TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Sosiaalipsykologian peruskurssi


Yksilö ja yhteiskunta: syventävät tekstit
EtusivuSisällysluettelo

 

 

Georg Simmel: suurkaupunki ja modernin sosiaalisuuden muodot

Simmel sosiaalitieteilijänä
Seurallisuus sosiaalisuuden muotona
Elämää suurkaupungissa
Muoti
Kulttuurin tragedia

Simmel sosiaalitieteilijänä

Georg Simmel oli aikansa suosittu ja arvostettu filosofi ja sosiaalitieteilijä, mutta sai professuurin vasta myöhäisellä iällä Strasbourgin yliopistosta (1914-18). Simmel piti itseään enemmän filosofina: hän haki sosiologiaa laajempaa kulttuurianalyysia ja elämänfilosofisia periaatteita. Hänen laaja-alaisuutensa näkyy siinäkin, että hän kirjoitteli mm. filosofiaa, psykologiaa ja taidetta käsitteleviä tekstejä. Simmel kuuluukin ihmistieteiden yhteisiin klassikoihin.

Simmel käsitteli varsin impressionistisella vaikuttavalla tavalla monenkirjavia aiheita: muun muassa korua, rahaa, muotia, mustasukkaisuutta, kirjeiden lähettelyä ja päivällisistä. Hän ei pyrkinyt erityisten tutkimusmetodien kehittelyyn, joilla olisi tutkittu systemaattisilla haastatteluilla tai numeraalisilla menetelmillä esimerkiksi sitä, minkälainen yhteiskunta on, miten se toimii tai mitä "lakeja" tai perusperiaatteita ihmisten kanssakäyminen noudattaa. Simmelin yhteiskunnallinen ajattelu nojautuukin saksalaiseen Geisteswissenschaft-traditioon: Simmelin "metodina" on »ymmärtäminen» ja vertailu, eikä hänen teoriansa pyri sosiaalisen kvantifioimiseen tai yleisten mekaanisten periaatteiden tai lakien muotoiluun.

Simmel epäilikin vahvasti tilastollisten menetelmien soveltuvuutta sosiaalisten ilmiöiden tutkimiseen, mutta teki esimerkiksi numeraalisia erotteluja sosiaalisen vuorovaikutuksen muodoissa niihin osallisena olevien henkilöiden lukumäärän mukaan: esimerkiksi pienimpänä varsinaisena sosiaalisena muodostelmana hän piti kolmen henkilön ryhmää. Tavallaan Simmeliä voikin pitää ns. "mikrososiologian" uranuurtajana, joka erottuu "makrososiologiasta" (rakennesosiologiasta) juuri paneutumisessa yhteiskunnallisuuden tai sosiaalisen yksityiskohtiin.

Teoksessaan Soziologie (1908) hän käsittelee myös kysymystä aikansa sosiaalipsykologiasta. Simmel hyökkää kaikkia kollektiivisubjektia ja kollektiivisielua ryhmässä koskevia oletuksia vastaan. Tällä »mystisismillä» yritettiin hänen mukaansa perustella usein sosiaalipsykologian itsenäisyyttä tieteenalana. Simmelille kuitenkin juuri yksilöiden vuorovaikutus luo kaikki "subjektiltakin" vaikuttavat kollektiiviset toiminnot ja niiden tulokset.

Simmel kuvaili muotojen löytämisen ja sisällöistä erottelemisen metodiaan intuitiiviseksi menettelyksi ja erityiseksi tarkastelukulmaksi. Hän saattoi tehdä sen vain konkreettisilla esimerkeillä, mutta oletti, että se mahdollisesti voitaisiin myöhemmin ilmaista käsitteellisesti tai todeta varmoilla metodeilla. Tältä osin hän vetosi sosiologian nuoruuteen tieteenalana, mikä ei ollut suonut aikaa tarkemmin muotoillun metodiikan kehittämiseen.

Älyllisillä tutkimusretkillään "kaiken ymmärtävä" Simmel on kuitenkin vaarassa koko ajan suistua puhtaaseen elämänfilosofiaan, älylliseen opportunismiin tai »simmelöintiin», kuten on sanottu. Simmelin tietty epämääräisyys ja epäsystemaattisuus ovat tavallaan sekä hänen heikkoutensa että vahvuutensa syy. Niinpä hän ei jättänyt jälkeensä mitään varsinaista koulukuntaa tai systematiikkaa, mutta siitä huolimatta hänen kirjava ja laaja tuotantonsa on voinut toimia sosiaalitieteiden hedelmällisenä ideapankkina noin sata vuotta.

Simmelin muotoileman formaalin sosiologian lähtökohtana on yksinkertaistaen se, että yhteiskunnan tai yhteiskunnallisuuden sisältö löytyy yksilöiden kirjavista tarpeista ja päämääristä. Nämä sisällöt tarvitsevat kuitenkin toteutuakseen muodon, joka yhteiskunnasta ja tilanteesta riippuen voi vaihdella suuresti. Tarpeista ja määrätyllä hetkellä tarjolla olevista sosiaalisuuden toteutumismuodoista on sitten tuloksena varsinainen vuorovaikutus.

Vuorovaikutus on Simmelillä erittäin tärkeä käsite, joka ei kuitenkaan noudata "lakien", vaan muotojen logiikkaa. Arto Noro on esittänyt, että vuorovaikutus on Simmelillä tavallaan problemaattinen tai ambivalentti tilanne, jonka ratkaisu löytyy "kolmannesta": sosiaalisesta ja sen erilaisista muodoista. Simmelin kuvaukset seurustelutoiminnan ja vuorovaikutuksen säätelystä muistuttavat paikoin Erwin Goffmanin ja muiden myöhempien mikrososiologien ajattelua.

Alkuun

Seurallisuus sosiaalisuuden muotona

Geselligkeit - eli suomenkieliseltä likiarvoltaan seurallisuus - esiintyy Simmelillä yhtäältä eräänlaisena sosiaalisuuden "supermuotona", joka sisältää kaikki muut sosiaalisuuden muodot. Toisaalta seurallisuus on Simmelille myös erillinen kulttuurinen muoto, joka ilmenee muun muassa erilaisina seurustelupeleinä, joissa pyritään mahdollisimman harmittomaan, puhtaaseen ja tasaveroiseen vuorovaikutukseen, joka tavallaan on näiden tilanteiden varsinainen tarkoitus. Television leikilliset "kisailuvisailut" voisivat olla siitä kuvaannollinen esimerkki. Niissä studioon astuvat henkilöt tavallaan jättävät varallisuutensa ja yhteiskunnallisen statuksensa studion vaatekomeroon seurusteluun osallistumisen ajaksi. Kaikki esittäytyvät tilanteessa tasa-arvoisina ja keveästi seurustellen, mikä on tärkeämpää kuin hyvä suoritus nimellisenä tehtävänä toimivassa pelissä tai arvuuttelussa. Liian "tosikkomainen" suhtautuminen ei kuulu tapahtuman luonteeseen.

Osallistumisessa tällaiseen konkreettiseen seurustelutilanteeseen Simmel esittää kuitenkin löytyvän erityisen yläkynnyksen ja alakynnyksen. Esimerkiksi poikkeuksellisen arvovaltaista asemaa edustavien henkilöiden on vaikea osallistua mihin tahansa "seurusteluohjelmaan" siinä, missä "epäsosiaalisella" ulkoasulla tai käytöksellä varustetun rivikansalaisen. Ehtona seuranpidon keveydelle ja leikittelevyydelle on, että osallistujien täytyy kyetä sulkemaan pois tiettyjä henkilöönsä tai asemaansa kuuluvia "rasitteita" tai ominaisuuksia sekä noudattamaan seurustelupelin sääntöjä: kaikilla ei ole pääsyä sellaisiinkaan seurustelutilanteisiin, vaikka ne vaikuttaisivat kuinka avoimilta ja kepeiltä tahansa.

Simmelille seurustelu oli osaltaan keinotekoinen valeyhteisö, näyttämö ja pelipaikka, mutta toisaalta se ei kuitenkaan samaistu pelaamiseksi tai epäaidoksi sosiaalisuudeksi. Pikemminkin Simmel katsoi, että voidakseen ylipäätään seurustella ihminen joutuu aina noudattamaan joitakin normeja tai huomioimaan tilanteelle ominaisia sääntöjä. Jos niin ei olisi seurustelu voisi luisua nopeasti riidaksi, kiusaantuneisuudeksi tai hämmennykseksi, joita taas voisi pitää seurustelusta poikkeavina sosiaalisina muotoina.

Simmelin mielestä on väärin otaksua, että seurustellessaan ihmiset kohtaavat pelkkinä ihmisinä, vaan siihen kuuluu aina tietty varauksellisuus ja tyylittely. Pitkälle se toimii pakopaikkana asiapakoilla kuormitetusta arjesta ja on siten irtiottona eräänlainen sopeutumisen mekanismi moderniin elämään. Seurustelu on Simmelille esteettisyytensä, rakentavuutensa ja ainakin näennäisen tasavertaisen kasvokkaisuutensa puolesta myönteinen asia, eräänlainen modernin yhteiskunnan ihannekuva.

Alkuun

Elämää suurkaupungissa

Simmel johti modernin yhteiskunnan rahan, kilpailun ja työnjaon kautta eräänlaisen persoonallisuuden eriytymisteorian. Elinaikanaan Simmel seurasi kuinka Berliini kasvoi isohkosta kaupungista suurkaupungiksi. Suurkaupungin olemus, sen tuottama mentaliteetti ja sellaisessa eläminen olivatkin Simmelillä itsenäinen teema. Suurkaupungissa ja siihen liittyvässä rahan läpitunkemassa elämäntyylissä tiivistyikin modernin henki ja sen ristiriidat.

Suurkaupunkilaisten sielunelämän hermostunut ja levoton älyperäisyys juontuu Simmelistä osaltaan hermojen stimuloitumisesta ulkoisten ja sisäisten vaikutelmien nopeassa ja jatkuvassa vaihtelussa. Ärsykkeiden runsautta kompensoimaan suurkaupunkilaisen »blaseerattu» kyllästyneisyys. Tarjolla olevien ihmiskontaktien runsautta puolestaan rajoitetaan varautuneella suhtautumisella erityisesti tuntemattomiin kanssaihmisiin. Tämä etäisyyden pitämisen taipumus paitsi auttaa yksilöitä välttämään psykologisen katastrofin, niin myös mahdollistaa suurkaupungin koossapysymisen.

Elämä suurkaupungissa on periaatteessa hyvin vapaata, kunhan noudattaa järjestyssääntöjä ja rikoslain pykäliä. Suurkaupunki ei ole itsessään normatiivinen yhteisö, joka edellyttäisi keneltäkään asukkaistaan tämän ylittävää yhdenmukaisuutta. Kuitenkin elämä on useimpien kannalta taistelua, jota tällä kertaa ei käydä luonnonvoimia vastaan, vaan vastassa ovat muut ihmiset. Tämä taistelu ei ole avointa sotaa, koska se on samalla riippuvuutta, sillä suurkaupungissa edellyttää rahaa ja sitä kaupungissa saa pääasiassa toisilta kaupunkilaisilta. Rahan hankkiminen ja käyttäminen synnyttää koheesiota, punoo suurkaupungin sosiaalista verkkoa ja tuottaa sosiaalista elämää jäsentävänä periaatteena samalla sen älyperäisen suhtautumistavan, jonka hän katsoi olevan ominainen juuri suurkaupunkien asukkaille.

Suurkaupungin merkittävin sosiaalinen normi on Simmelin mukaan rahan pakko. Kilpailu elannon hankkimisesta edellyttää erikoistumista, mikä edellyttää palvelujen ja tavaroiden tarjoajilta, että he houkuttelevat esiin asiakkaistaan yhä uusia ja omalaatuisempia tarpeita. Tämä johtaa ihmisten tarpeiden hienostumiseen ja rikastumiseen sekä kasvaviin persoonallisiin eroihin. Henkinen yksilöllistyminen törmää kuitenkin nopeasti rajoihinsa, koska suurkaupungin ihmismeressä on vaikea olla omintakeinen.

Jotta persoonallisuutta voisi tuoda esiin, on tavallaan ryhdyttävä aktiivisesti sen laadulliseen eriyttämiseen ja esille tuomiseen. Toisaalta myös lyhyiksi jäävät kohtaamiset houkuttelevat esittämään itsensä kärjistetysti, keskitetysti tai tyylitellysti, joka voi olla oman luonteen korostamista tai muilla tavoin harkittua stilisointia. Suurkaupungin monimuotoisuus ja ylitse vyöryvä kulttuurinen runsaus suorastaan pakottaa ihmisen korostamaan juuri sitä, mikä omassa itsessä on kaikkein erityisintä.

Yksinäisyys voi Simmelin mukaan olla suurkaupungin tarjoaman vapauden kääntöpuoli, jos ihmisen sosiaalinen kanssakäyminen rajoittuu pelkästään sen dynamiikkaa hallitseviin ohimeneviin, rahavälitteisiin ja pintapuolisiin kontakteihin. Samalla tavoin kyllästynyt suhtautuminen on vaarassa johtaa myös omanarvontunnon menetykseen tai liiallinen älyperäisyys kääntyä suoranaiseksi tunteettomuudeksi. Yksilöllistyminen tuottaa sisäisyyttä, jota tasapainottaa Simmelin mielestä juuri esimerkiksi erilaiset seurustelumuodot, jotka keveästi raskassoutuisuuden kiertävänä sallivat olemaan sekä sosiaalisia, estetisoivia että luomaan elämästä vapauttavan ja helpottavan kuvan. Myös muoti toimii eräänlaisena naamiona, joka varjelee sisäisyyttä, mutta Simmel katsoo sen toisaalta olevan olennainen myös suurkaupunkielämälle ominaista sosiaalisuutta tuottavana prosessina.

Alkuun

Muoti

Simmel kirjoitti muodista kolme esseetä, joissa hän tarkastelee myös muotia eräänlaisena paradoksina tai ambivalenssina: siinä on yhtä aikaisesti kysymys yksilöllisestä erottautumisesta ja yhteisöllisestä sulautumisesta jäljittelyn avulla. Muotiin pukeutuva ihminen erottautuu samanaikaisesti epämuodikkuudesta ja epämuodikkaista ihmisistä, mutta se on samalla turvallinen tapa erottautua, koska siinä samaistutaan valmiiseen sosiaaliseen konventioon. Toisaalta yksittäinen muodin oikku on kuitenkin väliaikainen tapa tavoitella erottautumista ja olla mukana muotia seuraavassa yhteisössä. Muodin lyötyä itsensä läpi se vähitellen lakkaa olemasta muoti, jolloin ainoa tapa pysyä muodikkaana on olla muiden mukana muodin jatkuvassa liikkeessä.

Muoti on tavallaan yhteisö, joka on jatkuvassa tulemisen tilassa, koska se perustuu jatkuvaan eron tekemiseen yhtäältä epämuodikkaaseen ja toisaalta muihin muodin seuraajiin. Pysähtynyt muoti muuttuu enintään perinteeksi, arkisuudeksi tai yhdenmukaisuudeksi, joka nimenomaan ei ole modernin "muotiyhteisön" yhteinen eetos. Simmel oli kyllä Marxinsa lukenut, mutta hän ei olettanut, että ilmiö, jossa toisaalta toteutuu myös kapitalistinen logiikka, olisi sen takia epäsosiaalinen tai mieletön. Simmel käänsi kysymyksen toisin päin ja uteli, miten kapitalistinen logiikka pääsee toteutumaan juuri muodin kautta, eikä esimerkiksi siten, että tuotettaisiin mahdollisimman paljon samaa tavaraa.

On epäselvää toimivatko Simmelin ajatukset muodista enää ainakaan kaikilta osin fragmentoituneiden pikamuotien, tyylien ja kertaustyylien kiihtyvässä myllytyksessä. Ehkä kestävin anti perustuu siihen yleisempään näkemykseen modernista suurkaupunkielämästä, joka Simmelin muotianalyysien taustalta on löydettävissä. Simmelin ajattelusta on luettavissa ihminen, joka on moderni, tietoinen, aktiivinen, epävarma, jopa ristiriitainen olento, joka ei enää elä yhteisössä vaan monien erilaisten sosiaalisten piirien leikkauspisteessä. Suurkaupunki on tavallaan erilaisten mahdollisuuksien kaksinainen tila, joka voi näyttäytyä myönteisenä tai kielteisenä tilanteesta ja tapauksesta riippuen. Simmel ei ottanut kantaa onko suurkaupunki sosiaaliselta kannalta absoluuttisen hyvä tai huono paikka. Hän sen sijaan korosti tähän aikanaan tuoreeseen elämäntyyliin kätkeytyviä mahdollisuuksia synnyttää uudenlaisia sosiaalisuuden muotoja.

Alkuun

Kulttuurin tragedia

Huolimatta keveyden ja sosiaalisten muotojen mahdollisuuksista Simmelin tuotanto ei ole vailla nostalgiaa ja tragiikkaa. Esimerkiksi hän näki tärkeänä ehtona seurustelulle ja seurustelupeleille sen, että niillä olisi mielenkiintoinen sisältö. Ainakin keskustelun osalta olennainen puoli Simmelille oli se, että puheen materiaalien pitäisi olla läpeensä kiinnostavia, kahlitsevia ja merkityksellisiä. Huolimatta siitä, että etusijalla seurustelussa on puheen elävä vuorovaikutus, hän ei katsonut esimerkiksi juoruilun täyttävän ehtoja tällaiseksi substanssiksi. Samaan tapaan kuin Simmel erotteli aidon ja verevän pelin pelkästä pelailusta ja taiteen ulkokohtaisesta taiteilusta, hän suhtautui myös arvottavalla tavalla länsimaisen kulttuurin kehitykseen laajemminkin.

Siinä, missä sosiologian klassikoista Marxilla modernisaatio näyttäytyi työväenluokan kurjistumisen tragediana, Tönniesillä yhteisöllisyyden katoamisen tragediana ja Durkheimilla anomian ja egoismin tragediana, Simmelin näkökulma on samansuuntainen Nietzschen ja Kierkegaardin filosofisten näkemysten kanssa: modernin traagisuus löytyy erojen tasoittumisesta ja ylevän vesittymisestä arkiseksi. Simmel yhdisti tämän tendenssin rahaan ja kapitalismiin. Rahan ja talouden tunkeutuminen sosiaalisen maailman huokosiin ja vuorovaikutukseen johtaa lopulta irrationaalisten, vaistomaisten tai suvereenien olemuksien katoamiseen. Toinen puoli kulttuurin tragediaa on »objektiivisen» ja »subjektiivisen» kulttuurin suunnaton epäsuhta. Tällä Simmel tarkoitti sitä tilannetta, jonka esimerkiksi kirjallisuudesta laajalti kiinnostunut henkilö kohtaa samoillessaan jonkin suuren kirjaston satojatuhansia niteitä notkuvien hyllyjen välissä.

Vaikka Simmel kuvaa varhaista modernia yhteiskuntaa, on hänen ajatuksillaan yllättävää vetovoimaa myös nykyään, kun aikakauden jo väitetään vaihtuneen postmoderniksi. Informaatiotulvan keskellä elävän nykyihmisen on helppo samastua Simmelin suurkaupungissa harhailevaan, yksilöllisyyttään varjelevaan ihmiseen.

Alkuun
Lähteet