TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Sosiologian peruskurssi

 

EtusivuSisällysluettelo

5. Luku:
TYÖELÄMÄN TUTKIMUS

- työn sosiologia
- työyhteiskunnan kriisi
- fordismista post-fordismiin
- joustavuus
- tietotyö
- työttömyys
- työn tulevaisuus

Vanhan tarinan mukaan mustalaismannelta kysyttiin joskus 1970-luvulla, että mitä tämä tekee työkseen. Manne mietiskeli aikansa ja vastasi: "työ, työ, tuttu sana, missä lienen kuullut, ai niin Kuopion torilla konstaapeli kysyi kerran, että mittee työ tiällä teette?" Tarina avaa monia näkökulmia työhön. Työ määrittää modernia ihmistä. Vakiintuneen käsityksen mukaan ammatti kertoo meille millaisia olemme. Mustalainen sen sijaan kieltäytyi ajattelemasta vakiintuneella tavalla ja teki työstä vitsin.

Teknologinen kehitys on mullistanut työn maailmoja. Vanhan savupiipputeollisuuden murros on merkinnyt monille paitsi työttömyyttä, myös kokonaisten kaupunkiseutujen uudelleen rakenteistumista. Kansainvälinen kilpailu työpaikoista kiristyy jatkuvasti, monet ovat joutuneet kokemaan henkilökohtaisesti ns. Kiina-ilmiön. Palkkatyö yhden työnantajan palveluksessa aina eläkkeelle jäämiseen asti ei ole enää niin itsestään selvää kuin aikaisemmin. Samalla monet joutuvat miettimään yleisemminkin suhdettaan työhön.

Moderni yhteiskunta on työyhteiskunta. Työ antaa elämällemme sisältöä, työ on toimeentulon lähde, se jäsentää arkea ja ajankäyttöämme ja on monasti myös yhteiskunnallisen aseman mitta. Työtä on monenlaista. Onko kotityö oikeaa työtä? Miten määrittelisimme vapaaehtoistyön vammaisten parissa, entä toimitsijan tehtävät urheilukilpailuissa? Vallitseva käsitys työstä kiinnittää työn ja sen määrittelemisen palkkatyöhön. Oman aikamme kehittyneissä länsimaissa työn monet maailmat kaventuvat yksiulotteiseksi, sillä työ ymmärretään varsin kapeasti nimenomaan palkkatyöksi.

Modernisoituminen ja kapitalististen tuotantosuhteiden laajeneminen on kaikkialla merkinnyt yhteiskuntien laajaa palkkatyöläistymistä. Palkkatyöstä on muodostunut hallitseva työnorganisoinnin muoto; väestön suuri enemmistö saa toimeentulonsa palkkatyöstä. Esimerkiksi Suomessa palkkatyöläisten osuus on yli 85% kaikista ammatissa toimivista. Tämä tarkoittaa sitä, että palkkatyötä tekeviä suomalaisia on noin kaksi miljoonaa. Palkkatyön yhteiskuntaa on osuvasti kuvannut amerikkalainen sosiologi Alvin Toffler. Hänen mukaansa palkkatyön kyllästämää yhteiskuntaa voidaan määrittää seuraavien viiden käsitteen avulla: 1) vakioiminen, 2) erikoistuminen, 3) samanaikaistuminen, 4) keskittäminen, 5) lisääminen.

Työn sosiologiasta on tullut nopeasti laaja ja suosittu sosiologian tutkimusalue. Työn sosiologian kasvua kuvaa hyvin se, että kun Tampereen yliopistossa aloitti vuonna 1988 toimintansa työelämän tutkimuskeskus, niin sen henkilökunta muodostui professorista, assistentista, toimistosihteeristä ja parista projektitutkijasta. Tällä hetkellä keskuksessa työskentelee edellä mainittujen lisäksi tutkimusjohtaja ja yli 40 projektitutkijaa. Työn sosiologian alueella tehdään yhä enemmän opinnäytetöitä graduista väitöskirjoihin. Työn sosiologisen tutkimuksen lisääntyminen näkyy myös alan kirjallisuuden kasvuna. Viime vuosien aikana on julkaistu useita työn sosiologian alaan kuuluvia väitöskirjoja, myös muuta tutkimusta on ilmestynyt runsaasti. Muun muassa Työministeriö julkaisee vuosittain työelämän tilaa kuvaavan työolobarometrin.

Kirjallisuutta:
Raija Julkunen: Uuden työn paradoksit (Vastapaino 2008)
Antti Kasvio: Uusi työn yhteiskunta (Gaudeamus 1994)
Matti Kortteinen: Kunnian kenttä (Hanki ja Jää 1992)
Merja Kinnunen, Päivi Korvajärvi (toim.): Työelämän sukupuolistavat käytännöt (Vastapaino 1996)
Kimmo Kevätsalo: Jäykät joustot ja tuhlatut resurssit (Vastapaino 1999)
Raimo Blom, Harri Melin, Pasi Pyöriä: Tietotyö ja työelämän muutos (Gaudeamus 2001)
Richard Sennet: Työn uusi järjestys (Vastapaino 2002)
Raija Julkunen, Jouko Nätti, Timo Anttila: Aikanyrjähdys (Vastapaino 2004)
Tero Mamia – Harri Melin (toim.): Kenen ehdoilla työ joustaa? (Työministeriö 2006)
Alkuun

1. TYÖN SOSIOLOGIAN KEHITYS

Työelämän sosiologinen tutkimus alkoi palkkatyöläistymisen yleistymisen myötä 1920-luvulla Yhdysvalloissa. Taustalla oli 1910-luvulta alkaen yleistynyt taylorismin nimellä kulkeva liikkeenjohto-oppi, joka synnytti uudenlaisia ristiriitoja teollisuudessa.

Taylorismin kehittäjänä toimi insinööri Fredrick Taylor (1856-1915). Taylorin uutta liikkeenjohdon ajattelua käsitellyt teos "Scientific Management" (1911) käännettiin Suomeksi jo vuonna 1914 nimellä "Tieteellinen liikkeenhoito". Kirjassaan Taylor hahmotti kokonaan uuden tavan organisoida teollisuustyö. Helsinkiläinen historioitsija Pauli Kettunen on tutkinut taylorismin tuloa Suomeen. Kirjassaan Työjärjestys (Tutkijaliitto 1997) Kettunen kuvaa sitä aktiivisuutta, millä suomalaiset teollisuuden vaikuttajat ammensivat uusia liikkeenjohdon oppeja vajaa sata vuotta sitten. Amerikkaan lähetettiin mm. insinöörivaltuuskuntia tutustumaan taylorismiin. Suomessa oltiin kovasti kiinnostuneita uusista mahdollisuuksista rationalisoida ja tehostaa teollisuustuotantoa.

Taylorismin historia vie 1900-luvun alun Yhdysvaltoihin. Tuolloin teollisuudessa ammattimiesten (craftsmen) asema oli vahva. Ammattimiehet tunsivat tuotannon salat monasti paljon paremmin kuin tehtailijat. Näin he voivat vaikuttaa sekä omaan palkkaukseensa että työn laatuun ja tuottavuuteen. On selvää, että tehtaitten omistajat eivät pitäneet tästä tilanteesta, vaan he halusivat rationalisoida tuotantoa. Rationalisointiin pyrittiin uusien liikkeenjohdon oppien avulla. Kaikkein tunnetuin näistä on taylorismi. Taylorismi merkitsi uuden ajan alkua moderneimmissa tehtaissa. Sen tavoitteena oli tuottavuuden parantaminen, kustannusten alentaminen ja työntekijöiden vallan kaventaminen tuotannossa suhteessa omistajiin.

Käytännön ratkaisuissa taylorismille on ollut ominaista ainakin seuraavat uudistukset

  • Työn osittaminen (liukuhihna)
  • Urakkapalkkauksen käyttö (aikapalkasta kappalepalkkaan)
  • Huomio rekrytointiin (oikea mies oikeaan paikkaan)
  • Toteutuksen ja suunnittelun erottaminen (insinöörit tuotannon johtoon)
  • Valvonnan tehostaminen (työnjohdon tehostaminen)

Taylorin opissa työnjaon muutoksilla on tärkeä merkitys. Järjestelmä osittaa tehtaan työt lukuisiksi yksinkertaisiksi työvaiheiksi. Näin voidaan hioa kunkin vaiheen tehokkuutta mahdollisimman pitkälle. Samalla vaiheistaminen merkitsee sitä, että yksittäinen työntekijä on korvattavissa aiempaa helpommin. Yksi ammattimies voitiin näin korvata vähemmän ammattitaitoa omaavilla vaihetyöntekijöillä.

Työn sosiologian syntyminen oli tietynlainen taylorismista johtunut reaktio. Yritykset joutuivat turvautumaan ulkopuoliseen apuun, koska poissaolot, vaihtuvuus ja ristiriidat työpaikoilla lisääntyivät nopeasti. Työn sosiologian synty ajoittuu juuri taylorismin eri vaikutusten tutkimiseen.

Ensimmäisenä varsinaisena työnsosiologisena suuntauksena voidaan pitää ns. 'ihmissuhdekoulukuntaa', joka vaikutti 1920-1930-luvuilla. Koulukunnan tunnetuin työ on Hawthrone-projekti. Projektissa tutkittiin professori Elton Mayon johdolla työolojen vaikutusta tuottavuuteen Western Electric sähköyhtiön tehtailla lähellä Chicagoa. Tutkimuksen varsinainen tulos oli se, että työn tuottavuuteen vaikuttaa tärkeällä tavalla myös työyhteisö tai epävirallinen työorganisaatio. Tämä oli vastoin taylorismin yhtä perusajatusta, eli sitä että yksilö on tuotannollisen toiminnan keskiössä. Tutkimus paljasti, että työyhteisö vaikutti olennaisesti myös tuottavuuteen. Tämä puolestaan olis vastoin taylorismin ajatusta kapean taloudellisesti suuntautuneista yksilöistä (homo economicus). On kuitenkin syytä huomauttaa, että ihmissuhteiden koulukunta ei millään lailla pyrkinyt haastamaan taylorismia. Pikemminkin oli kyse sen täydentämisestä.

Ihmissuhdekoulukunnan jälkeen, 1950-luvulla, työn sosiologian ala laajeni, ja tutkijat alkoivat kiinnittää huomiota teknisen kehityksen vaikutuksiin. Yhdysvalloissa tehdyissä tutkimuksissa havaittiin muun muassa, että autoteollisuudessa yleistyvä automaatio synnyttää työttömyyttä. Edelleen havaittiin, että työmarkkinoilla kaikki ryhmät eivät joudu kohtaamaan muutoksia samanlaisina. Työmarkkinat lohkoutuivat valkoihoisille tyypillisiksi ammattimiehen työmarkkinoiksi ja värillisten sekundaarisiksi työmarkkinoiksi.

1960-luvulla tärkeä työn sosiologinen keskustelu liittyi 'hyvinvoivaan työläiseen' (affluent worker). Kyse on englantilaisesta professori John Goldthorpen johtamasta tutkimuksesta, jossa maassa käytyyn keskiluokkaistumista koskeneeseen keskusteluun liittyen eriteltiin autotyöläisten arkea, työtä, yhteiskunnallista asemaa ja heidän asenteitaan. Tutkijat havaitsivat, että teollisuustyöläiset olivat vaurastuneet huomattavasti toisesta maailmansodasta lähtien. Tämä vaurastuminen ei kuitenkaan merkinnyt työläisten poliittista keskiluokkaistumista, he kuuluivat edelleen ammattiliittoihin ja äänestivät työväenpuoluetta. Työläisten suhtautumista politiikkaan ei kuitenkaan luonnehtinut mikään yhteiskunnallinen palo, vaan välineellisyys. Sama koski myös heidän suhdettaan työhön.

Työn sosiologian 1970-luvun suuri keskustelu koski työn humanisointia. Tarpeet työelämän kehittämiseksi ja työn humanisoimiseksi kasvoivat kehittyneimmissä maissa, koska 1970-luvulla esimerkiksi ruotsalaisten tai länsisaksalaisten nuorten miesten mielenkiinto teollisuustyötä kohtaan väheni. Tehtaitten oli vaikeaa saada pätevää työvoimaa. Vastauksen tähän laadittiin tutkimus- ja kehitysohjelmia, joiden valmisteluun myös sosiologit osallistuivat.

Alkuun

2. TYÖYHTEISKUNNAN KRIISI

Ensimmäinen öljykriisi (vuonna 1973) ja sitä seurannut 1970-luvun lopun lama Euroopassa, nopea työttömyyden kasvu sekä yhteiskunnallisissa arvoissa tapahtuneet muutokset, joista tärkeimpänä pidettiin työn merkityksen vähentymistä, synnyttivät joidenkin sosiologien parissa vaikutelman modernin yhteiskunnan syvällisestä kriisistä.

Murrokseen liittyen sosiologit esittivät teorian työyhteiskunnan kriisistä. Näkemyksen mukaan teollisesta vallankumouksesta alkanut palkkatyöläistyminen ja fordismin vakiinnuttama kulutuskasvu olivat tulleet tiensä päähän. Työyhteiskunnan kriisillä tarkoitetaan tilannetta, jossa:

  1. Palkkatyö yhteiskunnallisena järjestyksenä ajautuu kriisiin ennen kaikkea automaatiosta johtuvan työttömyyden kasvun takia.
  2. Työn merkitys ihmisten arvomaailmassa vähentyy. Protestanttinen työetiikka murenee.
  3. Epävirallisen talouden sosiaalinen ja taloudellinen merkitys kasvaa. Ihmiset tekevät yhä enemmän 'harmaata' työtä.
  4. Sosiaaliturvan parantuminen on mahdollistanut sen, että kukaan ei enää suoranaisesti kuole nälkään, vaikka ei tekisikään työtä.

Työyhteiskunnan kriisistä väiteltiin kaikkein vilkkaimmin Saksassa ja Ranskassa, joissa erityisesti nuorison nähtiin edustavan aivan uudenlaista suhtautumista kulutukseen ja palkkatyöhön. Keskusteluihin liittyen ranskalainen sosiologi Andre Gorz julkaisi tunnetun kirjansa 'Jäähyväiset proletariaatille' (Farewell to the Proletariat, 1984), jossa hän vaati kokonaan uudenlaista suhtautumista aikaan ja työhön. Kriisin ratkaisuksi Gorz esitti niin kutsutun duaalitalousmallin.

Duaalitaloudella tarkoitetaan sellaista yhteiskunnallista järjestystä, jossa ihmisten aika jakautuu karkeasti kahteen osaan: autonomiseen (oma-aika) ja heteronomiseen (pakotettu aika = palkkatyö). Kansalaispalkka turvaa kaikille tietyn perustoimeentulon ja ihmiset voivat halutessaan tai tarvitessaan tehdä palkkatyötä. Muutoin voimme omistautua vaikka puutarhan hoitamiseen Voltairen esimerkin mukaan. Työyhteiskunnan kriisiä käsittelevä kirjoittelu laantui vähitellen 1980-luvun nousukauden myötä. Vaikka monet teoriaan liittyneet havainnot pätevät edelleen, niin mitään laajamittaista yhteiskunnallista kriisiä ne eivät kuitenkaan ole aiheuttaneet.

Tutustu:
Simo Aho: Palkkatyö yhteiskunnallisen järjestyksen perustana (Tutkijaliitto 1988)
Timo Kyntäjä (toim.): Talouden mykät pakot vai vapauden visiot (Tutkijaliitto 1989)

Työyhteiskunnan kriisiä koskenut keskustelu hiipui juuri ennen uutta talouslamaa 1980-luvun lopussa, vaikka voisi ajatella, että lama olisi entisestään korostanut työyhteiskunnan kriisin piirteitä. Saksalainen sosiologi Ulrich Beck on äskettäin pohtinut hyvin samankaltaisia teemoja. Kirjassaan The Brave New World of Work (Polity Press 2000) hän analysoi palkkatyön muutoksia myöhäismodernissa. Työ on tullut epävakaaksi, ammattitaidot saattavat menettää merkityksensä yhdessä yössä ja työhön perustuva sosiaaliturva kadota samalla tavalla.

Beckin esittämä kuva "työn uljaasta uudesta maailmasta" on monessa mielessä varsin synkkä. Hän tarjoaa kuitenkin vaihtoehtoisen vision, jolla globalisaation, yritysstrategioiden muutosten ja teknologian kehityksen haasteisiin voidaan vastata. Avainasemassa on demokraattisesti organisoitunut aktiivinen kansalaisuus. Kaikilla tulisi Beckin mielestä olla oikeus uudelleen määriteltyyn työn jakamiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa jatkuvaa liikkuvuutta virallisen palkkatyön ja itseorganisoidun kansalaisaktiivisuuden välillä. Virallista työaikaa lyhennettäisiin radikaalisti, ja ihmiset voisivat käyttää kasvaneen vapaa-ajan yleishyödylliseen "kansalaistyöhön".

On kuitenkin syytä muistaa, että vaikka kehittyneimmät länsimaat pohtivat kysymyksiä "työn uljaasta uudesta maailmasta", niin globaalisti ajatellen palkkatyöläistyminen on tärkein kehityssuunta. Palkkatyö on laajentumassa etenkin Aasiassa ja Afrikassa, yhä useampi ja useampi maapallon työikäisistä saa toimeentulonsa palkkatyöstä. Tästä näkökulmasta keskustelu työyhteiskunnan kriisistä koskettaa vain murto-osaa väestöstä.

Alkuun

3. KOHTI POSTFORDISMIA

Italialainen poliitikko ja valtiotieteilijä Antonio Gramsci kuvasi 1920-luvun aikana Yhdysvalloissa vakiintunutta kulutusyhteiskuntaa fordistisena yhteiskuntana. Fordismi vaikuttaa sekä yritys- että yhteiskuntatasolla. Gramsci haki esimerkkinsä Henry Fordin autotehtailta. Ford valmisti kuuluisaa T-malliaan miljoonia kappaleita. Ne olivat ensimmäisiä jokamiehen markkinoille suunnattuja autoja. Liukuhihnalla autoja kokosivat maaseudulta rekrytoidut lähes ammattitaidottomat työmiehet, joita Ford houkutteli työhön hyvällä palkalla ja tehtaan asunnolla. Fordismiin kuului myös työntekijöiden elämän kontrolli itse työnkin ulkopuolella. Huolta kannettiin mm. alkoholin käytöstä ja ihmisiä ohjattiin aktiivisesti kirkon piiriin.

Yritystasolla fordismin piirteitä ovat: Yhteiskuntatasolla fordismi merkitsee:
  • standardoitujen tuotteiden massatuotanto
  • töiden mekanisointi
  • liukuhihna / ositettu työ
  • eriytynyt työnjako yrityksen eri toimintojen välillä
  • työvoiman mobilisointia palkkatyöhön
  • kulutuskeskeisen elämäntyylin vakioimista
  • jatkuvaa reaalipalkkojen nousua,
    jolla turvataan koko systeemin uusiutuminen

Fordistinen tai amerikanistinen tuotanto- tai yhteiskuntamalli vakiintui vähitellen kattamaan USA:n ja Länsi-Euroopan. Yhteiskunnat samankaltaistuivat. Kaikille palkkatyöläisille tarjottiin ja (lähes) kaikkien oli mahdollista hankkia hampurilaisia, farkkuja tai Kuplavolkkareita. Työstä saadut tulot käytettiin yhä laajenevassa määriin kulutukseen. Tämä puolestaan ruokki tuotannon kasvua. Näin syntyi niin kutsuttu fordismin hyvä kehä.

FORDISTINEN JA UUSFORDISTINEN TUOTANTOMALLI
FORDISMI UUSFORDISMI
  1. Työ - rationalisointi päätavoite, keinona mekanisointi
  2. Suunnittelu - valmistustyöprosessin organisointi
  3. Epäsuorat, välilliset suhteet asiakkaisiin
  4. Päätavoite: alhaiset kustannukset standardisoiduille tuotteille - laatu toissijainen
  5. Massatuotantoa vakaan ja kasvavan kysynnän mukaan
  6. Päätöksenteko keskitetty suuryritysten pääkonttoreihin
  1. Tuotevirtauksen kokonaisvaltainen optimointi
  2. Mahdollisimman pitkälle menevä tutkimuksen, kehitystyön ja tuotannon integrointi
  3. Läheiset ja pitkälliset siteet tuottajien ja käyttäjien kesken
  4. Korkea laatu kohtuullisin kustannuksin, hylkäysaste nollaan
  5. "JOT" periaate, joustavuus nopeat toiminnalliset muutokset
  6. Päätöksenteko hajautettu

Työelämän tutkijat havaitsivat noin 20 vuotta sitten, että toisen maailmansodan jälkeen alkanut fordismin valtakausi oli päättymässä. Vanhoihin toimintatapoihin ja tuotteisiin nojanneet yritykset eivät enää pärjänneet kilpailussa. Tästä on hyvänä esimerkkinä autoteollisuus. Fordin T-malli oli koko fordismin symboli. Volkswagenin kupla oli toisen maailmansodan jälkeen kenties näkyvin automerkki Euroopassa. 1970-luvun alussa mallin valmistus kuitenkin lopetettiin, koska kuluttajat halusivat uusia ja monipuolisempia automalleja.

1970-luvun jälkipuoliskolta alkaen monet teolliset organisaatiot hakeutuivat uusille urille. Alettiin puhua jälkifordismista, joustavuudesta ja verkostoista. Nykyisin katsotaankin, että fordismista ollaan kehittyneimmissä maissa ja kehittyneimmillä aloilla luopumassa, mutta on aloja jotka toimivat edelleen vanhojen toimintaperiaatteiden mukaan. Maailmanlaajuisesti fordismi on itse asiassa vasta tulossa vallitsevaksi, sillä monet kolmannen maailman valtiot ovat siirtymässä fordismiin. Tässä yhteydessä puhutaan ns. NIC-maista (hiljattain teollistuneet maat), joiden nopea talouskasvu perustuu halpaan työvoimaan ja fordistisiin tuotantotapoihin.

Kirjallisuutta:
Tuomo Alasoini.: Tuotannolliset rationalisoinnit ja teollisuuden työvoiman käyttötapojen muutos (Työministeriö 1990)
Raija Julkunen: Uuden työn paradoksit. (Vastapaino 2008).

Alkuun

4. JOUSTAVUUS

Viime aikoina on puhuttu runsaasti joustavuudesta työelämässä. Kaiken uskotaan muuttuvan paremmaksi, jos joustavuus vain lisääntyy. Työelämän joustoja koskeva keskustelu alkoi Suomessa 1980-luvun puolessa välissä. Tuolloin puhuttiin ennen kaikkea työaikajoustoista. Vuonna 1985 toimineessa työaikakomiteassa työnantajien edustajat vaativat lisää työnantajien tarpeita palvelevia joustoja. Ammattiliitot suhtautuivat tähän varsin kriittisesti, ja näin joustavuuskeskustelu sai työmarkkinapoliittisesti hyvin värittyneen luonteen.

Alkujaan englanninkielen sana flexibility on liitetty puiden kykyyn joustaa tuulessa ja tuiverruksessa. Kovassa tuulessa puut taipuvat, mutta palaavat tyynellä pystyasentoon: tämä on joustavuutta. Työnsosiologiassa joustavuudella on tarkoitettu monia asioita. Joustavuus voidaan liittää ainakin seuraaviin ilmiöihin:

  1. Tuotanto
    • tuotemarkkinat ja markkinointi
      (autoteollisuus ja Benetton paljon käytettyinä esimerkkeinä)
  2. Työvoima
    • numeerinen jousto (työaika ja työvoiman määrä vaihtelee)
    • funktionaalinen jousto (tehtävät vaihtelevat)
    • 'joustava yritys'-ideaalityyppi,
      työntekijät jakaantuvat:
      1) ydintyövoima (pidetään huoli kaikissa olosuhteissa)
      2) 'reunaryhmät' (numeerinen jousto)
      3) alihankinta ja muu toimintojen ulkoistaminen
      4) vuokratyövoima tasaamaan työvoimatarpeen huippuja
  3. Rahoitus
    • osakeannit, kansainväliset rahoituslähteet jne.
  4. Lainsäädäntö
    • taloudellinen yhdentyminen, esimerkkinä EU

Tuotannollisesta joustosta on toimiva esimerkki amerikkalaisen autojätin, Chryslerin Saturn Plant -tehdas, jonka uskotaan lisäävän olennaisesti joustoja autojen tuotannossa ja markkinoinnissa. Perinteellisen fordistisen ajattelun mukaan autot ensin suunnitellaan, sitten valmistetaan ja lopulta markkinoidaan kuluttajille. Markkinat ovat massamarkkinoita, joilla kuluttaja tekee valintansa jo valmiista tuotevalikoimasta.

Saturn Plantin konseptin mukaan asiakas ´suunnittelee´ auton yhdessä kauppiaan kanssa. Toisin sanoen määrättyjen vaihtoehtojen joukosta (moottorin tilavuus, korimalli, lisävarustus jne.) asiakas valitsee mieleisensä. Tämän jälkeen auto tilataan tehtaalta. Tehtaalta tilaus välitetään edelleen alihankkijoille, jotka valmistavat osat. Tehtaalla auto kootaan ja toimitetaan asiakkaalle. Tällainen joustavuus merkitsee huomattavia säästöjä. Missään tuotantoketjun vaiheessa ei tarvitse tehdä mitään ylimääräistä, vaan kaikki etenee ´juuri oikeaan aikaan´ (just on time). Tällainen malli lisää merkittävästi tuotannollista joustavuutta.

Toinen paljon tutkittu esimerkki tuotannollisesta joustavuudesta koskee italialaista vaatetusalan yritystä Benettonia. Benetton löi itsensä lyhyessä ajassa läpi yhdeksi Euroopan tunnetuimmista vaatemerkeistä. Benetton on uudistanut sekä tuotantoa että markkinointia. Benetton käyttää laajaa alihankkijoiden verkostoa, yrityksellä ei itse asiassa ole omaa tuotantoa lainkaan. Benettonin myymälät toimivat yrittäjävetoisesti, ja ovat kaikki toistensa kaltaisia. Niissä pyritään minimoimaan varastointi, lisäksi myynnin kehitystä seurataan jatkuvasti keskitetysti ja reaaliaikaisesti. Lopulta Benettonin mainonta on aggressiivista, kondomeilla ja vastasyntyneiden vauvojen kuvilla ei myydä mitään yksittäistä tuotetta vaan koko tuotemerkkiä.

FUNKTIONAALINEN JOUSTO MÄÄRÄLLINEN JOUSTO
Ammattitaito kasvaa alenee
Ryhmätyö lisääntyy yksintyöskentely
Työnjohto merkitys vähenee tärkeä merkitys
Suunnittelun ja suorituksen suhde yhdistäminen lisääntyy erotettu toisistaan
Palkkaus kokonaistulokseen sidottu palkkaus yleistyy yksilöpalkkaus
Työsuhdeturva pysyvät työsuhteet epänormaalit työsuhteet
Työajat joustavat kiinteät

Työvoiman määrällinen joustaminen on ollut Suomessa kaikkein käytetyin jouston muoto. Tästä kertoo esimerkiksi ylitöiden tuntuva yleistyminen samaan aikaan kun maassa on paljon työttömiä. Monilla aloilla on yleistynyt myös osa-aikatyö ja määräaikaiset työsuhteet. Työajat on muutettu etenkin palvelusektorilla hyvin pitkälle osa-aikaisiksi. Lisäksi määräaikaisten työsuhteiden osuus on ollut jatkuvassa kasvussa varsinkin julkisella sektorilla. Tosin määräaikaisia työsuhteita on vain noin 16% kaikista, ja teollisuudessa ei määräaikaista työvoimaa käytetä kuin loma-aikana. Lisäksi määräaikaisten työsuhteiden määrä on laskussa. Enimmillään määräaikaisissa tehtävissä oli melkein 20% kaikista palkansaajista.

Joustavuuden lisääntymisen on katsottu merkitsevän asteittaista siirtymistä niin sanottuun verkostotalouteen, jolla tarkoitetaan jatkuvaa yritysten keskinäisen vuorovaikutuksen ja yhteistoiminnan kasvua. Verkostotalouden katsotaan merkitsevän ainakin suuryritysten hierarkkisten rakenteiden vähenemistä (yhtiöittäminen/palikointi). Alihankinta- ja markkinasuhteiden sijaan syntyy verkostosuhteita. Lopulta suurten ja pienten yritysten välinen vuorovaikutus kasvaa jatkuvasti.

Josutavuus voi tarkoittaa monia asioita. Meillä on paljon vakuuttavaa tutkimustietoa siitä, että työvoima joustaa tarpeen tullen eri tavoin. Entä jos asetelma käännetään ylösalaisin ja, kysytään joustaako työ? Millaisia joustavia työjärjestelyjä on mahdollisesti olemassa? Olemme tutkineet 2000-luvun alussa joustavien työjärjestelyjen tilaa Suomessa (esim. Mamia – Melin (toim.): Kenen ehdoilla työ joustaa? 2006). Tutukimusta varten koottiin monipuolinen tutkimusaineisto, johon kuuluu mm. henkilöstöpäälliköiden (tai vastaavien) haastattelu 110 työpaikassa sekä työntekijöille suunnattu kysely (N= 1 100).

Tutkimus osoittaa, että Suomessa on käytössä paljon joustavia työjärjestelyjä. Työ joustaa ainakin: 1) palkitsemistapojen suhteen, 2) työn tekemisen paikan suhteen, 3) työaikojen osalta ja 4) työnorganisoinnin osalta. Selvästi yli puolet kaikista palkansaajista kuuluu joustavan palkkauksen piiriin. Tämä voi tarkoittaa tulospalkkausta, bonuksia tai mahdollisia optiojärjestelyjä. Niin ikään yli puolet kaikista tekee säännöllisesti päätoimeensa kuuluvia tehtäviä jossakin muualla kuin varsinaisella työpaikalla. Tunnetuin malli on ns. etätyö, jossa osa töistä sovitaan tehtäväksi vaikkapa kotona. Tosin virallisesti etätyön piirissä on vain noin 5% palkansaajista, mutta epävirallisia käytäntöjä on paljon tätä enenemmän. Joustavien työaikojen piirissä on kaksi kolmesta. Tämä tarkoittaa mahdollisuutta aloittaa ja lopettaa työpäivä tietyn liukuman sallimissa rajoissa. Uusin joustavien työaikojen muoto on työaikapankki, johon voi säästää vapaa-aikaa myöhemmin käytettäväksi. Uusista joustavista työnorganisoinnin muodoista on tunnetuin tiimityö. Tiimityön piirissä on tällä hetkellä melkein 60% suomalaisista palkansaajista.

Joustavuuden lisääntyminen ja erilaisten verkostojen yleistyminen kuvaavat osaltaan työelämän jatkuvia muutoksia. Tutkijat korostavatkin sitä, että työelämän luonne on muuttunut aikaisempaa epävakaammaksi. Entä tulevaisuus, mihin suuntaan työelämä on muuttumassa?

Yhtenä uusimmista kehityskulusta työelämässä on ollut ns. McDonaldisoituminen. Sitä on kuvannut amerikkalainen sosiologi Georg Ritzer kirjassaan McDonaldization of Society (1996).

"MCDONALDISOITUMINEN ON PROSESSI, JOSSA PIKARUOKARAVINTOLAN PERIAATTEET DOMINOIVAT YHÄ LAAJEMPIA OSIA AMERIKKALAISTA YHTEISKUNTAA - JA SAMALLA KOKO MAAILMAA".
McDonaldisoitumisen piirteitä ovat ainakin seuraavien asioiden yleistyminen:
  1. laskettavuus (raha)
  2. tehokkuus (liukuhihna)
  3. ennustettavuus
  4. valvonta
Työvoima: nuoria, osa-aikaisia, järjestäytymättömiä, minimipalkkaisia
Asiakas: nuori, ei valita, nopea, siisti
Ruoka: teollisesti tuotettua, standardisoitua, halpaa

McDonaldisoituminen merkitsee Ritzerin mukaan hampurilaisravintolalle tyypillisten tehokkuusvaatimusten kasvua koskemaan koko yhteiskuntaa. Työelämän suhteen tämä merkitsee standardisoimisen ulottamista yhä uusille ja uusille työnjaon alueille. Kirjassa kuvataan muiden muassa syntymän ja kuoleman "mcdonaldisoitumista". Ritzer arvioi varsin kriittisesti amerikkalaisten synnytyssairaalojen muuttumista "synnytystehtaiksi", joissa äidit ja vauvat kulkevat ikään kuin liukuhihnalla, mahdollisimman nopeasti, tehokkaasti ja edullisesti. Nykyaikaiset hautaustoimistot operoivat aivan samanlaisella huippuunsa tehostetulla liukuhihnaperiaatteella.

Alkuun

5. TIETOTYÖ YHTEISKUNNALLISESSA TYÖNJAOSSA

Tietoyhteiskunnallistuminen on merkinnyt myös työnjaon ja ammattirakenteen muutoksia. Tietotyö on yleistynyt. Tilastokeskuksen arvioiden mukaan jopa puolet yli suomalaisista palkansaajista voidaan luokitella vuonna 2004 informaatiotyöläisiksi. Tietotyöllä voidaan ymmärtää monia asioita, yleisesti ottaen tietotyöllä ymmärretään symbolien kanssa tehtävää työtä. Tietotyöläiset voidaan Tilastokeskuksen laatiman luokittelun perusteella jakaa seuraaviin ryhmiin:

  1. tiedon tuottajiin (esim. tutkija, kirjanpitäjä)
  2. välittäjiin (esim. teleteknikko)
  3. käsittelijöihin ( esim. toimistotyöntekijä, kassanhoitaja)
  4. ylläpitäviin toimintoihin ( esim. ATK-asentaja)

Luokittelun on esittänyt Tilastokeskuksen tutkija Elli Paakkolanvaara jo vuonna 1985 ilmestyneessä tutkimuksessa Informaatioammatit. Se perustuu amerikkalaisen sosiologin Fritz Machlupin jo vuonna 1962 tekemään tutkimukseen informaatiotyön leviämisestä Yhdysvalloissa. Tällaisen laajan tietotyön määrittelyn mukaan jo yli puolet suomalaisista palkansaajista on tietotyöläisiä. Tietotyöläiset ovatkin olleet kaikkien nopeimmin kasvava ryhmä. Suurinta kasvu on ollut tiedon tuottajien määrässä.

Tampereen yliopiston sosiologian ja sosiaalipsykologian laitoksella on tehty tietotyötä Suomessa koskevaa tutkimusta. Olemme toteuttaneet talvella 2000 laajan palkkatyöläisiä koskevan kyselyn, jossa keskiössä on tietotekniikan vaikutukset työhön. Tietotyötä koskevia kysymyksiä olemme käyttäneet aikaisemminkin vuosina 1988 ja 1994 tekemissämme tutkimuksissa.

Tutkimuksiemme mukaan palkkatyöläiset voidaan jakaa kolmeen ryhmään. Voidaan ensinnäkin puhua varsinaisista tietotyöläisistä. Toisen ryhmän muodostavat informaatioteknologian käyttäjät, ja kolmanneksi tulevat ne, jotka eivät käytä uutta tekniikkaa työssään lainkaan. Tällaisen luokituksen mukaan Suomessa oli vuonna 1994 kaikista palkansaajista tietotyöläisiä 21%, IT-käyttäjiä oli 25% ja ei-käyttäjiä 53%. Vuonna 2000 tietotyöläisiä oli 40%, IT-käyttäjiä 30% ja muita 30%. Tuoreimpien vuotta 2005 koskevien tietojen mukaan tilanne on muuttunut tästä enää vähän. Tietotyöläisten määrä on kasvanut vain vähän, samoin IT-käyttäjien. Vastaavasti muiden työntekijöiden osuus on edelleen ollut hienoisessa laskussa.

Tulos kertoo tietotyön nopeasta yleistymisestä. Toisaalta väitämme, että tietotyö ei ole vielä niin laajalle levinnyttä kuin mitä esimerkiksi Tilastokeskus antaa ymmärtää. Tuloksemme kertovat edelleen, että tietotyö merkitsee uutta jakoa suomalaisessa työelämässä. Tietotyöläiset eroavat muista mm. paremman palkkauksen ja koulutuksen suhteen. Samalla heidän työnsä on kuitenkin intensiivistä ja se koetaan sekä henkisesti että fyysisesti raskaaksi.

Arkisessa palkkatyössä tietotyön yleistyminen on merkinnyt monia asioita. Ainakin seuraavia muutoksia on tapahtunut:

  • Suorittavan ja suunnittelevan työn keskinäissuhteen muuttumista
  • Tuotannon ohjauksen ja valvonnan huomattavaa tehostumista
  • Tiedon tavaraluonteen korostumista
  • Kiireen ja rasituksen kasvua

Seuraavassa pohditaan tietotyötä yhteiskunnallisen työnjaon kontekstissa. Analysoin ensiksi millä toimialoilla ja millaisissa tehtävissä tietotyöläiset ovat. Toiseksi pohdin tietotyön ja organisatorisen vallan välisiä suhteita, tarkastelen tietotyöläisten osallistumista työnjohdollisiin tehtäviin ja organisatoriseen päätöksentekoon. Kolmanneksi hahmotan tietotyöläisten paikkaa suomalaisen yhteiskunnan luokkarakenteessa, tarkastelen myös tietotyön ja sosiaalisen liikkuvuuden välisiä yhteyksiä. Lopuksi pohdin koulutukseen ja tietotyöhön liittyviä seikkoja.

Sosiologit ovat periodisoineet, eli jaksottaneet, yhteiskunnallista muutosta puhumalla esimerkiksi maatalousyhteiskunnasta, teollisuusyhteiskunnasta ja tietoyhteiskunnasta. Tällöin yhteiskuntatyyppiä määrittää juuri työnjako. Esimerkiksi teollisuusyhteiskunnassa hallitsevana toimialana on teollisuus, eli valtaosa kaikista ammatissa toimivista työskentelee tavalla tai toisella teollisuuden palveluksessa. Samalla tavalla voisimme ajatella, että tietoyhteiskunnan keskeisenä toimialana on tiedon tuottaminen ja välittäminen; eli tietotyöläiset olisivat suurin ammattiryhmä.

Suomessa käytettävä kansainvälinen toimialaluokitus mahdollistaa varsin hienojakoisen yhteiskunnallisen työnjaon analysoinnin, muun muassa teollisuus ja kauppa voidaan jakaa tarkasti sen mukaan millaisista toiminnoista kulloinkin on kyse. Lomaketutkimuksessa on kuitenkin tyydyttävä karkeampaan kuvaukseen. Kysyimme vastaajien toimialaa luokituksen pääluokkien tasolla, lisäksi teollisuudessa ja julkisella sektorilla työskenteleviltä kysyttiin toimiala yksityiskohtaisemmin.

Tätä jakoa vielä karkeistamalla saadaan hyvä yleiskuva toimialojen suuruudesta palkkatyön osalta vuoden 2000 alussa. Noin kolmannes palkkatyöläisistä työskentelee teollisuudessa (ml. kaivostoiminta, vesi- ja sähköhuolto sekä rakentaminen). Kaupassa ja kuljetuksessa työskentelee 15% työntekijöistä ja toimihenkilöistä. Rahoitus- ja liike-elämää palveleva toiminta työllistää kuusi prosenttia palkansaajista. Julkisella sektorilla on kaikkiaan 39% palkansaajista, heistä 33% on julkisissa palveluissa, varsinainen julkinen hallinto työllistää vain kuusi prosenttia. Pienemmistä yksittäisistä lohkoista mainittakoon, että tietoliikenne työllistää seitsemän prosenttia koko palkansaajakunnasta.

Taulukko: Tietotyöntekijät toimialoittain vuonna 2000 (% palkansaajista)

  TIETOT KÄYTT MUUT YHT
Teollisuus 22 33 43 31
Kauppa 7 12 11 10
Kuljetus 2 8 7 5
Tietoliikenne 9 9 1 7
Rahoitus yms. 8 7 2 6
Julkinen hallinto 9 8 1 6
Julkiset palvelut 42 21 33 33
Muu 1 2 2 1
YHT 100 100 100 100
(N) 692 527 523 1742

Tietotyöläiset löytyvät pääsääntöisesti kahdelta talouden lohkolta: teollisuudesta ja julkisista palveluista. Nämä alat ovat samalla suurimmat työllistäjät muutoinkin. Niiden yhteenlaskettu osuus on noin kaksi kolmannesta koko työllisyydestä. Teollisuudessa tietotyöläisiä on kuitenkin suhteellisesti vähemmän kuin mitä koko toimialan osuus on työllisyydestä. Teollisuudessa on enemmän IT-käyttäjiä ja huomattavasti enemmän ei-tietotyöläisiä kuin keskimäärin suomalaisessa työelämässä.

Kun toimialoja tarkastellaan sen mukaan, miten paljon kullakin alalla on eri ryhmiä, havaitaan että teollisuudessa tietotyöläisiä on kaikkiaan neljännes, IT-käyttäjiä kolmannes ja loput ovat muita työntekijöitä. Sen sijaan julkisissa palveluissa tietotyöläisten osuus on suurempi kuin toimialan keskimääräinen osuus koko työvoimasta. Julkisissa palveluissa tietotyöläisiä on yli puolet kaikista, IT-käyttäjiä on vajaa viidennes ja muita vajaa kolmannes.

Tietotyöläisiä on suhteellisesti eniten tietoliikenteessä (56%) ja julkisessa hallinnossa (54%). Suhteellisesti vähiten tietotyöläisiä taas on kuljetuksessa (17%), maataloudessa (21%) ja teollisuudessa (28%). Käyttäjiä on eniten kuljetuksessa (45%), myös julkisessa hallinnossa ja tietoliikenteessä on runsaasti IT-käyttäjiä, molemmissa 40%. Ei-tietotyöläisten osuus on suurin maataloudessa (42%) ja teollisuudessa (41%).

Tietotyöläiset jakaantuvat varsin tasaisesti kansantalouden eri lohkoille. Tietotyö ei ole suinkaan tyypillistä vain julkisuudessa paljon esille olleille aloille kuten media, liike-elämää palveleva toiminta tai tietoliikenne. Varsinkin julkiset palvelut ovat huomattavan "tietotyö-intensiivisiä". Tämä selittyy sillä, että julkisista palveluista löytyy paljon tietointensiivisiä tehtäviä ja niille tyypillisiä ammattiryhmiä kuten opettajat, tutkijat, lääkärit jne. Kaikki nämä ammattiryhmät ovat hyviä esimerkkejä tietotyön ammateista.

Tietotyö ja manageriaalisuus

Tietotyön yhteydessä puhutaan itse asiassa yllättävän harvoin johtamisesta, valvonnasta tai muista työorganisaatioiden hierarkkisista piirteistä. Tietotyö ymmärretään yleensä itseohjautuvaksi asiantuntijatyöksi, joka tapahtuu ties missä ja ties milloin. Jopa hieman tarunhohtoisen kuvan mukaan tietotyöläiset työskentelevät lähes mihin vuorokauden aikaan hyvänsä melkein missä tahansa: kahviloissa, lentokentillä tai kesämökeillä. Tietotyössä ei ole johtajia, ei valtaa, ei alistussuhteita. Seuraavassa kysymme, miten tällainen käsitys vastaa suomalaisen palkkatyön todellisuutta 2000-luvun alussa.

Suomessa on viimeksi kuluneen 20 vuoden aikana lisääntynyt tuntuvasti erilaisissa työnjohtotehtävissä työskentelevien määrä. Tässä suhteessa työelämän kehitys maassamme on ollut samansuuntaista kuin muissakin Pohjoismaissa, esimerkiksi Ruotsissa työnjohtotehtävissä toimivia oli 1990-luvun puolivälissä jo runsas kolmannes kaikista palkkatyöläisistä (Hasse and Leiulfsrud 2000, 19).

Ohessa on esitetty survey-aineistojemme mukainen kuva työnjohtotehtävissä toimivien osuuksista vuosina 1981- 2000 (% palkkatyöläisistä):

1981 23%
1988 26%
1994 28%
2000 39%

Toisaalta kehitys Pohjoismaissa on ollut vastoin eräitä yleisiä työnsosiologisia olettamuksia. Työorganisaatioiden muutosta kuvaavat teoriat ovat jo pitkään esittäneet, että siirtyminen fordismista post-fordismiin, tai joustavaan tuotantoon, merkitsee vääjäämättä työnjohdollisten asemien vähentymistä. Työorganisaatioissa ei monesta syystä johtuen yksinkertaisesti tarvita enää niin paljon valvontaa kuin joskus aikaisemmin. Tätä muutosta on selitetty sekä ammattirakenteen muutoksella, että johtamisstrategioiden muutoksilla. Käytännössä siis työnjohdon vähentymisen tulisi merkitä sitä, että sekä asiantuntijoiden että työntekijöiden itsenäisyys oman työnsä suhteen kasvaa. Toisaalta voidaan ajatella, että valvonta siirtyy suorasta työnjohdon suorittamasta valvonnasta tekniseksi valvonnaksi.

Kaikki työelämän tutkijat ovat nykyisin samaa mieltä siitä, että Suomessa työn itsenäisyys on lisääntynyt merkittävällä tavalla viimeksi kuluneiden 20 vuoden aikana. Samaan aikaan myös työnjohdollisten asemien määrä on jatkanut kasvuaan. Tätä muutosta voidaan selittää kahdella tekijällä. Ensiksikin yksityisissä yrityksissä keskimääräinen työorganisaation koko on pienentynyt. Vaikka suurien yritysten merkitys onkin - niin työllistäjänä kuin taloudellisessakin mielessä - kasvanut, ne ovat samalla hajauttanet toimintojaan pienemmiksi yksiköiksi. Pienissä työorganisaatioissa on aina ollut suhteellisesti enemmän työnjohdollisia asemia kuin suurissa organisaatioissa. Toiseksi työnjohdon määrän kasvua selittää julkisen sektorin siirtyminen tulosohjaukseen. Tulosjohtaminen luo paljon muodollisia esimiesasemia, vaikka todellinen työnjohdollinen auktoriteetti olisikin luonteeltaan lähinnä nimellistä.

Työnjohdolliset asemat ovat lisääntyneet, mutta toisaalta 1980-1990-lukuja koskevat tuloksemme kertovat, että vaikka työnjohtotehtävissä toimivia on nyt enemmän kuin tuolloin, niin auktoriteettia koskevat valtaresurssit ovat keskittyneet harvempien käsiin kuin aikaisemmin. Toisin sanoen alemman johdon työnjohdollinen valta on vähentynyt 1990-luvulla. Tällä hetkellä työnjohtajilla on vähemmän valtaa kaikkien lomakkeella kysyttyjen seikkojen suhteen kuin vuonna 1994.

Muutokset eivät ole prosentuaalisesti kovin suuria, mutta ne ovat systemaattisia. Vuonna 1988 työnjohtotehtävissä toimivista 82 % sanoi, että he ovat vastuussa työtehtävien määräämisestä alaisilleen. Vuoden 2000 aineistossa 77 % työnjohtajista oli vastuussa tästä asiasta. Vuonna 1988 noin 65 % päätti alaisten työmenetelmistä tai -välineistä, nyt 60 %.

Tietotyö näyttää olevan yllättävän läheisessä kytköksessä manageriaalisten tehtävien kanssa. Jokseenkin puolet (49%) aineistomme tietotyöläisistä ilmoittaa olevansa myös työnjohdollisissa tehtävissä. Käyttäjistä työnjohtotehtävissä on viidennes (22%) ja muista palkkatyöläisistä enää joka kuudes (14%). 1980-luvun lopussa tietotyöläisistä oli hieman yli kolmannes (38%) työnjohtotehtävissä, käyttäjistä vajaa viidennes (18%) ja muista palkkatyöläisistä yhtä moni (19%). Työnjohtotehtävissä toimiminen on siis selvästi yleistynyt tietotyöntekijöiden ryhmässä, mutta vähentynyt muissa ryhmissä.

Koska tietotyöläiset ovat keskimääräistä useammin myös muodollisesti työnjohdollisessa asemassa, heillä on siten keskimääräistä useammin työnjohdollisia tehtäviä. He ovat vastuussa työtehtävien määräämisestä alaisille. He vaikuttavat alaisten työmenetelmiin, työvälineisiin tai työmateriaaleihin. Toisin sanoen tuloksemme kertovat, että tietotyö ja työelämän auktoriteettisuhteet kietoutuvat yksiin. Tietotyöläiset eivät ole mikään uusi irrallinen työntekijäryhmä, joka toimii vain esimerkiksi viestintätekniikan suunnittelutehtävissä tai uusmedian tuottajina, vaan tietotyö yhdistyy organisaation muihinkin toimintoihin.

Tietotyö yhdistyy myös organisatoriseen päätöksentekoon. Tietotyöntekijät ovat muita palkkatyöläisiä useammin sellaisessa asemassa, että osallistuvat työpaikkaa koskevien tärkeiden päätösten tekemiseen. Esimerkiksi joka neljäs tietotyöläisistä osallistuu työpaikan henkilöstön määrästä päättämiseen, eli esittää asian hyväksymistä, kuuluu asian päättävään elimeen tai päättää asiasta itse. Käyttäjistä tällaisessa päätöksenteossa on mukana kahdeksan prosenttia ja muista vain viisi prosenttia.

Tilanne on jokseenkin sama kaikissa päätöksentekoa koskeneissa kysymyksissä. Työpaikan talousarviota koskeviin päätöksiin osallistuu tasan neljännes tietotyöläisistä, 12 % käyttäjistä ja 8 % muista. Investointipäätöksiä tekee 39 % tietotyöläisistä, 15 % IT-käyttäjistä ja 10 % muista työntekijöistä. Kysyimme lomakkeella myös vastaajien halukkuutta toimia joskus tulevaisuudessa työnjohtotehtävissä. Yli puolet ei-tietotyöläisistä ja runsas kolmannes IT-käyttäjistä ei ollut lainkaan halukas toimimaan työnjohtotehtävissä. Tietotyöläisistä tätä mieltä oli vain viidennes. Sen sijaan tietotyöläisistä jokseenkin puolet oli halukkaita työskentelemään myös työnjohtotehtävissä. Käyttäjistä halukkaita oli kolmannes ja muista viidennes.

Luoko tietotyö uusia yhteiskunnallisia jakoja?

Tietotyön yhteiskunnallista merkitystä on helppo sekä liioitella että vähätellä. Tärkeää kuitenkin on, että tietotyön tarkastelu kiinnitetään yhteiskunnan rakenteelliseen muutokseen ja työn sisällöllisiin muutoksiin. Arviot tietotyöläisten määristä kehittyneissä markkinatalousmaissa vaihtelevat 10 prosentista yli 50 prosenttiin. Tietotyöläisten määreissä on korostettu tiedonhallintaa ja korkean tason ajattelun kykyjä, siis kognitiivisia taitoja.

Tietotyö liittyy työelämän muutoksessa työn omaehtoisen muotoilun ja tiimityön edellyttämien vaatimusten voimistumiseen. Tietotyöläisistä on puhuttu korkean tason "symbolianalyytikkoina". Seuraavassa tarkastellaan lähemmin informaatiotyön sisältöä ja työssä tapahtuneita muutoksia. Tietoyhteiskuntaa koskeva keskustelu on yleensä painottanut sitä, että tietoyhteiskunnan muodostuminen merkitsee eri ammattiryhmien työn luonteen muutosta. On esitetty, että lähes kaikissa tehtävissä painottuu osaaminen ja tekniikan hallinta. Samalla tämä merkitsee työelämän erojen kaventumista. Tietotyön lisääntymisen on nähty tuottavan hyvää kaikille työelämässä toimiville ryhmille.

Tutkimuksemme osoittavat kuitenkin, että tietotyöläiset erottuvat merkittävällä tavalla muista palkkatyöläisistä ainakin työn luonteen ja palkkauksen osalta. Nämä erot olivat suuria jo vuoden 1994 tutkimuksessa. Sen sijaan tietotekniikan käyttäjät ja ei-käyttäjät olivat työn sisällöllisissä piirteissä hämmästyttävän lähellä toisiaan. Tietotyöläisillä on paljon paremmat tulot kuin kahdella muulla mainitulla ryhmällä, jotka eivät suuresti eroa toisistaan. Erityisen selvä tietotyöläisten ja muiden ryhmien ero on työelämän auktoriteettisuhteiden osalta ja työn sisällöllisessä vaativuudessa, toisin sanoen tietotyöläisten päivittäiseen työhön sisältyy runsaasti sellaisia ongelmia, joita ei ratkaista mekaanisesti. Kuten julkisuudessakin on todettu, tietotyöläisten työ on kahta muuta mainittua ryhmää selvästi henkisesti raskaampaa. Tietotyöläisten työn henkinen rasittavuus on jonkin verran kasvanut vuodesta 1988 lähtien.

Edellä lyhyesti kerrotut tulokset osoittavat, että tietotyö luo uusia yhteiskunnallisia jakoja. Tietotyöläiset erottuvat asemaltaan ja työltään IT-käyttäjistä ja ei-käyttäjistä. Kaksi viimeksi mainittua ryhmää ovat näiltä osin hyvin samankaltaisia. Samalla tulos kertoo siitä, että työntekijöiden ja alempien toimihenkilöiden väliset erot ovat kaventuneet. Vuodesta 1994 vuoteen 2000 ero tietotyöläisten ja muiden välillä ei ole enää kasvanut, vaan erot ovat jopa hieman supistuneet. Eräs selitys tälle muuttumattomuudelle saattaa olla itse tietotyöläisten määrän kasvu, josta johtuen heidän työmarkkina-asemansa ei enää ole korostetusti erityinen. Voidaankin väittää, että tietotyöläisten työmarkkinat ovat jo jossain määrin kyllästetyt.

Muutos fordistisesta massatuotantoyhteiskunnasta jälki-fordistiseen on merkinnyt tuotannon ja tavaroiden pidemmälle vietyä erikoistumista ja ennen kaikkea asiakasmääräytyneisyyttä. Tietotyöläisten työ on kasvavassa määrin asiakastyötä. On myös sanottu, että tämä osa tietotyöläisistä on "etulinjan työläisiä", jotka ovat tärkeiden asiakkaiden ja yrityksen välissä.

Asiakastyö on olennaisesti emotionaalista työtä. Emotionaalisessa työssä omat tunteet on nollattava ja alistettava ne tärkeämmän päämäärän hyväksi. Päämäärä on se, että itse asiakkaalle saadaan suotuisa mielentila joka tuottaa maksimaalisia tilauksia. Siten myös tunteet ovat tässä työssä tavaroita ja sellaisina alistettuja talouden logiikalle. Tämä tietotyön piirre saattaa liittyä olennaisesti työn henkiseen raskauteen ja mielenterveydellisiin ongelmiin.

Informaatioyhteiskunnan vahvistumiseen liittyvä, oletettu hierarkioiden purkautuminen ja muutoksen tuoma tiimityön räjähdysmäinen lisääntyminen eivät ole olennaisesti muuttaneet organisaatioiden käytäntöjä. Perinteiset valtasuhteet määrittävät niin organisaatioita kuin tiimejäkin.

Tiedon merkitystä ovat korostaneet monien maiden johtavat poliitikot. Tärkeässä puheessaan vuonna 1997 Englannin pääministeri Tony Blair sanoi "voitamme aivoilla tai emme ollenkaan". Kotimaansa politiikkaa koskevassa keskustelussa Blair on aina korostanut, että asia numero yksi on koulutus. Tämän vuoksi hänen puheitaan analysoineet kommentaattorit sanovatkin niiden sisällön olleen "koulutus, koulutus, koulutus".

Palkkatyöläiset eriytyvät myös koulutuksen suhteen. Suomessa on panostettu viime vuosikymmeninä paljon koulutukseen. Nuoret ikäluokat ovatkin kansainvälisessä vertailussa hyvin koulutettuja. Tietotyöläisen määrittelyssä koulutuksella on tärkeä sija. Määritelmällisesti he ovat saaneet vähintään opistotasoisen koulutuksen.

Koulutus eriyttää eri ryhmät tulojen suhteen merkittävällä tavalla. Parhaiten koulutetut tietotyöläiset ansaitsevat keskimäärin yli kaksi kertaa niin paljon kuin huonoimmin koulutetut ei-käyttäjät. Tietotyöläisten sisälläkin tutkijakoulutuksen saaneet ansaitsevat yli kolmanneksen enemmän kuin vain opistotutkinnon suorittaneet.

Tietotyön sisäiset ristiriidat?

Julkisuudessa on kerrottu näyttävästi tietoyhteiskunnan uusrikkaiden osake- ja optiovoitoista. Samalla on luotu kuvaa uudenlaisesta työn maailmasta, jossa tietotekniikalla voi näppärästi luoda suuria omaisuuksia. Tietotyöläisten työtilanne ei kuitenkaan ole tasaisen harmoninen hyvien asioiden luettelo. Itse asiassa heidän työtilanteensa on korostetun ristiriitainen. Sopusointuiset, positiiviset elementit tietotyöläisten työtilanteessa ovat korkea autonomia, vaativa ja mielenkiintoinen työ ja suhteellisen korkeat tulot. Ristiriitaisia aineksia taas ovat:

  1. Autonomian vaativuuden ja tulojen kääntöpuolena on työn henkinen raskaus. Kolme neljästä tietotyöläisestä kokee työnsä lähes aina henkisesti raskaaksi.
  2. Tietotyöläisten työ on autonomista, mutta samanaikaisesti tiukasti kontrolloitua. Työ on itse asiassa kontrolloidumpaa kuin käyttäjien ja ei-käyttäjien työ. Tietotyöläisten työn valvonta on kasvanut vuodesta 1994.
  3. Tietotyöläisten työ on sisällöllisesti antoisaa, mutta samalla työhön kohdistuu kovat aikapaineet. Aikapaineet ulottuvat myös työn ja perheen väliseen suhteeseen. Jotkut tutkijat ovatkin todenneet, että tietotyöläisten työ ja vapaa-aika ovat muuttuneet samanlaisiksi.

Tietotyölle on annettu jopa tarunomaista hohtoa. Edellä esitetyt tulokset kertovat kuitenkin jostakin aivan muusta. Tietotyöläisiä voi luonnehtia oman aikamme uudisraivaajiksi, jotka joutuvat ponnistelemaan raskaasti mahdollisten unelmiensa toteuttamiseksi. Samalla he ovat myös äärimmilleen kiristyneen markkinakilpailun luomien velvoitteiden vankeja. Työtä on tehtävä paljon, vapaa-aika ja perhe-elämä on alistettava työn vaatimuksille.

On itsestään selvää, että kaikki eivät voi olla tietotyöläisiä. Vaikka tietotyöläisten määrä onkin kasvanut, yhteiskunnallisessa työnjaossa tarvitaan edelleen tavallisia työläisiä. Esimerkiksi Manuel Castells on todennut, että tulevaisuuden informaatioyhteiskunnassa vain pienelle osalle kehittyneidenkin maiden väestöstä riittää tietotyötä. Valtaosalle palkkatyöläisistä työ on yksitoikkoista alhaisten kvalifikaatioiden ja pienten tulojen työtä. Tai sitten työpaikkaa ei ole lainkaan. Uudessa, joustavuuden nimiin vannovassa yhteiskunnassa haluttuja ammatteja riittää vain harvoille. Suuren enemmistön kohdalla kyse on vastahakoisesta joustavuudesta ja työstä, jossa on vain vähän myönteisiä piirteitä.

Blair oli oikeassa, koulutus on tietoyhteiskunnan kulmakiviä. Myös Castellsilla koulutus on korostetun tärkeässä asemassa. Hän puhuu itseohjelmoidusta koulutuksesta ja oppimisesta. Tärkeätä ei ole oppia nippua erityisiä taitoja vaan oppia, miten oppia uutta. Castellsin mukaan tietotyöläiset ovat juuri näitä, joilla on oppimisen oppimiseen riittävät tieteelliset, ajatukselliset ja sosiaaliset kyvyt.

Suomessa vannotaan tietoyhteiskunnan nimiin, mutta samanaikaisesti heikennetään sen kehitysedellytyksiä. Esimerkiksi yliopistojen perusrahoituksen surkea taso merkitsee sitä, että emme pysty vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin. Tietoyhteiskunta ei ole yksinkertainen yhteiskunta. Itse asiassa se on monimutkaisin yhteiskunta kaikista tähänastisista. Tietotyö vaatii, kuten huomasimme, sekä entistä korkeampitasoisia kvalifikaatioita että erityyppisten taitojen yhdistämistä. Yliopistojen kohdalla koulutuksen tason nostaminen ei nykyisillä resursseilla tunnu todennäköiseltä. On mahdotonta ajatella, että ilman perusopetusta, ilman ryhmätyötaitojen kehittämistä ja ilman korkeatasoisia luentoja millekään alalle tuotetaan huippuammattilaisia. Tietoyhteiskunta edellyttää työvoimalta monialaista osaamista. On korostettava, että tietotyö ei ole vain teknistä työtä. Tämä tarkoittaa sitä, että koulutuspoliittisissa ratkaisuissa ei tulisi painottaa vain insinöörien tuottamista ja teknisiä taitoja.

Tietotyöhön liittyvää kirjallisuutta:
Blom, R. (toim.), 1999, Mikä Suomessa muuttui? Hanki ja Jää, Helsinki.
Blom, R., Melin, H., Pyöriä P., 2001, Tietotyö ja työelämän muutos. Gaudeamus, Helsinki.
Castells, M.: The Information Age. Economy, Society and Culture I-III. Blackwell 1996-1997.
Julkunen, R. (ym.): Aikanyrjähdys. Vastapaino 2004.
Webster, F. (et al.) The Information Society Reader. Routledge 2003.
Sennet, R.,: Uuden kapitalismin kulttuuri. Vastapaino 2007.
Webster, F.2006, Theories of the Information Society. Routledge 2006.

Alkuun

6. TYÖTTÖMYYS

Työttömyys on yksi palkkatyönyhteiskunnan suuria ongelmia. Työttömyyden syitä ja sen inhimillisiä ja yhteiskunnallisia seuraamuksia on pohdittu sekä poliitikkojen että tutkijoiden toimesta. Viimeksi kuluneiden 15 vuoden aikana työttömyys on kasvanut tuntuvasti kaikissa pitkälle teollistuneissa maissa. Suomessa työttömyys kasvoi räjähdyksenomaisesti 1990-luvun talouslaman jälkeen. Ennen lamaa maassamme vallitsi käytännössä täystyöllisyys. Laman jälkeen, vuonna 1994, työttömyysaste oli noin 20%. Tämän jälkeen työttömyys on laskenut tasaisesti. Vuoden 2008 alussa työttömiä oli noin 6% koko työvoimasta. Voidaan olettaa, että työttömyys vähenee edelleen. Tämä selittyy pääosin työvoiman ikääntymisellä. Uudet työmarkinoille tulevat sukupolvet ovat selvästi pienempiä kuin työmarkkinoilta toistuvat sukupolvet.

Matti Kortteinen ja Hannu Tuomikoski ovat tutkineet pitkäaikaistyöttömyyttä 1990-luvun lopun Suomessa (Työtön 1998). Kirjoittajien mukaan Suomessakin on kasvanut sellainen pitkäaikaistyöttömien joukko, jota uhkaa syrjäytyminen normaalista arjesta. Etenkin pääkaupunkiseudulla on alueita, joihin on syntymässä sellaisia työttömien alakulttuureja , jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle. On vaara, että muodostuu todellinen sosiaalinen alaluokka.

Tällainen alaluokkaistuminen voitaisiin kuitenkin välttää. Tutkimus osoittaa, että työttömien pärjäämisessä on suuria eroja. Sosiaalisten verkostojen ja sosiaalisen tuen merkitys on suurta. Työttömät, jotka saavat tukea perheeltään ja lähiympäristöltään selviytyvät paljon paremmin kuin sellaiset työttömät, joilta tuki puuttuu. Toiseksi työttömien tilannetta voitaisiin helpottaa yksinkertaisesti maksamalla heille vain parempaa työttömyyskorvausta.

Historiallisesti työttömyys nousi ensimmäisen kerran yhteiskunnalliseksi kysymykseksi Suomesa 1910-luvulla. Tuolloin noteerattiin suurissa kaupungeissa "ulkotyöväen talvityöttömyys". Yksi suomalaisen sosiaalipolitiikan perustajista Eino Kuusi laati väitöskirjansa juuri talvityöttömyydestä (Eino Kuusi: Talvityöttömyys, 1914). Tutkimuksessaan hän esitti huolensa talvityöttömyydestä mahdollisesti aiheutuvasta yhteiskunnallisesta levottomuudesta.

1930-luvun talouslama merkitsi ensimmäistä todellista joukkotyöttömyyden jaksoa. Tuolloin vielä puutteellisten tilastojen mukaan työttömyys oli pahinta talvella 1931, jolloin työttömänä oli yli 110 000 henkeä. Työttömyys oli pahinta maaseudun ammattitaidottoman väestön keskuudessa. 1930-luvun laman aiheuttamasta työttömyydestä toivuttiin nopeasti ja jo muutamassa vuodessa työvoiman kysyntä oli ylittänyt lamaa edeltäneen tason. Sama tilanne on toistunut myöhempien lamakausien aikana. Talouslama, joka alkoi vuonna 1991, oli syvimmillään vuonna 1994 ja päättyi ainakin tuotannon notkahduksen suhteen vuonna 1996, synnytti Suomen oloissa ennätyksellisen suuren työttömyyden. Samalla työttömyys ravisteli monin tavoin työmarkkinoita ja muutti ennusteita työelämän tulevaisuudesta. Vuonna 1990 Suomessa oli työttömiä hieman alle 100 000, eli 3,4% työvoimasta. Muutamassa vuodessa työttömyys moninkertaistui. Vuonna 1994 työttömiä oli noin 460 000, eli noin 18%. Tämän jälkeen työttömien määrä on laskenut tuskallisen hitaasti.

Sitkeän joukkotyöttömyyden rinnalla pitkäaikaistyöttömyyden kasvu on ollut ongelmallista. Vielä 1980-luvulla pitkäaikaistyöttömiä, siis yli vuoden yhtäjaksoisesti työttömänä olleita, oli vain 10% työttömistä. Nyt pitkäaikaistyöttömiä on noin kolmannes kaikista työttömistä. Kesäkuussa 2002 työttömiä työnhakijoita oli 290 000, työttömyysprosentiksi se tekee 10,8. Jos työttömyyslukuihin otetaan mukaan erilaiset tukitoimin työllistetyt tai työvoimahallinnon koulutukseen osallistuvat, saatiin IMF:n arvion mukaan Suomen työttömyysasteeksi 2000-luvun alussa edelleen noin 18%. Tuoreimpien tilastojen mukaan, toukokuussa 2008, Suomen työttömyysprosentti oli 8,8.

Työttömyyden suhteen kaikkein heikommassa asemassa ovat ikääntyvät. Työttömäksi jääminen yli 50-vuotiaana merkitsee melkein aina sitä, että työelämään ei ole enää paluuta olivatpa koulutus tai työkokemus millaisia tahansa. Yli 55-vuotiaitten työttömyysaste oli viime vuosikymmenen vaihteessa 25%, kun se oli ennen lamaa vain viisi prosenttia. Monelle iäkkäälle työttömälle "pelastusrenkaana" toimii kuitenkin ns. eläkeputki, joka mahdollistaa varhennetun eläkkeelle siirtymisen. Tällä hetkellä työttömyyseläkkeellä on jo yli 50 000 suomalaista, vuoteen 2008 mennessä työttömyyseläkkeellä arvioidaan olevan jo 70 000 henkeä. Tuoretta tilastotietoa työllisyyden ja työttömyyden kehityksestä löytyy mm. tilastokeskuksen internetsivuilta (ks. myös taulukko ja kuviot alla).

Taulukko: Työllisyyden muutokset 4/2007 - 4/2008, tuhatta henkeä

työllisyyden muutokset

Lähde: Tilastokeskus.

Kuvio: Työllisten ja työttömien määrän muutos edellisestä vuodesta 2000-2007

työllisten ja työttömien määrän muutos

Lähde: Tilastokeskus.

Laman jälkeen työnantajat ja heidän järjestönsä ovat koventaneet suhtautumistaan ammattiyhdistysliikkeeseen. Vaatimukset joustoista ja paikallisesta sopimisesta ovat lisääntyneet. Samoin työnantajien kanta ns. Sosiaaliseen korporatismiin on muuttunut. Työnantajat eivät ole enää samalla tavalla kuin 1980-luvulla valmiita osallistumaan suomalaisen hyvinvointivaltion rakentamiskustannuksiin.

Suomalainen työelämä on keskittynyt. Vähän kärjistäen voi sanoa, että Suomessa on yksi pankki, yksi paperitehdas, yksi telakka, yksi meijeri jne. Keskittyminen ja monopolisoituminen on vaikuttanut työelämän valtasuhteisiin. Suurten yritysten strategiset päätökset heiluttelevat tuhansien työntekijöiden asemaa, näiden voimatta itse vaikuttaa kohtaloihinsa juuri millään tavalla.

Euroopan yhdentyminen merkitsee muutoksia työmarkkinoillamme. Työvoiman liikkuvuus on lisääntynyt. Työelämää koskevat lait ja asetukset tulevat harmonisoitumaan muiden EU-maiden kanssa. Samalla kilpailu niin työpaikoista kuin markkinoistakin kiristyy lyhyellä tähtäimellä.

EU-maiden väestön ikääntyminen tulee muuttamaan työmarkkinoita radikaalisti jo 10 vuoden kuluttua. Esimerkiksi Suomessa toisen maailmansodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien siirtyminen eläkkeelle merkitsee työvoimapulaa ainakin tietyillä aloilla. Tulemme siirtymään varsin nopeasti sellaiseen työmarkkinatilanteeseen, jossa maassamme vallitsee samaan aikaan joukkotyöttömyys ja työvoimapula.

Alkuun

7.TYÖN TULEVAISUUS

Työelämän tulevaisuus askarruttaa sekä tavallisia työntekijöitä että työelämän tutkijoita. Suomalaisen työelämän tilasta käydään jatkuvasti vilkasta väittelyä. Juha Siltala julkaisi vuonna 2004 tutkimuksen Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Siinä hän pyrki osoittamaan laajan empiirisen todistusaineiston avulla, että työn vaihtosuhde on heikentynyt. Työn vaihtosuhteella Siltala käsittää työntekijän työhön sijoittaman satsauksen ja työstä saatujen palkkioiden välisen suhteen. Vaihtosuhde ei tarkoita pelkkää palkkaa, vaan kuvaa laajemmin työsuhteen kokonaisuutta. Siltalan tulos on synkkä koko 2000-luvun ajan ”turbokapitalismin” ote on kiristynyt, ja työntekijät ovat joutuneet yhä kovempien tuotto-odotusten ja työpaineiden kohteeksi. Siltaka on nähdäkseni monessa mielessä täysin oikeassa. Toisaalta hänen piirtämänsä kuva on yksipuolinen, hän ei ota lainkaan huomioon monia myönteisiä kehityskulkuja, joita myös on löydettävissä. Erilaiset joustavat työjärjestelyt ovat tästä hyvänä esimerkkinä.

Raija Julkunen on pohtinut monipuolisesti käynnissä olevaa muutosta kirjassaan Uuden työn paradoksit (2008). Siinä hän toteaa, että työ tuntuu olevan alati murroksessa. Jatkuvasti puhutaan siirtymisestä vanhasta uuteen työhön. On kuitenkin niin, että ”uusi” vaihtaa sisältöä jokseenkin 10 vuoden välein. Tällä hetkellä ”uutta työtä” luonnehtii tietoistuminen, affektiivisuus, jälkibyrokraattisuus, kommunikoivuus ja joustavuus. Lisäksi uutta työtä työtä tekee pääosin prekariaatti, joka on määräaikaisissa työsuhteissaan jatkuvassa odotustilassa.

Taulukko: Vanha ja ”uusi työ”

vanha ja uusi työ

Lähde: Julkunen 2008, 19.

Työtä koskevassa keskustelussa on korostettu sitä, että viimeksi kuluneiden 20 vuoden aikana työ on subjektivoitunut. Työ tunkeutuu yhä syvemmäs minuuteemme ja siitä tulee mielentila. Työstä ei enää pysty irtaantumaan samlla tavoin kuin joskus aikaisemmin. Työ seuraa meitä kaikkialle ja on aina läsnä.

Mihin suuntaan työ kehityy tulevaisuudessa? Voidaan sanoa, että tulevaisuus on avoin. Ei ole olemassa mitään yhtä selkeää kehityksen suuntaa. Pikemminkin on monia toistensa kanssa ristiriitaisessa suhteessa olevaa kehitysprosessia. Samaan aikaa tapahtuu työntekijöiden kannalta myönteisiä muutoksia ja työn huonontumista. Lisäksi koettu työn huonontuminen ei välttämättä johdu mistään tietoisista pyrkimyksistä.

Entä sitten työorganisaatiot, miten ne kehittyvät? Jälleen kerran korostetaan jatkuvaa muutosta. Lähes mantraksi on muodostunut käsitys siitä miten yhteiskunnan ja talouden muutokset heijastuvat väistämättä siihen millä tavalla työ ja tuotanto organisoidaan. Viime vuosikymmenten keskeisimpinä muutoksina organisaatioiden toimintaympäristössä esitetään markkinoiden sääntelyn purkaminen, tuotannon ja rahamarkkinoiden globaalistuminen, kulutustottumuksiin vaikuttava yksilöllistyminen sekä tietoyhteiskuntakehitykseen liittyvät uuden teknologian läpimurto, tiedon ja osaamisen merkityksen korostuminen tuotannossa sekä verkostomaisten organisaatiomuotojen leviäminen. Tiedon merkityksen kasvun kilpailutekijänä sekä toimintaympäristön muuttumisen entistä dynaamisemmaksi katsotaan merkitsevän, että entisenlaiset vakaaseen teollisuusyhteiskuntaan soveltuvat tuotannon ja työn organisoinnin muodot eivät enää ole toimivia ja kilpailukykyisiä. Mikäli työorganisaatiot haluavat säilyä kilpailukykyisinä tai ylipäätään selviytyä on niiden sopeuduttava tähän esimerkiksi joustavan erikoistumisen, byrokraattisten jäykkyyksien purkamisen tai organisaatiokulttuurin kehittämisen avulla. Muutos nähdään vaihtoehdottomana.

Tutkimus ei kuitenkaan vahvista sitä, että töiden organisointi ja työorganisaatiot olisivat muuttumassa radikaalilla tavalla. Useimmilla työpaikoilla työ on edelleen organisitu varsin hierarkkisesti ja byrokraattisesti. Tiimityö on yleistynyt, jo yli puolet suomalaisista palkansaajista työskentelee tiimeissä. Tiimityön käyttö ei kuitenkaan ole merkinnyt mitään radikaalia muutosta vallan ja vastuu jakautumisessa. Johtajat päättävät ja tiimit toteuttavat. Tästä huolimatta ihmisten kokemukset tiimityöstä ovat pääosin myönteisiä. Tiimien katsotaan lisäävän työn itsenäsiyyttä, ja samalla ne tarjoavat aikaisempaa oikeudenmukaisemmaksi koettuja palkitsemisen tapoja.

Jokunen vuositten julkaisemassaan kirjassa Kunnioitus eriarvoisuuden maailmassa Richard Sennet (2004) pohtii arvokkuuden ja tunnustuksen merkitystä. Samaan asiaan ovat kiinnittäneet huomionsa monet muutkin tutkijat. Toisten työn kunnioittaminen ja arvostaminen on vaarassa vähentyä. Kasvavat tuotto-odotukset ja työelämän tahdin kiivastuminen luonnehtivat 2000-luvun alun henkeä. Tähän yhdistetty kansianvälistyminen ja tihentyvä verkostoituminen jättää yhä vähemmän tilaa tunnustuksen antamiselle ja kiitokselle. Saattaa kuitenkin olla, että tällainen työntekijän huomioiminen voi olla yhä tärkeämpi tekijä kilpailtaessa tulevaisuudessa yhä harvemmiksi käyvistä osaajista ja taitajista.

Alkuun

EtusivuSisällysluettelo