TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Sosiaalipsykologian peruskurssi


Etusivu
Johdanto: Sosiaalipsykologian analyysitasot
Katsaus sosiaalipsykologian historiaanYksilöiden sosiaalipsykologiaa
Kognitiivista sosiaalipsykologiaa
Ryhmät
Vuorovaikutus ja mikrotason sosiaalinen järjestys
Yksilö ja yhteiskunta
Lopuksi: Sosiaalipsykologian ihmiskuva

Sisällysluettelo
 

 

Yksilöiden sosiaalipsykologiaa

Yksilöllisen ihmisen tutkimus - persoonallisuuden ja minuuden tarkastelu, on sosiaalipsykologian ja psykologian yhteinen kiinnostuksen kohde. Se on myös suurta yleisöä kiehtova teema, johon liittyvät teoriat ovat usein popularisoituneet. Psykologisilta persoonallisuusteorioilta on toivottu vastausta kysymyksiin kuka minä olen ja keitä me olemme.

Perinteiset tavat ymmärtää persoonallisuus eivät välttämättä ole kovin sosiaalipsykologisia. Sen sijaan se, miten "yksilö" kulttuurisesti käsitetään, kiinnostaa sosiaalipsykologeja mitä suurimmassa määrin. Sosiaalipsykologinen ihmiskuva on myös syntynyt osittain reaktiona ja kritiikkinä perinteisen psykologian tavoille käsittää ihminen.

Tässä osassa kerrotaan perinteisistä persoonallisuuden jäsentämisen tavoista ja minuuden ja identiteetin käsitteistä. Koska yksilö on sosiaalipsykologian sillan toinen kiinnekohta, voit löytää teorioita yksilöstä myös materiaalin muista osista. Teksti ei anna myöskään kattavaa kuvaa kaikista psykologiatieteen persoonallisuus- ja minuusteorioista, vaan käsittelee niitä, joista sosiaalipsykologit ovat erityisesti keskustelleet.

Lukemista:

  • Eskola, A.: Persoonallisuustyypeistä elämäntapaan
  • Breakwell, G.: Coping with Threatened Identities



Yksilöiden sosiaalipsykologiaa

Ruumis ja mieli - persoonallisuustyypit
Piirreteoriat
Psykodynaaminen teoria
Klassisten persoonallisuusteorioiden kritiikki: tilanne, kulttuuri ja toiminta
Minuus
Identiteetti
Minuus ja identiteetti kielellisen käänteen jälkeen
Syventävät tekstit

Ruumis ja mieli - persoonallisuustyypit

Yksi vanhimpia ja yhä suosittuja tapoja jäsentää ihmisen persoonallisuutta, on luokitella ihmisiä luonteen mukaisiin kategorioihin. Vilkaisu aikakauslehtien testi-osiin ja horoskooppeihin varmistaa että ajatus kiinnostaa yhä. Vanhimmat persoonallisuuden tyypittelyt liittivät yhteen luonteen ja ruumiinrakenteen, ja ne olivatkin lähtökohdaltaan lääketieteellisiä teorioita.

Temperamentti

Antiikista periytyvässä klassisessa temperamenttiopissa erilaisten ruumiinnesteiden tasapainon ajateltiin aiheuttavan neljä erilaista luonnetyyppiä: surumielisen melankolikon, vilkkaan sangviinikon, kuohahtelevan koleerikon ja hitaan flegmaatikon. Tyypeillä perusteltiin myöhemmin mm. sääty-yhteiskunnan säätyjen sopivuutta omille paikoilleen hierarkiassa. Käsitteistä osa on arkipäiväistynyt ja säilynyt käytössä. Ainakin melankolinen ja flegmaattinen esiintyvät määreinä myös nykysuomessa.

Temperamentin käsitettä käytetään joskus nykyäänkin lääketieteessä ja psykologiassa, erityisesti pikkulasten kohdalla kuvaamaan heidän erojaan tunnetilojen kiivauden ja rauhallisuuden suhteen. Saattaakin olla, että tällaisia synnynnäisiä temperamenttieroja on biologiaan liittyen olemassa - ainakin ne vastaavat hyvin vanhempien kokemuksia lapsistaan. Kouluikään mennessä kuitenkin sosialisaation ja kasvatuksen vaikutukset saavat merkittävämmän osan, eikä lapsena osoitettu temperamentikkuus välttämättä enää ennusta aikuisen ihmisen käyttäytymistä.

Kretschmerin ja Sheldonin typologiat

Tunnetuimmat persoonallisuustypologiat luetaan Kretschmerin ja Sheldonin nimiin. Ne olivat hyvinkin suosittuja 1900-luvun alkupuolella. Kretschmerin typologia liittyi erityisesti mielisairauksien määritykseen. Skitsofreniaan taipuvainen olisi joko hoikka leptosomi, jolla on sisääpäin kääntynyt eli skitsotyymi-luonne tai hidas viskoosiluonteinen atleetikko. Maanis-depressiivisyys taas liittyisi pyöreään pykniseen ruumiinrakenteeseen ja ulospäinkääntyneeseen syklotyymiin luonteeseen.

Sheldon "tieteellisti" Kretschemerin luonnehdintoja havainnoimalla nuorten miesten alastonkuvia ja tuntemiaan miehiä ja systematisoimalla havaintojaan. Hänen typologiansa perustui eri elinten hallitsevaan asemana. Niinpä sisäelinten hallitsema visketoroni on leppoisa, lihaksiston hallitsema somatotoni suora ja fyysinen, ja hermoston hallitsema kerebrotoni jännittynyt.

Vaikka tuon ajan teoreetikkojen luokittelu- ja nimitysvimma saattaa nyt hymyilyttää, käytettiin ajatusta ruumiinmuotojen ja persoonan yhteydestä vähemmän huvittavin seurauksin. Yksi sovellusalue oli kriminologia, jossa rikollisia yritettiin tunnistaa ruumiin mittausten perusteella. Samoin eri rotujen paremmuutta todisteltiin ruumiinmuotojen ja henkisen suorituskyvyn yhteydellä. Eurooppalaisten pitkä kallonmittauksen ja oman ylemmyyden osoittamisen perinne sai järkyttävän huipentumansa natsi-Saksan arjalaisessa rodunjalostuksessa.

Alkuun

Piirreteoriat

Yhtenäisten persoonallisuustyyppien todistaminen toisensa poissulkeviksi luokiksi osoittautui hyvin vaikeaksi. Vaihtoehtoiseksi yksilöiden ominaisuuksien kuvaustavaksi muodostui piirreteoria. Piirteen (trait) käsitteen vakiinnutti Gordon Allport. Kuuluisia piirreteoreetikkoja olivat mm. Eysenck ja Cattel. Piirteeksi määritellään pysyvä, suhteellisen kapea-alainen ominaisuus, joka vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen. Ehkä tunnetuin yksittäinen piirre on ulospäinsuuntautuneisuus, vastakohtanaan sulkeutuneisuus. Näihin viitataan usein ekstroverttiyden ja introverttiyden käsitteillä.

Yksilöllisyys määrittyy piirreteorioissa siten, että kukin yksilö sijoittuu ikäänkuin jollekin kohdalle janaa, jonka päissä toisilleen vastakohtaiset puhtaat piirteet ovat:


Ekstrovertti ^ Introvertti

( ^ =yksilön "x" sijoittuminen)

Samaa piirrettä on eri ihmisissä eri verran, joten jokainen olisi oma ainutkertainen piirteiden leikkauspisteensä. Piirteitä pyrittiin mittamaan paitsi havainnoimalla, myös vuosisadan puoleen väliin mennessä kehitetyillä kyselylomakkeilla, joita käytettiin itsearvioinnin välineinä. Täyttä yksimielisyyttä piirreteoreetikkojen kesken ei vallinnut, oliko tässä risteyksessä jo kaikki mitä yksilöstä voisi sanoa, vai tulisiko sen lisäksi analysoida myös persoonallisuuden rakennetta tai dynamiikkaa.

Piirreteorioissa yritettiin kattaa koko inhimillisen käyttäytymisen kirjo löytämällä muutamia peruspiirteitä. Sen lisäksi luokiteltiin vähempiarvoisia piirteitä. Osoittautui kuitenkin, että piirteet persoonallisuuden kuvaajina olivat puutteellisia. Ensinnäkään ne eivät näyttäytyneet eri tilanteissa samanlaisina ja toisekseen kaikille ihmisen eri toimille ei saatu järkevästi muodostettua piirretaustaa. Monia asioita tuntui olevan helpompi selittää vaikkapa tavoitteista tai motivaatiosta käsin. Samantyyppisiä ongelmia oli aiemmin ollut vaiston käsitteen kanssa.

Piirreteoriat nyt

Kuvailevan psykologian apuvälineinä piirteitä käytetään edelleen. Nykytutkimuksessa on erotettu ns. viisi suurta, millä ulottuvuuksilla persoonallisuuksia arvioidaan:

  1. valta, eli aktiivisuus, itsevarmuus, dominoivuus jne. vs. vaiteliaisuus, varautuneisuus jne.
  2. rakkaus, eli ystävällisyys, avuliaisuus jne. vs. riitaisuus, kylmyys, kriittisyys jne.
  3. työ, eli järjestelmällisyys, tehokkuus, tunnollisuus vs. huolimattomuus, vastuuntunnottomuus jne.
  4. tunne, eli tasapainoisuus, rauhallisuus jne. vs. jännittyneisyys, ailahtelevaisuus jne.
  5. äly, eli mielikuvitus, älykkyys, uteliaisuus jne. vs. yksinkertaisuus, pinnallisuus

Toisen jäsennyksen mukaan vastaavia perusulottuvuuksia olisi vain kolme: aktiivisuus-passiivisuus, ystävällisyys-vihamielisyys ja lämpö-kylmyys.

Piirreteorioita muistuttavat myös analyysit erilaisista sosiaalisen kanssakäymisen tyyleistä, joissa esimerkiksi ystävällisyys ja vihamielisyys voi yhdistyä hallitsevuuteen ja alistuvuuteen eri tavoin. Tyylit ovat kuitenkin piirteitä enemmän toimintaa kuvaavia, niiden yhteys persoonallisuuteen ei ole niin ehdoton.

Esimerkki: Timothy Learyn sosiaaliset tyylit (yksinkertaistettu):

Dominointi
Vihamielisyys kilpailu
hyökkääminen
johtaminen
huolehtiminen
Ystävällisyys
kapinointi
itsen vähättely
yhteistoiminnallisuus
totteleminen
Alistuminen

Lähde: Helkama ym. Johdatus sosiaalipsykologiaan. Edita 2001. s. 356.

Alkuun

Psykodynaaminen teoria

Omanlaisensa teorian yksilön psykologisesta rakenteesta kehitti Sigmund Freud psykoanalyysissaan, jota nimitetään myös psykodynaamiseksi teoriaksi persoonallisuudesta. Psykoanalyysi muodostaa oman laajan teoriaperinteensä, joten tässä esitetään vain muutamia perusajatuksia.

Tiedostamaton ja minän kerroksellisuus

Freud katsoi, että suuri osa ihmisen psykologisesta toiminnasta ja olemuksesta kuuluu tiedostamattomaan. Tiedostamamme ajatukset ja tunteet ovat ikäänkuin jäävuoren huippu. Veden pinnan läpi voimme nähdä vielä osan vuoren juurta, eli nostaa sieltä tietoisuuteen asioita, mutta varsinainen perusta on painunut syvälle näkymättömiin. Juuri se kuitenkin vaikuttaa kaikkeen toimintaamme.

Teorian dynaamisuus liittyy siihen, miten tiedostetun ja tiedostamattoman välillä liikennöidään. Kehityksemme aikana painamme ahdistavia ja traumaattisia asioita tiedostamattomaan. Niiden siellä pitäminen vaatii kuitenkin psyykkistä energiaa. Mielenterveyden ongelmat syntyvät kun tämä kieltäminen alkaa hallita elämää. Tiedostamattomuutensa vuoksi se ilmenee käyttäytymisessä symbolisesti: neurooseina tai esimerkiksi unissa. Freud esitti että useimpien neuroosien takana olevat torjutut asiat liittyvät seksuaalisuuteen ja lapsuuden perheeseen.

Psykoanalyysi terapiana perustuu ahdistavien asioiden tuomiselle takaisin tietoisuuteen, jolloin neuroottiset oireet häviävät. Tähän Freud kehitti oman, ns. vapaan assosiaation menetelmänsä. Freudin määritelmä psyykkiselle terveydelle on kyky rakastaa ja tehdä työtä. Tämä ei onnistu, kun psyyken energia menee "unohtamiseen".

Id, ego ja superego

Toinen tapa, jolla Freud kuvaa persoonallisuuden dynamiikkaa, on sen jakautuminen eri periaatteilla toimiviin osiin. Id on se osa minuutta, joka toimii mielihyväperiaatteen mukaan ja pyrkii toteuttamaan viettejä. Pikkuvauvan käyttäytyminen liittyy kokonaan viettien tyydyttämiseen, mutta myöhemmin hän oppii kontrolloimaan niitä. Superego eli yliminä on kasvatuksesta sisäistetty kuva ihanneminästä. Se toimii moraaliperiaatteen mukaan ja siis tavallaan "omantunnon äänenä" kontrolloiden viettiminää. Näiden kahden välissä toimii ego, joka realiteettiperiaatteen mukaan sovittelee eri suuntiin vievien impulssien välillä.

"superego"
"ego"
"id"

Seksuaalisuuden kehitys

Freud katsoo, että lapsen minuus kehittyy vaiheittain sitä mukaa mistä ruumiinsa osista lapsi saa mielihyvää ja miten hän oppii sitä kontrolloimaan. Alun imemisestä ja oraalivaiheesta siirrytään siisteyskasvatuksen kontrolloimaan anaalivaiheeseen, kunnes lapsi tulee tietoiseksi sukupuolestaan siirtyen falliseen vaiheeseen.

Tähän vaiheeseen liittyy oidipuskompleksiksi nimitetty ratkaisu kolmannen pyörän ongelmaan - lapsen on hylättävä mahdollisuus rakkaussuhteesta äitiin, ja hän ratkaisee asian samastumalla oman sukupuolen vanhempaansa. Oidipaalivaiheen repressoidut ongelmat olivat Freudin mukaan tyypillinen syy myöhempiin mielenterveyden häiriöihin.

Kouluikäiset lapset elävät latenssivaihetta, jossa seksuaalisuus ei ole keskeistä, kunnes murrosiän myötä siirtyvät kypsään genitaalivaiheeseen, jossa seksuaalinen mielenkiinto kohdistuu oman perheen ulkopuolisiin toisen sukupuolen edustajiin.

Freudin teoria on yksi psykologian kiistellyimmistä. Freud väittää sen olevan universaali, mutta myöhemmin siitä on osoitettu monia merkkejä aikansa tyypillisestä yhteiskunnasta ja ajattelusta. Psykodynaamisen teorian myöhemmät kehittelijät eivät olekaan nielleet Freudia sellaisenaan, vaan luoneet uusia teorioita Freudin perusajatusten pohjalta.

Alkuun

Klassisten persoonallisuusteorioiden kritiikki: tilanne, kulttuuri ja toiminta

Eri persoonallisuusteorioiden paremmuudesta on käyty kiivastakin keskustelua. Yleisimmät tavat kyseenalaistaa ihmisen toiminnan selittäminen persoonallisuudesta käsin on viitata kulttuuriin tai tilannetekijöihin, tai käyttää toiminnan käsitettä.

Sosiaaliset tilanteet

Tilanteen vaikutusta yksilön käyttäytymiseen on tutkittu paljon. Esimerkiksi Latané ja Darley osoittivat auttamiskäyttäytymistä tutkivissa kokeissaan, että auttamisen todennäköisyys oli voimakkaasti riippuvaista tilannetekijöistä. Sellaiset yksinkertaiset asiat, kuin että oliko koehenkilöllä kiire, tai miten muut läsnäolijat reagoivat tilanteeseen, vaikuttivat ratkaisevasti koehenkilön auttamiskäyttäytymiseen. Kuvaan täytyy lisätä vielä henkilön tekemät tulkinnat tilanteesta ja auttamista säätelevät normit. Tämän valossa ei vaikuttanut enää todennäköiseltä, että olisi olemassa jokin "laupiaan samarialaisen" piirre, jolla auttamista voisi parhaiten selittää.

Piirteiden mukaisen käyttäytymisen esiintyminen on siis itseasiassa toimintaa sosiaalisessa tilanteessa, joten sitä ei voi selittää pelkästään yhdestä yksilöstä käsin. Esimerkiksi vihamielisyys tai ystävällisyys on ennemmin sosiaalisen suhteen ominaisuus, kuin sen osapuolten persoonallisuuden piirre tai funktio.

Toiminta ja tavoitteet

Persoonallisuusteorioita on myös arvosteltu siitä, että ne jättävät huomiotta ihmisen tavoitteellisena ja ympäristöönsä kiinnittyneenä olentona. Kun persoonallisuusselitykset ymmärtävät toimintaa ikäänkuin sisältäpäin puskevina työntövoimina - ulospäinsuuntautuneisuuteni saa minut puhuttelemaan vieraampiakin ihmisiä - ohjautuu toiminta monesti ennemmin tavoitteista: haluaisin saada ystäviä tältä uudelta kotipaikkakunnaltani.

Tavoitteellinen toiminta kietoutuu sosiaaliseen ympäristöön siinäkin mielessä, että tavoitteiden asettelu ja mielekkyys perustuvat niiden sosiaaliseen merkitykseen ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Antti Eskola on kirjoittanut elämäntavasta tällaisena persoonallisena, ympäristösidonnaisena orientaationa. Nämä selitykset suuntaavan huomion jo aika kauas yksilöstä hänen elämäntilanteensa suuntaan.

Kulttuuri ja historiallisuus

Toisaalta ihmisten käyttäytyminen sosiaalisissa tilanteissa on paljolti oppimisen tulosta, siihen siis vaikuttaa se, mihin kulttuuriin ja normeihin yksilö on sosiaalistunut. Yleisesti mainittu kulttuurinen piirre on esimerkiksi individualistisuus ja kollektiivisuus. Yhteisön ensisijaisuutta korostavissa kulttuureissa arvostetaan ja odotetaan yksilöiltä eri asioita, kuin kulttuureissa, joissa yksilö on etusijalla. Niinpä heistä tulee erilaisia ja he toimivat toisin. Kulttuurien kohdatessa toista voidaan pitää kammottavan itsekkäänä tai suhteettoman nöyränä, mutta missä vaiheessa opittu käyttäytyminen muuttui persoonallisuudeksi? Myös sukupuolen mukaiset erot persoonallisuudessa ovat osoittautuneet voimakkaasti kulttuurisidonnaisiksi.

Sama pätee ajallisiin eroihin: keskiajan eurooppalaisilla on tuskin ollut samantyyppistä minuutta kuin 2000-luvun ihmisillä. Yksilölliset identiteetit ja elämänprojektit tulivat mahdollisiksi vasta modernin yhteiskunnan myötä. Näitä eroja onkin hedelmällisempää kuvata minäkäsitysten eroina ja kulttuurisina minäteorioina, tai identiteetissä tapahtuneina muutoksina, kuin perinteisellä persoonallisuuden käsitteellä.

Alkuun

Minuus

Yksilöä kuvaavassa termiviidakossa voi monesti hämmentyä, kun sekä persoonallisuus, luonne, minuus että identiteetti ovat myös arkikielen termejä. Psykologiassa ja sosiaalipsykologiassa ei ole aivan sama mitä sanaa käyttää, koska ne korostavat eri asioita ja ovat peräisin eri suuntaisista teorioista. Valitettavasti täyttä yksimielisyyttä termien käytöstä ei kuitenkaan ole. Persoonallisuus viittaa terminä vanhempaan, edelläkin esiteltyyn teoriaan. Siinä korostuvat usein yksilöiden välisten erojen luonnehdinta. Minuuden käsitettä käytettäessä huomion kohteena ovat ne käsitykset, joita meillä itsestämme on. Minuuden käsitteessä yksilö tavallaan viittaa itse itseensä.

Minuus syntyy vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Symbolisen interaktionismin vaikuttaja G.H. Mead määritteli William Jamesin tavoin minän ("self") kaksijakoiseksi: "Me" eli objektiminä on se kuva itsestämme, jota voimme tarkastella ikäänkuin ulkoapäin. "I" eli subjektiminä puolestaan on se, joka tämän tarkastelun tekee. Koska voimme ottaa itsemme ajattelun kohteeksi, voimme myös ymmärtää toisten samalla tavalla rakentunutta minuutta.

Vuorovaikutuksessa saamme vauvasta lähtien palautetta, josta tulee osa minäkuvaamme. Siihen jättävät jälkensä lähi-ihmiset ja ne roolit, joita omaksumme. Samalla omaksumme kulttuurisen käsityksemme siitä, mitä "yksilönä oleminen" tarkoittaa. Länsimaisen kulttuurin minäteoriaan kuuluu esimerkiksi johdonmukaisuuden ja suhteellisen pysyvyyden vaatimus (jos tänään koirat ovat mielestäni parempia kuin kissat, ja huomenna toisinpäin, arvioivat kanssaihmiset minussa olevan jotakin vialla).

Yksilön minäkäsitystä voidaan kognitiivisesti suuntautuneessa ajattelussa kutsua minää koskevaksi skeemaksi (skeema= järjestynyt tietorakenne). Minän kompleksisuus kuvaa sitä, miten monimutkaisiksi alajärjestelmiksi minuus hahmottuu. Kompleksisuus lisää tiettyyn rajaan asti joustavuutta: vaikka epäonnistuisin jalkapalloilijana, voin silti menestyä opiskelijana.

Minään kohdistuvia arvostuksen tunteita kuvataankin joskus itsetunnon käsitteellä. Pyrkimys säilyttää positiivinen minäkuva on osoittautunut käyttökelpoiseksi selitykseksi monissa asioissa, kuten ryhmäjäsenyyden ilmiöissä ja ryhmien välisissä suhteissa, sosiaalisessa vertailussa ja attribuutiossa, eli toiminnan selittämisessä.

Alkuun

Identiteetti

Identiteetistä puhuttaessa paino on minuutta enemmän sosiaalisessa elämässä. Identiteetti liittyy sosiaalisiin suhteisiin ja se jäsentyy usein projekteiksi. Esimerkiksi opiskelupaikan hakeminen ja opiskelu voivat olla osa akateemisen identiteetin rakentamisen projektia. Sosiaaliseksi identiteetiksi määritellään usein ne ryhmäjäsenyydet, joita yksilöllä on. Tällöin sosiaalinen identiteetti kuvaa sitä, mikä meitä yhdistää muihin ihmisiin. Henkilökohtainen identiteetti olisi puolestaan se, mikä erottaa meitä muista.

Sama ominaisuus voi tietenkin joissakin tilanteissa yhdistää, toisissa taas erottaa. Ortodoksisen kirkon jäsenyys on ehkä koulussa henkilökohtaisen identiteetin lähde, seurakunnan kesäleirillä taas sosiaalisen. On myös vaikea sanoa, ovatko sellaiset ominaisuudet kuin vaikkapa ruskeatukkaisuus tai hyvä kielipää todella henkilökohtaisia ominaisuuksia, vai kuulumista ruskeatukkaisten tai "kielipäitten" (kuvitteelliseen) ryhmään. Aina tätä eroa ei tehdäkään, vaan laajemmassa katsannossa identiteetti on kaikki se, mitä voimme itsestämme sanoa.

Koska identiteetti on jotain sosiaalisesti ilmaistavaa, on siihen ollut tutkimuksellisesti helpompi "päästä käsiksi" kuin minuuteen, joka vaatii monella tapaa ongelmallista näkymää tutkimuskohteen pään sisään. Aivan kokonaan tuota ongelmaa ei kierrä identiteetinkään käsite: ilmaistun identiteetin ja yksilön kokemuksen välinen suhde on jatkuva haaste identiteetin tutkijoille.

Alkuun

Minuus ja identiteetti kielellisen käänteen jälkeen

Sosiaalitieteen kielellisen käänteen jälkeen onkin kyseenalaistettu koko ajatus aidosta minuudesta, joka olisi piilossa jossain ja voitaisiin paljastaa. Jo Goffman ja Garfinkel kehottivat keskittymään ennemmin siihen, miten itseyttä esitetään ja rakennetaan vuorovaikutuksessa. Sittemmin tutkimuksen kohteena on ollut, miten nimenomaan kieli ja sen käyttö kietoutuvat siihen, miten ymmärrämme omaa ja toistemme olemusta.

Esimerkiksi kielelliset kategorionnit mutta myös erilaiset narratiiviset rakenteet ja pronominien käyttö ovat kytköksissä siihen, miten toimimme ja kohtelemme toisiamme "yksilöinä". Erilaisissa julkisissa teksteissä ja kuvissa tarjotaan meille identiteettejä, joiden merkitykset ovat ensi sijassa kulttuurisia.

Postmoderni

Keskustelu kietoutuu myös pohdintaan modernista ja postmodernista. Mm. Kenneth Gergen on kirjoittanut minuuden käsitteen sosiaali- ja psykohistoriaa. Hän käsittelee myös postmodernin identiteetin ongelmaa. Sellaiset minuuden piirteet kuin pysyvä samastuminen ryhmiin, sitoutuminen ja itsen ominaisuuksien kokeminen omiksi ja autenttisiksi, liittyisivät nimenomaan moderniin käsitykseen minuudesta ja identiteetistä.

Postmodernin ajan identiteettiä leimaa sen sijaan epäjatkuvuus ja hajanaisuus. Voimme "leikata ja liimata" itsellemme identiteetin osia sosiaalisista representaatioista - esimerkiksi kulutustuotteiden ja niiden markkinointiin liittyvien elämäntapojen tarjonnasta, mutta myös ammatti- ja harrastusryhmistä jne. Vaikka nämä jatkuvat valinnat saattaisivat näyttää pinnallisilta, liitetään ne silti nimenomaan identiteettiin. Tämä näkyy esimerkiksi ajanvietelehdistössä, joka esittää lukijansa tietyn ryhmän jäsenenä: "Cosmo-nainen", "Miehille jotka tietävät mitä tahtovat" jne.

Ajatus yhtenäisestä ja sisäisesti harmonisesta, pysyvästä ja yksilöllisestä minuudesta ei olisi siis yleinen inhimillisyyden ehto, vaan tietyn ajan ja kulttuurin - modernin länsimaisuuden - tuote. Postmodernin identiteetin rajat ovat siirrettäviä ja joustavia, ja eri identiteetin osat limittyvät ja lomittuvat muodostamatta välttämättä mitään loogista kokonaisuutta. Tämä rinnastuu maailmanlaajuiseen rajojen hämärtymiseen globalisaation ja reaaliaikaisten kommunikaatiovälineiden kautta.

Sittenkin pysyvyyttä?

Postmodernin identiteetin teoriaa on kritisoitu mm. siitä, että se koskee ehkä vain pientä, hyvinvoivaa ja länsimaista, joukkoa ihmisiä. Vaikka jotkin kaupunkikulttuurin piirteet viittaavatkin tällaiseen identiteetin "karnevalisoitumiseen", orientoituu myös länsimaissa suurin osa ihmisistä edelleenkin itseensä ja muihin yhtenäisinä persoonina, ja työskentelevät ankarasti pitääkseen kiinni identiteettinsä pysyvistä osista, kuten etnisyydestään tai kotoa omaksutuista arvoista. Identiteettivalintoihin sisältyy myös yhä yhteiskunnallisia ehtoja: työttömyyden minäkuvalle aiheuttamat muutokset sopivat huonosti leikkaa-liimaa-identiteettiin.

Onkin kyseenalaista kuinka pitkälle identiteetissä ja kokemassamme minuudessa hajanaisuus voi mennä, vai tarvitsemmeko ehkä kuitenkin jonkin tietyn määrän ajatusta koherenttiudesta ja ajallisesta jatkuvuudesta? Entä miten on selitettävissä yksilölliset erot jos identiteettimme määräytyy kulttuurista käsin? Kaikki eivät olekaan olleet valmiita luopumaan aidosta identiteetistä psykologisena tosiasiana. Esimerkiksi Rom Harré on pyrkinyt ylittämään kulttuurin vaikutuksen ja persoonallisen identiteetin välisen kuilun kuvaamalla sitä miten yksilöt omaksuvat kulttuurisia malleja, mutta muuntavat niitä itselleen sopiviksi. Näin kulttuurin minätarinat toisaalta säilyvät, toisaalta uudistuvat.

Kahdeksan- ja yhdeksänkymmentäluvun voimakkaan kielellisen, tekstuaalisen ja kulttuurisen painotuksen jälkeen sosiaalipsykologiassa onkin taas alkanut kiinnostaa myös yksilö ja minuus. Sosiaalipsykologian päivillä Tampereella syksyllä 2001 avauspuheen piti Vivien Burr, tunnettu sosiaalista konstruktionismia käsittelevästä oppikirjastaan. Hänen aiheenaan oli "Bringing the person back to social psychology" - ihmisen tuominen takaisin sosiaalipsykologiaan.

Syventävät tekstit:

Klassisia teorioita persoonallisuustyypeistä
Sigmund Freudin elämäntyö
Psykoanalyyttinen koulukunta Freudin jälkeen
Autoritaarinen persoonallisuus

Sivun alkuun
Etusivulle

Lähteet:

Breakwell, Glynis (1986) Coping with Threatened Identities. London: Methuen

Collier, G. & Minton, H.L. & Reynolds, G. (1991) Currents of Thought in American Social Psychology. New York: Oxford University Press

Eskola, Antti (1985) Persoonallisuustyypeistä elämäntapaan. Juva:WSOY

Helkama, K. & Myllyniemi, R. & Liebkind, K. (2001) Johdatus sosiaalipsykologiaan. Helsinki: Edita

Hogg, M.A. & Abrams, D. (1988) Social Identifications. A social psychology of intergroup relations and group processes. London: Routledge

Hänninen, V. & Partanen, J. & Ylijoki, O. (2001) Sosiaalipsykologian suunnannäyttäjiä. Jyväskylä: Vastapaino

Ronkainen, S. (1999) Ajan ja paikan merkitsemät. Subjektiviteetti, tieto ja toimijuus. Helsinki: Gaudeamus

Ross, L. (1991) The Person and the Situation. Perspectives of social psychology. New York: McGraw-Hill

Shellenberg, J.A. (1988) Sosiaalipsykologian klassikoita. Helsinki: Gaudeamus

Ylijoki, O. (1998) Akateemiset heimokulttuurit ja noviisien sosialisaatio. Tampere: Vastapaino