TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Sosiaalipsykologian peruskurssi


Katsaus sosiaalipsykologian historiaan: syventävät tekstit
EtusivuSisällysluettelo

 

 

Behaviorismia: Skinner ja operantti ehdollistuminen

Watson ja klassinen behaviorismi
B.F. Skinner ja operantti ehdollistuminen
Ehdollistamisen alkeet kotikäyttöön
Laboratoriosta käytäntöön
Behaviorismin problematisoituminen
Behavioristinen terapia
Humanisti Skinnerin dehumanisoitu utopia

Watson ja klassinen behaviorismi

Ensimmäiset muotoilut behaviorismista esitti Yhdysvaltalainen John B. Watson (1878-1958) ja ne olivat suunnattuja niitä (pääasiassa ns. strukturalistisen koulukunnan) psykologeja vastaan, jotka puuhailivat sellaisten käsitteiden parissa kuin "tajunta", "tunne" tai "mielikuva" ja käyttivät menetelminään mm. introspektiota eli ajatusten ja tuntemusten raportointia. Watson kirjoitti artikkelissaan "Psychology as a Behaviorist Views It" (1913), josta tuli behaviorismin ohjelmanjulistus, että tajunta on määrittelemätön ja käyttökelvoton käsite, joka rinnastuu uskonnolliseen puheeseen sielusta ja siksi perinteinen psykologia olisi lähinnä uudelleen muotoiltua uskonnollista filosofiaa.

Behavioristit hylkäsivät viittaukset omaan introspektioon ja lähtivät siitä, että myös ihmistutkimus voisi perustua ihanteeseen, joissa todelliseksi havainnoksi voidaan laskea luonnontieteiden tapaan vain asiat, jotka ovat mitattavissa tai joista ainakin useamman niitä tarkastelevan tutkijan on mahdollista päästä yksimielisyyteen. Täten behaviorismi rajasi tieteellisesti merkitykselliseksi vain sellaiset asiat, jotka olivat laboratorio-olosuhteissa yksiselitteisesti havaittavissa, mitattavissa, dokumentoitavissa ja tilastoitavissa ilman monimutkaisempia väliin tulevia tulkintoja. Samalla huomion kohteeksi tuli käyttäytyminen ts. reaktio johonkin ulkoiseen havaittavaan tapahtumaan eli ärsykkeeseen.

Watson julkaisi ensimmäisen laajemman työnsä "Behavior: An Introduction to Comparative Psychology" vuonna 1914. Siinä hän puolsi voimakkaasti eläinkokeita psykologisen perustutkimuksen välineenä ja kuvasi valikoiman vaistomaisia käyttäytymismuotoja perinnöllisinä refleksisarjoina. Watson suositteli myös reaktioiden ehdollistamista tärkeän tutkimusmenetelmänä. Innoitajana oli venäläinen Pavlov, joka oli kuuluisassa kokeessaan ehdollistanut koiran kuolaamaan kellon soidessa liittämällä äänen ruokailuhetkiin.

Watsonista tulikin pian aikaisemmin heikosti tutkitun lapsipsykologian uranuurtaja, kun hän mm. yhdessä klassisista kokeessaan ehdollisti valkoisten rottien ja karvaisten esineiden pelon 11-kuukautiseen poikavauvaan. Behaviorismin suurena lupauksena oli ennustettavuus: oletettiin, että jos vain tunnetaan ärsyke, voi psykologi ennustaa reaktion. Ja kääntäen; tietyn reaktion ilmenemisestä, psykologi voisi päätellä sen aiheuttaneen ärsykkeen luonteen. Behaviorismi näytti siis tarjoavan sekä kristallipallon, että Hamelnin pillipiiparin huilun, jolla hän keskiaikaisen tarun mukaan soitollaan houkutteli rotat jokeen (ja jäätyään palkkiotta soitti kaupungin lapset läheiseen Koppenbergin vuoreen).

Watsonin seuraajat

Watsonista tuli pian behaviorismin johtohahmo ja behaviorismista amerikkalaisen psykologian valtavirta lähes neljäksikymmeneksi vuodeksi. Sen kulta-aikaa oli erityisesti maailmansotien välinen aika. Klassisen behaviorismin kautena (n. 1912-30) behavioristisen liikkeen auktoriteetti oli Watson ja tällöin juuri mitattavuuden ja havaintojen puhdas empiirisyys olivat korostuneita. 1930-luvulta 40-luvun loppuun tapahtui muutoksia, joiden takia siitä puhutaan uusbehaviorismin kautena. Tällöin Watsonin metodisia muotoiluja koetettiin soveltaa yleisten sopeutumislakien löytämiseen erilaisten laboratoriokokeiden avulla. Tätä aikaa hallitsivat näyttämöä sellaiset tutkijat kuin Clark L. Hull (1884-1952) ja Watsonin puhdasoppinen seuraaja Burrhus Fredrick Skinner (1904-1990).

Hull pyrki rakentamaan ehdollistumisen pohjalle matemaattisen ja yleisen käyttäytymisen teorian. Skinner oli taas käytännöllisempi. Hän tuki erityisesti operanttia eli instrumentaalista ehdollistumista, jonka näkökulmana toimii ennen kaikkea käyttäytymisen muuttuminen (opettaminen ja oppiminen) siten, että yksilö alkaa toistaa reaktiota, jota palkitaan ja jolle myös mahdollisesti järjestetään toivottuun lopputulokseen sopivat välineet tarjolle. Vastaavasti operanttiin ehdollistumiseen kuuluu johonkin reaktioon liittyvä rankaiseminen, joka saa aikaan ns. välttämiskäyttäytymistä. Oikeastaan kysymyksessä on klassisen menetelmän, porkkanan ja kepin, hienosyiseksi ja järjestelmäksi muokattu "taide". Tässä katsannossa olennaista on, että behaviorismi muunsi tämän asetelman neutraalille tieteen kielelle ja sikäli nosti manipulaatiokeinoja tutkivan ja myös niitä soveltavan "käyttäytymisteknikon" joksikin aikaa epäilyksien yläpuolelle, arvovapaaksi tieteenharjoittajaksi.

Skinneristä tuli behavioristisen liikkeen selväpiirteinen ja oikeastaan viimeinen auktoriteetti 1950-luvun puolivälin jälkeen, jolloin se joutui väistymään syrjään uuden psykologisen valtavirran eli kognitivismin tieltä. Skinner on ollut yksi tieteen kiistellyimmistä hahmoista, koska oli paitsi tinkimätön teoriansa kehitäjä myös mielenkiintoinen persoona.

Alkuun

B.F. Skinner ja operantti ehdollistuminen

Skinner syntyi 1904 eräässä Yhdysvaltain itärannikon pikkukaupungissa. Hän oli lapsena puuhakas ja oli innostunut erilaisten teknisten kojeiden rakentelusta. Ehkä hieman yllättävää, mutta Skinner opiskeli yliopistossa englantilaista kirjallisuutta. Valmistuttuaan Skinner kirjoitteli novelleja, mutta todettuaan »potevansa pulaa sanottavasta», hän pani jäihin kirjalliset urasuunnitelmansa ja siirtyi opiskelemaan psykologiaa, toivoen löytävänsä sen puolelta kadonneen inspiraationsa.

Innoitusta löytyikin, nimittäin Pavlovin ja Watsonin ajatuksista. Skinner opiskeli pikavauhtia tohtoriksi pyrkien väitöskirjassaan täsmentämään keskushermoston toimintojen lainmukaisuuksia. Tämän jälkeen hän alkoi tutkia löytämiensä lakien hienosyisempiä piirteitä rottakokeiden avulla. Käytännössä Skinner paneutui siihen, miten rotat oppivat toivottua käyttäytymistä palkitsemalla tai ei-toivotusta käyttäytymisestä rankaisemalla.

Tutkimuksiinsa liittyen hän rakenteli häkkyrän, joka on nimetty "Skinnerin laatikoksi". Siitä tuli myöhemmin ehdollistumista tutkivien psykologien perustyökalu. Sen alkuperäinen periaate on yksinkertainen: eläin painaa vipua, saa automaattisesti namupalan ja laite merkitsee tapahtuman ajankohdan. Tapahtumien rekisteröityneitä frekvenssejä tarkastelemalla tutkija voi laskea reaktiokuvioita, jotka havainnollistavat täsmällisesti esimerkiksi käyttäytymistaipumuksen vahvistumiseen ja vakiintumiseen vaikuttavia seikkoja, jotka häkin kontrolloiduissa olosuhteissa ovat tarkasti säädeltävissä. Näin tutkija voi löytää tehokkaimmat tavat haluamansa käyttäytymisen aikaansaamiseen.

Toisen maailmansodan sytyttyä Skinner siirtyi projektiin, joka tavallaan oli huomattavasti aikaansa edellä. Sen tavoitteena oli rakentaa eräänlainen kyyhkyskäyttöinen risteilyohjus. Päämääränä oli ehdollistaa erinäisiin ohjausmekanismeihin kytketty kyyhkynen sopivasti tarjoiltujen jyvien avulla niin, että se "tositilanteessa" ohjaisi ruumiinliikkeillään ohjuksen maaliinsa. Laboratoriokokeissa onnistuttiinkin liittämään kyyhkynen vapaasti riippuvaan ja motorisoituun laitteistoon, jonka se myös oppi "ohjamaan" kohti haluttua maalia. Jostain syystä suunnitelmaa ei viety koskaan käytännön toteutukseksi, vaikka eläinten käyttöä erilaisissa sotatehtävissä on tämänkin jälkeen tutkittu ja sovellettu.

Joka tapauksessa Skinner oppi kyyhkysprojektissaan uusia asioita. Hän esimerkiksi huomasi, että käyttäytyminen ehdollistui sitä nopeammin, mitä pikemmin sen vahvistettiin palkinnolla tai rangaistuksella. Keksintö oli sekin, että vahvistamalla käyttäytymisen karkeita "likiarvoja" toivotut reaktiot syntyvät paljon nopeammin, kuin jos odotetaan täsmällistä haluttua lopputulosta. Skinnerin kyvyistä eläinten kouluttajana kertonee jotain sekin, että myöhemmin hänellä oli myös "rauhankyyhkysiä", jotka pelasivat pöytätennistä!

Alkuun

Ehdollistamisen alkeet kotikäyttöön

Skinner siis kiinnitti huomiota ehdollistetun refleksin erityismuotoon eli operanttiin ehdollistumiseen, jossa joku ohjaa ihmistä tai eläintä haluttuun käyttäytymiseen. Hänen reseptinsä operanttiin ehdollistamiseen on seuraava:

1) Ensinnäkin tulee tunnistaa reaktio, jonka toivoo tapahtuvan.
2) Toiseksi pitää arvioida, kuinka usein tämä reaktio tapahtuu itsestään.
3) Kolmanneksi valitaan mahdollinen reaktion vahvistaja ja kokeillaan kuinka se toimii käytännössä "palkintona".
4a) Kun oikea vahvistaja on löydetty, vahvistavaa ärsykettä käytetään systemaattisesti ennalta päätetyn vahvistamisjärjestyksen mukaisesti, kunnes toivottu reaktio on selvästi tapahtunut.
4b) Mikäli haluttua reaktiota ei esiinny, vahvistetaan ensin sellaista käyttäytymistä, joka on edes sitä lähellä. Näin todennäköisyys täsmällisempään lopputulokseen kasvaa.
5) Viidennessä vaiheessa vahvistaja poistetaan, jotta nähtäisiin muuttuuko reaktion tapahtumisen tiheys alkutasolleen. Mikäli näin käy, on osoitettu, että valittu vahvistaja todellakin aiheutti käyttäytymisen muutoksen. Tämän jälkeen käyttäytymistä voidaan haluttaessa yrittää manipuloida kyseisellä tavalla vastaisuudessakin.

Skinner ja hänen seuraajansa puhuivat lähinnä käyttäytymisen vahvistamisesta palkitsemalla. Tässä on tehtävä pieni erottelu: niin sanottu negatiivinen vahvistaminen esitetään behavioristisessa perinteessä niin, että käyttäytymistä muokataan poistamalla tietty epämiellyttävä ärsyke. Rankaiseminen on taas sitä, että reaktio vahvistetaan kohdistamalla otukseen epämiellyttävä ärsyke. Rankaisu on tavallaan behaviorismin mitalin toinen puoli. Ehkäpä Skinner ei puhunut rankaisemisesta, koska kysymyshän on hänen mukaansa yksinkertaisesti vain ärsykkeistä, reaktioista ja niiden oppimisesta. Rankaisu (etenkin ankarassa muodossa) tuottaa behavioristisessa slangissa välttämiskäyttäytymistä, johon kyllä saattaa liittyä muitakin "toissijaisia fysiologisia reaktioita", kuten uikutusta ja vapinaa, joka ei välttämättä ole kovin funktionaalista Eettinen näkökulma esimerkiksi otuksen tuntemaan kipuun eliminoituu puhdasoppisessa behavioristisessa katsannossa, koska ne behavioristisesta positiosta ovat yksiselitteisesti refleksimekanismeja.

Spontaania tai muuten ei-palkitsevaa käyttäytymistä ei Skinneristä oikeastaan ole olemassa. Hän myönsi, että on tilanteita, joissa ulkopuolinen tarkkailija ei havaitse reaktiota vahvistavaa tekijää, mutta silloinkin Skinner deterministisesti katsoi jostakin löytyvän kätkeytyneen sattumanvaraisen vahvistussuhteen, joka vain on ensi näkemältä piilossa tai sitten on kysymys jonkin vahvistuneen reaktion yleistymisestä samankaltaisiin tilanteisiin tai asioihin. Skinner ei halunnut puhua ei-deterministisen "käyttäytymisen" suhteen oppimisesta, vaan taikauskosta.

Onkin huomattava, että käyttäytymisen ennustamisessa kuitenkin sen säätely ja ennustettavuus kulkevat usein käsi kädessä. Jos rotta harhailee kerrostalon ilmastointikäytävissä omia aikojaan, on vaikea sanoa, minne se menee ja mitä se seuraavaksi tekee. Tilanne muuttuu ratkaisevasti vasta, kun se suljetaan pieneen häkkiin - eräänlaiseen vankilaan - olosuhteisiin, joita tutkija säätelee ja rajoittaa. Tämän valtasuhteen luomisesta ja kontrolloinnista behavioristisessa slangissa puhutaan vahvistamissuhteen hallintana. Niinpä behavioristista poiketen lintuihin mieltynyt ja niiden ruokintaa harrastava voi enintään toivoa, että jokunen siivekkäistä "ehdollistuu" tarjolla oleviin antimiin ja jää pesimään pihapiiriin.

Eräät behaviorismin demonstraatioista esimerkiksi eläinten kouluttamisessa ovat ällistyttäviä, mutta on vaikea sanoa, missä määrin kysymys on siitä, että sovellettu menetelmä on tehnyt kohteestaan "näköisensä". Veistä käyttävälle kirurgille operoitava anestesiassa oleva ihminen on kirurgiselta kannalta kudoskasa. Tutkija, joka puolestaan muotoilee koejärjestelyissä niin, että siinä haetaan koetilanteeseen myötämielisesti suhtautuvasta henkilöstä erilaisia reaktioita ja ehdollistamisia, saa helposti myös tutkimustuloksia, jotka näyttävät tukevan lähtökohtana ollutta teoriaa. Koetilanteeseen ja kokeenjohtajan sanelemiin sääntöihin sisällyttämät rajoitukset voivat tuottaa jopa sen, että "hyvin käyttäytyvät" koehenkilöt vahvistavat laboratoriokokeessa behavioristisia ennakko-oletuksia ja tuloksena on "siistejä" reaktiokuvioita koehenkilöiden ehdollistumisesta.

Alkuun

Laboratoriosta käytäntöön

Jonkin aikaa Skinnerillä ja behaviorismilla meni hyvin. Sodan aikana Skinner järjesti ensimmäisen ihmisen käyttäytymistä koskevan kurssin. 1948 hänet valittiin vaikutusvaltaiseen (ja pitkäaikaiseen) virkaan Harvardin psykologian professoriksi. Pitkään Skinner oli seurannut Watsonin suositusta eläinten käyttämisestä välineenä etsittäessä käyttäytymisen yleisiä peruslakeja. Ei liene yliampuvaa väittää, että tässä vaiheessa ne olivat hänelle eräänlaisia ihmisen alkeismuotoja ja sijaisnäyttelijöitä. Psykologina Skinner epäilemättä toivoi, että hänen keksinnöillään olisi merkitystä nimenomaan ihmisten maailmassa ja 1940- ja 50-lukujen aikana Skinner siirtyi käyttämään rottien ja kyyhkysten asemasta tutkimuksissaan yhä useammin myös ihmisiä.

Päämääränä oli jälleen löytää ihanteelliset keinot käyttäytymisen muokkaamiseen. Kuuluisimmassa tällä saralla tekemistään varhaistöistään Skinner käytti koehenkilönään omaa tytärtään. Skinner rakensi ilmakehdon, kuten hän apparaattiaan nimitti. Se oli suuri, ääntä eristävä ilmastoitu laatikko, joka voitiin pitää vapaana bakteereista ja jatkuvasti miellyttävän lämpöisenä. Näin huovat ja vaatteet olivat tarpeettomia. Siinä oli liikkuva varmuuslasinen levy, joka salli vauvan havainnoida vapaasti ulkopuolista maailmaa. On myös huomattava, että lapsi voitiin myös ottaa pois laatikosta avaamalla tämä ikkuna. Toisin kuin huhu väittää kumpikaan Skinnerin tyttäristä ei joutunut mielisairaalaan.

Skinnerin lastenhoitoratkaisu herätti kritiikkiä, vaikka hänen tarkoituksenaan oli ilmeisesti järjestää parhaat mahdolliset kasvuolosuhteet löytämiensä tieteellisten periaatteiden mukaisesti. Näihin aikoihin hän myös julkaisi tieteisfantasian nimeltään "Walden Two" (1948). Kirjassa ilmakehdon ja ehdollistamisen ideat oli sovellettu koskemaan kokonaista yhteiskuntaa, joka oli lähinnä järkeistettyä spekulointia ihmisen ja yhteiskunnan operanttianalyysistä. Tuloksena menetelmien soveltamisesta on kirjassa eräänlainen tieteellinen onnela, joka on läheistä sukua Auguste Comten aikanaan muotoilemalle visiolle positivistisen ylipapiston positivismin periaatteiden mukaisesti johtamasta tieteellisestä yhteiskunnasta.

Näihin aikoihin saakka oli ollut suhteellisen vähän puhetta ihmisen käyttäytymisen systemaattisesta muuntamisesta tieteellisin menetelmin. Sen jälkeen kuva muuntui, kun behaviorismin tieteelliset formuloinnit levisivät paikkoihin, joissa sille oli olemassa selvä käytännön tarve ja kysyntä: vankiloihin, mielisairaaloihin, neuvontayksiköihin ja kouluihin. Ruvettiin puhumaan muun muassa positiivisesta vahvistamisesta ja vahvistamissuhteen hallinnasta.

Alkuun

Behaviorismin problematisoituminen

1950-luvun loppupuolella Skinner julkaisi pitkään valmistelemansa kirjan, joka tarkasteli kielellistä käyttäytymistä. Siinä hän purki kielen ja sen oppimisen ("minää" koskevia väitteitä myöten) operationaalisen ehdollistumisen mekanismeiksi. Tämä synnytti lingvistien ja humanistien keskuudessa protestimyrskyn.

Kielitieteilijä Noam Chomsky hyökkäsi Skinnerin edustamaa behavioristista oppimisteoriaa vastaan esittämällä kokoelman argumentteja sen puolesta, että lapsi ei kykene edes teoriassa omaksumaan kieltä pelkkien vahvistettujen reaktioiden kautta. Chomskyn mukaan mahdolliset, mutta määrällisesti auttamattoman riittämättömät vahvistukset eivät yksinkertaisesti selitä nopeasti ilmaantuvaa kykyä tuottaa rikasta ja monimuotoista kieltä, jossa sanomukset ovat aidosti uusia ja seuraavat kieliopin sääntöjä ilman, että lapselle on eksplisiittisesti opetettu kielioppia, sen sääntöjä ja siihen kuuluvia luokituksia.

Behavioristit eivät vastanneet Chomskylle. Osansa oli ehkä sillä, että kognitiivisen psykologian aalto oli muutenkin lähtenyt vyörymään jo muutamaa vuotta aikaisemmin ja oli saanut behavioristit ylivoimaiselta vaikuttavaan puolustusasetelmaan; behaviorismia kun alettiin pian soimata samoihin aikoihin Yhdysvaltain koululaitoksen jälkeenjääneisyydestä Neuvostoliiton ammuttua ensimmäisen maata kiertävän tekokuun. Sellaiset humanistisen pedagogiikan ideat kuin luovuus, omatoimisuus, kriittisyys, ymmärrys, henkinen kasvu eivät olleet kovin korkeassa kurssissa muokattaessa Yhdysvaltain koululaitosta behaviorismin asettamusten mukaiseksi.

Vaikka yksi ratkaisevista iskuista tuli kielitieteen puolelta, behavioristinen suuntaus on vaikuttanut voimakkaasti sekä kielioppiteoriaan (esim. ns. Bloomfieldin koulukunta) että kielenopetuksen menetelmiin. Esimerkiksi kielistudioissa käytetty malliharjoittelu on tyypillinen behaviorismin mukainen opetusmenetelmä. Myöhemmin kielenoppimisessa behaviorismin rinnalle ovat tulleet kognitiivista oppimista korostavat teoriat ja menetelmät. Behaviorismin kehittämiä kokeellisia menetelmiä on sovellettu myös muistin tutkimukseen. Kaiken kaikkiaan behaviorismi vaikutti osaltaan psykologian itsenäistymiseen tieteenä ja irtautumiseen filosofiasta sekä luonnontieteellisen tiedeihanteen omaksumiseen käyttäytymisen tutkimuksessa. Kun behavioristit alun perin kehittivät suoraviivaisia ärsyke-reaktio -kytkeymien tulkintoja käyttäytymisestä, ottivat ns. uusbehavioristit sittemmin selitysmalleihinsa ärsykkeen ja reaktion väliin tulevana tekijänä myös organismin tilan.

Alkuun

Behavioristinen terapia

Arvostelu ei estänyt 1960-luvulla Skinneriä nimenomaan paneutumasta operantin behaviorismin soveltamiseen kasvatustieteisiin. Häntä pidetään yleisesti ns. opetuskoneen ja ohjelmoidun opetuksen keksijänä: siinä oppiminen näyttäytyy pelkkänä mekaanisena toimintona, jossa annetaan positiivinen "yksiselitteinen tieto" ja vahvistetaan positiivisesti palkitsemalla jollain tapaa oikeita reaktioita sellaisten esiintyessä. Positiivinen ehdollistuminen, kymmenen pistettä ja papukaijamerkki! Oikeastaan Skinner on oppimiskoneen kehittäjänä jokaisen tietokoneavusteisen oppilasta jotenkin palkitsevan oppimissovelluksen isä.

1972 Berkeleyn yliopistossa "Society for Ethical Humanism" palkitsi Skinnerin arvonimellä "Vuoden humanisti", pitkäaikaisesta kiinnostuksestaan kulttuurin ja maailman muuttamiseen; konkreettisemmin ansioistaan koulutuksen, lastenhoidon ja terapian parissa. Paradoksaalisesti Skinner tähtäsi käytännössä inhimillisen elämän parantamiseen, joskin hänen menetelmänsä olivat koko lailla toisentyyppiset kuin niillä, joita pidetään humanistisen tradition edustajina.

On tietenkin asiallista kysyä, miten "terapia" voi kuulua behaviorismin, jonka alkuperäiselle käsitteistölle "tunteet" ovat yhtä vakavasti otettavia kuin Lumikki ja seitsemän kääpiötä? Joka tapauksessa Skinner kehitteli behavioristista käyttäytymisterapiaa työskennellessään Massachusettsin valtion mielisairaalassa. Sekin pohjautui Skinnerin eläinkokeiden parissa tekemään huomioon, että tuomalla tutkimuskohteelle tietyssä aikataulussa sopivia ärsykkeitä tai poistamalla toisia käyttäytymistä saadaan muovattua haluttuun suuntaan. Esimerkiksi tunteiden ajateltiin sopeutuvan käyttäytymiseen: kun käyttäydyn tarpeeksi pelottomasti, lakkaan lopulta pelkäämästä. Periaatteessa nykyisetkin, harjaantumiset perustuvat terapiat nojaavat tähän, joskin ne ottavat mukaan myös tiedolliset ja tulkinnalliset aspektit toiminnan takana.

Skinnerin ja hänen seuraajiensa mielestä ihmisen ja sosiaalisen maailman ymmärtämiseen tarvittiin vain yksi tiede eli behaviorismi. Väite kuuluu niin, että kaikessa on lopultakin kyse vain käyttäytymisestä, joka taas riippuu siitä, miten ympäristö ärsykkeineen muuttaa kulloinkin sen suuntaa. Tässä suhteessa Skinner ei näe eroa ihmisen tai muiden otusten välillä. Kirjoissaan Skinner väittää sitkeästi, että käyttäytymisen kokeellinen analyysi ei anna minkäänlaista syytä uskoa minkäänlaisen autonomisen olennon olemassaoloon.

Hänen mukaansa esimerkiksi arvokkuuden tunne edustaa pikemminkin niitä harhaluuloja, joita syntyy silloin kuin oman tai muiden käyttäytymisen olosuhteita ei täysin ymmärretä. Vapauden kaiho on puolestaan ominaista vain sellaisille eläimille, jotka joutuvat välttämään tai pakenemaan epämiellyttäviä oloja. Se katoaa sitä mukaan, kun epämiellyttävät olosuhteet katoavat. Epämiellyttäviä olosuhteita tai aspekteja sisältävä tilanne edellyttäisi paremmaksi muuttuakseen käyttäytymisteknologiaa, jossa Skinner piti olennaisena vahvistamisedellytysten hallintaa. Vapauden ja arvokkuuden taikauskoiset kaltaiset ideat vain tekivät mahdottomaksi (behavioristeille) hallita yhteiskunnassa vallitsevia vahvistamisedellytyksiä.

Alkuun

Humanisti Skinnerin dehumanisoitu utopia

Ajoittain Skinner leimattiin yhteiskunnallisen ajattelunsa osalta fasistiksi, vaikka toisaalta hän oli kenties ainakin yhtä paljon pettynyt utopisti. Skinnerin argumentoi käyttäytymisteknologian puolesta seuraavasti: koska ihmiset eivät voi toimiessaan välttää vaikuttamasta toisiinsa tai ympäristöönsä, on parempi, että nämä vaikutukset kanavoidaan suunnitelmallisesti niin, että tuloksena on mahdollisimman paljon hyvää ja mahdollisimman vähän pahaa. Siinä suhteessa hänen argumenteissaan on vahva utilitarismin korostus ja kenties myös aito haaste ihmiskunnalle, jonka hän näki joutuneen riippuvaksi monimutkaisista teknologisista järjestelmistään ja olevan kohtaamassa lähitulevaisuudessa myös ympäristönsä kantokyvyn rajoitukset.

Hän oli sitä mieltä, että kaikkia asioita ei voida ratkaista pelkän fyysisen tai biologisen teknologian avulla, vaan niiden lisäksi tarvittaisiin käyttäytymisteknologiaa, koska ihmiset eivät behavioristisesta näkökulmasta tyhminä ja refleksiivisinä olentoina osaa varsinaisesti toimia omaksi parhaakseen ja nimenomaan pitkällä tähtäimellä. Behavioristithan eivät paljoa pohdiskelleet tieteeseensä ja asemaansa sisältyvää performatiivista ristiriitaa eli miten behavioristi selittäisi omat mahdollisuutensa harjoittaa "objektiivista" tiedettä ja kannattaa "harhatonta" arvojärjestystä.

Skinner katsoi, että hyvän yhteiskunnan luomiseksi olisi yksinkertaisesti tuotettava johdonmukaisemmin positiivista vahvistusta. Tämä tarkoittaa käytännössä Skinnerin näkemyksien kolmea kategoriaa hyvästä tai arvokkaasta. Tärkeimpinä tulevat ne seikat, jotka ovat hyviä, koska ne auttavat biologista henkiinjäämistä. Toiseksi tulevat asiat, jotka auttavat muita. Kolmantena hänen listallaan ovat näkökohdat, jotka auttavat kulttuuria pysymään hengissä. Skinner ei määritellyt tarkasti, mitä nämä seikat käytännössä olisivat. Edellytyksenä hänen utopialleen olisi joka tapauksessa ilmeisesti yhteiskunnan kokoinen Skinnerin häkki; vastarintaa tai "harhaista" ajattelua osoittaville ei luultavasti ainakaan pelkkä "ilmakehto".

Skinnerin kohtaamista ongelmista suurin oli se, että vaikka hän katsoi tietävänsä totuuden ihmisen käyttäytymisen perusperiaatteista, kohtasivat hänen ajatuksensa huomattavaa vastustusta: laboratorion ulkopuolinen maailma olikin monimutkaisempi ja arvaamattomampi kuin se behavioristisen teorian mukaan olisi pitänyt olla; ainakin se oli harhaluulojen ja väärien uskomusten temmellyskenttä. Syinä käyttäytymisteknologian vastustukseen hän piti sitä, että ihmiset eivät uskoneet sen olevan tehokasta koska eivät pidä sitä toivottavana. Siksipä Skinner myöhäiskaudellaan polemisoi kirjoissaan juuri ankarasti sellaisia käsitteitä vastaan kuin autonominen ihminen, vapaus ja arvokkuus. Viimeinen ristiretki oli suunnattu niitä kohtaan, jotka väittivät, että ihmisellä on itsestään toimiva sisäinen olemus.

Mutta oliko Skinnerillä oikeastaan syytä väittää behaviorismin tulleen ylenkatsotuksi yhteiskunnassa, jossa porkkana ja keppi, palkinnot ja "kannustimet", ovat melko tavalla arkipäiväisiä? Ehkäpä hän oli tyytymätön siihen, että behaviorismia ei sovelleta tarpeeksi yhteiskunnassa johdonmukaisesti tai se suunnataan väärällä tavalla? Mahdollisesti Skinner huomioi sen, että käyttäytymisteknologiaa voidaan soveltaa ankarimmin ja johdonmukaisimmin pienten ongelmallisina koettujen marginaaliryhmien ojentamiseen, kun taas ne ryhmät, joiden käyttäytymisen muokkaaminen olisi behavioristista tärkeämpää, pääsevät valtansa tai asemansa ansioista kuin Pavlovin koira veräjästä.

On tietenkin mahdollista pohtia sitä, missä määrin Skinnerin tuomat käyttäytymisteknologiat ovat levinneet erilaisina käytännön sovelluksina ja kuinka ne mahdollisesti toimivat huolimatta siitä, että behaviorismin ihmiskuvalla ja selityksillä on vakavat rajoituksensa. Esimerkiksi mainonnasta ja markkinoinnista puhutaan nykyisin viettelynä, mutta ihanteellisen asiakkaan metafora yksittäisen "myyjän" kannalta niin medioiden kuin muidenkin hyödykkeiden kuluttajana lienee opetettu kyyhkynen... ja kenties myös tavoite.

Behavioristisen teorian suuruuden ajat psykologian puolella ovat jo mennyttä aikaa; valtavirtana on edelleen sen syrjäyttänyt kognitiivinen psykologia. Tosin behaviorismiin liittynyt haave ihmisen mekanistisesta selittämisestä on noussut uudelleen aivotutkimuksen inspiroiman biologisen psykologian ja genetiikkaa perusteluissaan käyttävän evoluutiopsykologian muodossa. Niiden myötä näköalat käyttäytymisen säätelyyn ovat muuttuneet biokemiaksi.

Alkuun
Lähteet