TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Sosiaalipsykologian peruskurssi


Etusivu
Johdanto: Sosiaalipsykologian analyysitasot
Katsaus sosiaalipsykologian historiaanYksilöiden sosiaalipsykologiaa
Kognitiivista sosiaalipsykologiaa
Ryhmät
Vuorovaikutus ja mikrotason sosiaalinen järjestys
Yksilö ja yhteiskunta
Lopuksi: Sosiaalipsykologian ihmiskuva

Sisällysluettelo
 

 

Vuorovaikutus ja mikrotason sosiaalinen järjestys

Vuorovaikutuksen tutkimus ei ole sosiaalipsykologian historiassa muodostanut omaa vaikutusvaltaista tutkimusperinnettään, vaikka se onkin ollut yksi sosiaalipsykologian läpikäyvistä teemoista. Tässä osassa sitä käsitellään mikrososiologiaksi kutsutun lähestymistavan kautta.

Liikkeelle lähdetään Erving Goffmanin ajattelusta, jonka mukaan vuorovaikutuksen järjestymisen perustana on osallistujien kasvojen suojeleminen. Saman aikakauden teoreetikko oli Harold Garfinkel, jonka kehittämän etnometodologian mielenkiinnon kohteena oli arkisen toiminnan periaatteet, erityisesti ihmisten omasta toiminnastaan antamat selonteot. Etnometodologian innoittamana Garfinkelin oppilas Harvey Sacks työtovereineen alkoi puolestaan kehittää tarkkaa kuvausta puhutusta vuorovaikutuksesta, antaen alun keskustelunanalyyttiselle tutkimukselle.

Yhteistä näille erilaisille teorioille on, että ne korostavat sosiaalisen elämän järjestäytyneisyyttä myös mikrotasolla ja jokapäiväistä vuorovaikutusta merkityksellisenä, sosiaalista todellisuutta ylläpitävänä toimintana.

Lukemista:

Teoksessa Hänninen, V. & Partanen, J. & Ylijoki, O. (toim.) Sosiaalipsykologian suunnannäyttäjiä:

Peräkylä, A.: Erving Goffman. Sosiaalisen vuorovaikutuksen rakenteet.
Suoninen, E.: Harold Garfinkel. Etnometodologia ja sosiaaliset järkeilytavat.
Ruusuvuori, J.: Harvey Sacks. Arkielämän metodit ja keskustelunananalyysi.


Vuorovaikutus ja mikrotason sosiaalinen järjestys

Goffman ja vuorovaikutusjärjestys
Garfinkelin etnometodologia
Keskustelun tutkiminen
Syventävät tekstit

Goffman ja vuorovaikutusjärjestys

Erving Goffman kuuluu sosiaalitieteiden yhteisiin klassikoihin, joiden ajatuksilla on ollut vaikutusta hyvin monilla suunnilla. Hänen tuotantonsa käsittelee lukuisia aiheita uhkapelistä mielisairaaloihin, mutta tuotannon läpäisevä teema on välitön vuorovaikutus omana analyysitasonaan.

Vuorovaikutus ei Goffmanin mukaan ole sattumanvaraista tai mielivaltaista toimintaa, vaan järjestäytynyttä ja sääntöjen ohjaamaa. Goffman kuitenkin kritisoi aikalaisnäkemyksiä normeista yksilöitä ulkoapäin pakottavina ja käsitti ne enemmänkin liikennesääntöjen kaltaisiksi - niitä noudatetaan, jotta vuorovaikutus sujuisi. Vuorovaikutus ei myöskään ole yksilöiden täysin hallittavissa, vaan se on osallistujien yhteistyön tulosta. Vuorovaikutusjärjestystä ei siis voi johtaa suoraan sen enempää yksilöiden intentioista kuin yhteiskunnan makrorakenteesta käsin. Goffmann puhuu "löyhästä yhteydestä", jolla nämä tasot vaikuttavat toisiinsa.

Kasvot ja kasvotyö

Vuorovaikutusjärjestyksen moraalisena ytimenä, joka motivoi osallistujia yhteistyöhön Goffman käyttää kasvojen käsitettä. Kasvot on se kuva, jonka vuorovaikutuksessa annamme itsestämme sosiaalisesti arvostettavina persoonallisuuksina, "tolkun ihmisinä", mutta myös spesifimmin tietynlaisina ihmisinä, esimerkiksi rehellisinä, kunnianhimoisina, eläimiä rakastavana jne. Kasvoihin kiinnittyy tunteita, ovathan ne osa minäkuvaamme, vaikkei Goffman tätä käsitettä käyttänytkään. Onnistunut kasvojen esittäminen tuo sosiaalista varmuutta ja ylpeyttä, kasvojen kyseenalaistuminen aiheuttaa häpeää, esimerkiksi kun emme onnistu toimimaan antamamme kuvan mukaisesti. Ruumiin hallinta kuuluu myös kasvoihin, niinpä esimerkiksi sellaiset kömmähdykset kuin pieraisut tai aivastuksesta poskelle jäänyt räkä aiheuttavat kasvoja uhkaavaa hämmennystä.

Goffman kuvaa ihmisen perinjuurista sosiaalisuutta sillä, miten nolostumme myös toisen puolesta, jos hänen kasvonsa tulevat uhatuiksi. Hämmennys on yhteinen ongelma, jota hallitaan vuorovaikutuksen keinoin. Yksi keskeinen tapa on kohtelias tarkkaamattomuus, olemme kuin emme huomaisikaan, jos vuorovaikutuskumppanille sattuu jotain noloa. Muita mahdollisuuksia on vuorovaikutuksen kehyksen vaihtaminen, esimerkiksi asian lyöminen leikiksi. (Goffman kirjoitti kehysanalyysista kokonaisen kirjan, jolla on ollut vaikutusta esimerkiksi keskustelunanalyysin alueella.) Jos hämmennyksen aihetta ei voida sivuuttaa ilman keskustelua, voidaan hämmennystä lieventää esimerkiksi vakuuttamalla ettei käyttäytyminen ollut kyseiselle henkilölle tyypillistä. Tällaista yhteistyötä tilanteen hallitsemiseksi Goffman kutsuu kasvotyöksi (face-work).

Minän esittämisen moraalisuus

Kasvojen suojeleminen on Goffmanin mukaan läsnä kaikessa vuorovaikutuksessa, koska kohtelemme toistemme toimintaa evidentiaalisena, henkilöstä ja persoonasta todistavana. Goffman ei käsittele persoonallisuutta jonain olemuksellisena sisäisyytenä, vaan vuorovaikutuksessa syntyvänä konstruktiona. Ihmisarvoisuuteen kuuluu saada esittää itseään sellaisena kuin valitsee ja tulla kohdelluksi tuon kuvan mukaisena. Tähän oman tekijyyden hallintaan kuuluu myös mahdollisuus erottaa rooli ja persoona, esittää tekonsa esimerkiksi niin että "teen vain työtäni", tai evidenssinä persoonastani.

Kasvojen ja persoonan esittäminen ei siis tarkoita Goffmanilla pinnallista ja valheellista showta, jonka alla lymyäisi joku todellisempi ja rehellisempi minä. Vuorovaikutuksessa annamme ja saamme aina vaikutelmia, itsensä esittäminen on väistämätöntä. Analyysissaan totaalisista laitoksista - mielisairaaloista, vankiloista jne. - Goffman argumentoi voimallisesti moraalisesta oikeudesta itsensä esittämiseen. Viemällä asukkailta yksityisyyden ja mahdollisuuden päättää omista tekemisistään, laitos vie heiltä myös mahdollisuuden rakentaa persoonallisia esityksiä tai ottaa etäisyyttä roolinsa, Goffmanin kuuluisan teatteri-metaforan mukaisesti "vetäytyä takahuoneeseen". Totaalisen laitoksen asukas asetetaan totaaliseen identiteettiin.

Kuvailemalla niitä kekseliäitä tapoja, joilla laitosten asukit asemaansa vastustavat, Goffman asettuu selvästi heidän puolelleen puolustaen ihmisen oikeutta hallita antamaansa kuvaa itsestään. Kun kyky hallita itse-esitystään on arkisessa vuorovaikutuksessa henkisen terveyden merkki, ei totaaliseen laitokseen suljetulle jää muuta mahdollisuutta kuin olla "hullu". Goffmanin "Asylums"-teoksella (suomennettu nimellä Minuuden riistäjät) olikin suuri merkitys mielisairaanhoidon uudistusliikkeelle 50-60 luvuilla.

Vuorovaikutuksen rituaalit

Kasvot ja niiden tuottaminen ja säilyttäminen vuorovaikutuksessa vaatii siis osallistujilta yhteistyötä. Arkisessa vuorovaikutuksessa käytämme vakiintuneita keinoja kasvotyön onnistumiseksi. Goffmanin Durkheimilta saamia vaikutteita näkyy siinä tavassa, jolla hän kuvaa kasvoja rituaalisesti välittyneiksi. Yhden antropologisen pyhän määritelmän mukaan pyhä on kulttuurissa sitä, mihin saa koskea vain rituaalien välityksellä. Rituaalit auttavat hallitsemaan sitä mikä on merkityksellistä ja potentiaalisten katastrofien lähde.

Kasvotyö, eli teot, joilla rituaalinomaisesti kunnioitamme toistemme kasvoja - tervehdykseen vastataan, emme lopeta keskustelua hyvästelemättä, pidämme soveliasta fyysistä etäisyyttä muihin ihmisiin, olemme julkisessa tilassa kohteliaan tarkkaamattomia toisten tekemisiä kohtaan jne. - kertovat kasvojen olevan jotakin pyhää. Joskus jopa sanotaan kasvojen olevan ehkä ainut asia, joka modernissa yhteiskunnassa enää yleisesti tunnustetaan pyhäksi (siis jota yleisesti kohdellaan ikään kuin pyhänä, tässä ei tarkoiteta julkilausuttua uskonnollista vakaumusta).

Goffman ei siis käytä rituaalien, teatterin ja esittämisen sanastoa siinä arkimerkityksessä, jossa ne asettuvat aitouden vastakohdaksi. Vuorovaikutusjärjestys on organisoitunut suojelemaan kasvoja, eli osallistujien esityksiä itsestään, mutta ei jonkin joskus sattuneen vinksahduksen, virheen tai vinoonkasvamisen seurauksena. Pikemminkin Goffman näkee kasvotyön ratkaisuna itseohjautuvien yksilöiden yhteiselon ongelmaan. Yhteisön säilymiselle on välttämätöntä että ihmiset toimivat jossain määrin yhdenmukaisesti, mutta tämä ei onnistu pakottavien normien ja valvonnan kautta. Kasvotyössä ihmiset itse aktiivisesti toisaalta tuottavat järjestystä, toisaalta varjelevat vapautta. Goffmanin mukaan kasvotyö sinänsä onkin universaalia, vaikka sen muodot, sisällöt ja siihen sisältyvän vapauden määrä vaihtelisivat kulttuurin mukaan.

Alkuun

Garfinkelin etnometodologia

Harold Garfinkelia ja Goffmania esitellään usein samassa yhteydessä - niin tässäkin. Teorioiden yhtäläisyydet selittyvät tieteen senhetkisestä kentästä. Sekä Goffmanin että Garfinkelin teoriat syntyivät kritiikkinä oman aikansa, erityisesti Parsonsin sosiologialle, joka jätti yksilöille kovin vähän liikkumavaraa. Toiminta johdettiin ylhäältä annetuista normeista, rakenteet hallitsivat. Tässä osassa esiteltävät teoriat nostavat keskiöön aktiivisen sosiaalisen toiminnan, ihmisten kyvyn vuorovaikutuksessa tuottaa sosiaalista elämää, mikä on vedonnut erityisesti sosiaalipsykologeihin. Kuuluuhan tieteenalan itseymmärrykseen tavoite ottaa huomioon yksilöiden ja yhteiskunnan perspektiivit. Sosiaalisen elämän ei katsota palautuvan sen enempää yksilöpsykologiaan kuin yhteiskunnan rakenneanalyysiin, vaikka niitäkin tarvitaan. Garfinkelin luoma etnometodologia noudattaa tätä periaatetta, ja onkin ollut innoituksen lähde monille myöhemmille tutkimussuunnille.

Arkielämän käytännöllistä tietoa

Garfinkel nimesi teoriansa etnometodologiaksi. Termi pitää sisällään sanan "etno", jolla viitataan kansaan tai kansanomaisuuteen, ja metodologian, "menetelmäopin". Garfinkelin ensisijainen tutkimuskohde olikin arki, kaikki se mitä teemme rutiininomaisesti ja tottuneesti. Tämän toteuttamiseen tarvitaan käytännöllistä, "menetelmällistä" arkitietoa, jonka rakentumista Garfinkel tutki. Garfinkelin sosiaalinen toimija suhteuttaa tekemisensä jaettuihin käsityksiin ja vakiintuneisiin käytäntöihin. Hän järkeilee, tulkitsee ja tuottaa yhdessä muiden kanssa järjellistä ja merkityksellistä toimintaa.

Garfinkelin ajattelun taustalla on Alfred Schutzin filosofia. Schutzin käsitteillä ihmiset luovat "elämismaailmansa" jaettuun tietovarantoon nojautuen. Toiminnan mahdollistaa oletus muiden perspektiivien samanlaisuudesta omani kanssa. Koska voin ymmärtää toisen näkökulman, voimme pitää samoja asioita järjellisinä. Yhteisön sisällä vallitsee myös moraalisluontoinen velvollisuus osallistua tähän yhteiseen tulkintatyöhön maailman ja toiminnan mielekkyyden säilyttämiseksi.

Eero Suoninen kiteyttää etnometodologian "sellaisten arkielämän menetelmien - käytäntöjen ja tiedollisten resurssien - tutkimiseksi, joiden varassa ihmiset käsittävät sosiaalisia tilanteita ja toimivat niissä." (Hänninen ym. 2001, s.369)

Keskeisiä käsitteitä

Garfinkel kutsuu refleksiivisyydeksi ihmisten kykyä järkeillä ja käyttää sääntöjä joustavasti. Esimerkiksi riidan haastaminen on sosiaalinen taito, jonka kaikki varmaankin hallitsevat. Yleensä ottaen riidan haastaminen on paheksuttua, mutta se ei tarkoita kyseisen toiminnan ehdotonta kieltoa. Riitaa kyllä haastetaan ja se voi tilanteesta riippuen olla hyvinkin ymmärrettävää ja järjellistä - esimerkiksi kun pyritään saaman aikaan väittelyä televisiohaastateltavien kesken. Indeksaalisuuden käsitteellä Garfinkel viittaakin siihen, miten sosiaalisten käytäntöjen merkitys syntyy käyttötavasta ja tilanteesta, se rakennetaan tapauskohtaisesti uudelleen. Prosessi etenee vastavuoroisesti ja jaettu ymmärrys tilanteesta on toimijoiden yhteinen saavutus.

Jos arkielämän käytännöt nojaavat jaettuun ymmärrykseen, voidaan tämä hiljainen tieto tehdä myös näkyväksi. Pyytämällä ihmisiä yksinkertaisesti kuvailemaan ja selittämään arkisia asioita kuten levykaupassa käyntiä, Garfinkel sai pitkällisiä selostuksia kaikesta siitä mitä merkityksiä, tietoja ja aiempia kokemuksia niiden takana oli. Tätä Garfinkel kutsuu selostettavuudeksi (accountability). Erityisesti jos joku poikkeaa totutusta käytännöstä ilman ilmeistä syytä, joutuu hän antamaan selostuksen toiminnastaan. Garfinkel katsoo tämän riittävän selitykseksi normien syntymiselle: arkisissa rutiineissa toimimme norminmukaisesti, ettei koko ajan tarvitsisi selitellä.

Kokeita ja tutkimuksia

Demonstroidakseen esittämiään väitteitä Garfinkel käski ns. sääntörikkomuskokeissa opiskelijoita esimerkiksi muuttamaan pelisääntöjä kesken kaiken tai käyttäytymään kotonaan ikään kuin olisivat alivuokralaisia. Yksinkertainen toteamus, että joku rikkoo sääntöä, ei riittänyt kokeen "uhreiksi" joutuneille opiskelijoiden läheisille. He alkoivat etsiä ja ehdottaa erilaisia toisen tason selityksiä tehdäkseen näennäisen järjettömän toiminnan järjelliseksi - sekä tietysti vaativat selontekoja.

Pyrkimykseen nähdä asiat järjellisinä liittyy myös pyrkimys tulkita asioita kokonaisuuksina. Opiskelijaneuvontakokeessaan Garfinkel pyysi "neuvojia" vastaamaan kysymyksiin sattumanvaraisesti kyllä tai ei. Huolimatta keskustelun epäloogisuudesta, näkivät koehenkilöt jälkeenpäin paljon vaivaa järkeilläkseen ristiriidat pois. Tilannetta tulkittiin neuvontatilanteen kokonaisuudesta käsin, jolloin asiakkaan asemassa olleet olettivat neuvojan neuvot päteviksi - muutenhan toiminnassa ei olisi ollut mitään mieltä.

Selostettavuuteen ja selontekovelvollisuuteen liittyy myös toisten tekemien selontekojen ennakointi ja mahdollisten itseen kohdistuvien negatiivisten selontekojen torjuminen. Esimerkkinä Garfinkel käyttää ns. Agnesin tapausta. Agnes oli syntynyt biologiseen miehen ruumiiseen, mutta eli naisen elämää. Yksityiskohtaisessa tapauskuvauksessaan Garfinkel osoittaa, miten sukupuolen mukainen käyttäytyminen luodaan lukemattomin eri käytännöin. Agnes ei ollut syntynyt ja sosiaalistettu naisen rooliin, niinpä hänen elämänsä "naiseuden noviisina" teki näkyväksi sen, miten paljon naisena (ja miehenä) olemiseen liittyy käytännössä opittuja taitoja liikkumisesta lähtien. Agnes joutui jatkuvasti antamaan selontekoja elämästään esimerkiksi lääkäreille ja suuri osa Agnesin elämää oli sen tulkinnan torjumista, ettei hän ollut "oikeasti" nainen.

Etnometodologisen tutkimuksen merkitys

Vaikka Garfinkel pyrki luomaan yleistä teoriaa vuorovaikutuksesta, ei hän halunnut koota sisällöllistä luetteloa esimerkiksi siitä, mitä asioita tai toimintoja pidetään järjellisinä. Garfinkelin käsitteet kuvaavat yleisiä periaatteita, ja on eri kysymys, millaisia selontekoja sisällön puolesta muotoillaan ja mitä erilaisia tulkintoja ohjaavia kokonaisuuksia kussakin kulttuurissa käytetään. Etnometodologisessa tutkimuksessa pitäisi Garfinkelin mukaan käyttää ns. sulkeistamisen menetelmää, eli tutkijan tulisi pysähtyä aineiston äärelle ja siirtää mielestään hetkeksi omat tulkintansa ja esimerkiksi tietonsa siitä, miten tutkittava tilanne päättyy. Tilanteiden vaiheittaisen rakentumisen tutkimiseksi on tärkeää saada kiinni siitä, miten osallistujat itse tulkitsevat tapahtumaa vaiheittaisen vuorovaikutusprosessin kunakin hetkenä. Garfinkel haluaa kääntää huomion sosiaalisen todellisuuden piirteistä niihin prosesseihin, joissa se tuotetaan.

Nämä metodologiset ajatukset ovat vaikuttaneet erityisesti keskustelunanalyysina tunnettuun tutkimussuuntaan, mutta niillä on ollut myös yleistä merkitystä tutkimusmenetelmien kehittymiselle. Etnometodologia ei muodosta mitään selkeää ohjetta miten tutkimusta pitäisi tehdä, mutta se on innoittanut monia mm. sosiaalipsykologista diskurssianalyysia ja havainnointimenetelmiä kehitelleitä tutkijoita. Yleisesti ottaen Garfinkelilla on ollut vahva vaikutus siihen, että ihmisten puheesta ja kirjoituksesta koostuvia aineistoja ei enää nähdä niinkään todellisuuden kuvina, kuin selontekoina siitä, millaisina tilanteet niihin osallistujille näyttäytyvät.

Alkuun

Keskustelun tutkiminen

Garfinkelin kanssa yhteistyötäkin tehnyt Harvey Sacks lähti kehittelemään ajatusta vuorovaikutusprosessin tutkimisesta vielä yksityiskohtaisempaan suuntaan - kasvokkaisten arkikeskustelujen rakentumiseen. Hänen työnsä muodostaa perustan keskustelunanalyysille, joka on sekä metodi keskustelun tutkimiselle että teoreettinen ymmärrys kasvokkaisen puhutun vuorovaikutuksen merkityksestä ja säännöistä. Keskustelunanalyysi menee perusteisiin asti siinä, miten jaetut käsitykset saavutetaan. Arkikeskustelun säännönmukaisuudet muodostavat pohjan, jonka avulla ymmärrettävä kommunikaatio tulee mahdolliseksi.

Keskustelunanalyysi: metodi ja teoria

Myös Sacks kehitteli teoriaansa suhteessa aikansa vaikutusvaltaiseen tutkimukseen, jota halusi kritisoida. Ns. Balesin interaktioanalyysissa keskustelussa esitetyt puheenvuorot luokiteltiin sen mukaan, millaista puhetekoa ne edustivat. Puheenvuoro saattaa olla esimerkiksi kysymys, ehdotus, myötätunnon osoitus jne. Tutkija ja hänen apulaisensa seurasivat esimerkiksi ryhmäkeskustelua, ja koodasivat jokaisen puheenvuoron johonkin luokkaan. Erityyppisten puheenvuorojen esiintyminen voi antaa tietoa esimerkiksi keskustelun kulusta ja osallistujien rooleista.

Menetelmään liittyi moniakin ongelmia, sama puheenvuoro saattoi esimerkiksi olla perusteltavissa moneen eri luokkaan (kysymys voi olla myös kutsu tai ehdotus jne.). Sacks käänsi kuitenkin koko asetelman päälaelleen kysymällä, miten kukaan voi etukäteen tietää mikä merkitys puheenvuorolla keskustelussa on. Garfinkelin tapaan hän näki vuorovaikutuksen vaiheittain muotoutuvana tapahtumana, jota tulisi tutkia siitä näkökulmasta, miten siihen osallistujat sen prosessin kestäessä tulkitsevat. Puheenvuoron merkitys ei siis ole valmis silloin, kun se lähtee yhden osallistujan suusta ääniaalloiksi. Sacks hylkäsi tutkijan ennalta muotoilemat luokat ja alkoi etsiä keskustelun rakentumista keskustelusta itsestään - niistä "säännöistä" joihin keskustelijat puhuessaan orientoituivat.

Keskustelunanalyysissa käytetäänkin lähes ainoastaan luonnollisista tilanteista nauhoitettuja arkikeskusteluja, joiden yksityiskohtaisella litteroinnilla (tai transkriptiolla) varmistetaan ettei pienimmätkään rakennepiirteet jäisi huomaamatta. Pelkkien muistiinpanojen varassa olisi vaikea saada esiin juuri sitä itsestään selvää käytännöllistä tietoa, jolle keskustelu perustuu.

Arkikeskustelun rakenne

Keskustelun perusperiaate on, että puheenvuorot tai lausumat saavat merkityksensä ensi sijassa välittömästä keskustelullisesta kontekstistaan. Tätä vaiheittaista järjestymistä kutsutaan sekventiaalisuudeksi:

  • Edellinen puheenvuoro luo minun puheenvuorolleni tilan, joka ei ole tarkoin määritelty, mutta kuitenkin rajattu - minun puheenvuoroni ei leiju irrallaan vaan se tulkitaan suhteessa edelliseen puheenvuoroon.
  • Samoin oma puheenvuoroni luo sitä tilaa, joka seuraavalla puhujalla on.
  • Vasta keskustelujakson eteneminen kertoo, millaisena tekona puheenvuoroni tässä keskustelussa toimi.

Keskustelunanalyysissa tutkija ei siis yritä ikään kuin ulkoa luokitella ja tulkita puheenvuoroja, vaan tulkinnan lähde ovat itse keskustelijat ja kuinka he toistensa puheenvuoroihin suhtautuvat. Vaikka kieliopillinen muotoilu vaikuttaa tietysti puheenvuorojen tulkintaan (ja tämä on mielenkiintoinen tutkimuskohde sinänsä), esimerkiksi kysymys on keskusteluanalyyttisessa mielessä kysymys vasta kun osallistujat siihen sellaisena suhtautuvat - odottavat siihen esimerkiksi vastausta. Kysymyksen ja vastauksen tapaisia yhteen liittyviä puheenvuoroja kutsutaan vieruspareiksi. (Esimerkki: vierusparit ja preferenssi)

Tauot, äänenpainot, korjaukset, naurahdukset, vuorojen kielellinen muotoilu ja päällekkäispuhunnat ovat niitä keskustelun "metodeja", joilla osallistujat säätelevät yhteistä tulkintaansa siitä, mitä keskustelussa on meneillään. Ne välittävät sellaista metatietoa kuin "tästä aiheesta puhuminen on kiusallista", "katson sinun osoittavan sanasi erityisesti minulle", "olen lopettamassa puheenvuoroani" jne.

Tällaiset keskustelun piirteet ovat hyvin nopeasti tapahtuvia ja osaamme tulkita niitä ei-tietoisesti, niinpä niiden kaivaminen tietoisiksi ja artikuloiduiksi vaatii huolellista nauhoitetun ja litteroidun materiaalin analysoimista. Tässä mielessä arkikeskustelun tutkimus on perustutkimuksen luonteista. Siinä analysoidaan sitä pohjaa, jonka varassa ihmiset tekevät puheella mitä erilaisimpia asioita.

Konteksti ja institutionaalinen keskustelu

Keskustelunanalyyttinen kontekstin käsite poikkeaa siis sosiologian perinteisestä määrittelystä. Puheenvuoron ensisijainen konteksti on sitä välittömästä edeltävät ja seuraavat puheenvuorot, laajemmin se keskustelu, tai keskustelun vaihe (sekvenssi) joka on meneillään. Vielä laajemmat kontekstit - ikä, sukupuoli, ammatillisuus jne. - ovat mukana analyysissa niiltä osin, kuin osallistujat siihen keskustelunsa suhteuttavat.

Konteksti ei siis ennalta määritä tai selitä keskustelun kulkua, vaan keskustelun kulku vasta tekee kontekstin relevantiksi. Päinvastainen näkökulma, rakenteista toimijoihin, on sosiaalitieteissä tietenkin myös pätevä ja hyödyllinen. Keskustelunanalyysissa kuitenkin halutaan kiinnittää huomio siihen, miten ihmiset aktiivisesti luovat sosiaalisen todellisuutensa ja jaetun ymmärryksen siitä.

Erityisen mielenkiintoinen on yhteiskunnallisten instituutioiden suhde keskusteluun. Instituutio, kuten terveydenhuolto tai oikeuslaitos, on juuri sellainen konteksti keskustelulle, jota voi katsoa sekä "ulkoa" yhteiskunnasta/järjestelmästä että "sisältä" toimijoiden perspektiivistä käsin. Kun keskustelu on itsekin tavallaan instituutio ja normien määrittelemä kokonaisuus, ollaan instituutioiden puitteissa tapahtuvissa keskusteluissa vähintään kahden instituution leikkauspisteessä.

Institutionaalisten keskustelujen tutkimus on ollut keskustelunanalyysin tähän asti laajin sovellusalue. Monissa ammateissa työtä tehdään juuri keskustelemalla. Esimerkiksi lääkärin ja potilaan, sosiaalityöntekijän ja asiakkaan tai syyttäjän ja todistajan keskusteluista on analysoitu, miten ammattilaisuus ja auktoriteetti rakennetaan välittömässä vuorovaikutuksessa. Toisaalta voidaan myös tutkia sitä millainen on vuorovaikutuksen ammattilaisten itseymmärryksen tai julkilausuttujen ammatti-ideologioiden suhde työn arjessa tosiasiassa toteutuvaan vuorovaikutukseen.

Syventävät tekstit:

Erving Goffman - monipuolinen mikrososiologi
Harold Garfinkel ja Parsonsin toimintateoria

Sivun alkuun
Etusivulle

Lähteet:

Drew, P. & Heritage, J. (toim.) (1992) Talk at Work: interaction in institutional settings. Cambridge: Cambridge University Press

Goffman, E. (1967) Interaction Ritual: Essays in face to face behavior. Garden City, New York:Doubleday

Heritage, J. (1996) Harold Garfinkel ja etnometodologia. Helsinki:Gaudeamus

Hänninen, V. & Partanen, J. & Ylijoki, O. (toim.) (2001) Sosiaalipsykologian suunnannäyttäjiä. Jyväskylä:Vastapaino

Tainio, L. (toim.) (1997) Keskustelunanalyysin perusteet. Tampere:Vastapaino