TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Sosiaalipsykologian peruskurssi


Kognitiivista sosiaalipsykologiaa: syventävät tekstit
EtusivuSisällysluettelo

 

 

L.S.Vygotski ja kulttuurihistoriallinen koulukunta

Kehityspsykologiaa
Työkalu ja merkki
Kulttuurihistoriaa?
A.R. Lurija ja kulttuurinen kognitio
Kulttuurihistoriallinen teoria ja Neuvostoliitto

Lev Semjonovitsh Vygotski (1896-1934) opiskeli tutkinnot sekä oikeustieteellisestä että historiallis-filosofisesta tiedekunnasta. Hän tutustui opiskeluaikoinaan mm. Spinozan ajatuksiin ja marxilaiseen filosofiaan. Vygotski päätti lyhyen uransa kansakoulunopettajana ja muutti 1924 takaisin Moskovaan, jonka Psykologian instituutissa työskennellessään hänestä tuli monialainen intellektuelli, joka paneutui myös leimallisesti humanistisille alueille: kirjallisuustieteeseen, teatteritieteeseen, kielitieteeseen, taiteen psykologiaan ja filosofiaan. Aineksia näkemyksiinsä Vygotski ammensi ajattelun, puheen, kielen, tietoisuuden synnyn ja funktioiden kysymyksiä kosketelleista aikalaiskeskusteluista.

Kehityspsykologiaa

Vygotskin laaja-alaisuus tarkoitti paljolti paneutumista läntisen psykologian piirissä tehtyihin tutkimuksiin ja oppisuuntiin. Hän vieroksui neuvostoliittolaisessakin psykologiassa esillä olleita ajatuksia kytkeä se läheisemmin fysiologiaan ja biologiaan. Tähän liittyi myös hänen Jean Piaget´n teorioihin kohdistamansa kritiikki: lapsuusiän kehityksessä ei Vygotskin mielestä ollut niinkään kysymys biologisia lainalaisuuksia seuraavista jäykistä kehitysvaiheista. Kehitys olisi ennemminkin tulosta opetus- ja kasvatusympäristöstä, joka voi siirtää paremmin tai huonommin yhteiskunnallisen kehitysprosessin tuloksia uuteen yksilöön.

Yksilökehityksen tasolla kulttuurihistoriallisen koulukunnan edustajat korostavat ulkoa (sosiaalisuudesta) sisään (psykologiseksi) kasvamisen suuntaa. Vygotski asettui vastustamaan Piaget´n ja Freudin käsitystä, että puheen ja ajattelun ensimmäiset muodot olisivat vain lapsen omassa kokemus- ja mielikuvamaailmassa tapahtuvaa "autistista" tai "egoistista" "mielihyväperiaatteen" määräämää toimintaa; lapsi vasta kehittyessään ikään kuin astuisi ulos sisäisistä maailmoista sosiaaliseen ja tosiasioiden maailmaan. Sen sijaan hän näki puheen ensimmäisenä tehtävänä juuri tiedottamisen, sosiaalisen suhteen ja ympäristöön vaikuttamisen. Keskeistä teoriassa on näkemys (sosiaalisesta) toiminnasta, jossa tai jonka välityksellä ulkoinen ja sisäinen kohtaavat.

Vygotski korosti siis sosiaalisen tilanteen laatua ihmisen psyykkisen kehityksen perustana. Lapsi on kollektiivin jäsen, joka alkaa toimia niiden psyykkisten funktioiden avulla, jotka kehittyvät laadullisesti erilaiselle tasolle hänen osallistuessaan laadullisesti uudenlaiseen yhteistoimintaan. Jokainen funktio lapsen kulttuurikehityksessä tulee esille silloin kahdesti ja kahdella tasolla: ensin sosiaalisella ja sitten psykologisella, aluksi ihmisten välillä ja sitten lapsen sisällä. Tässä sosiaalisessa katsannossa psyykkisen kehityksen avaintekijänä korostuu konkreettinen toiminta.

Yksilöllisyyden tietoisuuden määräytyminen tapahtuu Vygotskin mukaan seuraavien vaiheiden kautta:
kollektiivinen (sosiaalinen) toiminta - kulttuuri - merkit - yksilöllinen toiminta - yksilöllinen tietoisuus.

Alkuun

Työkalu ja merkki

Kehityspsykologiansa tarpeisiin Vygotski kehitti eräänlaisen materialistisen version semiotiikasta ("merkkiopista"). Merkki toimii psykologisen toiminnan välineenä tavalla, joka on verrattavissa työkalun rooliin työssä. Työkalu mahdollistaa irtaantumisen fysiologisten rajoitusten välittömästä todellisuudesta, niillä on kyky viitata itsensä ulkopuolelle (esimerkiksi vasara naulaan tai naulaamiseen), ja tämä juuri olisi ollut pohjana merkkijärjestelmien myöhemmälle kehitykselle. Vygotski piti työvälineitä ja merkkejä välittyneen inhimillisen toiminnan päätuntomerkkeinä.

Ihmisen korkeampien psykologisten prosessien alkuperää ja ilmenemistä selvittäessään Vygotski piti juuri merkkijärjestelmien kehitystä syvästi inhimillisenä. Merkkien käyttö johtaa ihmiset erityiseen käyttäytymisen rakenteeseen, joka irrottautuu biologisen kehityksen rajoista ja synnyttää uusia kulttuuriin perustuvia psykologisten prosessien muotoja. Niissä esiintyy Vygotskin mukaan ilmiö, jota hän kutsui lähikehityksen vyöhykkeeksi. Se viittaa konkreettisen yksilön suoriutumiseen tehtävistä, jotka ovat sillä rajalla, että hän kykenee osallistumaan niiden tekemiseen opetuksellisessa tai ohjaavassa yhteistyössä, mutta kykenee kohta tämän jälkeen ratkaisemaan saman ongelman itsenäisestikin.

Vygotskin työkalu-vertauskuvaa käyttäen lähikehityksen vyöhykkeellä ihmisellä on ikään kuin jo "oikeat työkalut", mutta hän tarvitsee hieman opetusta niiden asianmukaisessa käytössä. Tämän ajatuksen käytännöllinen merkitys oli se, että etenkin pieniä ihmisiä voidaan opettaa tehokkaammin ja nopeammin haluttuun tavoitteeseen kuin odottaa Piagetin "löytämien" kehitystasojen kypsymistä omia aikojaan.

Alkuun

Kulttuurihistoriaa?

Otetaanpa kertaus Vygotskin muotoilemista pääväittämistä: tietoisuus ihmiselle ominaisena psyykkisenä heijastuksen muotona on yhteiskunnallinen tuote. Eli ihmisten yhteiskunnallinen oleminen määrää heidän tajuntaansa ja ihmisolemus on yhteiskunnallisten suhteiden kokonaisuus. Ihmisen tietoisuuden yhteiskunnallisuudesta johtuu se, että psyykkisten ilmiöiden kehittyminen tapahtuu vain, kun yksilö alkaa omaksua konkreettisessa toiminnassa aikaisempien sukupolvien kehittämät konkreettisesti olemassa oleviksi tekemät "henkiset rikkaudet". Toiminnan keskeisin piirre on sen esineellinen luonne. Keskeistä psykologian kannalta on se, että sisäiset toiminnat syntyvät ulkoisten toimintojen sisäistyessä, minkä jälkeen nämä sisäiset prosessit kehittyvät edelleen ulkoisessa esineellisessä toiminnassa.

Tässä yhteydessä sopii huomauttaa, että kulttuurihistoriallisen koulukunnan nimike liittyy siihen, että marxilaisen psykologian mukaan yhteiskunnallisten tuotantovoimien (elinkeinot ja niiden edellytykset) ja tuotantosuhteet (sosiaaliset hierarkiat ja järjestelmät suhteessa elinkeinoihin ja niiden edellytyksiin, esimerkiksi tekniikkaan) ja niiden kehitysasteet määrittävät ihmisen tajunnan ominaislaatua. Kulttuurihistoriallisen koulukunnan edustajat eivät olleet kiinnostuneita kulttuurista 1990-luvun teoreettisesti väljän kulttuuritutkimuksen tapaan moniulotteisena (ja monitulkintaisina) merkitysjärjestelminä. Avainkategorioina "marxilaisessa" katsannossa olivat ennen kaikkea työ ja sosiaalistuminen yhteisön harjoittamaan tuotantoon.

Alkuun

A.R. Lurija ja kulttuurinen kognitio

A.R. Lurijan (1902-1977) tarkoituksena oli osoittaa, että mentaaliset prosessit olisivat alkuperältään todellakin historiallisia ja kulttuurisia, eli että ihmisten ajattelu muuttuu jopa abstraktiomuotoja myöten kun yhteiskunnalliset olot ja käytännölliset yhteiskunnallisen toiminnan muodot muuttuvat. Lurija teki Vygotskin ohjauksessa 1930-luvun alussa Keski-Aasiassa tutkimuksen, jossa henkilölle näytettiin vaikkapa piirrosta moukarista, sahasta, tukista ja kirveestä. Älykkyystestin mukainen "oikea" vastaushan olisi ollut abstrahoida moukari, saha ja kirves työkalujen luokkaan, jolloin tukki tipahtaa joukosta pois. Eräs Lurijan haastattelemista syrjäseudun asukkaista väitti kuitenkin niiden kaikkien kuuluvan yhteen, koska tukkia kaadettaessa ja pilkottaessa myös moukari saattaisi olla apuna puun halkaisussa.

Lurija törmäsi syrjäseutujen kulttuurimaisemissa myös muihinkin "sivistyksen" edustajan näkökulmasta omituisilta tai vääriltä vaikuttaviin tapoihin tulkita asioita. Kulttuurihistoriallisen koulukunnan psykologit eivät kuitenkaan vetäneet johtopäätökseksenä näistä Neuvostoliiton sisäisistä "antropologisista" tutkimusmatkoista sitä, että erilaiset ajatustavat olisivat heijastelleet "tyhmyyttä" tai "alkeellisuutta". Sen sijaan he pitivät niitä todisteena sille Marxin esittämälle perusteesille, että yhteiskunnallinen oleminen määrää tajuntaa. Niinpä yksilön "korkeampien" psyykkisten funktioiden selitystä on etsittävä yhteiskunnallisista tekijöistä ja niiden historiasta. Ajattelumuodot eivät kasva ihmisen sisältä, vaan sosiaalisesta ja työn käytännöllisestä todellisuudesta. Tästä näkökulmasta tapa abstrahoida moukari, saha, tukki ja kirves puun pilkkomiseksi on toiminnallisesta näkökulmasta mielekäs ja älykäs, toisin kuin "kirjaviisas" erottelu työkaluihin ja materiaaliin.

Alkuun

Kulttuurihistoriallinen teoria ja Neuvostoliitto

Oli itse asiassa sattuma, että kaikki ns. toiminnan teorian kehittelyä jatkaneet psykologit - S.L. Rubinstein (1889-1960), A.R. Lurija (1902-77) ja A.N. Leontjev (1903-79) - selvisivät hengissä Stalinin vainoissa, eli silloin kun valtakuntaa puhdistettiin mm. epäilyttävästä "intelligentsijasta". Nuori Vygotski itse kuoli keuhkokuumeeseen 1934, juuri ennen laajojen vainojen alkua. Muut jatkoivat tutkimuksiaan elämänsä loppuun saakka, vaikka ainakin Stalinin valtakaudella vaikeissa oloissa. 1950-luvulle saakka Vygotskin tuotanto oli Neuvostoliitossa kiellettyjen asioiden listalla.

On aika ironista, että Vygotskista ei tullut välittömästi neuvostoliittolaisen tieteen sankaria. Hänen teoriansa ihmisen voi tulkita juuri historiallisen materialismin yhteiskunnalliseksi olennoksi ja se luo myös optimistisia näköaloja kasvattaa ihmisestä sosialististen ihanteiden ja uuden yhteiskuntansa mittainen olento. Lisäksi Vygotskilla oli niin materialistinen ja käytännöllinen merkitysten teoria (juurimetaforana sirppi ja vasara?), että sen kuvitus olisi voitu järjestää suoraan Neuvostoliiton lipusta. Myöhemmin hänet kyllä rehabilitoitiin, eli hänen kunniansa palautettiin, mutta toiminnan teoria oli ehtinyt jatkaa kehitystään jo muissa käsissä.

Vygotskin teoriaa ei pidä kuitenkaan kuitata marxilaisella ideologialla (saatikka Marxin ajatuksia neuvostoideologialla!). Kaikki teoriat syntyvät aikansa ja ympäristönsä ehdoilla, mutta hyvät teoriat puhuttelevat myös muissa konteksteissa. Kulttuurihistoriallinen teoria on ilman muuta sellainen.

Alkuun
Lähteet