiheesta. Rakenteelliseen kuvaustapaan liittyvät roolien - eli henkilöön hänen asemansa vuoksi kohdistettujen odotusten - ja normien, eli toimintasääntöjen käsitteet. Rooleja ja normeja voidaan tarkastella sekä havainnoimalla ryhmiä että pyytämällä ryhmän jäseniä itse kertomaan niistä.

Useimmilla ryhmillä on sekä julkisia tai kirjoitettuja sääntöjä, että hiljaisesti vakiintuneita toimintatapoja, joita jäsenet eivät äkkiseltään osaisi nimetä, vaikka niiden mukaan toimivatkin. Samoin on roolien laita: tehtäviin liittyvien roolien (sihteeri, maalivahti) lisäksi on epämuodollisempia rooleja, kuten "vitsiniekka".

Yksi tutkituimmista rooleista on johtajuus, joka sisältää niin ryhmän tehtävätavoitteesta kuin toimintakyvystäkin huolehtimista. Aiemmin johtajuus käsitettiin joidenkin ihmisten persoonallisuuden piirteeksi, mutta nykyään ajatellaan, että hyvällä johtajalla on ryhmän senhetkiseen tilanteeseen sopivia ominaisuuksia. Niiden avulla hän kykenee helpottamaan ryhmän tavoitteiden saavuttamista. Johtamisen voi myös nähdä prosessina, toimintana kohti päämäärää, johon koko ryhmä osallistuu. Johtajuus voi siis myös hajaantua ryhmän sisällä, eikä sama johtaja tai sama johtamistyyli ole aina toimiva edes saman ryhmän tai tehtävän kohdalla. On myös syytä erottaa muodollinen, organisaatiorakenteisiin liittyvä johtajuus pienryhmissä spontaanisti muodostuvasta johtamisen ilmiöstä.

Ryhmän kuvaustapoja

Ryhmän rakennetta on kuvattu erilaisilla kaavioilla, joissa jäseniä edustavien symbolien välille voidaan piirtää yhteyksiä. Viestintäverkkokaavioilla kuvataan sitä, miten viestit ryhmässä liikkuvat. Erilaisten viestintäverkkojen tehokkuutta on tutkittu enimmäkseen laboratorio-oloissa, mutta tuntuu uskottavalta, että myös luonnollisissa ryhmissä keskitetty viestintärakenne on tehokkain yksinkertaisten tehtävien suorittamisessa, kun taas monimutkaisten, esimerkiksi arvovalintoja sisältävien päätösten kohdalla verkkomainen viestintä, jossa kaikki jäsenet kommunikoivat keskenään, johtaa parempiin tuloksiin.

Sosiometria on J.L. Morenon kehittämä tapa kuvata ryhmän henkilösuhteita. Siinä jäseniä pyydetään valitsemaan joku/joitakin ryhmän jäseniä, esimerkiksi sen perusteella kenen kanssa mieluiten työskentelevät tms. Syntyvät linkit piirretään kuvioksi, sosiogrammiksi, josta voidaan tarkastella esimerkiksi ryhmän jakautumista alaryhmiin, sosiaalisia "tähtiä" tai "ulkopuolisia".

Esimerkki sosiogrammista (kuvitteellinen):

Positiivisia tunteita tutkivilla kysymyksillä voidaan saada kuvaa myös ryhmän kiinteydestä sen muodossa, kuinka puoleensavetäviä ryhmän jäsenet toisilleen ovat. Tästä on kuitenkin pidettävä erillään sellainen attraktio eli vetovoima, joka koskee ryhmää itsessään. Esimerkiksi korkean statuksen jäsenilleen antava ryhmä voi olla yksilölle hyvinkin puoleensa vetävä ilman että hän varsinaisesti pitäisi kenestäkään sen yksittäisestä jäsenestä.

Ryhmä ja yksilö

Ryhmän vaikutus yksilön toimintaan ja mielipiteisiin on ollut monien tutkimusten aiheena. Yleisesti ajatellaan, että ryhmän jäsenenä menetämme osan yksilöllisyyttämme. Ryhmän ja yksilön suhde on kuitenkin molemminpuolinen, ja ryhmät tarjoavat yksilölle myös positiivisia sosiaalisia mahdollisuuksia.

Aschin janatutkimus

Tunnetuimpiin ryhmän vaikutuksen tutkimuksiin kuuluu Solomon Aschin janatutkimus. Siinä koehenkilö joutui arvioimaan janojen pituuksia tilanteessa, jossa muut osallistujat - kaikki tutkijan apulaisia - vastasivat ilmiselvästi väärin. Viimeisenä vastausvuoroon tuli aito koehenkilö, joista 37 prosenttia vastasi enemmistön tavoin. Tätä ilmiötä on kutsuttu konformistisuudeksi, mukautumiseksi ryhmän normeihin, jonka ajatellaan olevan sitä voimakkaampaa, mitä kiinteämpi ryhmä on.

Tulokset aiheuttivat paljon kohua, vaikka selvästi suurin osa koehenkilöistä pitikin kiinni omasta havainnostaan. Myöntyneistä osa selitti vastanneensa muiden tavoin, jottei vaikuttaisi kummalliselta, toiset sanoivat päätelleensä muiden vastauksista näkevänsä yksinkertaisesti väärin. Pieni osa oli todella aidon hämmästynyt huijauksesta ja kertoi havainneensa janojen pituudet väärän vastauksensa mukaisesti. Suurin vaikutus oli täysin yksimielisellä enemmistöllä. Kun yksikin tutkijan apulainen vastasi oikein, ei ryhmällä ollut enää juurikaan voimaa taivutella koehenkilöä. Myös vähemmistöillä on siis ryhmässä vaikutusmahdollisuuksia.

Sosiaalinen vertailu

Aschin kokeen tulosta on selitetty sillä, että tilanteessa, jossa yksilöllä ei ole juurikaan välineitä vertailla eri vaihtoehtoja tai vakiintuneita tapoja tehdä päätöksiä, hän nojaa sosiaalisen vertailun kautta muiden mielipiteeseen. Toisin kuin Aschin janoilla, monilla arkipäivän asioilla, kuten ostaako lapselleen kännykkä vai ei, ei ole olemassa kertakaikkista, objektiivista tulkintamahdollisuutta, ja ne kuuluvatkin sosiaalisen todellisuuden piiriin. Niitä koskeva tieto perustuu mielipiteiden vertailuun, josta yhteinen normi muodostuu. Vanhemmasta, sosiaalisen vertailun teoriasta onkin tässä ajatuksellinen yhteys myöhempään sosiaaliseen konstruktionismiin, joka tarkastelee kulttuuristen merkitysten muodostumista.

Erityisen tärkeällä sijalla on tässä lähiyhteisömme, jonka kanssa toisaalta hiomme näkemyksiämme yhteensopiviksi, ja joiden seuraan olemme toisaalta hakeutuneet samanmielisyyden vuoksi. Myös kognitiivisen sosiaalipsykologian perusperiaatteita on, että pyrimme pitämään yllä suhteellisen ristiriidatonta, muiden tukemaa maailmankuvaa.

Sosiaalinen identiteetti

Ryhmäjäsenyys tarjoaa siis painostavien yhdenmukaisuusvaatimusten lisäksi myös monia yksilön kannalta positiivisia asioita. Sen normit tarjoavat raameja päätöksenteolle ja vuorovaikutus muiden kanssa vahvistaa käsitystämme maailmasta ja itsestämme. Ryhmissä omaksumistamme rooleista voi tulla minäkuvamme osia ja muilta jäseniltä saamme palautetta toiminnastamme.

Ryhmien kautta liitymme myös kokonaisyhteiskuntaan, esimerkiksi perheen, kotipaikkakunnan ja kieliryhmän kautta tiettyyn kansallisuuteen tai puolueen tai kansanliikkeen kautta poliittiseen järjestelmään - toisinpäin samat rakenteet helpottavat yhteiskunnan organisointitehtäviä, valvontaa ja vallankäyttöä sekä tiedotusta. Jo sosiaalipsykologian klassikko Kurt Lewin totesi ihmisiin olevan helpompi vaikuttaa ryhmän kautta kuin yksilöinä - niin hyvässä kuin pahassa.

Ryhmillä onkin keskeinen merkitys ns. sosiaaliselle identiteetille. Tiivistetysti sosiaalisen identiteetin teorian mukaan kenen joukoissa seisot kertoo kuka olet. Tajfel ja Turner yhdistivät tämän ajatuksen sosiaalisen vertailun teoriaan ja kuvasivat, miten yksilöt pitävät yllä positiivista minäkuvaa tekemällä jäsen- tai sisäryhmälleen suotuisia vertailuja muihin ryhmiin. Sosiaalisen identiteetin kysymyksillä on siis merkitystä myös ryhmien välisille suhteille.

Ryhmien väliset suhteet

Yksilön kannalta ryhmien väliset suhteet ovat merkittäviä erityisesti silloin, kun kyseessä on sisäryhmän, eli ryhmän, jossa hän on itse jäsenenä ("me") ja ulkoryhmän ("he") suhde. Ryhmien välisten suhteiden tutkimuksella on pyritty saamaan selville mm. miksi jotkin ryhmät ovat vihamielisiä toisilleen, ja toisaalta miten ryhmien välisiä konflikteja voisi lieventää tai poistaa.

Minimaaliset ryhmät

Ns. minimaalisten ryhmien tutkimusohjelmassa Henry Tajfel työtovereineen osoitti, että pelkkä tietoisuus kuulumisesta johonkin satunnaisesti arvottuun, nimelliseen ryhmään sai koehenkilöt rahanjakotehtävässä suosimaan sisäryhmäänsä - tosin sillä varauksella, ettei laboratoriotilanteessa ollut tarjolla mitään muitakaan perusteita rahan jakamiselle. Tajfel ehdottaakin, että olisi tarkasteltava erikseen yksilöiden välistä käyttäytymistä ja ryhmien välistä käyttäytymistä. Ryhmien välisessä käyttäytymisessä henkilöt eivät miellä itseään ensisijaisesti yksilöinä vaan ryhmänsä edustajina, esimerkiksi suomalaisena, poliisina, ydinvoiman vastustajana jne.

Kun ihmisillä on taipumus jäsentää maailmaa kategorioihin (ks. myös osa "Kognitiivista psykologiaa") ja toisaalta pyrkiä positiiviseen minäkuvaan, on sen epäilty väistämättä johtavan syrjintään. Oman ryhmän hyviä puolia korostetaan näkemällä ulkoryhmät huonompina, ääritapauksissa inhottavina, vaarallisina ja epäinhimillisinä. Läheskään kaikki ryhmät eivät kuitenkaan ole vihamielisiä toisilleen - pesäpallon peluuni ei mitenkään pakota minua olemaan vihamielinen Suomen olutseuran jäseniä kohtaan - joten syitä ryhmien välisiin konflikteihin on etsittävä myös muualta.

Eturistiriidat konfliktin lähteenä

Yksi tunnetuimmista teorioista on Sherifin näkemys, että konfliktien taustalla ovat ryhmien objektiivisten etujen ja tavoitteiden ristiriitaisuus. Kuuluisissa poikaleirikokeissaan hän pyrki todistamaan tätä realistisen konfliktin teoriaansa. Ryhmäjaolla ja kilpailuilla leirin pojat saatiinkin niin vihamielisiksi toisiaan kohtaan, että osa kokeista keskeytettiin. Ryhmien vihamielisyyden lieventäminen onnistui kuitenkin pikkuhiljaa, kun pojille järjestettiin kaikkia koskevia ongelmatilanteita, joiden ratkaisuun tarvittiin molempien ryhmien panosta.

Leirin tapahtumia voi selittää ryhmäidentiteetistä ja symbolisesta toiminnasta käsin. Leirin kaksi ryhmää - "kotkat" ja "kalkkarokäärmeet" - oli nimittäin luotu erilaisia nimiä, logoja ja iskulauseita käyttäen. Nämä joukot muodostivat pienryhmät, joihin leirin pojat samastuivat. Vihamielisyys lieveni, kun yhteisen tehtävän parissa ensisijaiseksi ryhmäjäsenyydeksi tulikin koko leiri pienryhmän sijaan.

Pojille tarjottiin siis alun kilpailujen sijaan yhteistä toimintaa ja yhteisiä ongelmia. "Yhteinen vihollinen yhdistää", tiivistää sananlasku. Olisiko uuden, ylemmän kategorisoinnin luomiseksi ehkä riittänyt ryhmien sekoittaminen leikeissä uusiin kokoonpanoihin tai vastaava nimillä, logoilla ja huudoilla manipulointi kuin leirin alussa? Myöhemmin on joka tapauksessa todettu, ettei pelkkä yhteistyö välttämättä johda ryhmien yhdentymiseen. Elo voi jatkua yhtä erillään, vaikka avoin vihamielisyys vähenisikin. Pelkkä käytännöllinen kontakti ei riitä lähentämään ryhmiä toisiinsa, vaan muutosta täytyy tukea myös sosiaalisesti ja kulttuurisesti.

Erilaisten ylempien ryhmäkäsitteiden luomisen ja monien rinnakkaisten ja toisiaan leikkaavien ryhmäjäsenyyksien onkin nähty olevan yksi ratkaisu ryhmien - esimerkiksi etnisten ryhmien - välisten jännitteiden purkamiseen. Voidaanhan katsoa, että olemme kaikki myös ihmisiä, äidit yli rajojen ymmärtävät toisiaan jne. Rasistinen ajattelu on sitä helpompaa mitä poissulkevampia kategoriat ovat toisilleen ja kategoriat puolestaan ovat merkitysten aluetta, siis sosiaalisesti tuotettuja.

Objektiivisten tai havaittujen etujen välinen konflikti on kuitenkin helppo ymmärtää vihamielisyyden lähteenä, niin monia sotia on maailmassa käyty oikeudesta erilaisiin resursseihin, öljyyn, kultaan, viljelysmaahan jne. Näissä yhteyksissä ihmisten kyky luoda kategorioita ja tehdä sosiaalisia vertailuja on tehokkaasti valjastettu politiikan ja vallan välineeksi. Ulkoryhmän epäinhimillistämisestä on tarjolla karmeita esimerkkejä orjakaupasta Natsi-Saksaan.

Joukkojen toiminta ryhmäilmiönä

Varhaiset joukkokäyttäytymisen teoreetikot kuten LeBon, näkivät joukoksi kerääntyneet ihmiset vaarallisina ja arvaamattomina, epä-älyllisiksi taantuvina massoina. Myöhemmin joukkotapahtumia on alettu analysoida ryhmätutkimuksen käsitteillä. Esimerkiksi mielenosoitusjoukon voi käsittää ryhmäksi siinä mielessä, että paikalle kerääntyneillä ihmisillä on yleensä hyvinkin selvä yhteinen tavoite ja kokemus kuulumisesta tiettyyn samoin ajattelevien ryhmään. Sosiaalisen identiteetin teorian mukaisesti he ehkä toimivat joukkotapahtumassa ensisijaisesti ryhmänsä jäseninä, eivät yksilönä, mutta se ei tarkoita epärationaalisuutta sen itsestään selvemmin kuin muissakaan ryhmätilanteissa.

Epäyksilöllistyminen

Yksilön kokemusta joukkotilanteessa on kuvattu deindividuaation, epäyksilöllistymisen käsitteellä. Yhtenäisessä ryhmässä, jonka tarkkaavaisuus kohdistuu yhteiseen kohteeseen, ei yksilö juurikaan ajattele omia tuntemuksiaan ja pysähdy niitä tutkiskelemaan (ns. henkilökohtainen minätietoisuus on alhainen). Silti hän voi olla hyvinkin tietoinen ryhmäänsä ja itseensä kohdistuvista katseista, onhan läsnä yleensä ainakin symbolisesti vastustaja ja myös yleisöä. Kilpailevien ryhmien välillä ryhmäuskollisuuden osoittamisesta voi syntyä jopa kilpailua - ajatellaanpa vaikka urheilufanien mitä mielikuvituksellisimpia ulkoisia uskollisuudenosoituksia joukkueilleen.

Joissakin joukkotilanteissa väkimäärän suuruus saattaa kuitenkin johtaa myös tunteeseen, ettei yksilö ole lainkaan tunnistettavissa, jolloin alentunut julkinen minätietoisuus helpottaisi normien rikkomista ja aiheuttaisi yleisesti paheksuttua käyttäytymistä (huomattakoon että sama pätee niin mellakoihin kuin estottomiin karnevaalikulkueisiin).

Deindividuaatioon on kuitenkin tehtävä se varaus, että toiminta riippuu myös kyseiseen ryhmäjäsenyyteen liitetyistä merkityksistä. Ei kuulosta ihmeeltä, että eräässä tutkimuksessa sotilaat olivat vähemmän valmiita aggressiiviseen käyttäytymiseen tutkijan heille antamissa täysin peittävissä huppukaavuissa, kuin omissa tunnistettavissa univormuissaan. Deindividuaation, erityisesti sen pahamaineisuuden taustalla voikin nähdä vaikutteita Freudin teoriasta, jossa epäyksilöllistyminen ikään kuin höllentäisi yliminää (joka sisältää käyttäytymistä koskevat rajoitukset ja kiellot), ja päästäisi ilman muuta valloilleen juuri aggressiivisuuden - tai seksuaalisuuden.

Joukkotilanteen normit

Inhimillisessä toiminnassa voi olla muutenkin vaikeampi päästä eroon sitä ohjaavista normeista, kuin deindividuaatioteoria olettaa. Joukkojen arvaamatonta käyttäytymistä on nimittäin selitetty myös sillä, että äskettäin yhteen kokoontuneessa ryhmässä ei ehkä ole vielä vakiintuneita normeja, mutta ne kyllä luodaan. Tällöin normiksi saattaa muodostua jokin arvaamaton, mutta tilanteen ja tavoitteen ehdoista nouseva käyttäytyminen. Turner ja Killian nimittävät näitä emergenteiksi normeiksi.

Kun normi on muotoutunut, alkavat normaalit ryhmän ilmiöt vaikuttaa. Mm. Marsh työtovereineen on tutkinut tunnettuja mellakkatilanteita ja huomannut miten järjestäytyneitä ulospäin kaoottisilta näyttävät tilanteet voivat olla. Esimerkiksi jalkapallohuligaanien väkivaltaisilta näyttävissä tappeluissa estettiin järjestelmällisesti todella vakavien vammojen syntyminen. Epäjärjestyksellä oli sittenkin sääntönsä. Toiminta perustuisi siis myös joukoissa ryhmäidentiteettiin ja tilanteen mukaisiin normeihin.

Lopuksi: Ryhmän lumo

Ihmisten kokoontuminen yhteen ja sen myötä syntyvät ilmiöt ovat kiehtoneet sosiaalisuuden tutkijoita jo kauan. Ryhmiin ja joukkoihin liittyy myös sellaisia emotionaalisia latauksia, että niihin on kohdistettu niin pelkoja kuin suuria toiveitakin. Siinä missä Le Bonin ja Freudin näkemykset joukoista olivat varsin pessimistisiä, sijoitti sosiologian klassikko Emil Durkheim ryhmätunteen jopa pyhyyden kokemuksen lähteeksi - uskonnossa yhteisö palvoo itseään. Durkheim myös näki välittävät keskitason ryhmät ratkaisuna modernia ihmistä vaivaavaan irrallisuuteen yksilönä kasvottomassa massayhteiskunnassa.

Samantyyppisen argumentin voi kuulla suomalaisessa keskustelussa, kun kaivataan takaisin maalaiseen kyläyhteisöön ja yhteisvastuuseen. Onnistunut pienryhmäkokemus - leiri, urheilujoukkue, hyvä luokkahenki tms. - voi olla ihmiselle elämänikäinen muisto ja positiivinen vaikuttaja. Vaikka ryhmiä on tutkittu erityisesti työtehtävien suorittajina, lienee suurempi syy niiden tärkeyteen ryhmien kyky tuottaa toiminnalle mielekkyyttä ja jäsenilleen positiivisia kokemuksia.

Syventävät tekstit:

Lähteet:

Brown, R. (1988) Group Processes. Dynamics within and between Groups. Oxford: BlackwellPublishers

Collier, G. & Minton, H.L. & Reynolds, G. (1991) Currents of Thought in American social Psychology. Oxford: Oxford University Press

Durkheim, E. (1912 /1980) Uskontoelämän alkeismuodot. Helsinki:Tammi

Durkheim, E. (1902/1990) Sosiaalisesta työnjaosta.Helsinki:Gaudeamus

Helkama, K. & Myllyniemi, R. & Liebkind, K. (2001) Johdatus sosiaalipsykologiaan. Helsinki: Edita

Hewstone, M. & Stroebe, W. & Stephenson G.M. (toim.) (1988/1996) Introduction to Social Psychology. A European Perspective. 2nd Edition. Oxford:Blackwell

Hogg, M.A. & Abrams, D. (1988) Social Identifications. A social psychology of intergroup relations and group processes. London: Routledge

Marsh, P. ym.(1978) The Rules of Disorder. London: Routledge & Kegan Paul