TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opiskelu
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Sosiologian peruskurssi

 

EtusivuSisällysluettelo

1. Luku:
JOHDANTO

- mitä on sosiologia?
- sosiologian ja arkitiedon välinen suhde
- sosiologian suhde lähitieteisiin
- sosiologinen tutkimus
- sosiologian synty - mitä on moderni?

1. SOSIOLOGIAN LUONNE

Sosiologia on yleinen yhteiskuntatiede. Se on syntynyt runsaat sata vuotta sitten analysoimaan oman aikansa modernia yhteiskuntaa. Syntyessään sosiologia oli eurooppalainen tiede. Tuolloin varhaisia sosiologeja kiinnosti muun muassa kehittyvä työnjako, byrokraattiset organisaatiot, solidaarisuus, suurkaupungit, ja rahan filosofia. Tänään sosiologista tutkimusta tehdään kaikkialla maailmassa, ja tieteen tutkimuskohteet vaihtelevat hyvinkin intiimistä vuorovaikutuksesta maailmajärjestelmän muutokseen. Voidaan sanoa, että mikään inhimillinen ei ole sosiologialle vierasta.

Elämme aikaa jota on kuvattu jatkuvan informaatioteknisen kumouksen aikakautena, globalisoitumisen aikakautena tai vanhojen instituutioiden rapautumisen aikakautena. Kaikkia näitä luonnehdintoja yhdistää näkemys yhteiskunnan nopeasta ja peruuttamattomasta muutoksesta. Ympäristömme on muuttumassa joksikin johon emme enää voi juurikaan vaikuttaa tai jota tavallisen kansalaisen on jokseenkin mahdotonta kokonaisuudessaan hahmottaa. Monien mielestä meidän olisi vain sopeuduttava arkeamme muokkaaviin ilmiöihin.

Yhtenä tieteen keskeisenä tehtävänä on pidetty sitä, että se lisää ymmärrystämme tieteellisen tutkimuksen kohteena olevista ilmiöistä. Yhteiskuntatieteitten kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että niiden tulisi auttaa meitä tunnistamaan ja tulkitsemaan esimerkiksi globalisoitumiseksi tai informationalisoitumiseksi kutsuttujen prosessien alkuperää, vaikutuksia tai merkityksiä erilaisten yhteiskunnallisten toimijoiden kohdalla.

Sosiologia tutkii ihmisten välistä vuorovaikutusta ja ihmisten keskinäisiä sosiaalisia suhteita. Sosiologia on kiinnostunut niin informaatioteknologiasta, globalisaatioista kuin yhteiskunnallisten instituutioidenkin muutoksista. Sosiologia tutkii myös ihmisten arkielämää, esimerkiksi perhettä ja elämäntapaa. Sen tutkimusalue kattaa laajan kirjon ulottuen ihmisten välisistä intiimeistä suhteista aina kokonaisten yhteiskuntien rakenteellisiin muutoksiin.

Sosiologian - kuten monen muunkin tieteen - opiskelu aloitetaan usein esittämällä kysymys tieteestä ja sen luonteesta. Mitä on sosiologia? Yksinkertainen vastaus tähän on, että sosiologia on yhteiskuntatiede, jonka tutkimuskohteena on ihmisten keskinäinen vuorovaikutus, sosiaalinen toiminta yhteisöissä ja kokonaisten yhteiskuntien rakenteen ja toiminnan tutkimus. Sosiologiassa tutkitaan siis sosiaalisia suhteita. Hieman yksinkertaistaen voidaan sanoa, että sosiologia tutkii ihmistä toverina, matkakumppanina. Akateemisena oppiaineena sosiologia on syntynyt 1800-luvun lopussa Ranskassa ja Saksassa. Suomeen perustettiin ensimmäinen sosiologian oppituoli jo varhain, eli 1890-luvulla. Suomen ensimmäinen vakituinen sosiologian professuuri perustettiin Turun yliopistoon vuonna 1926. Tätä ennen Edward Westermarck oli jo toiminut sosiologian dosenttina Helsingin yliopistossa.

Sosiologia on yhteiskuntien systemaattista tutkimusta

Suomenkielen sana sosiologia, tai englanninkielen sociology, juontaa latinan sanaan socius, joka tarkoittaa toveria, matkakumppania. Kantasanasta on edelleen kehittynyt societas, joka puolestaan tarkoittaa yhteiskuntaa. Toisaalta sosiologia viittaa kreikan sanaan logos, yleistetty tieto. Sananmukaisesti sosiologia on siis ihmistä yhteisön jäsenenä käsittelevä tiede. Tänään sosiologiassa kiinnitetään yhä enemmän huomiota myös globalisaation mukanaan tuomiin uusiin kysymyksiin ja yhteiskunnallisen muutoksen haasteisiin.

Sosiologia on yksi perusyhteiskuntatieteistä:

  • Jonka tutkimuskohteena on moderni teollisuusyhteiskunta
  • Joka pyrkii tulkitsemaan viimeisten 200 vuoden aikana tapahtunutta yhteiskunnallista muutosta
  • Sosiologia on kiinnostunut myös ihmisten arkielämästä, intiimeistä ja henkilökohtaisista kysymyksistä
  • Sosiologit tutkivat sosiaalista elämää pyrkien analysoimaan sitä systemaattisen tutkimuksen keinoin

Sosiologeille on ominaista sosiologinen mielikuvitus, kyky kysyä ja ihmetellä; kyseenalaistaa arjen itsestäänselvyydet. Sosiologia - aivan kuten me kaikki tavalliset kansalaiset arkisessa toiminnassamme ja ajattelussamme - tarkkailee, erittelee ja arvottaa ympäristöä. Sosiologinen ajattelu eroaa kuitenkin arkiajattelusta siinä, että sosiologia noudattaa aina tieteen yleisiä sääntöjä. Tieteessä omaksuttujen periaatteiden mukaan kaikki tiede on:

  • järjestelmällistä (systemaattiset tutkimusmenetelmät)
  • järkiperäistä (väitteitä on kyettävä perustelemaan ristiriidattomalla tavalla)
  • tosiasioihin perustuvaa (tutkimuksesta tulee ilmetä miten se on toteutettu)

Edellinen tarkoittaa sitä, että mitkä tahansa irralliset tiedon sirpaleet eivät muodosta tieteellistä tietoa. Tiede edellyttää tiedon systemaattista kokoamista ja analysointia. Tiede edellyttää myös, että todellisuutta koskevia väitteitä on kyettävä perustelemaan ristiriidattomalla tavalla. Lopulta tieteellisen päättelyketjun on oltava sellainen, että kuka tahansa pystyy sen tarvittaessa toistamaan.

SOSIOLOGIA ESITTÄÄ ERITYYPPISIÄ KYSYMYKSIÄ:
1) asioiden tilaa koskevia: "Paljonko Suomessa on työttömiä?"
"Miten työttömyys vaikuttaa?"
2) vertailevia: "Miten perheen asema eroaa Suomen ja Viron välillä?"
3) kehityskulkuja koskevia: "Kuinka paljon muuttunut?"
4) teoreettisia: - ei vain MITÄ? vaan myös MIKSI?

Yhteiskuntatieteet eroavat eksakteista luonnontieteistä siinä, että luonnontieteissä moniin ongelmiin on olemassa vain yksi oikea ratkaisu. Sen sijaan yhteiskuntatieteiden kentässä ei ole olemassa mitään yhtä ja ainutta oikeaa yhteiskuntaoppia tai -teoriaa. Tämä koskee myös sosiologista oppijärjestelmää. Sosiologian piirissä on kehitetty monia lähestymistapoja ja samaa asiaa käsitteleviä teorioita, jotka eroavat toisistaan huomattavasti ja ovat monista kysymyksistä jopa täysin päinvastaista mieltä. Jotkut teoriat tulevat ajan myötä unohdetuiksi ja hylätyiksi, mutta siitä huolimatta ne ovat osa sosiologista teoria- ja tutkimusperinnettä.

SOSIOLOGIAN JA ARKIAJATTELUN EROT
  • Molemmissa tarkkaillaan ja arvotetaan sosiaalista todellisuutta
  • Sosiologia pyrkii käsitteellistämään ja tulkitsemaan
Esimerkkejä:
  • Avioliitto, romanttinen rakkaus
  • köyhyys
  • itsemurha
  • naisten asema
Erottelu: Henkilökohtaiset huolet/yhteiskunnalliset ongelmat
  • alkoholismi
  • avioero
  • työttömyys

Meillä Pohjoismaissa pidetään itsestäänselvyytenä, että avioliitto perustuu kahden ihmisen väliseen kiintymykseen ja rakkauteen. Avioliitto solmitaan tunnesyistä, mennään naimisiin, koska todella halutaan viettää koko loppuelämä toisen kanssa. Rakkaus on ikuinen, historia ja kirjallisuus kertovat toinen toistaan kauniimpia tarinoita rakkauden mahdista.

Mutta onko todellisuus näin ruusuinen? Sosiologinen ja antropologinen tutkimus ovat osoittaneet, että yksiavioisuus ja länsimainen ydinperhe on vain yksi tapa järjestää jälkeläisten tuottaminen ja aikuisten sukupuolielämä. Islamilaisessa maailmassa sallitaan miehille edelleen useampia vaimoja. Valtaosa maailmassa solmittavista avioliitoista on sovittuja. Avioliitto on pikemminkin taloudellinen sopimus omaisuuksien yhdistämisestä kuin tunteisiin perustuva liitto. Romanttiset rakkausavioliitot ovat syntyneet vain noin 300 vuotta sitten. Tuolloin eurooppalaisten suurkaupunkien porvariston nuorilla oli ensi kerran aikaa ja taloudellisia resursseja pohtia avioliiton perustamista.

Arkiajattelussa köyhyys on yleensä yhdistetty yksilöön. Köyhyyttä on selitetty yksilön ominaisuuksilla: Matti on köyhä, koska hän on laiska. Maijan köyhyys taas johtuu siitä, että hän on vähän yksinkertainen, ja Kalle on köyhä, koska hän juo kaikki rahansa. Sosiologiassa köyhyyttä selitetään yhteiskunnan rakenteellisilla tekijöillä. Köyhyyden taustalta löytyy erilaisten resurssien epätasainen jakaantuminen. Köyhillä ei ole ollut samoja mahdollisuuksia koulutukseen, asunnon hankintaan tai työpaikan saantiin kuin väestöllä keskimäärin.

Aivan samalla tavoin voimme löytää eroja arkiajattelun suhtautumisessa itsemurhaan tai naisten asemaan yhteiskunnassa. Arjen kulussa emme juuri ehdi pysähtyä pohtimaan asioiden taustoja tai asioiden suhteita joihinkin toisiin asioihin. Sosiologinen ajattelu ottaa kriittistä etäisyyttä arjessa itsestäänselvyyksinä pitämiimme kysymyksiin.

Amerikkalainen sosiologi C.Wright Mills on oivaltavassa kirjassaan Sosiologinen mielikuvitus (Gaudeamus 1982) tehnyt erottelun henkilökohtaisten huolten ja yhteiskunnallisten ongelmien välillä. Alkoholin liikakäyttö voi olla henkilökohtainen huoli alkoholistille ja hänen lähiympäristölleen. Alkoholin liikakäyttöä voidaan tarkastella myös sosiologisesti yhteiskunnallisena kysymyksenä. Tällöin huomio kiinnittyy esimerkiksi terveyshaittoihin, perheväkivaltaan tai työstä poissaoloihin. Työttömyys on aina henkilökohtainen huoli työttömälle ja tämän läheisille. Työttömyys merkitsee taloudellisia ongelmia, itsetunnon heikkenemistä ja ammattitaidon tuhlausta. Yhteiskunnallisesti katsottuna työttömyys on merkittävä kansantaloudellinen kysymys, sitä voidaan lähestyä työmarkkinoiden toimivuuden tai koulutuksen näkökulmasta. Sosiologiassa työttömyyttä on tutkittu niin henkilökohtaisena huolena kuin yhteiskunnallisena ongelmanakin.

Sosiologi on osa tutkimuskohdettaan

Eksakteissa luonnontieteissä tutkija on yleensä kohteensa ulkopuolella. Esimerkiksi tähtitieteilijä havainnoi avaruutta kaukoputken avulla, tai lääkäri tarkastelee näytteitä mikroskooppinsa avulla. Kummassakaan tapauksessa ei ole mitään vaaraa sen suhteen, että tutkija ikään kuin sulautuisi tutkimuksensa kohteeseen.

Sen sijaan yhteiskuntatieteilijä on osa tutkimuskohdettaan, hän on läsnä yhteiskunnassa jota tutkii. Kohde myös vaikuttaa häneen toisin kuin vaikkapa Venus tähtitieteilijään. Tutkija on kasvanut tietyssä yhteiskunnassa, hän puhuu sen kieltä ja jakaa samat arvot ja normit kuin muutkin kansalaiset. Meidän tulee jatkuvasti muistuttaa itseämme tästä yhteiskuntatieteen erityispiirteestä.

Sosiologian klassikoista Max Weber on kirjoituksissaan pohtinut sosiologin suhdetta tutkimuskohteensa. Hän varottaa sosiologeja toimimasta kuin papit, jotka lupaavat parempaa elämää. Weberin mielestä sosiologien pitäisi olla pikemmin kauppiaita, jotka pyrkivät järkiperäisin argumentein vakuuttamaan asiakkaan ostoksen hyödyllisyydestä ja kannattavuudesta.

Kuten jo edellä on todettu, sosiologia on yleinen yhteiskuntatiede. Mitä kaikkea muuta sosiologia sitten oikein on? Kysymykseen voidaan vastata hieman kärjistäen niin, että sosiologia on sitä mikä sosiologiaksi kulloinkin määritellään. Näin mielivaltainen tilanne ei kuitenkaan ole. Sosiologia on silti monta asiaa yhtä aikaa. Se on ainakin:

  • tiedeinstituutio (akateeminen oppiaine)
  • ammattikäytäntö (tutkimus ja opetus)
  • kirjallisuuden laji (tutkimukset, artikkelit)
  • yhteiskuntakritiikin muoto

Akateemisena oppiaineena sosiologia on edustettuna kaikissa maamme yliopistoissa. Suurimmat sosiologian laitokset sijaitsevat Tampereella (http://www.uta.fi/laitokset/sosio/), Helsingissä (http://www.valt.helsinki.fi/sosio/) ja Turussa (http://www.utu.fi). Esimerkiksi Tampereen yliopistossa sosiologiaa pääaineenaan opiskelee lähes 300 henkeä, väitöskirjan tekijöitä on yli 50 ja yliopiston eri yksiköissä työskentelee kaikkiaan noin 100 sosiologia. Varsinaisia sosiologian opetusvirkoja on Tampereen yliopistossa vain kuusi: kolme professoria ja kolme yliassistenttia.

Sosiologit työskentelevät yhteiskuntaelämän monilla eri aloilla. Sosiologia on perusyhteiskuntatiede, se ei sinällään valmista mihinkään tiettyyn ammattiin. Työelämään sijoittumista ohjaavat sivuainevalinnat. Niinpä sosiologeja työskentelee monipuolisesti tutkimuksen, koulutuksen, suunnittelun ja joukkotiedotuksen tehtävissä. Viime vuosina työllistyminen ei ole ollut kovin vaikeaa, mutta monien tehtävien määräaikaisuus koetaan yleisesti haitallisena.

Kaikissa tieteissä käydään jatkuvaa keskustelua tieteen luonteesta, olemuksesta ja rajoista. Tieteessä käydään jatkuvaa kisaa asemista ja vallasta. Tämä koskee myös sosiologiaa. Sosiologia määrittelee itse itsensä mieluusti kriittiseksi yhteiskuntatieteeksi. Sosiologian tehtävänä katsotaan olevan vallitsevien yhteiskunnallisten olojen kriittinen arvioiminen ja myös vaihtoehtojen tarjoaminen. Aina synnystään asti sosiologia onkin osallistunut aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Marxin tuotannon voi katsoa edustaneen kokonaisuudessaan yhteiskuntakritiikkiä. Sosiologia pyrkii tekemään yhteiskuntaa näkyvämmäksi, se paljastaa arjen itsestään selvyyksien taakse kätkeytyviä sosiaalisia suhteita.

Millä tavalla sosiologia voi sitten auttaa meitä päivittäisissä toimissamme ja päätöksenteossamme? Sosiologialla voi olla monia käytännön vaikutuksia elämässämme:

Ensiksi yhteiskuntamme ja ympäristömme oloja koskeva parempi tietämys voi auttaa meitä niiden hallinnassa ja lisätä ymmärrystämme niihin liittyvissä ongelmissa.
Toiseksi sosiologia tarjoaa välineitä kulttuurisen herkkyyden kasvattamiseen. Se mahdollistaa sellaisten toimenpiteiden kehittämisen, jotka tiedostavat monikulttuurisuuden ja monet kulttuuriset arvot.
Kolmanneksi sosiologia mahdollistaa tehtyjen ratkaisujen vaikutuksien tutkimisen ja arvioinnin.
Neljänneksi, ja ehkä kaikkein tärkeimpänä tekijänä, sosiologia antaa meille välineitä omien valintojemme arvioimiseen. Se lisää yksilöiden ja ryhmien mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä. Mitä enemmän tiedämme siitä miten ja miksi yhteiskunta toimii niin kuin se toimii, sitä enemmän voimme vaikuttaa tulevaisuuteen.

C.Wright Mills on korostanut sosiologisen mielikuvituksen merkitystä. Sosiologinen ajattelu tarkoittaa eri ilmiöiden tarkastelua niiden välitöntä ilmenemistä laajemmassa kontekstissa. Tässä meitä auttavat sosiologinen mielikuvitus, sosiologiset käsitteet ja sosiologiset teoriat.

Alkuun

2. SOSIOLOGIAN SUHDE LÄHITIETEISIIN

Sosiologia kuuluu yhteiskuntatieteisiin, se on yksi kolmesta perusyhteiskuntatieteestä. Perusyhteiskuntatieteisiin katsotaan kuuluviksi:

  • kansantaloustiede
  • sosiologia
  • valtiotiede

Perusyhteiskuntatieteiden ohella on lukuisia yhteiskuntatieteiden alueelle sijoittuvia erityistieteitä, tai soveltavia tieteenaloja. Ne tutkivat yleensä jotakin tiettyä yhteiskunnallista laitosta eli instituutiota. Tällaisia ovat esimerkiksi sosiaalipolitiikka, hallintotiede, kunnallispolitiikka, tiedotusoppi, informaatiotiede, aluetiede jne. Näille on ominaista se, että niiden teoreettinen perusta nojautuu perusyhteiskuntatieteisiin ja että ne ovat selkeän ammatillisesti suuntautuneita. Sosiaalipolitiikassa koulutetaan sosiaalipolitiikan ammattilaisia, tiedotusoppi kouluttaa toimittajia jne. Sen sijaan perusyhteiskuntatieteiltä puuttuu vastaava suora ammattisuuntautuneisuus, sijoittuminen työmarkkinoille riippuu aineyhdistelmästä.

Sosiologian lähitieteitä ovat myös psykologia ja sosiaalipsykologia. Sosiologia eroaa näistä kuitenkin siinä, että se ei ole kiinnostunut ihmisen käyttäytymisen ja toiminnan psyykkisistä perusteista. Tässä mielessä sosiologia ei ole mikään käyttäytymistiede. Professori Antti Eskola on todennut, että sosiaalipsykologia on eräänlainen sillanrakentaja yhteiskuntaan suuntautuneen sosiologian ja yksilöön suuntautuneen psykologian välillä. Sosiaalipsykologiassa tutkitaan sosiaalista vuorovaikutusta.

Ks. Antti Eskola: Sosiaalipsykologia. Tammi 1971 ja samalta kirjoittajalta: Vuorovaikutus, muutos, merkitys. Tammi 1982.
Perusopetuksessa paljon käytetty oppikirja on Helkama, Myllyniemi, Liebkind: Johdatus sosiaalipsykologiaan. Edita 1998.
Sosiaalipsykologian historiasta ks. Vilma Hänninen (ym. toim.): Sosiaalipsykologian suunnannäyttäjiä. Vastapaino 2001.
Hyvä johdatus sosiaalitieteiden maailmaan on Oili-Helena Ylijoen tutkimus Akateemiset heimokulttuurit ja noviisien sosialisaatio. Vastapaino 1998.

Lähellä sosiologiaa on antropologia, joka tutkii kulttuuria. Kulttuuri tarkoittaa tässä kaikkea sellaista, joka siirtyy sukupolvelta toiselle, siis kieltä, tapoja, tunteenpurkauksen malleja jne. Antropologia tutkii kaikkea sitä, mikä tekee ihmisestä ihmisen ja erottaa tämän muusta luonnosta. Antropologia erottuu sosiologiasta pääosin siinä, että se on keskittynyt tutkimaan vieraita - ei eurooppalaisia kulttuureja. Se jakautuu kulttuuriantropologiaan ja sosiaaliantropologiaan. Jälkimmäinen on varsin lähellä sosiologisia kysymyksenasetteluja. Tampereen yliopistossa on edustettuna sosiaaliantropologia. Oppiaine on osa sosiologian ja sosiaalipsykologian laitosta.

Antropologian perusoppikirja: Thomas Hylland Eriksen: Toista maata? Johdatus antropologiaan (Gaudeamus, 2004)
Antropologian tutkimusperinteitä esittelee Nisula (toim.): Näköaloja kulttuureihin. Gaudeamus 1994.

On vielä mainittava historian ja sosiologian keskinäissuhteesta. Vaikka historia tutkiikin menneisyyttä ja sosiologia pääsääntöisesti nykyisyyttä, näiden kahden tieteen välillä on paljon yhteistä. Sosiologian kannalta on tärkeää tietää yhteiskunnallisen kehityksen vaiheet: miten nyky-yhteiskunta on muodostunut. Historia puolestaan käyttää yhä useammin sosiologisia teorioita jäsentäessään meille kuvaa menneisyydestä. Sosiologian ja historian vuoropuhelusta ovat hienoja esimerkkejä, vaikkapa Risto Alapuron tutkimus Suomen synty (Hanki&Jää 1994) ja Pertti Haapalan tutkimus Tehtaan valossa (Vastapaino 1987). Suomen synty -teoksessa kuvataan yhteiskunnan muutosta yhden pitäjän, tässä tapauksessa Huittisten, perspektiivistä. Tehtaan valossa puolestaan analysoi teollisuustyöväenluokan muodostumista Tampereelle. Suomen synty on sosiologin kirjoittama ja Tehtaan valossa taas historian väitöskirja.

Alkuun

3. SOSIOLOGINEN TUTKIMUS

Tutkimuksen tekeminen lähtee liikkeelle tutkimusongelman muotoilemisesta. Koska sosiologia on empiirinen tiede, tutkimusongelmaan pyritään vastaamaan tutkittavasta ilmiöstä kerättävän aineiston avulla. Seuraavaksi käydään pääpiirteissään läpi tutkimusprosessin etenemistä sekä esitellään joitakin keskeisiä sosiologisissa tutkimuksissa käytettyjä aineistonkeruu- ja analysointimenetelmiä.

Tutkimusprosessi

Tutkimusprosessi kuvataan usein lineaarisena tapahtumana, jolla on selvä alku- ja päätepiste: Prosessin aluksi määritellään tutkimusongelma ja suunnitellaan, millaisten aineistojen ja menetelmien avulla ongelmaan pyritään löytämään ratkaisu. Seuraavaksi valitaan tutkimusyksiköt, esimerkiksi haastateltavat ihmiset. Tämän jälkeen aineisto kerätään ja analysoidaan. Lopuksi tutkija kirjoittaa tuloksistaan raportin.

Tutkimuksen suunnittelu => Tutkimusyksiköiden valinta

=> Aineistonkeruu => Aineiston analysointi => Tutkimusraportti

(Blaxter ym. 1996, s.8)

On syytä huomata, että todellisuudessa tutkimuksen tekeminen kuitenkin etenee paremminkin syklisesti kuin lineaarisesti. Eri vaiheet saattavat olla osittain päällekkäisiä; esimerkiksi aineistonkeruu ja analysointi saattavat limittyä. Vastaavasti tutkija voi joutua vaikkapa aineiston analysointivaiheessa palaamaan prosessin alkuun määrittelemään tutkimusongelmaansa uudelleen. Kerätty aineisto saattaa nimittäin osoittautua riittämättömäksi eikä sen avulla olekaan mahdollista löytää vastauksia niihin ongelmiin, jotka tutkija on prosessin alussa asettanut ratkaistavakseen.

Tutkimuksen suunnittelu ja tutkimusyksiköiden valinta

Olipa tutkimuksessa sitten kyse pienimuotoisesta opinnäytetyöstä tai vuosia kestävästä tutkimusprojektista, tutkimuksen aluksi tutkijan tai tutkijaryhmän on muotoiltava tutkimusongelmansa. Näin siinäkin tapauksessa, että kyseessä on tilaustutkimus: vaikka tutkija saisi tutkimuksensa aiheen tutkimuksen tilaajalta, hänen tulee kuitenkin itse määritellä näkökulma tutkittavaan asiaan. Myös tutkimuksessa käytettävistä menetelmistä päätetään ainakin pääpiirteissään tutkimuksen alkuvaiheessa. Tutkimuskohde luonnollisesti vaikuttaa menetelmän valintaan: kaikista asioista ei voida onnistuneesti kerätä tietoa samoilla menetelmillä. Samoin käytettävissä olevat resurssit ja esimerkiksi tutkimuksen toteuttavien henkilöiden kyvyt ja mieltymykset vaikuttavat osaltaan metodologisiin ratkaisuihin.

Käytettiinpä tutkimuksessa mitä hyvänsä aineistonkeruu- ja analysointimenetelmiä, tutkimusprosessin alkuvaiheessa tutkijan on valittava tutkimusyksiköt, joilta tai joista halutut tiedot kerätään. Tilastollisissa tutkimuksissa tämä tarkoittaa tutkimuksen tarkoituksiin sopivan otantamenetelmän valitsemista. Tunnetuin otantamenetelmä lienee satunnaisotanta, jossa kaikilla kiinnostuksen kohteena olevaan perusjoukkoon kuuluvilla yksiköillä on yhtäläinen mahdollisuus päätyä otokseen. Perusjoukko voi tarkoittaa yhtä hyvin kaikkia suomalaisia, tietyn ikäisiä tamperelaisopiskelijoita kuin kirjaston kirjaluetteloakin. Joka tapauksessa ajatuksena on, että otoksesta kerättävät tiedot ovat satunnaisvaihtelun rajoissa yleistettävissä koko tutkittavaan perusjoukkoon.

Muissakin kuin tilastollisissa tutkimuksissa on kuitenkin aina tarkoin valittava tutkimuksen kohteeksi otettavat asiat tai ihmiset. Jos tutkija esimerkiksi haluaa havainnoida sosiaalityöntekijän ja tämän asiakkaiden välisiä keskusteluja, hän ei voi mitenkään järkevästi havainnoida kuin rajallisen määrän näistä keskusteluista. On tehtävä valintoja, jotka perustuvat mm. käytettäviin aineistonkeruu- ja analysointimenetelmiin.

Aineistonkeruu ja analysointi

On olemassa lukuisia tapoja luokitella ja jäsentää erilaisia aineiston keräämisessä ja analysoimisessa käytettyjä menetelmiä. Yhtäältä voidaan puhua määrällisistä ja laadullisista menetelmistä, joista edelliset analysoivat määrällisiä ilmiöitä, jälkimmäiset taas ihmisten merkitysvälitteistä toimintaa. Koska tämä menetelmäkentän kahtiajako on viime aikoina entistä useammin kyseenalaistettu, seuraavassakaan eri menetelmiä ei tarkastella toisensa poissulkevina vaihtoehtoina. Sen sijaan esitellään joitakin keskeisiä aineistonkeruu- ja analysointimenetelmiä sekä niiden soveltuvuusalueita. Tarkemmin menetelmiä ja niiden käyttöä käsitellään lukuisissa yhteiskuntatieteilijöille suunnatuissa metodioppaissa.

Survey-tutkimus
Strukturoidut kyselyt ja haastattelut, joista usein käytetään yhteisnimitystä survey, ovat sosiologien paljon käyttämä tiedonhankinnan väline. Aineisto voidaan kerätä lomakekyselynä tai –haastatteluna yhtä hyvin kuin puhelinhaastatteluna tai vaikkapa internetkyselynä. Kysymykset annetaan kaikille vastaajille samassa muodossa ja usein myös vastausvaihtoehdot ovat valmiiksi muotoiltuja.

Useimmat survey-tutkimukset perustuvat tutkimuksen kohdejoukosta tehtyyn otantaan. Jokaiselle tutkimusyksikölle annetaan arvoja eri muuttujilla (esim. 1=naimaton, 2=avio-/avoliitossa, 3=eronnut, 4=leski) ja itse analyysin lähtökohtana on tutkimusyksiköiden välisten erojen etsiminen eri muuttujien suhteen. Toisin sanoen tarkoituksena on etsiä tilastollisia säännönmukaisuuksia siitä tavasta, jolla eri muuttujien arvot liittyvät toisiinsa. (Alasuutari 1999, 34-37.)

Survey-tutkimusta suunnittelevan on kiinnitettävä erityistä huomiota kyselylomakkeen tai haastattelurungon laadintaan. Tutkimuksen edetessä saattaa muuten osoittautua, että tutkittavilta olisi kannattanut kysyä joitakin asioita, jotka kysymyslomaketta suunniteltaessa syystä tai toisesta sivuutettiin. Tietojen hankkiminen näistä puuttuvista asioista on usein jälkikäteen hankalaa ellei mahdotonta. Myöskin taloudelliset seikat on huomioitava: esimerkiksi postitus- tai puhelinkulut vievät suuressa otoksessa paljon rahaa. On lisäksi otettava huomioon, että suuren aineiston koodaaminen analysoitavaan muotoon on työläs ja aikaa vievä prosessi.

Survey-tutkimus on vahvoilla omalla käypyysalueellaan, kun halutaan yleistettävää tietoa suuristakin ihmisjoukoista. Menetelmä sopii hyvin myös vertailututkimuksen tarpeisiin; kerran huolella suunnitellun lomakkeen avulla on helppo kerätä uusi aineisto esimerkiksi toisesta maasta tai myöhempänä ajankohtana. Sen sijaan sosiaalisten merkitysten analyysissä lomaketutkimusta ei pidetä kovinkaan toimivana aineistonkeruumenetelmänä.

Vaikka tilastollinen sosiaalitutkimus yhdistetään yleensä juuri survey-tutkimukseen, tilastollisin menetelmin voidaan analysoida muunkinlaista kuin lomaketutkimuksen keinoin kerättyä aineistoa. Esimerkiksi erilaisia tutkijasta riippumattomia dokumentteja kuten hallinnollisia rekistereitä ja tilastoja voidaan käyttää tilastollisen analyysin aineistona. Tilastollisesti voidaan toisaalta analysoida sellaisiakin dokumentteja, jotka eivät ole valmiiksi numeerisessa muodossa. Tällöin aineistosta kerättävä tieto luokitellaan jälkikäteen numeromuotoon; esimerkiksi sanomalehtien pääkirjoituksia analysoiva tutkija voi yksinkertaisesti laskea, mainitaanko kirjoituksissa tietty tapahtuma vai ei.

Haastattelu
Tutkimusasetelmasta ja valituista analyysimenetelmistä riippuen haastatteluja voidaan tehdä yhden tutkimuksen puitteissa muutamista jopa satoihin. Teemahaastattelussa on piirteitä survey-menetelmästä, sillä teemahaastattelussakin on etukäteen valittu joukko asioita, joita haastattelu koskee. Tiukkoja kysymysjärjestelyjä tai sanamuotoiluja ei kuitenkaan välttämättä noudateta. Avoimessa haastattelussa haastattelijalla ei ole valmista kysymysrunkoa, vaan haastateltavien puhe ohjaa enemmän tilanteen etenemistä. Syvähaastattelu on kuitenkin näistä aineistonkeruumenetelmistä kaikkein vapaamuotoisin: siinä on tarkoitus päästä haastateltavan kanssa sellaiseen luottamussuhteeseen, että hän kertoo haastattelijalle asioita, joita ei vieraalle ihmiselle yleensä kertoisi. Tämä edellyttää useampia haastattelukertoja. Koska tällaisten haastattelujen toteuttaminen vie runsaasti aikaa, haastateltavien määrää ei yleensä voida kasvattaa kovin suureksi.

Haastatteluja voidaan analysoida lukuisin erilaisin menetelmin. Esimerkiksi tutkija voi perustaa analyysinsä grounded theory –lähestymistapaan, jossa pyritään koodauksen avulla löytämään aineistosta erilaisia teemoja sekä niiden välisiä suhteita ja kokoamaan näin aineistolähtöinen teoria kiinnostuksen kohteena olevasta ilmiöstä. Toisaalta diskurssianalyysiä käyttävä tutkija voi kiinnittää huomionsa siihen, millaisiin merkityssysteemeihin eli diskursseihin haastateltava puheessaan nojautuu. (Pöntinen 2004, 88-89.) Jos haastattelujen lukumäärä on riittävän suuri, tutkija voi analysoida niitä myös tilastollisesti. Toisaalta pienempääkin aineistoa analysoidessa voidaan hyödyntää tilastollisia menetelmiä, mikäli havaintoyksiköksi otetaan jotain muuta kuin yksilövastaaja. Pertti Alasuutari on tehnyt näin tutkiessaan tamperelaisperheiden televisionkatselutapoja. Tutkimuksessa huomio kohdistui siihen, miten ihmiset puhuvat eri ohjelmatyyppien katsomisesta kun tietty ohjelmatyyppi nousi haastattelussa ensi kertaa esiin. Havaintoyksiköksi otettiin siis puhetapa, ei yksittäinen vastaaja. (Alasuutari 1999, 206.)

Havainnointi
Havainnointi aineistonhankintamenetelmänä voi vaihdella joidenkin tilanteiden systemaattisesta tarkkailusta kenttätutkimukseen, jossa tutkija oleskelee kohteessa pitkiäkin aikoja ja jopa osallistuu siellä tapahtuvaan toimintaan. (Pöntinen 2004.) Havainnointia käytetään esimerkiksi osana toimintatutkimusta, jossa tutkimus tähtää johonkin käytännönläheiseen päämäärään; vaikkapa työolojen kohentamiseen. Kenttätutkimus, jossa tutkija asuu kohteensa parissa, on etenkin antropologien paljon käyttämä menetelmä.

Raportointi

Vaikka tutkimusraportin kirjoittaminen esitetäänkin monasti tutkimusprosessin viimeisenä vaiheena, sen kirjoittaminen tapahtuu usein rinnan muiden tutkimuksen vaiheiden kanssa. Useat metodioppaat suosittelevatkin, että tutkijan on syytä kirjoittaa koko prosessin ajan: kaikki tutkimukseen liittyvät havainnot, ajatukset ja päätelmät on hyvä laittaa muistiin.

Tutkimusraportti voidaan jäsentää monin eri tavoin, joskaan läheskään aina tutkija ei voi valita tuota jäsennystapaa. Esimerkiksi amerikkalaiset empiirisiä sosiaalitieteellisiä tutkimuksia julkaisevat lehdet edellyttävät kaikilta tutkimusraporteilta saman esityskaavan noudattamista. Raportti jakaantuu tämän kaavan mukaan johdantoon, metodiin, tuloksiin ja keskusteluun. Kaavamaisen esitystavan etuna on esimerkiksi se, ettei lukijan tarvitse tutustua koko artikkeliin saadakseen käsityksen siinä esitetyistä johtopäätöksistä. (Alasuutari 1999, 285-286.) Kuitenkaan muunlaisissa kuin survey-menetelmiin perustuvissa sosiologisissa tutkimuksissa tätä kaavaa ei useinkaan noudateta: vaikkapa diskurssianalyyttinen tutkimusraportti eroaa useimmiten esitystavaltaankin paljon tästä perinteisestä sosiaalitieteellisen tutkimusraportin mallista.

Kirjoittaessaan tutkijan on huomioitava muitakin seikkoja kuin koko raportin rakennetta koskevat vaatimukset. Esimerkiksi eettisiin kysymyksiin kiinnitetään nykyisin erityistä huomiota. Tutkija ei mm. saa paljastaa tutkittaviensa henkilöllisyyttä tai millään muullakaan tavoin loukata heidän oikeuksiaan. Tutkimusprosessin aikana tehdyt eettiset ratkaisut on hyvä kirjoittaa lukijoiden arvioitavaksi. Sama koskee kaikkia muitakin tutkijan tekemiä valintoja: kirjoittamalla ne näkyviin lukijalle annetaan mahdollisuus tehtyjen ratkaisujen arvioimiseen. Tutkija ei tällöin asetu lukijaansa ylemmäksi auktoriteetiksi vaan tämän kanssa tasavertaiseksi keskustelijaksi.

Kirjallisuus
Alasuutari, Pertti (1999, 1.p. 1993) Laadullinen tutkimus. Vastapaino, Tampere.
Blaxter, Loraine & Hughes, Christina & Tight, Malcolm (1996): How to research. Open University Press, Buckingham.
Pöntinen, Seppo (2004): Sosiologian tutkimusmenetelmiä. Teoksessa Kantola, Koskinen & Räsänen (toim.) Sosiologisia karttalehtiä. Vastapaino, Tampere.

Alkuun

4. SOSIOLOGIAN SYNTY

Sosiologia on modernia teollisuus- ja palveluyhteiskuntaa tutkiva tiede. Se on syntynyt modernin yhteiskunnan kasvun ja kehityksen myötä. Moderni tarkoittaa arkikielessä nykyaikaista. Sosiologissa modernilla viitataan yleisesti tiettyyn aikakauteen, joka syntyi Ranskan vallankumouksen ja teollistumisen vaikutuksista. Tässä yhteydessä moderni yhteiskunta tarkoittaa:

  1. Muodollisesti tasa-arvoisten ja vapaiden kansalaisten muodostama yhteiskunta.
  2. Tuotanto suuntautuu pääosin markkinoille.
  3. Tuotanto perustuu yksityisyrittäjyyteen ja palkkatyöhön. Sen tavoitteena on yrittäjävoitto.
  4. Yhteiskunta jakaantuu luokkiin tuotannollisen aseman perusteella. Keskeiset yhteiskuntaluokat ovat: porvaristo, keskiluokka ja työväenluokka.
  5. Moderni yhteiskunta kehittyi ensiksi Euroopassa
  6. Sille on ominaista jatkuva talouskasvu, laajeneminen ja edistysusko

Moderni yhteiskunta ei ole syntynyt yhtäkkiä, vaan pitkän muutosprosessin myötä. Muutosta on kuvattu modernisoitumisen käsitteellä. Modernisoituminen on prosessi. Siihen liittyy ainakin:

  1. Teollistuminen,
    joka toi mukaan konetuotannon, tehtaat ja kokonaan uudet tuotannolliset organisaatiot
  2. Kaupungistuminen,
    Eurooppaan syntyi hallinto- ja kulttuurikaupunkien oheen teollisuuskaupunkeja, jotka pian kasvoivat todellisiksi miljoonakaupungeiksi
  3. Liikkuvuuden kasvu,
    teollistuminen ja kaupungistuminen lisäsi liikkuvuutta. Välimatkat supistuivat rautateiden, kanavien ja höyrylaivojen ansiosta.
  4. Palkkatyöläistyminen,
    uudeksi tuottavaksi luokaksi tulivat teollisuustyöläiset. Heitä luonnehti tietty vapaus ja uusi elämäntilanne.
  5. Perheen aseman ja merkityksen muutos,
    perhe muuttui tuotanto- ja kulutusyksiköstä kulutus- ja tunneyksiköksi. Myös perheen rakenne muuttui, syntyi moderni ydinperhe.
  6. Maallistuminen,
    kirkon henkinen yliote kirpoaa. Syntyy moderni julkisuus: lehdet, kirjat jne.
  7. Kansallisvaltioiden synty,
    liberalistinen valtio vallitsevaksi valtiotyypiksi, demokratia laajenee, parlamentarismi alkaa kehittyä.

Taloudessa modernille ajalle on ominaista mm. ajatus jatkuvasta taloudellisesta kasvusta ja usko siihen, että kasvu sinänsä on hyväksi ihmisille. Myös lisääntyvän työnjaon ja erikoistumisen uskotaan tuovan meille etuja (osaaminen, tehokkuus). Tuotantorakenteessa tapahtui suuria muutoksia. Maataloustuotanto syrjäytyi ensin teollisuuden ja myöhemmin palveluiden tieltä. Moderni tuotanto keskittyi suuriin tehtaisiin ja tehtaat suuriin kaupunkeihin. Tehtaissa koneet korvasivat yhä enenevässä määrin ihmistyötä (jo 1800-luvulta alkaen). Modernille taloudelle, tai kapitalismille, on ominaista se, että se perustui alunperin yksityisyrittäjyyteen.

Sosiologisen ajattelun juuret juontavat yhtäältä Ranskan vallankumoukseen ja valistusfilosofiaan ja toisaalta edellä kuvattuun teollistumisen synnyttämään yhteiskunnalliseen murrokseen. Yhteiskuntaa koskeva ajattelu on kokenut valtaisan murroksen keskiajalta 1800-luvulle siirryttäessä. Vähitellen maailmaa ja yhteiskuntaa koskevissa tulkinnoissa siirryttiin jumalakeskeisestä ajattelusta - yhteiskunta on jumalallisen hengen toteutuma - hakemaan selityksiä ihmisten keskinäisistä suhteista ja ihmisten toiminnasta. Sosiologian perustajana pidetään vuosina 1798-1857 elänyttä Auguste Comtea, joka otti ensimmäisen kerran käyttöön käsitteen sosiologia. Comtea pidetään myös ns. positivistisen tieteenfilosofian yhtenä perustajana. Hänen pääteoksensa Cours de philosophie positive (Positiivinen filosofia 1842) käsittelee Comten tieteenfilosofisia ja yhteiskunnallisia käsityksiä.

Positivismi = Näkemys tieteen kehityksestä, joka korostaa eri tieteenalojen samankaltaisuutta ja yhteisiä menetelmiä.

Positivismin esikuvana on luonnontieteet. Positivismin mukaan kaikki tiede kehittyy vaiheittain:

  1. teologinen vaihe
  2. metafyysinen vaihe
  3. positiivinen vaihe

Ranskan ja englannin sanalla positive on kaksi merkitystä: myönteinen ja varma. Positivismi edustaa kantaa, että tosi tiede tarjoaa varmaa, koeteltua tietoa, jolla voidaan rakentaa myönteisellä tavalla parempi yhteiskunta. Se, millainen parempi yhteiskunta on, jää pitkälti avoimeksi. Ranskalaisen positivismin perusajatuksen voi Pertti Tötön mukaan tiivistää seuraavasti:

  1. On olemassa yksi jakamaton objektiivinen maailma.
  2. Sitä, mitä ei voida tieteellisesti tietää, ei voida lainkaan tietää.
  3. Historian lakien löytäminen mahdollistaa Menneisyyden selittämisen, nykyisyyden ymmärtämisen ja tulevaisuuden ennustamisen.
  4. Moraaliset ja poliittiset valinnat on tehtävä tieteellisesti.
  5. Sosiaalinen järjestys on yhteiskunnan luonnollinen tila.
  6. Ei ole olemassa muuta sosiaalisten muotojen arviointiperustetta kuin luonnon ja yhteiskunnan lainmukaisuudet.

Sosiologiassa positivismi vaikutti voimallisesti toisen maailmasodan jälkeisenä aikana, aina 1970-luvun alkuun. Tuolloin korostettiin tilastomatemaattisten tutkimusmenetelmien keskeistä merkitystä myös yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. Positivismin valta murtui ensin marxilaisen tutkimuksen myötä ja myöhemmin laadullisen tutkimuksen tultua keskeiseksi lähestymistavaksi.

Ks. Jukka Gronow, Arto Noro, Pertti Töttö: Sosiologian klassikot. Gaudeamus 1996, erityisesti Pertti Tötön artikkeli: Auguste Comte - positivismin isä.

Yliopistolliseksi oppiaineeksi sosiologia kehittyi Euroopassa vähitellen 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Sosiologian varsinaisina klassikoina pidetään seuraavia 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa vaikuttaneita ajattelijoita:

  • Karl Marx (1818-1883)
  • Emile Durkheim (1858-1917)
  • Max Weber (1864-1920)

Klassikoista Emile Durkheimia pidetään sosiologian "isänä", koska juuri hän raivasi sosiologian paikan yliopistollisena oppiaineena ja itsenäisenä tieteenalana. Amerikkalaisen sosiologin C. Wright Millsin mukaan kaikille sosiologian klassikoille on yhteistä, että he esittävät omissa töissään tietyt samat kysymykset ( ks. C. Wright Mills: Sosiologinen mielikuvitus, Gaudeamus 1982). Kaikki klassikot kysyivät, kukin omalla tyylillään:

  1. Millainen on modernin yhteiskunnan rakenne?
    Miten se eroaa muista sosiaalisen järjestyksen muodoista?
  2. Mikä on modernin yhteiskunnan paikka ihmiskunnan historiassa?
    Mitkä ovat sen muutoksen mekanismit?
  3. Millainen on moderni ihminen?
    Millaiseksi ihminen on muuttumassa?

Sosiologia on ollut ja on yhden yhteiskunnan, yhden aikakauden ja sen ihmistyypin tutkimusta. Sosiologia on modernin aikakauden tiede, se tutkii modernia yhteiskuntaa ja rakentaa teoriaa modernista ihmisestä.

Sosiologian historiaa koskevaa kirjallisuutta:
Erinomainen sosiologian historian suomenkielinen esitys: Pertti Töttö: Sosiologia teoriana modernista yhteiskunnasta (Tampereen yliopisto 1989).
Sosiologian klassikkoja koskeva oppikirja: Gronow, Noro, Töttö: Sosiologian klassikot. Gaudeamus 1996.
Entisessä Neuvostoliitossa julkaistiin suomeksi yksi näkökulma sosiologian historiaan, Igor Kon: Positivismi sosiologiassa (Progress 1979).
Ks. myös Allardt-Littunen: Sosiologia. WSOY 1972.

Suomessa sosiologian opetus ja sosiologinen tutkimus aloitettiin kansainvälisesti varhain. Suomalaisen sosiologian isänä pidetään Edward Westermarckia (1862-1939), joka nimitettiin Helsingin yliopistoon sosiologian dosentiksi v 1890. Westermarck oli hyvin kansainvälinen. Hän toimi professorina myös kuuluisassa London School of Economicsissa. Tänään tuon yliopiston sosiologian professorina työskentelee Anthony Giddens. Vuosisadan alun sosiologia Suomessa oli antropologiaa. Esimerkiksi Westermarckin tutkimukset suuntautuivat Marokkoon, myös muut hänen aikalaisensa olivat antropologeja.

Moderni sosiologia alkoi kehittyä meillä vasta toisen maailmansodan jälkeen, jolloin uusi sukupolvi otti tutkimuksiensa kohteeksi suomalaisen yhteiskunnan. Murros tapahtui nopeasti ja siihen vaikutti osaltaan nuorten tutkijoiden mahdollisuus opiskella Yhdysvalloissa ja saada vaikutteita mm. uusista tutkimusmenetelmistä. (ks. Risto Alapuro ym.: Suomalaisen sosiologian historia, WSOY 1992)

Meillä Suomessa 1960-luku oli sosiologian "kultaista kautta", tuolloin sosiologit olivat suosittuja asiantuntijoita ja myös tärkeitä yhteiskunnallisia vaikuttajia. Professori Erik Allardtin kirjoitukset vaikuttivat muun muassa vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen hallituksen kokoonpanoon: kommunistit otettiin yhteiskunnan vähäosaisten edustajina mukaan hallitusvastuuseen. Sosiologeilla oli osansa myös keskioluen vapauttamisessa, sillä tehdyt sosiologiset tutkimukset puolsivat oluen vähittäiskaupan vapauttamista. 1970-luvun sosiologiaa leimasi vahva marxilainen painotus, sosiologia oli leimallisesti ´kapitalismianalyysia´. 1980-luvulta alkaen sosiologian tutkimusalueet ja teoreettiset pohdinnat ovat eriytyneet ja osittuneet moniksi eri otteiksi.

1980-luvulla suomalaisessa sosiologiassa tapahtui niin kutsuttu kulttuurinen käänne. Tutkimus suuntautui yhteiskunnan rakenteiden tutkimisesta kulttuuriin ja vuorovaikutukseen. Survey-tutkimuksesta siirryttiin laadullisiin menetelmiin. Hallitsevaksi tavaksi ymmärtää yhteiskuntatieteellisen tiedon luonnetta tuli sosiaalinen konstruktionismi. Myös yhteiskuntatyypin katsottiin muuttuneen perinpohjaisesti, aikaa tulkittiin post-modernin voittokulkuna.

(Ks. Antti Eskola: Yhteisiä asioita, Kirjayhtymä 1972, marxilaisesta sosiologiasta Juha Partanen ym): Demokratian rajat ja rakenteet, Tammi 1977. Kulttuurisesta käänteestä ks. esim. Pertti Alasuutari: Erinomaista rakas Watson. Hanki ja Jää 1989.)

Alkuun

ÉMILE DURKHEIM (1858-1917)

Émile Durkheim oli koulutukseltaan kasvatustieteilijä. Elämäntehtävänään hän piti kuitenkin sosiologian tunnetuksi tekemistä ja sen akateemisen aseman vakiinnuttamista. Tässä hän onnistuikin, ja modernin sosiologian katsotaan yleisesti alkavan juuri Durkheimin tuotannosta.

Sosiologian klassikoista Durkheim on kiinnittänyt laajalti huomiota normeihin. Tosin hän ei käytä tätä käsitettä, vaan Durkheim puhuu sosiaalisista tosiasioista (social fact). Durkheimin mukaan sosiologian tutkimuskohteena ovat sosiaaliset tosiasiat (normit). Hän oli huolissaan aikakauttaan vaivanneesta anomiasta eli vieraantumisesta. Niinpä hänen tuotantonsa käsitteli laajasti ottaen sosiaalisen integraation ja moraalisen järjestyksen kysymyksiä. Durkheimin keskeiset teokset, jotka kaikki ovat luettavissa myös suomenkielellä ovat:

Sosiaalinen työnjako (1893)
Sosiologian metodisäännöt (1895)
Itsemurha (1897)
Uskontoelämän alkeismuodot (1903)

Durkheim väitteli vuonna 1893, hänen väitöskirjansa käsitteli sosiaalista työnjakoa. Teoksessaan hän esittää varhaisen näkemyksensä oman aikakautensa yhteiskunnan keskeisistä ongelmista ja niiden mahdollisista ratkaisukeinoista. Yhteiskunnan koheesiota (koossapysyminen) kuvaamaan hän käytti käsiteparia mekaaninen solidaarisuus ja orgaaninen solidaarisuus. Mekaaninen solidaarisuus viittaa perinteellisiin yhteiskuntiin, joita piti koossa samanlaisuuden paine, eli yhteiset normit. Mekaaninen solidaarisuus oli tyypillistä maatalousyhteiskunnissa. Orgaaninen solidaarisuus taas viittaa moderniin yhteiskuntaan. Orgaaninen solidaarisuus rakentuu eriytyneen työnjaon pohjalta. Orgaanisen solidaarisuuden Durkheim liittää esimerkiksi ammattikuntien sisäisiin suhteisiin ja tätä kautta muodostuvaan solidaarisuuteen.

Durkheim on todennut, että ihmisten yhteiskunnallinen todellisuus muodostuu tilanteista, joissa yksityinen ihminen yksityisissä teoissaan yrittää täyttää erilaisia velvollisuuksia, joiden lähde on hänen tahtonsa ja persoonansa ulkopuolella. Kokoavasti tällaisia velvollisuuksia, eli sosiaalisia tosiasioita, voidaan kutsua oikeusjärjestelmäksi ja tavoiksi. Durkheim määritteli sosiologian tutkimuskohteeksi sosiaalisen tosiasian.

Sosiaalinen tosiasia on jotakin, joka on yksittäisen ihmisen tahdon ulkopuolella ja pakottaa ihmistä. Sosiaaliset faktat:

  1. pakottavat yksilöä
  2. ovat luonteeltaan pysyviä
  3. eivät liity yksilön ominaisuuksiin
  4. muodostavat oman lajinsa ilmiöitä
  5. ovat sosiologian tutkimuskohde

Sosiaaliset tosiasiat ovat juuri sosiologian tutkimuskohteena, koska niitä ei mikään muu tieteenala tutki, ja koska ne syntyvät sosiaalisessa kanssakäymisessä.

Durkheimin tutkimusta Itsemurha pidetään yleisesti sosiologisen tutkimuksen ensimmäisenä prototyyppinä. Itsemurhassa Durkheim erittelee äärimmäisen yksilöllisenä pidetyn ilmiön, itsemurhan, sosiaalisia taustoja ja syitä. Samalla hän piirtää kuvaa siitä, miten yhteiskunnan modernisoituminen vaikuttaa erilaisiin yhteiskunnallisiin ryhmiin.

Modernissa yhteiskunnassa on erotettavissa kaksi prosessia tai kaksi ulottuvuutta, jotka monin tavoin vaikuttavat ihmisten elämään:

  1. Integraatio, eli missä määrin ihmiset kokevat kuuluvansa johonkin yhteisöön.
  2. Säännöt, eli missä määrin erilaiset sosiaaliset faktat säätelevät ihmisten toimintaa.

Näiden ulottuvuuksien mukaan voidaan määrittää itsemurhat modernissa yhteiskunnassa. Durkheim erottaa kaikkiaan neljä itsemurhan tyyppiä. Niistä kaksi liittyy integraatioon ja kaksi sääntöihin.

1. Integraatio: egoistinen ja altruistinen itsemurha.
Egoistinen itsemurha johtuu siitä, että ihmiseltä puuttuu tämän elämää jäsentävää yhteisyyttä. Altruistinen itsemurha seuraa puolestaan liian suuresta yhteisyyden paineesta.

2. Säännöt: anominen ja fatalistinen itsemurha.
Anominen itsemurha on tyypillisesti modernin kaupungeissa elävän palkkatyöläisen itsemurhatyyppi. Anominen itsemurha johtuu siitä, että ihmisellä ei ole riittävästi elämää ohjaavia sääntöjä. Fatalistinen itsemurha taas on seurausta liian monista säännöistä.

Durkheim ei vain tyydy selittämään itsemurhien syitä, hän myös tarjoaa keinon itsemurhien vähentämiseksi. Durkheimin mukaan modernissa yhteiskunnassa ei ole enää riittävästi yhteisöjä ja yhteisöllisyyttä, joka tukisi yksilöä. On vain suuret organisaatiot kuten yritykset ja valtio ja pieni yksilö. Tähän väliin tarvitaan korporaatioita. Niillä Durkheim tarkoitti yhteisöjä, jotka ammentavat lähtökohtiaan keski-ajan ammattikuntakilloista. Tässä ei tekijän mielestä ollut kyse vanhan kaipuusta, vaan vanhassa olevien uuden siementen hakemisesta.

Durkheimin teorian pätevyyttä on pohdittu monissa yhteyksissä (ks. esim. Töttö: Sosiologia teoriana modernista yhteiskunnasta). Nykyaikana itsemurhaa lähestytäänkin hieman eri näkökulmista kuin Durkheim aikanaan. Uudemmasta sosiaalitieteellisestä tutkimuksesta on hyvä esimerkki Irmeli Järventien väitöskirja Selviytyä hengiltä (Tampereen yliopisto 1993). Tutkimuksen edistyminen ei kuitenkaan vähennä Durkheimin työn arvoa. Durkheim käytti rohkeasti sosiologista mielikuvitusta ja esitti sosiologisen selityksen itsemurhasta.

Durkheim raivasi sosiologialle tilan ranskalaisiin yliopistoihin. Hän ei kuitenkaan jäänyt pelkäksi uudisraivaajaksi, vaan Durkehimin teorioita ja käsitteitä hyödynnetään edelleen omankin aikamme yhteiskunnan analyysissä.

Alkuun

MAX WEBER (1864-1920)

Max Weber on Durkheimin ohella tunnetuin sosiologian klassikoista. Hän aloitti akateemisen uransa oikeustieteen opettajana, josta siirtyi poliittiseen taloustieteeseen, taloustieteeseen ja sosiologiaan. Weberin tuotanto suuntautuu varsin laajasti sosiologian eri osa-alueille. Hän on tunnettu mm. uskontoa, taloutta ja yhteiskuntaluokkia koskevista kirjoituksistaan. Weberin pääteokset ovat:

Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki
Maailmanuskonnot ja moderni länsimainen rationaalisuus
Pörssi
Wirtschaft und Gesellschaft (Talous ja yhteiskunta)
Weberistä on kirjoitettu myös tulkintateos suomalaisille lukijoille: Tapani Hietaniemi (toim.): Aiheita Weberistä (Tutkijaliitto 1988).

Weberin sosiologinen lähestymistapa on individualistinen, hän edustaa metodologista individualismia. Weber korostaa yksilön merkitystä. Yhteiskunnan, sen laitosten ja instituutioiden toiminta koostuu yksilöiden toiminnasta, koska vain yksilöt ovat sosiaalisten merkityksien kantajia ja mielekkäästi suuntautuneen sosiaalisen toiminnan subjekteja. Weberin käsityksen mukaan sosiologian tehtävänä on tulkitsevasti ymmärtää ja kausaalisesti selittää sosiaalista toimintaa, sen kulkua ja vaikutuksia. Tämä tarkoittaa sitä, että sosiologisessa tutkimuksessa:

  • toiminta sijoitetaan kulttuurisiin yhteyksiinsä
  • vain näin voidaan tutkia toiminnan tosiasiallista kulkua

Jotta Weberin toiminnan teoriaa voisi täysin ymmärtää on ensin esitettävä Weberin teoria yhteiskunnallisesta rationalisoitumisesta. Weberin mukaan nykyajalle (so. 1900-luvun alku) on ominaista rationalisoituminen, eli järkiperäistyminen neljällä tärkeällä yhteiskuntaelämän alalla:

  1. Markkinakäyttäytyminen - rahalaskenta
  2. Oikeus - kattavat lait
  3. Hallinto - byrokratia
  4. Ammattikäytäntö - virkamieseetos
Max Weber (1864-1920)
  • Sosiologian tutkimuskohde = sosiaalinen toiminta
  • Rationalisoitumisen tutkija
  1. Markkinakäyttäytyminen
    • markkinoiden ja laskettavuuden lisääntyminen
    • suuntautuminen puhtaan instrumentaaliseen käyttäytymiseen
  2. Oikeus
    • universaali oikeusjärjestelmä
    • ennustettavuus lisääntyy
  3. Hallinto
    • byrokratisoituminen
  4. Ammattietiikka

 

Byrokratia à la Max Weber
  1. Hallinto on täysipäiväinen ammatti
  2. Kirjallisesti osoitetut oikeudet ja velvollisuudet
  3. Eri asemien välillä on systemaattiset auktoriteettisuhteet
  4. Sopimukset määrittävät niin nimityksiä kuin ylennyksiäkin
  5. Ammattiin vaaditaan muodollinen koulutus
  6. Sopimuksin määrätyt palkat
  7. Ammatti ja yksityiselämä erossa toisistaan. Viranhaltija ei omista työpaikkaansa
  8. Organisaatio on vapaa ulkopuolisesta painostuksesta

Weberin tunnetuin työ käsittelee uskontososiologian kysymyksiä. Vuonna 1905 ensi kerran lehtiartikkelina ilmestynyt essee protestanttisesta etiikasta (suomennettu: Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki, 1980) pohtii kapitalistisen talouden synnyn ja uskonnollisen etiikan keskinäisiä suhteita. Weber korostaa, että kapitalismin syntyyn vaikutti olennaisella tavalla protestanttisuus, joka painotti ahkeruutta, työteliäisyyttä ja askeettisuutta.
Weberin toiminnan teoriaa käsitellään myöhemmin luvussa 3.

Alkuun

KARL MARX (1818-1883)

Karl Marx on sosiologian klassikoista kenties kaikkein kiistellyin. Marx vaikutti yliopistojen ulkopuolella. Koulutukseltaan hän oli filosofi ja hänen keskeinen tuotantonsa sijoittuu taloustieteeseen.

Marx oli poliittinen henkilö, hän toimi aktiivisesti eurooppalaisen työväenliikkeen rakentamiseksi ja oli aikanaan johtavia työväenliikkeen teoreetikkoja. Yhdessä Marxin työtoverin Friedrich Engelsin (1820-1895) kanssa kirjoitettu Kommunistisen puolueen manifesti (1848) on yksi merkittävimmistä modernin ajan poliittisista julistuksista. Kommunistisen puolueen manifestista ilmestyi äskettäin uusi ja ajanmukaistettu suomennos (Vastapaino 1998).

Kaikki Marxin keskeiset teokset ovat ilmestyneet suomeksi, ohessa poimintoja hänen laajasta tuotannostaan:

Marx-Engels: Kommunistisen puolueen Manifesti. Vastapaino 1998
Karl Marx: Pääoma I-III. Kustannusosakeyhtiö Edistys 1974-1976.
Karl Marx: Palkkatyö ja pääoma. Kansankultuuri
Karl Marx: Lisäarvon teoriat
Ks. Myös Hans Jörgen Schanz: Marxin teoria muurin murtumisen jälkeen (Tutkijaliitto 1996)
Ks. myös Francis Wheen: Karl Marx (Otava 2000) (Vivahteikas elämäkerta, joka kertoo myös ihmisestä ja hänen heikkouksistaan)

Marxin pääteos on kolmiosaisena ilmestynyt Pääoma, jonka alaotsikkona on Poliittisen taloustieteen kritiikki. Suunnitelmaan mukaan viisiosaisesta teoksesta Marx ehti valmistaa ensimmäisen osan painokuntoon, kaksi jälkimmäistä toimitti Friedrich Engels. Poliittisen taloustieteen kritiikissä on kyse sekä teorian (klassinen poliittinen taloustiede) että todellisuuden (porvarillinen yhteiskunta) kritiikistä. Pääoman ideana on tutkia porvarillisen yhteiskunnan muutosta (syntyä, olemassaoloa, kehittymistä ja häviötä) sääteleviä taloudellisia lakeja. Marx edustaa materialistista historiankäsitystä, jonka mukaan tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden kehitys säätelee yhteiskuntien kehitystä, ei yksittäiset suurmiehet, taistelut tai rauhansopimukset.

Historiallinen materialismi on teoria yhteiskuntien kehityksestä ja ihmisen vapautumisesta. Teorian mukaan eurooppalaiset yhteiskunnat ovat kulkeneet (ja kulkevat) seuraavan tien:

  1. alkukommunismi
  2. orjanomistajayhteiskunta
  3. feodalismi
  4. kapitalismi
  5. sosialismi
  6. kommunismi

Historia on ollut myös yhteiskunnallisen evoluution historiaa, ja vasta kommunismi takaa sellaiset yhteiskunnalliset edellytykset, jossa vapaa persoonallisuus voi muodostua. Kaikki sitä edeltävät yhteiskunnalliset muodostumat perustuvat tavalla tai toisella riistolle. Ennen kapitalismia riisto nojautui aina fyysiseen pakkoon ja väkivaltaan, kapitalismissa riisto on luonteeltaan taloudellista.

Kirjallisuutta:
Marx-Engels-Lenin: Historiallisesta materialismista (Progress 1972).
Franz Mehring: Historiallinen Materialismi (Progress 1971)

Marxin tuotanto on vaikuttanut monin tavoin sosiologian kehitykseen. Hänen panoksensa on ollut tärkeä muun muassa yhteiskunnallista muutosta ja yhteiskuntaluokkia koskevassa keskustelussa. Marxin ajatteluun palataan modernisaatiota ja yhteiskuntaluokkia käsittelevissä luvuissa.

Alkuun


EtusivuSisällysluettelo