TYT | Avoin yliopisto / Avoimen yliopiston verkko-opinnot
TYT
Avoin yliopisto/verkko-opinnot
Sosiologian peruskurssi

 

EtusivuSisällysluettelo

7. Luku:
POLITIIKKA JA VALTIO

- sosiologinen valtiotutkimus
- hyvinvointivaltio
- politiikan sosiologia
- yhteiskunnalliset liikkeet
- riskiyhteiskunta, moderni, postmoderni

Vallan sosiologia

Vallan käsite on kiehtonut yhteiskuntatieteilijöitä pitkään. Mitä valta on? Mistä me puhumme kun me puhumme vallasta? Kenellä valtaa on? Miten valta ja vallankäyttö on muuttunut modernissa yhteiskunnassa? Muun muassa tällaisia kysymyksiä on nostettu esiin valtaa pohdittaessa. Suomalaiset sosiologit ovat keskustelleet vilkkaasti vallasta. Muun muassa monilla sosiologipäivillä on pohdittu valtaa sosiologisena ja yhteiskunnallisena kysymyksenä. Suomalaiset sosiologit analysoivat jo 1960-luvulla taloudellisen vallan jakaantumista Suomessa.

Tänään valta kiehtoo taas kerran yhteiskuntatieteilijöitä. Nyt valta nähdään moniulotteisena sosiaalisena ilmiönä. Valta voi olla jotakin joka pakottaa ihmisen toimimaan määrätyllä tavalla määrätyissä oloissa. Toisaalta valta voi mahdollistaa monien asioiden toteuttamisen. Vallassa ei ole välttämättä kysymys mistään nollasumma-pelistä, jossa toisen vallan kasvu merkitsee toisen vallan vähenemistä. Valta voi hyödyttää kaikkia valtasuhteen osapuolia.

Max Weber määritteli vallan kriittisesti. Hänen mukaansa valta merkitsi yksilön mahdollisuutta toteuttaa omaa tahtoaan toisten vastustuksesta huolimatta. Kuten oheisesta asetelmasta havaitaan, niin Weberin jälkeen vallasta on keskusteltu monista eri näkökulmista. Jotkut tutkijat näkevät vallan myönteisenä resurssina pyrittäessä yhteisöllisiin päämääriin. Talcott Parsons on esittänyt, että sosiaalisissa suhteissa valta on suorastaan välttämätön resurssi yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Tällä hän viittasi lähinnä valtioon.

Joillekin valta on sisäistettyä herruutta. Ranskalainen filosofi Michel Foucault on tarkastellut kiinnostavasti kurinpitovallan nousua tutkimuksessaan "Tarkkailla ja rangaista" (suomennettu 1980). Kirjassaan Foucault kuvaa eurooppalaisten rangaistusjärjestelmien kehitystä joka on tuottanut kurinpidon sisäistäneen ja sävyisän ihmisen. Vallankäytön uusin muoto on biovalta, joka on keskittynyt maksimoimaan väestön terveyttä ja hyvinvointia.

Yhteistä kaikelle sosiologiselle valtakeskustelulle on se, että valta ymmärretään sosiaaliseksi suhteeksi, ei esimerkiksi yksilön tai instituution ominaisuudeksi. Kaikkein kiinnostavimmat valtaa käsitelleet tutkimukset ovat lähestyneet teemaa historiallisesti. Tällä hetkellä keskustellaan vilkkaasti taloudellisesta vallasta; yhteiskuntatieteilijät suunnittelevatkin laajaa monitieteistä taloudellista valtaa koskevaa tutkimusohjelmaa.

Valta
  • Sosiaalinen suhde
  • Weber: Mahdollisuus toteuttaa omaa tahtoa muiden vastustuksesta huolimatta
  • Parsons: Myönteinen resurssi pyrittäessä yhteisöllisiin päämääriin
  • Foucault: Sisäistetty herruus
  • Valta ei koskaan ole absoluuttista
    • vastarinta
    • vallan kumoaminen

Oman aikamme sosiologinen keskustelu lähestyy valtaa moniulotteisesti. Valta voi merkitä sekä alistussuhdetta että resurssia. Kuva vallasta piirtyy aivan eri tavoin, jos pohdimme vaikkapa Yhdysvaltain toimia Afganistanissa ja Irakissa tai naisvaltaisten ammattialojen pyrkimyksiä jäsenistön palkkauksen parantamiseksi. Nyt tarvitaan tutkimusta ja tekoja tuottavan, positiivisen, vallan lisäämiseksi.

Valtaa on syytä pohtia edelleen kriittisesti. Moderni aika on korostanut tiedettä ja asiantuntijavaltaa. Tiede ja teknologia ovatkin keksinnöillään helpottaneet elämäämme monin tavoin. Samalla asiantuntijuuteen yhdistyy kuitenkin monia ongelmia. Ydinvoima ei ole lupauksista huolimatta osoittautunut turvalliseksi energiavaihtoehdoksi. Lääketieteelliseen tutkimukseen yhdistyy monia eettisesti arveluttavia seikkoja kuten vaikkapa geenimanipulaatio. Asiantuntijuutta ei tule ottaa minään itsestäänselvyytenä, vaan myös sitä on syytä tarkastella kriittisesti. Samalla meidän on pohdittava kriittisesti sosiologisia käytäntöjämme ja tulkintojamme. Tieto ja valta ovat aina kulkeneet käsi kädessä.

Alkuun

1.SOSIOLOGINEN VALTIOTUTKIMUS

Valtion ja politiikan sosiologinen tutkimus muodostaa oman tärkeän sosiologian osa-alueensa siitä huolimatta, että yksi perusyhteiskuntatieteistä on valtiotiede. Miksi sosiologit ovat kiinnostuneita valtiosta, olemmeko kenties vallanhaluisia? Valtion merkitys on kasvanut koko 1900-luvun niin paljon, että myös sosiologisen tutkimuksen on se huomioitava, valtio vaikuttaa monin tavoin kaikilla sosiaalisten suhteitten alueella. Toiseksi sosiologia esittää valtiota koskien erilaisia kysymyksiä kuin valtio-oppi. Varsinkin viime vuosina sosiologia on ollut erityisen kiinnostunut hyvinvointivaltiosta. Lopulta sosiologinen tutkimus on esittänyt valtiokritiikkiä. Esiin on nostettu esimerkiksi virkamiesten vallan ja parlamentaarisen demokratian suhde.

Sosiologinen valtiotutkimus on aina vuosisadan alusta lähtien pohtinut modernin (porvarillisen) valtion luonnetta, asemaa ja tehtäviä. Lisäksi sosiologisen valtiotutkimuksen piiriin on kuulunut valtion ja muun yhteiskunnan välisten suhteitten analysointi. Politiikan tutkimuksen alueella on puolestaan eritelty yksilöiden poliittista käyttäytymistä, puoluelaitoksen toimintaa, poliittisia konflikteja ja yhteiskunnallisia intressejä.

Huomautus kansallisvaltiosta

Nykyaikainen valtio on useimmiten kansallisvaltio. Tämä tarkoittaa sitä, että valtioiden rajat piirtyvät kielen/kansallisuuden/kulttuurin mukaan. Moderneille kansallisvaltioille on ominaista myös se, että kaikki kansalaiset ovat muodollisesti yhdenvertaisia, heitä kohdellaan oikeudellisesti, poliittisesti ja taloudellisesti itsenäisinä toimijoina. Poliittisen elämän keskiönä pidetään yleensä parlamenttia.

Kansallisvaltio
  • Poliittisesti suvereeni alue
  • Legitimoitu oikeus väkivallan käyttöön
  • Yhteinen kieli
  • Kansalaisten lojaalisuus
  • Poliittinen ja oikeudellinen yhdenvertaisuus

Kansallisvaltio ei kuitenkaan ole edes Euroopassa mikään universaali valtion muoto. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiset tapahtumat muistuttavat meitä kansallisvaltion rajallisuudesta. Entinen Jugoslavia on purkautunut lukuisiksi kansallisvaltioiksi, mutta Balkanin alueen kehitys on edelleen kesken ja epävakaa: Esimerkiksi Makedonian tilanne on auki. Tuoreen Kosovon valtion on tähän mennessä (kesäkuu 2008) tunnustanut vain vajaa 50 maata. Espanjassa Baskit ja Katalaanit pyrkivät lisäämään itsenäisyyttään. Iso-Britanniassa Skotlanti on vaatinut itsenäisyyttä jne. Meillä Pohjolassa saamelaisten tilanne on periaatteessa samanlainen kuin edellä mainituissa tapauksissa. Saamelaiset voisivat varsin perustellusti vaatia oman kansallisvaltion tunnustamista.

Moderni valtio on syntynyt samoihin aikoihin kuin moderni yhteiskunta. Tässä mielessä Ranskan vallankumous (1789) on merkittävä vedenjakaja. Valistusajattelu ja Ranskan vallankumous loivat perustan nykyaikaisen valtion kehitykselle. Valtion legitimaatiota ei enää haettu mistään yliluonnollisesta, vaan todettiin, että valtiovalta on yhteiskunnallista valtaa ja että se perustuu yhteiskuntasopimukseen (Rousseau). Politiikan keskiöön tuli parlamentti, jossa yleishyödyllinen piti välitettämän keskustellen. Parlamentti oli kuin markkinat taloudessa, parhain ja tehokkain tulee aina pärjäämään, huonot ajautukoon konkurssiin

.
  • vallan kolmijako:
    lainsäädäntä, toimeenpano ja oikeus toisistaan riippumattomiksi

Moderni valtio ilmensi itseään ensin oikeusjulistuksina. Yleisesti tunnettuja ovat Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus vuodelta 1776 ja Ranskan oikeusjulistus (kaikki ihmiset ovat luodut yhtäläisiksi) vuodelta 1789. Näissä molemmissa säädettiin kansalaisten oikeuksista ja velvollisuuksista, joita ovat mm.:

  • vapaus ja yhtäläiset oikeudet
  • yritystoiminta ja yksityisaloitteellisuus
  • omistusoikeuden pyhyys ja loukkaamattomuus
  • rikosoikeudellinen laillisuus (syytön kunnes toisin havaitaan)

Kaikkein hallitsevimmaksi valtiokäsitykseksi muotoutui ns. liberalistinen valtiokäsitys. Sen mukaan valtio toimii kansalaisvapauksien ja -oikeuksien loukkaamattomuuden takaajana, valtio ei puutu talouteen, vaan taloudesta vastaavat kapitalistisen talouden sisäiset lait, markkinoiden näkymätön käsi. Valtiosta puhuttiin myös "yövartijavaltiona". Valtio on kuin yövartija, jonka tehtävänä on huolehtia asukkaiden ja omaisuuden turvallisuudesta. Sosiologian klassikoista valtioon liittyviin kysymyksiin on vahvimmin paneutunut Max Weber. Weber on muotoillut ensimmäisen tunnetun sosiologisen valtiota koskevan määrittelyn. Sen mukaan valtiota luonnehtii:

"vakituinen virkamieskunta, jolla on legitiimi monopoli väkivaltakoneistojen käytössä ja joka ylläpitää tätä monopolia tietyllä alueella"

Weberille valtio näyttäytyy siis ennen muuta pakkovaltana. Valtiolla on yksinoikeus väkivaltaan. Valtio on olemassa sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden takaamiseksi. Huomattavaa on, että Weberin aikana valtion ns. sosiaalinen tehtävä ei vielä näkynyt. Weber ei myöskään puhunut valtion ja talouden välisistä suhteista.

Kriittinen marxilainen ajattelu liittää valtion kapitalistisiin tuotantosuhteisiin. Kuten Friedrich Engels on todennut: "valtio on sen tunnustamista, että yhteiskunta on jakautunut itsensä kanssa sovittamattomiin ristiriitoihin, ja jotta nämä ristiriidat eivät tuhoaisi valtiota tarvitaan voima, joka on näennäisesti yhteiskunnan ulkopuolella. Tällaisena voimana on valtio". Marxilaisen valtioteorian keskeiset piirteet on esittänyt Friedrich Engels teoksessaan "Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä" (1877).

Engelsin näkemyksen valtio voidaan määritellä seuraavasti:

  • valtio on historiallinen ilmiö
  • valtion synty ja kehitys selittyvät yhteiskunnan sisäisistä ristiriidoista
  • valtio säätelee luokkaristiriitoja hallitsevan luokan eduksi
  • valtio ei ole mikään neutraali yhteiskunnan ulkopuolinen voima
  • valtion ja yhteiskunnan edut eivät ole samoja

Engelsin jälkeen marxilaista valtioteoriaa on kehittänyt V.I. Lenin. Ennen Venäjän vallankumousta julkaisemassaan kirjoituksessa "Valtio ja vallankumous" Lenin esittää suuntaviivat valtion kuoleennuttamiseksi sosialistisessa yhteiskunnassa. Hänen mukaansa sosialismissa valtio käy tarpeettomaksi, koska sosialismissa ei enää tarvita sellaista pakkovallan koneistoa, mitä valtio edustaa. Leninin teesit valtion asteittaisesta kuoleutumisesta ovat todella vallankumouksellisia. Neuvostoliitossa ei kuitenkaan koskaan edetty Leninin kuvaamaan suuntaan. Pikemminkin maahan pyrittiin rakentamaan hyvin vahvaa valtiota.

1970-luvun aikana käytiin Euroopassa vilkas keskustelu valtion aseman ja tehtävien muutoksesta. Lähtökohtana oli havainto valtion tehtävien nopeasta laajenemisesta toisen maailmansodan jälkeen. Eri valtiot ovat harjoittaneet laajaa yritystoimintaa. Kansainväliset suhteet on organisoitu valtioittain. Valtion sosiaaliset tehtävät ovat lisääntyneet huomattavasti jne.

Tätä keskustelua on osuvasti tiivistänyt saksalainen Joachim Hirsch kirjassaan "Turvavaltio" (Vastapaino 1983). Hirschin mukaan nykyaikainen valtio on turvavaltio kahdessa merkityksessä. Se turvaa ihmisten hengissä pysymisen, toimeentulon, koulutuksen, vanhuuden jne. Se on turvavaltio myönteisessä mielessä. Samalla se on valvontakoneisto, joka ohjaa, normittaa, määrää ja vahtii, pakottaa ihmiset toimimaan tietyllä tavalla.

Hirsch huomauttaa myös, että nyky-yhteiskuntamme on "läpikapitalisoitunut" ja "läpivaltiollistunut". Tällä hän tarkoittaa sitä, että tavarasuhteet tunkeutuvat yhä laajemmin sosiaalisiin suhteisiin. Lähes kaikki sosiaaliset suhteemme ovat tavaravälitteisiä. Samalla valtio ulottaa otteensa yhä uusiin ja uusiin elämänalueisiin. Valtio hoivaa ja valvoo meitä kehdosta hautaan. Valtio on jatkuvassa muutoksessa. Vanhoja valtioita kuolee pois ja uusia syntyy. Mikään ei tunnu olevan pysyvää. Arjen ymmärryksessä, jatkuvasti muuttuvassa maailmassamme, valtio voidaan nähdä seuraavasti:

  • Alue, joka yhdistää kansakunnan ja on poliittisesti suvereeni
  • Valtiolla on legitimoitu oikeus voimankäyttöön
  • Kansalaiset ovat muodollisesti tasa-arvoisia ja samalla lojaaleja valtiolle
  • parlamentti, yhteinen kieli/kulttuuri
  • Valtio takaa kansalaisten perusturvallisuuden
  • Koskemattomuuden ohella myös sosiaalinen perusturva

Maailma muuttuu niin nopeasti, että suuri osa näistä tunnusmerkeistä voidaan kyseenalaistaa. Esimerkiksi Euroopassa on ainakin 74 kansakuntaa, mutta vain 35 valtiota.

Viime vuosina on keskusteltu runsaasti kansallisvaltion kohtalosta; globalisoitumisen ja integraation on katsottu merkitsevän kansallisvaltion häviämistä. Euroopan Unionin kehitys onkin siirtänyt monia tehtäviä transnationaaleille elimille, samoin monet YK:n alaisuudessa toimivat elimet ovat saaneet yhä enemmän asioita hoidettavakseen. Toisaalta kansallisuusaate ja kansallisvaltioiden rakentaminen on ollut yksi merkittävä 1990-lukua määrittänyt piirre. Ajatelkaamme tässä suhteessa vaikka Viroa, jossa hyvin ripeästi, heti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, rakennettiin oma valuutta, armeija, passi, kansallinen lainsäädäntö jne. Virosta tehtiin nykyaikainen eurooppalainen kansallisvaltio muiden joukkoon noin kymmenessä vuodessa. Nyt Viro, yhdeksän muun entisen sosialistisen maan kanssa, on liittynyt Euroopan Unioniin. Lisäksi Viro on NATO:n jäsen ja valmistelee Euron käyttöönottoa.

Tällä hetkellä Euroopan Unioni on kehittymässä yhä tiiviimmän liittovaltion suuntaan. Unionilla on lisääntyvässä määrin yhteistä lainsäädäntöä, osittain yhteinen valuutta, se pyrkii lisäämään yhteisiä turvallisuusjärjestelyjä ja hyväksymään itselleen oman perustuslain. Toteutuessaan tällainen yhdentyminen merkitsee kehitystä kohti monin tavoin samankaltaista kansallisuuksien yhteisöä, mitä Neuvostoliitto aikanaan edusti.

Alkuun

Hyvinvointivaltio

Pohjoismaista valtiota kuvataan yleisesti hyvinvointivaltioksi. Tällä tarkoitetaan sitä, että viime kädessä valtio huolehtii kansalaisten hyvinvoinnista. Hyvinvointivaltiot ovat kehittyneet toisesta maailmansodasta alkaen. Käsite juontaa Iso-Britanniaan, jossa jo sodan aikana ruvettiin puhumaan welfare statesta, sotaa käyvän, warfare state, valtion sijaan. Hyvinvointivaltion malliesimerkkinä pidetään yleisesti Ruotsia, missä toisen maailmansodan jälkeen rakennettiin koko väestön kattavat koulutus-, sosiaali- ja terveyspalvelut. Palveluiden tuottamisesta vastaa julkinen sektori ja ne katetaan verovaroin.

Sosiologisessa keskustelussa kaikkein tunnetuimman hyvinvointivaltiota koskevan analyysin on esittänyt tanskalaissyntyinen Gösta Esping-Anderssen. Hänen vuonna 1990 julkaisemansa tutkimus Three Worlds of Welfare Capitalism kuvaa kolmea hyvinvointivaltion idealityyppiä. Liberaalissa hyvinvointivaltiossa, markkinaperusteiset palvelut ovat keskeisellä sijalla. Konservatiiviseessa mallissa taas palvelujen saaminen kytkeytyy läheisesti työmarkkina-asemaan. Sosialisemokraattisessa mallissa palvelut ovat samat kaikille kansalaisille.

Meillä Suomessa helsinkiläinen sosiologi Pekka Kosonen on lukuisissa kirjoissaan (esimerkiksi Pohjoismaiset mallit murroksessa, Vastapaino 1998) kuvannut eurooppalaisia hyvinvointivaltioita ja eri mallien välisiä eroja.

Kososen hyvinvointivaltiomallit
Pohjoismainen malli
  • laaja työhön osallistuminen
  • kattava universaali sosiaalipolitiikka
  • sosiaalimenojen osuus BKT:sta suuri
  • valtion rooli keskeinen
  • Pohjoismaat
Perifeerinen malli
  • alhainen kansantuote
  • alhaiset sosiaalimenot
  • perhe ja kirkko keskeisiä sosiaalipalveluiden ja - turvan tuottamisessa
  • Espanja, Portugali, Kreikka ja Irlanti
Mannereurooppalainen malli
  • perhe ja työmarkkina-asema keskeisiä
  • naisia vähemmän töissä kodin ulkopuolella
  • mieselättäjyys
  • kirkko ja yksityiset järjestöt palveluiden tuottajia
  • Benelux-maat, Ranska, Saksa, Itävalta, Sveitsi ja Itävalta
Brittiläinen malli
  • laaja julkispalvelujärjestelmä
  • naiset paljon työelämässä
  • universaalisuus, alhainen etuuksien taso
  • Iso-Britannia

Kirjallisuudessa on viime aikoina keskusteltu eniten hyvinvointivaltion kriisiytymisestä. Tällä on viitattu muun muassa siihen, että kansalaiset eivät olisi enää halukkaita kustantamaan verovaroin laajoja julkisen sektorin järjestelmiä. Toisaalta hyvinvointivaltiota on arvosteltu byrokraattisuudesta ja jäykkyydestä. Kolmanneksi on esitetty, että markkinat kykenevät hoitamaan palvelut tehokkaammin ja joustavammin.

Taulukko: Pohjoismaisten mallien tunnusmerkkejä kasvukaudella 1950-luvulta 1980-luvulle

Kriittisellä keskustelulla on aina sijansa. Pohjoismaissa kansalaiset suhtautuvat hyvinvointivaltioon edelleen sangen myönteisesti. Ihmiset katsovat, että hyvinvointivaltio tarjoaa heille juuri sellaisia palveluja kuin he tarvitsevat ja kohtuullisin kustannuksin.

Hyvinvointivaltiota koskevaa sosiologista keskustelua:
Pekka Kosonen: Hyvinvointivaltion haasteet ja pohjoismaiset mallit. Vastapaino 1987.
Pekka Kosonen: Eurooppalaiset hyvinvointivaltiot. Yhdentymistä ja hajaantumista. Gaudeamus 1995.
Pekka Kosonen: Pohjoismaiset mallit murroksessa. Vastapaino 1998.
Raija Julkunen: Suunnanmuutos. 1990-luvun sosiaalipoliittinen reformi Suomessa. Vastapaino 2001.

Viime vuosikymmenen alun talouskriisi koetteli monin tavoin Suomen mallia. Työttömyyden nopea kasvu, muutamassa vuodessa lähes täystyöllisyydestä yli 25 prosentin työttömyyteen, nosti sosiaaliturvan kustannuksia valtaisasti. Samaan aikaan politiikassa korostuneet uusliberalistiset painotukset vaativat liian laajaksi mainitun hyvinvointivaltion rajoittamista. Lisäksi valtion velkaantuminen ja verotulojen väheneminen vaikuttivat monin tavoin koulutukseen, sosiaaliturvaan ja terveydenhuoltoon.

Jyväskyläläinen yhteiskuntatieteilijä Raija Julkunen on pohtinut vuonna 2001 julkaistussa kirjassaan Suunnanmuutos suomalaisen hyvinvointivaltion muutoksia. Julkusen mukaan 1990-luvulla tapahtui hyvinvointivaltion suunnanmuutos. Kirjoittaja puhuu hiipivästä muutoksesta, jolle on ollut ominaista asteittainen siirtyminen universalismista (kaikille kansalaisille samat etuudet/palvelut) aikaisempaa valikoivampaan sosiaalipolitiikkaan. Toinen muutos on merkinnyt maksettujen etuuksien heikentämistä, esimerkiksi opintotukea ei ole korotettu kymmeneen vuoteen. Julkusen mukaan tällainen suunnanmuutos on ollut mahdollinen, koska korkea työttömyys on hillinnyt vaatimuksia hyvinvointimenojen kasvattamiseksi. Toiseksi EU on osaltaan painostanut uusiin ratkaisuihin ja poliittinen eliitti on ollut näissä kysymyksissä jokseenkin yksimielinen. Lopulta harjoitetulle politiikalle ei ole ollut tarjolla muita vaihtoehtoja. Kansalaisille muutosta on perusteltu tyhjän kukkaron diktatuurilla. Lama mahdollisti paljaan taloudellisen rationalismin, huomio on kiinnitettävä talouteen, hyvinvointivaltiota ei saa enää paisuttaa.

Hyvinvointivaltiota on kritisoitu liiasta laajuudesta ja byrokraattisuudesta. On myös esitetty, että hyvinvointivaltio passivoi kansalaiset odottamaan vain julkista tukea, eikä itse aktiivisesti kohentamaan tilannettaan. Arvostelusta huolimatta hyvinvointivaltiolla on suorastaan murskaava kannatus kansalaisten keskuudessa. Suomalaisten selvä enemmistö haluaa edelleen julkisesti tuotettuja hyvinvointipalveluja. Markkinaperusteisuus ei ole saanut tukea julkiselta mielipiteeltä.

Hyvinvointipolitiikan valinnat ja haasteet

Hyvinvointipolitiikassa on aina kyse politiikasta ja samalla taloudesta. Demokraattisessa yhteiskunnassa hallitus esittää, eduskunta päättää ja viranomaiset toteuttavat tehdyt päätökset. Tehdyt päätökset kertovat siitä millaista Suomea eliitti haluaa rakentaa

Maailma muuttuu nopeasti. Olemme keskellä monia muutosprosesseja. Näistä tärkeimpiä ovat globalisaatio, Euroopan integraatio, tietoyhteiskunnallistuminen, väestön ikääntyminen ja monikulttuurisuuden kasvu. Muutoksen ohella on pysyvyyttä. Esimerkiksi suurin osa päättäjistä ja työpaikkojen pomoista on miehiä. Vauraus periytyy, mutta myös huono-osaisuudella on taipumus periytyä. Maan alueelliset erot säilyvät: Espoo on vauraampi kuin Enontekiö. Työttömyys on tyypillistä huonosti koulutetuille, ja köyhät kuolee muita nuorempina

Hyvinvointipolitiikkaa toteutetaan hyvinvointivaltiossa. Suomen esikuvana on ollut ns. pohjoismainen hyvinvointivaltio. Sille on ominaista se, että hyvinvointipalveluilla on suuri BKT osuus, maassa on korkea veroaste, palvelut tuotetaan julkisesti, samat palvelut kaikille (universalismi). Tavoitteena on täystyöllisyys. Lisäksi pohjoismaista hyvinvointivaltiota luonnehtii naisten laajamittainen palkkatyö. Onko Suomi pohjoismainen hyvinvointivaltio? On ja ei ole. Maallemme on tyypillistä myöhäinen kehitys, pienet etuudet, monista tavoitteista on livetty. Valikoivuus kasvavaa ja omavastuu lisääntyy. Lisäksi markkinaperusteisia palveluja lisätään koko ajan. Suomelle on tyypillistä myös se, että talous asetetaan aina etusijalle – hyvinvointi on toissijainen. Politiikan esityslistalle mahtuu vain yksi asia kerrallaan ja vaihtoehdoista ei juuri keskustella – meitä luonnehtii pakotettu konsensus.

Suomessa kansalaiset haluavat säilyttää ja kehittää viimeksi kuluneiden 50 vuoden aikana rakennettua hyvinvointivaltiota. Tuoreessa valtion vastuuta ja tehtäviä koskeneessa kansainvälisessä tutkimuksessa yli puolet suomalaisista oli sitä mieltä, että julkisen vallan tulisi olla vastuussa mm. terveydenhuollon järjestämisestä, kohtuullisen elintason turvaamisesta vanhuksille ja työttömille, hintojen kurissa pitämisestä ja yritystoiminnan kasvun tukemisesta. Mainittakoon, että 80% katsoi, että julkisen vallan pitäisi ehdottomasti vastata terveydenhuollosta. (Ks. Sirpa Virta: Valtion vastuu ja tehtävät. Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston julkaisuja 5/2007.

Näyttää siltä, että poliittisen ja taloudellisen eliitin ja kansalaisten näkemykset valtion tehtävistä ovat erkaantumassa toisistaan. Poliittinen eliitti on harjoittanut jo pitkään politiikkaa, joka tähtää markkinaperusteisten palvelujen laajentamiseen etenkin terveydenhuollossa ja vanhustenhuollossa. Samalla valtion tuottavuusohjelma merkitsee valtion mahdollisuuksien heikentymistä monien palvelujen tuottajana, palveluja ei yksinkertaisesti kyetä järjestämään, koska ei ole henkilöstöä niitä tekemään.

Suomi on osa Euroopan yhteisöä. Viime vuosien aikana on tehty runsaasti vertailevaa tutkimusta hyvinvoinnista Euroopassa. Hiljattain päättyi EU:n rahoittama PROFIT-projekti. Se käsitteli nuorten huono-osaisuudetta 8 maassa (Suomi, Viro, Liettua, Puola, Saksa, Bulgaria, Englanti, Italia). Kohteena oli huono-osaisuuden periytyminen ja se miten periytymistä voitaisiin politiikan keinoin ehkäistä. Tutkimus osoittaa, että EU:n sisällä on suuria eroja köyhyysriskissä. Köyhyys ei suinkaan riipu kansakunnan varakkuudesta (vrt. USA). Tuloerot ovat kasvussa koko EU:n alueella. Meillä Suomessa on vain vähän köyhyyttä esim. Englantiin verrattuna. Huomion arvoista on, että uusien EU maiden köyhyys on tuotettu poliittisesti. Sosialismin aikana köyhyys oli esimerkiksi Bulgariassa voitettu kokonaan, nyt se on merkittävä yhteiskunnallinen ongelma. Tutkimus osoitti myös, että köyhyys on paikallinen ongelma. Huono-osaisuus kytkeytyy aikaan ja paikkaan. Huono-osaisuus on monien tekijöiden summa. Siihen vaikuttaa mm. työttömyys, sairaus, huono koulutus, asumisvajeet ja ongelmat ihmissuhteissa. Tutkimusten mukaan tärkeimpiä riskiryhmiä ovat työttömät, yksihuoltajat ja maahanmuuttajat.

Ongelmien hoitamisesta on pyrittävä niiden ennaltaehkäisemiseen. Myös eliitit eri maissa tunnustavat ongelman. Huono-osaisuutta voidaan parhaiten torjua hyvinvointipolitiikan avulla. Tarvitaan poliittista tahtoa joka suuntaa kohdennetusti resursseja riskiryhmien auttamiseen. Koulutuspolitiikalla on tärkeä sija. Tasa-arvoiset mahdollisuudet koulutukseen ehkäisee tehokkaasti huono-osaisuutta. Uusissa EU maissa erityisesti niukat koulutukseen suunnatut resurssit ja koulutuksen eriarvoisuus tuottavat syrjäytymistä. Eurooppalaisessa vertailussa on merkille pantavaa, että Suomen koulutusjärjestelmä ehkäisee syrjäytymistä.

Huono-osaisuuden vastaisessa kamppailussa raha ei yksin riitä. Tarvitaan koko yhteisön tukea: sosiaalisia verkostoja ja luottamusta. Kolmannen sektorin merkitys on kasvussa ja se tuleekin ottaa entistäkin kiinteämmin mukaan hyvinvointipolitiikan eri lohkoille. On myös syytä muistaa, että mikään apu ei riitä, ellei ihmisellä itsellään ole halua muuttaa omaa tilannettaan. Kun pohditaan tulevaisuuden haasteita, on syytä pitää mielessä nykyiset lähtökohdat: Kyse on politiikasta, missä tehdään tietoisia valintoja. Suomi on nyt rikkaampi kuin koskaan aikaisemmin.

Mitkä sitten ovat hyvinvointipolitiikan haasteita. Nostan esiin neljä: köyhyyden, koulutuksen, terveyden ja yhteiskunnallisen polarisaation. 1) Haasteena köyhyys. Miksi näin rikkaassa maassa on köyhiä? Kuka tarvitsee köyhyyttä? Tilastojen mukaan yksihuoltajien ja monilapsisten perheiden tuloköyhyys on kasvussa. Laman ja pitkittyneen työttömyyden seurauksena eläkeläisten köyhyys on kasvussa. On myös syytä muistaa maahanmuuttajat. Kuka välittää maahanmuuttajista ja heidän köyhyydestään? 2) Haasteena koulutus. Lapsiväestön asemaa on heikennetty koulutuksen resurssien supistuessa. Tuoreen selvityksen mukaan koulujen suurimmat ongelmat ovat resurssien niukkuus ja oppilaiden mielenterveyden ongelmat. Pärjätäksemme tulevaisuudessa koulutukseen on panostettava tuntuvasti nykyistä enemmän. 3) Haasteena terveys. Suomalaisten elinikä kasvaa ja meidän ruumistamme pidetään huolta. Sen sijaan pää ei kestä. Mielenterveyden ongelmat lisääntyvät kaikissa ikä- ja väestöryhmissä. Tämä on huolestuttava kehityssuunta, jonka seurauksia voimme vain arvailla. 4) Haasteena yhteiskunnan polarisoituminen. Eliitin ja rahvaan välimatka kasvaa. Eliitti ja rahvas puhuvat eri kieltä ja niiden arjet eivät kohtaa toisiaan. Suomalaiseen perinteeseen kuuluu solidaarisuus, heikompiosaisen auttaminen.

Alkuun

2. POLITIIKAN SOSIOLOGIA

Politiikan sosiologia on keskittynyt eri yhteiskuntien poliittisen organisaation, järjestöelämän, yksilöiden poliittisen käyttäytymisen ja poliittisten konfliktien tutkimiseen. Politiikan sosiologiaa on harjoittanut aikoinaan jo Max Weber, joka kirjoitti niin valtiosta kuin politiikastakin. Weberin mukaan puolue on vapaasta suosiontavoittelusta riippuva yhteenliittymä, jonka tavoitteena on antaa sen sisällä johtajille valtaa ja aktiiveille mahdollisuuksia asiallisten päämääriensä toteuttamiseen tai henkilökohtaisten etujen saavuttamiseen.

Politiikan sosiologian alueella on sangen tunnettu myös Robert Michelsin teoria harvainvallasta, oligarkian rautaisesta laista. Michelsin mukaan demokratia ja edustuksellisuus ovat yhteen sovittamattomia. Laaja joukkoliike sulkee pois demokraattisen päätöksenteko- ja herruusrakenteen. Samoin organisaatiot merkitsevät demokratian kaventumista. Michelsin tutkimuskohteena oli hänen demokraattisena pitämänsä työväenpuolue. Hän havaitsi vallan keskittyneen myös siellä. Tästä hän päätteli, että sama ilmiö toistuu kaikissa muissakin organisaatioissa.

Suomessa Raimo Blom ja Martti Siisiäinen ovat julkaisseet jo kymmenen vuotta sitten kirjan politiikan sosiologiasta. Siinä he esittelevät keskeisiä tutkimusaluetta koskevia keskusteluja ja pohtivat kollektiivisen toiminnan luonnetta ja toiminnan muutoksia. Kirjassa Martti Siisiäinen on esittänyt oheisen mallin yhteiskunnan kehitysvaiheista ja yhteiskunnallisen liikkeen tyypeistä:

Yhteiskunnan kehitysvaihe ja yhteiskunnallisen liikkeen tyypit
  Esiteollinen yhteiskunta Teollinen yhteiskunta Jälkiteollinen yhteiskunta
Hallitsevat yhteiskunnalliset prosessit Valtiomuodostus ja kaupallistuminen Teollistuminen ja proletarisoituminen Automatisointi ja professionaalistuminen
Tyypillinen yhteiskunnallinen liike Talonpoikaisliike Työväenliike Uudet yhteiskunnalliset liikkeet
Liikkeiden tyypilliset toimintamuodot Veroista, sotaväenotoista, ruuantoimittamisesta kieltäytymiset Mielenosoitus, lakko, vaalitaistelu Paikalliset kokeilut, vaihtoehtoiset elämäntavat
Tutustu kirjallisuuteen:
Risto Alapuro (ym. toim.): Kansa liikkeesä. Kirjayhtymä 1987.
Raimo Blom: Yhteiskuntateoria ja valtio. Vastapaino 1982.
Raimo Blom, Martti Siisiäinen: Politiikan sosiologia. Jyväskylän yliopisto 1992.
Joachim Hirsch: Turvavaltio. Saksan malli. Vastapaino 1982.
Kai Ilmonen, Martti Siisiäinen (toim.): Uudet ja vanhat liikkeet. Vastapaino 1998
Anu Kantola: Markkinakuri ja managerivalta. Poliittinen hallinta Suomen 1990-luvun talouskriisissä. Loki-kirjat 2002.
Heikki Paloheimo - Matti Wiberg: Politiikan perusteet. WSOY 1997.
Kyösti Pekonen: Politiikka urbaanissa betonilähiössä. SoPhi 1998.
Matti Hyvärinen (ym.): Käsitteet liikkeessä. Vastapaino 2003.

Perinteellisesti politiikka on Euroopassa samastettu puoluepolitiikaksi, jossa keskeisiä toimijoita ovat olleet poliittiset puolueet. 1980-luvulta alkaen yhä useammat tutkijat ovat puhuneet politiikan kriisistä. Puoluepolitiikan on katsottu etääntyneen kansalaisista. Aiemmista "kollektiivisista organisaattoreista", joiksi Hirsch on puolueita nimittänyt, on tullut yhä enemmän ja enemmän "joukkointegraation apparaatteja".

Vuosisadan alussa puolueet välittivät kannattajiensa intressejä suhteessa valtioon. Tämän ohella ne toimivat paikallisesti ja myös kansallisesti kollektiivisina organisaattoreina. Ne järjestivät paitsi kokouksia myös sivistystä kuten teatteria, soittokuntia, omia kirjastoja jne. Väinö Linna on kirjassaan "Täällä pohjan tähden alla" kuvannut osuvasti vuosisadan alun hämäläisten sosiaalidemokraattien toimintaa kollektiivisena organisaattorina.

Nyt puolueet eivät enää toimi samalla tavoin yhteiskunnallisten ryhmien intressien välittäjinä suhteessa valtioon kuin vuosisadan alussa. Ne ovat pikemminkin osa valtiollista koneistoa. Puolueet muodostavat lainsäädäntöapparaatin (eduskunta), mutta tätä olennaisempi on toimeenpanovalta (hallitus). Kriittisesti katsottuna voidaan jopa väittää, että puolueiden ainut olemassaolon peruste on kilpailu äänestäjistä vaaleissa, koska puolueilla on monopoli vaaleihin osallistumisessa.

Politiikan kieli on muuttunut. Poliittisen eliitin näkemyksiä tutkinut Anu Kantola osoittaa väitöskirjassaan "Markkinakuri ja managerivalta" vuodelta 2002 miten eliitin puheissa siirryttiin laman aikana hyvinvointivaltioajatuksista uusliberalistisiin painotuksiin. Päättäjien käyttämien käsitteiden muutosta voi Kantolan mukaan kuvata esimerkinomaisesti seuraavasti:

Ennen Jälkeen
Tehottomuus Tehokkuus
Politiikka Asiantuntemus
Julkinen sektori Markkinat
Konsensus Kilpailu
Kokonaiskasvu Tuloerot
Jäykkä Joustava
Talouskasvu Epävarmuus

Helsingin yliopiston valtio-opin professori Kyösti Pekonen (Helsingin Sanomat, tammikuu 2002) on kuvannut politiikan kielen muutoksia toteamalla, että poliitikko joka sanoo tekevänsä "rohkeita ehdotuksia" manaa itselleen vaikeuksia. Tuloneuvotteluissa suorasukainen osapuoli leimataan "häiriköksi", koska hänellä ei katsota olevan taloudellisen tilanteen edellyttämää "malttia".

Politiikan kielessä hyvinvointivaltio on korvautunut hyvinvointiyhteiskunnalla. Edellisen katsotaan passivoivan liiaksi kansalaisia. Jälkimmäinen on aikakauteemme sopiva yhteisö, jossa ahkerat voivat hyvin. Vielä 20 vuotta sitten korostettiin suvaitsevuutta, nyt puhutaan nollatoleranssista.

"Kansalaiset eivät enää ole kiinnostuneita politiikasta". "Ihmiset ovat vieraantuneita puolueista". "Politiikka on likaista". "Poliitikot ajavat vain omia etujaan". Tällaiset otsikot ovat sangen tavallisia. Puolueiden rooli ja merkitys onkin muuttunut selvästi. Vaihtoehdoksi poliittisille puolueille on syntynyt uusia yhteiskunnallisia liikkeitä.

Alkuun

Uudet liikkeet

Taustalla seuraavat yhteiskunnalliset prosessit:
  1. Siirtyminen jälkiteolliseen yhteiskuntaan
    • palvelut, suunnittelu yms. lisääntyvät
    • sivistyneistön määrä kasvaa
  2. Vanhat luokkarakenteet hajoavat
    • yhteiskunta sirpaloituu
  3. Vanha kulttuuri rapautuu
  4. Tieteen & teknologian merkitys kasvaa
  5. Ihmisten arki politisoituu

Jyväskylän yliopiston sosiologian laitoksen professorit Kaj Ilmonen ja Martti Siisiäinen ovat toimittaneet kiinnostavan oppikirjan uusista ja vanhoista yhteiskunnallisista liikkeistä Suomessa (Vanhat ja uudet liikkeet, Vastapaino 1998). Kirjassa verrataan suomalaisten yhteiskunnallisten liikkeiden luonnetta, toimintatapoja ja keinovalikoimia aina 1800-luvun fennomaniasta 1990-luvun luontoliikkeisiin.

Pohdintojen taustana on keskustelu siirtymisestä postmoderniin aikaan. Toisaalta kirjan keskiössä on kysymys kollektiivisista identiteeteistä ja niiden mahdollisuuksista nopeasti muuttuvassa maailmassa. Uusilla yhteiskunnallisilla liikkeillä on vahva sosiaalinen tilaus. Ihmiset haluavat rakentaa uudenlaista kollektiivista identiteettiä ja vaikuttaa omaan arkeensa. Uhkana kuitenkin on, että liikkeet käpertyvät vain aktiivien vaihtoehtoiseksi elämäntavaksi, ei muuksi.

Yhteiskunnallinen aktiivisuus on vaihdellut vuosikymmenestä toiseen. Nykyaikaiset yhdistykset ja järjestöt syntyivät Suomeen 1800-luvun lopussa (ks. Alapuro ym. Kansa liikkeessä 1987). Viime vuosisadan alku oli yhteiskunnallisen heräämisen aikaa. Poliittinen ja ammatillinen järjestäytyminen yleistyivät nopeasti. Esimerkiksi Sosiaalidemokraattisessa puolueessa oli 1910-luvulla yli 100 000 jäsentä, mainittakoon, että tällä hetkellä puolueessa on noin 59 000 jäsentä. Itsenäistymisen ja kansalaissodan jälkeen monien järjestöjen toiminta hiipui.

Toisen maailmansodan jälkeen järjestöelämä koki uuden nousun. Etenkin kommunistisen puolueen toiminnan salliminen aktivoi koko yhdistyslaitosta. 1960-luvun loppu oli jälleen kerran yhdistysten kulta-aikaa. Ylioppilasradikalismi ja yleinen vasemmistolaisuuden kasvu synnyttivät paljon uusia järjestöjä. Viimeiset 20 vuotta ovat olleet järjestöelämän suvantokautta. Yhdistystoiminta ei juuri tällä hetkellä kiinnosta kansalaisia samalla tavalla kuin vielä 30 vuotta sitten.

Amerikkalainen sosiologi Robert Putnam on kirjassaan Bowling alone (New York 2000) tutkinut kiinnostavalla tavalla edellä kuvattuja muutoksia Yhdysvalloissa. "Yksin keilaamassa" on tutkimus amerikkalaisen yhdistyslaitoksen rapautumisesta toisesta maailmansodasta nykypäivään. Etenkin1960-luvulta alkaen perinteinen yhdistystoiminta on vähentynyt rajusti Yhdysvalloissa. Jäsenmäärien ja aktiivisuuden lasku koskee puolueita, ammattijärjestöjä, kirkkoja ja muita kansalaisjärjestöjä.

Muutoksista huolimatta järjestötoiminta ei ole kuitenkaan hävinnyt mihinkään. On tapahtunut järjestötoiminnan palkkatyöläistyminen. Palkatut virkailijat ja erilaiset palvelutoimistot hoitavat järjestöjen arjen käytäntöjä. Esimerkiksi vaalityöstä huolehtivat yhä useammin erilaisiin kampanjoihin erikoistuneet yritykset. Sama koskee hyväntekeväisyyttä; varojen keruun vaikkapa kehitysapuun hoitaa tehtävään suuntautunut yritys. Tästä yleisestä kehitystrendistä poikkeuksen tekevät konservatiiviset uskonnolliset yhteisöt, erilaiset oma-apuryhmät ja internetiin syntyneet virtuaaliyhteisöt. Aktiivisuus näissä kaikissa on kasvanut huomattavasti.

Sosiaalinen pääoma (Putnamin mukaan)
  • yleistynyt luottamus
  • vastavuoroisuus
  • sosiaaliset verkostot
  • yhdistykset
  • solidaarisuus

Miksi järjestötoiminta sitten on hiipunut? Putnamin mukaan kolme tekijää selittää valtaosan muutoksista. Ensinnäkin kokoaikainen palkkatyö on yleistynyt, etenkin naisten osallistuminen palkkatyöhön on lisääntynyt. Naiset ovat perinteellisesti olleet Yhdysvalloissa aktiivisia toimijoita yhdistyselämässä. Toiseksi kasvanut muuttoliike on hajottanut vanhoja yhteisöjä ja vaikuttanut samalla tavoin yhdistystoimintaan. Kolmanneksi, ja kenties kaikkein keskeisimpänä tekijänä, television, PC:n ja internetin lisääntynyt käyttö on vähentänyt osallistumista yhdistystoimintaan. Kaikkein suurinta muutos on ollut nuorissa ikäluokissa.

Onko yhdistystoiminta loppumassa kokonaan vai odottaako nurkan takana uusi nousu? Suomalaisia järjestöjä tutkinut Martti Siisiäinen on todennut, että Putnamin havainnot pitävät meillä paikkansa vain osittain. Suomessa on järjestöjen lukumäärä ollut edelleen kasvussa. Sen sijaan esimerkiksi puolueiden jäsenmäärät ovat laskussa ja nuorten osallistuminen puoluetoimintaan on suorastaan romahtanut. Järjestötoiminnan elvyttäminen edellyttää Putnamin mielestä kulttuurisen sosiaalisen pääoman kasvattamista. Tällöin huomiota tulisi kiinnittää koulutukseen ja etenkin koulutusmahdollisuuksien tarjoamiseen. Yhteiskunnallinen aktiivisuus vaihtelee nimittäin tuntuvasti koulutusasteittain.

Alkuun

Kohti riskiyhteiskuntaa?

Sosiologiassa keskustellaan jatkuvasti yhteiskuntakehityksen suunnista ja mahdollisista tulevaisuutta koskevista vaihtoehdoista. Lopuksi muutama avaus tästä keskustelusta.

Moderni yhteiskunta on samanaikaisesti sekä nuori että vanha. Historiallisesti se on nuori sivilisaation muoto, mutta siinä mielessä vanha, että se uusintaa jo itse itseään, se seisoo omilla jaloillaan. Saksalainen sosiologi Ulrich Beck kuvaa aikamme yhteiskuntaa käsitteellä riskiyhteiskunta.

Kirjallisuutta:
Ullrich Beck: Das Risikogesellschaft (1986)
Ullrich Beck: Riskiyhteiskunnan vastamyrkyt. Vastapaino 1991
Giddens, Beck, Lash: Refleksiivinen modernisuus. Vastapaino 1998

Puhe riskiyhteiskunnasta ei ole mikään hieno teoreettinen rakennelma, vaan nyky-yhteiskunnan eri ilmiöiden ihmettelyä ja pohdiskelua. Moderni yhteiskunta on aina ollut tietyssä mielessä riskiyhteiskunta. Ennen riskejä olivat köyhyys, nälkä, sairaudet. Nyt nuo riskit ovat korvautuneet uusilla ja näitä uusia riskejä Beck kirjassaan pohtii. Elämme uudenlaista modernia, jossa suurin osa vanhoista siteistä (suku/luokka/asuinalue) on rapissut pois, eikä uudesta ole vielä mitään varmaa tietoa. Elämme markkinayhteiskunnassa, joka on käänteissään varsin arvaamaton.

Ajallemme on ominaista yksilöllistyminen. Yksilöllistyminen on yksi koko modernin yhteiskunnan keskeisiä prosesseja. Yksilöllistyminen on luonteeltaan pääasiassa yhteiskunnallista yksilöllistymistä. Yhteiskunta siis suhtautuu jäseniinsä yhä vahvemmin yksilöinä. Beck erottaa seuraavat kolme yksilöllistymisen muotoa:

  1. Yhteiskunnallinen yksilöllistyminen
    • valitse oppiaineita
    • valitse ammatti
    • suunnittele elämäsi
  2. Privatisoituminen / yksityistyminen
    • yksilö joutuu yksin, ilman yhteisön apua kohtaamaan isot instituutiot
  3. Autonomisoituminen / täysi-ikäistyminen
    • yksilö kykenee itse vastaamaan itsestään

Erityisen huolestunut Beck on naisten asemasta (huomioi, että tilanne Saksassa on erilainen kuin Suomessa). Edellä kuvatut yksilöllistymisprosessit uhkaavat naisia, koska heidän työmarkkina-asemansa on niin heikko. Avioero saattaa merkitytä 'laskuovea köyhyyteen', samoin puolison kuolema jne. Sosiaalisella ja moraalisella alueella lisääntyvät koko ajan pelko ja epävarmuus. Huomisesta ei kukaan voi olla enää varma.

Moderniteetti

Ranskalainen vuosisadan vaihteessa elänyt runoilija Jean Baudelaire määrittelee modernin ohimeneväksi, katoavaksi ja satunnaiseksi. Moderni merkitsee pysyvän vastakohtaa, jota parhaiten ilmentää muoti (latinan kielen modus = tapa, muoti). Moderni aika (kapeassa merkityksessä) syntyi valistuksen ja teollistumisen myötä. Modernin projekti on valistuksen projekti. Päämääränä on järjellä varustetun ihmisen nostaminen luonnon hallitsijaksi. Valistukseen ja moderniin kuuluu usko rationaalisuuteen, järkiperäisyyteen, kaiken paljastavaan järkeen. Modernissa kaikista pyritään tekemään oman elämänsä, vapautumisensa, tietoisuutensa ja tiedostamattomansa herroja. Totuus ja vapaus kietoutuvat yhteen, totuus on vapautta. Ajattelutavan mukaan tietämisestä seuraa vapautuminen.

Moderni aika on ahdistuksen aikakautta. Vuorovaikutus on ylikiihottunutta, mutta yhteydetöntä. Nopeat muutokset, jatkuva liike ja pirstoutunut kaupunkikokemus hallitsevat modernia ihmismieltä. Moderni ihminen on vieraantumisen tilassa. Hän on vieraantunut työstään, joka on hänelle pelkkä väline; hän on vieraantunut kanssaihmistään ja itsestään, todellisista tarpeistaan. Moderni aika ikään kuin heittää ihmisen selviytymään yksin.

Kirjallisuutta:
Riitta Jallinoja: Moderni elämä (1991)

Postmoderni

Viime vuosikymmenen loppu ja kuluvan vuosikymmenen alku ovat olleet kiivasta, joskus jopa vimmaista postmodernin ihmettelyä. Mitä postmoderni on? Onko se jokin kokonaan uusi aikakausi joka avautuu vain harvoille ja valituille? Mistä ihmeestä on kysymys? Tutkijoiden mukaan postmodernismi ei edusta mitään uutta aikaa. Kyse on modernin pohdiskelusta, uudenlaisesta modernia koskevasta tietoisuudesta.

Postmodernin näkemyksen mukaan modernia on mahdotonta ylittää tai voittaa. Postmoderni merkitsee pikemminkin kokemusta historian lopusta kuin uuden ja erilaisen historian alkamisesta. Ranskalaisen filosofin Lyotardin mukaan modernin projekti, joka on valistukseen liittyvä tiedon, taidon ja tekniikan edistymisen avulla inhimilliseen emansipaatioon ja vapautettuun yhteiskuntaan tosissaan tähtäävä projekti, on likvidoitu viimeistään Vietnamin sodassa. Tilalle on tullut postmoderni tila, jossa ei enää uskota suuriin kertomuksiin ihmiskunnan historiasta eikä suureen haaveeseen yhteisestä selvästä kielestä. Postmodernissa tilassa ei enää uskota, että tieto paljastaa maailman ja luo kasvavaa onnea.

Kirjallisuutta:
Francoise Lyotard: Tieto post-modernissa yhteiskunnassa (Vastapaino 1985)

Postmodernissa ajattelussa on menetetty usko syvällisen, todellisen, aidon ja perimmäisen olemassaoloon; syvällisyys korvataan pinnalla. Postmodernissa kriittinen etäisyys on hävinnyt. Postmoderniin liittyy myös historiallisuuden heikkeneminen. Aika on läsnä aina, aika on tila. Postmodernin tunnusmerkkeihin kuuluvat myös katkosten ja epäjatkuvuuden suosiminen yhtenäisyyden ja jatkuvuuden sijasta. Postmoderni on epäilyn projekti. Siinä kyseenalaistetaan eräitä länsimaisen ajattelun keskeisiä käsitteitä: historia, totuus, todellisuus, tieto, ihmisyys, humanismi. Kaikki on tulkintaa, ei ole olemassa mitään yhtä ainutta totuutta, yhtä ainutta todellista maailmaa. Ainut maailma, joka on olemassa on erojen maailma, tulkintojen maailma.

Postmodernismia on arvosteltu konservatiivisuudesta, siihen liittyy nihilismi ja kyynisyys, tulevaisuuden horisontti katoaa, mikään muutos ei tunnu mahdolliselta. Postmoderni korostaa kielen ja kulttuurin merkitystä. Ne nähdään totaalisina systeemeinä, niiden muuttaminen tuntuu mahdottomalta. On kuitenkin syytä muistaa, että myös kieli ja kulttuuri ovat jatkuvasti muuttuvia, ne muuttuvat ihmisten teoilla, siksi ei ole myöskään syytä uskoa, että nyt olisi saavutettu jokin mystinen historian loppu.

Sosiologian näkökulmasta postmodernia koskeva keskustelu on tärkeää erityisesti tiedon luonnetta käsittelevien uudelleenarviointien osalta. Lyotard on huomauttanut, että yliopistojen asema ainoina legitiimeinä uuden tiedon tuottajina on kadonnut. Tieto kaupallistuu ja hallinnollistuu. Tiedon on oltava hyödyllistä ja sen on palveltava hallinnon tarpeita. Yliopistot ovat vaarassa syrjäytyä, koska niissä tehdään paljon "hyödytöntä" tutkimusta. Tässä suhteessa sosiologian on korostettava kriittistä rooliaan: on keskusteltava tiedon ja vallan välisestä suhteesta.

Alkuun

EtusivuSisällysluettelo