8. Luku:
YHTEISKUNNALLISEN MUUTOKSEN SOSIOLOGINEN TUTKIMUS

1. Uhkaako maailmaa pysyvä kahtia jako?

Julkisuudessa keskustellaan hyvin vilkkaasti yhteiskunnallisen muutoksen suunnista. Ajankohtaisia keskusteluteemoja ovat olleet muiden muassa kansainvälisen politiikan muutokset, talouden kansainvälistyminen ja tietoyhteiskunnallistuminen. Mitä uutta yhteiskunnan tutkijoilla on näistä kysymyksistä sanottavanaan?

Kesällä 2002 kokoontui Australian Brisbaneen sosiologian 15. maailmankongressiin noin 3000 yhteiskuntatieteilijää yli 60 maassa. Kongressissa keskusteltiin viikon ajan maapalloistumisen, tai globalisaation, luomista uusista haasteista sosiologiselle tutkimukselle. Erityisen keskeinen teema oli rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän välinen taloudellinen ja sosiaalinen jako.

Brittiläinen professori Margaret Archer käsitteli laajasti yhteiskunnallisen integraation muutoksia toisesta maailmansodasta nykypäivään. Hän totesi, että aina 1980-luvun alkuun eri kansallisvaltiot pyrkivät aktiivisesti integroimaan koko väestönsä taloudelliseen ja sosiaaliseen rakennustyöhön. Paras esimerkki tästä ovat pohjoismaiset hyvinvointivaltiot. Ajatus yhteisestä "kansankodista" on ollut tärkeä eri kansalaisryhmiä yhdistävä tekijä. Se on estänyt tehokkaasti taloudellista poliittista ja sosiaalista syrjäytymistä. Myös Euroopan Unionin laajentuminen ja sen toiminnan ulottuminen pelkästä rahan ja työvoiman liikkuvuuden edistämisestä uusille aloille kuten eurooppalaisen sosiaalipolitiikan rakentamiseen, on tuonut Eurooppaan uutta integraatiota.

Viimeksi kuluneiden 20 vuoden aikana maailma on muuttunut hämmästyttävän nopeasti. Nopeasti kehittyvä informaatio- ja viestintä teknologia sekä taloudellisen säännöstelyn purkamisesta seurannut maailmankaupan nopea kasvu ovat synnyttäneet kokonaan uuden tilanteen sosiaalisen integraation suhteen. Kansallisvaltioiden kasvukautena eliitit olivat luonteeltaan isänmaallisia ja pyrkivät rakentamaan mahdollisimman hyvin säänneltävissä olevia yhteiskunnallisia olosuhteita. Esimerkiksi Suomessa on kannettu huolta kansallisesta kilpailukyvystä, rakennettu suomalaista tietoyhteiskuntaa tai pyritty yhteisvastuun hengessä vähentämään syrjäytymistä.

Hallitsemattoman globalisaation seurauksena sellaisten kansallisten instituutioiden kuten koululaitos ja tiedotusvälineet merkitys sosiaalisen integraation rakentajana vähenee. Samaan aikaan on kehittymässä uusi ei-kansallinen, transnationaali, eliitti, joka ajaa sääntelyn sijaan hajautusta ja sääntelyn purkamista. Uusi eliitti edustaa pikemminkin suuria kansainvälisiä yrityksiä kuin mitään yksittäistä maata.

Suuryritykset ovat kiinnostuneita omien toimintaedellytystensä turvaamisesta ja kehittämisestä. Niitä ei juurikaan kiinnosta se, mitä tapahtuu vaikkapa intialaisille tai virolaisille. Yritykset tarvitsevat sitoutunutta ja ammattitaitoista työvoimaa. Tätä varten ne luovat sosiaalista integraatiota niille sopivien väestöryhmien keskuudessa, mutta niiden toiminta ei millään muotoa koske kaikkia kansalaisia.

Edellä kuvatut muutokset merkitsevät Archerin mukaan uusia haasteita poliittisille päätöksentekijöille. Ensinnäkin uhkana on kansalaisyhteiskunnan asteittainen rapautuminen. Ihmiset kiinnittyvät virtuaalisiin monikansallisiin yhteisöihin, eivät paikalliseen kansalaisyhteiskuntaan. Toiseksi eri elämänalueiden privatisoituminen tulee edelleen voimistumaan. Meistä tulee toisistamme eristyneitä "verkkokuluttajia". Lopulta yhteiskunnalliset jaot eri maissa lisääntyvät. Solidaarisuus heikkenee, eliittien vaurastuminen ja köyhien köyhtymien tapahtuvat samaan aikaan.

Tällaisen uhkakuvan ei suinkaan tarvitse välttämättä toteutua. Eri kansakunnilla on olemassa yhteisiä välineitä talouden ja finanssien liikkeiden valvomiseksi. Kansainvälisen oikeuden elimet voivat niin haluttaessa ohjata myös suuryritysten toimia (esimerkiksi palkkausta, ympäristön suojelua jne.). Myös kulttuuri voi osaltaan olla rakentamassa uutta, aikaisempaa kansainvälisempää sosiaalista integraatiota. Tästä on hyvänä esimerkkinä viimeiset jalkapallon maailmanmestaruuskisat Japanissa ja Koreassa.

Toinen kongressissa laajasti käsitelty teema koski tietoyhteiskuntaa. Kanadalainen professori Barry Wellman käsitteli sosiaalisten verkostojen muutoksia uuden viestintäteknologian aikakautena. Hän on juuri julkaissut kirjan, jossa analysoidaan internetin roolia ihmisten arkipäivässä.

Wellman korosti sitä, että tietokoneet, sähköposti tai internet eivät ole sellaisenaan mitään ihmeen tekijöitä. Ainakin vielä tällä hetkellä tietokoneita käytetään pääosin tekstinkäsittelyyn, siis kirjoittamiseen. Sähköpostilla hoidetaan jokapäiväisiä juoksevia asioita kuten tapaamisten sopimista. Internet on puolestaan jatkuvasti avoinna oleva laaja kirjasto ja mahdollisuus mitä erilaisempaan tirkistelyyn.

Monet tutkijat ovat olleet huolissaan siitä, että maailmaan on syntymässä taas uusi kahtiajako: digitaalinen jako niihin joilla on mahdollisuus uuden tietotekniikan käyttöön ja niihin joilla tätä mahdollisuutta ei ole. Wellmanin mukaan kyse on nykyään enemmän osaamisesta, ei saavutettavuudesta. Internet-kahvilat mahdollistavat pääsyn tietoverkkoihin lähes kaikkialla maailmassa varsin kohtuulliseen hintaan. Sen sijaan kaikki eivät suinkaan osaa tai uskalla opetella tietotekniikkaa. Länsimaissa vanhimmat ikäryhmät ovat selvästi muita useammin paitsiossa.

Wellman oli huolissaan median muutoksista etenkin kahdessa suhteessa. Ensinnäkin mediasisällöt ovat yhä kapeampia, kerrotaan uutisia elämän "ohuista siivuista". Toiseksi media on muuttanut sodan kaikkine julmuuksineen virtuaaliseksi, tekniseksi ja siistiksi.

Viime aikoina on keskusteltu paljon sosiaalisesta pääomasta ja sen merkityksestä. On esitetty, että sosiaalisen pääoman kasvattaminen auttaa yksilöitä ja yhteisöjä toimimaan esimerkiksi viranomaisten kanssa. Internetin ja sähköpostin käytön uskotaan laajasti lisäävän sosiaalista pääomaa. Tutkimusten mukaan sähköposti on kuitenkin varsin persoonallisessa käytössä. Sähköpostilla ollaan yhteydessä ystäviin ja sukulaisiin, se ei juurikaan laajenna kontaktiemme määrää. Kyse on lähinnä uudesta tavasta verkottua henkilökohtaisten suhteitten tasolla.

Vaikka sähköpostin käyttö onkin lisääntynyt se ei ole korvannut puhelinta tai kasvottaista vuorovaikutusta. Pikemminkin kyse on uudesta vuorovaikutuksen välineestä, joka entisestään lisää kontaktejamme ystäviimme. Wellmanin tekemä tutkimus Kanadassa osoitti, että sellaiset henkilöt, jotka käyttävät paljon sähköpostia tuntevat muita paremmin naapurinsa, puhuvat enemmän heidän kanssaan ja kutsuvat heitä muita useammin kotiinsa vierailulle.

Sama koskee internettiä. Sitä käytetään apuna käytännöllisten asioiden hoitamisessa kuten kirjastojen selaamisessa tai aikataulujen tarkistamisessa. Toisaalta Playboyn ja vastaavien lehtien sivustot ovat sangen ahkerassa käytössä. Tällä hetkellä internet ei kuitenkaan ole vielä mikään korvaamaton välttämättömyys. Se on monelle meistä sangen tärkeä, mutta sitä ilmankin selviytyy.

Uusi viestintäteknologia on lisännyt paikallista sosiaalista pääomaa. Yhteydenpito naapurien ja lähimpien työtovereiden kanssa lisääntyy, mutta tietotekniikka ei sinällään avaa mitään uusia ovia maailmaan. Huomion arvoisaa on kuitenkin se, että internetin ja sähköpostin käyttö lisää paitsi vahvojen sosiaalisten siteiden myös heikkojen sosiaalisten siteiden merkitystä. Tässä mielessä se voi toimia välineenä myös sosiaalisen integraation kasvattamiselle.

Kongressissa keskusteltiin vilkkaasti yhteiskunnallisesta liikkuvuudesta. Muuttoliike on kasvamassa maailmanlaajuisesti. Etenkin kolmannen maailman hyvin koulutettu väestö on hakeutumassa vauraampiin maihin. Kaikkialla muutetaan maaseudulta kaupunkeihin ja taantuvilta alueilta kasvukeskuksiin.

Liikkuvuuden merkitys on kasvussa, kyse on suurista taloudellisista ja sosiaalisista muutoksista yksittäisissä maissa ja koko maailmassa. Tarvitaan liikkuvuutta koskevaa tutkimusta. Samalla konferenssissa nostettiin esiin myös uudenlainen globaali epävarmuus. Globalisoitumisella on ollut paljon myönteisiä seurauksia. Tunnemme aikaisempaa paremmin vieraita kulttuureita, tämä on vähentänyt ennakkoluulojamme. Lisääntynyt matkailu on avartanut maailmankuvaamme ja eksoottiset maut ruokavalioamme.

Tällaiset mahdollisuudet eivät kuitenkaan avaudu kaikille kansakunnille tasapuolisesti. Tehtyjen tutkimusten mukaan erot rikkaiden ja köyhien maiden välillä ovat kasvamassa. Uhkana on kielteinen globaalin ja paikallisen yhdistyminen. Nykyinen meno on johtamassa siihen, että globalisaation ja tietoyhteiskunnan hedelmistä voi nauttia vain rikkaat maat ja niiden eliitit. Suurin osa maailmasta joutuu tyytymään pakosta rajoitettuun paikallisuuteen.

Alkuun

2. Mitä on yhteiskunnallinen muutos?

Yhteiskunnallinen muutos on yksi sosiologian vanhimmista ja tärkeimmistä tutkimusalueista, tai kuten Raimo Blom on todennut, yhteiskunnallisen muutoksen ymmärtäminen on sosiologian keskeinen tehtävä. Yhteiskunnallista muutosta koskevassa tutkimuksessa voidaan erottaa ainakin seuraavat neljä kysymystä joihin on palattu aina uudestaan ja uudestaan. Kaksi ensimmäistä kysymystä koskevat muutokset luonnetta: Ensiksi, onko muutos endogeenista vai eksogeenista - eli on se sisäisesti vai ulkoisesti syntynyttä? Toiseksi onko muutos jatkuvaa vai sattumanvaraista? Kolmas kysymys pohtii rakenteiden ja toimijoiden suhdetta muutoksessa. Selittyykö muutos ensi sijassa rakenteellisesti vai yksilöiden toiminnan tuloksena? Neljäs kysymys poikkeaa luonteeltaan edellisistä ja on pikemminkin yleinen ja koko yhteiskuntatiedettä koskeva. Se käsittelee selityksen luonnetta: onko ylipäätään mahdollista tuottaa yhteiskuntaa koskevaa tieteellistä tietoa, vai ovatko kaikki yhteiskuntaa koskevat väitteet luonteeltaan ideologisia?

Aina klassikoistaan lähtien sosiologia on pohtinut muutosta lukemattomien teoreettisten lähestymistapojen avulla. Tunnetun amerikkalaisen sosiologin C.W. Millsin mukaan sosiologian keskeisten klassikkojen Durkheimin, Weberin ja Marxin arvo on juuri siinä, että he pohtivat yhteiskunnallisen muutoksen dynamiikkaa. Kaikki klassikot ovat tavalla tai toisella kysyneet, että mikä on modernin yhteiskunnan paikka yhteiskuntamuodostumien historiassa ja miten moderni yhteiskunta muuttuu.

Karl Marx esitti yhteiskunnan muuttuvan konfliktien, ristiriitojen ja vallankumousten myötä. Kommunistien puolueen manifestissa Marx ja Engels kirjoittavat, että koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa. "Sortaja ja sorrettu ovat aina olleet vastatusten, käyneet keskeytymätöntä, milloin peiteltyä, milloin avointa sotaa, joka on kerran toisensa jälkeen päättyneet joko yhteiskunnan vallankumoukselliseen uudistamiseen tai taistelevien luokkien yhteiseen perikatoon". Vaikka Marx ei ollutkaan mikään sosiologi, hänen kysymyksensä ovat kuitenkin hyvin sosiologisia: millä tavoin moderni yhteiskunta muuttuu ja uudelleen organisoituu.

Max Weber tutki rationalisoitumista yhteiskuntaa perustavanlaisesti muuttavana prosessina. Tästä on oivana esimerkkinä hänen kuvauksensa byrokraattisesta hallinnosta. Weberille byrokraattinen hallinto oli jotakin muuta kuin virastokankeutta tai sääntöjen taakse piiloutuvaa tehottomuutta. Byrokratia oli koneen tapaan tehokkaasti toimiva hallinto. Se oli tehokas, nopea, kurinalainen ja laskettavissa oleva. Aivan samaan tapaan muuttui myös ihmisten arki markkinoiden laajentuessa. Omavaraistaloudesta ja yksinkertaisesta vaihdosta siirryttiin markkinoille ja rahalaskentaan.

Tutkimuksessaan sosiaalisesta työnjaosta Emile Durkheim puolestaan analysoi sitä, miten työnjaossa tapahtuvat muutokset vaikuttavat ihmisten väliseen solidaarisuuteen. Yhteiskuntien monimutkaistuminen teollistumisen ja kaupungistumisen seurauksena nostaa esiin kysymyksen yhteiskunnallisesta järjestyksestä aivan eri tasoisesti kuin maaseudun kyläyhteisöissä. Esimodernissa yhteiskunnassa toimittiin aivan kuten aina ennenkin on toimittu, ja solidaarisuus oli luonteeltaan mekaanista, samanlaisuuteen perustuvaa. Durkheimin mukaan modernisaation johdosta tapahtuu siirtyminen mekaanisesta solidaarisuudesta orgaaniseen solidaarisuuteen. Orgaaninen solidaarisuus perustuu työnjakoon ja ammatilliseen eriytymiseen.

Toista maailmansotaa seuranneita vuosikymmeniä on monesti kutsuttu kapitalismin kultaiseksi ajaksi. Aikakautta on luonnehdittu myös fordismin kultaisena kautena. Italialainen Antonio Gramsci kuvasi jo 1920-luvulla sitä kuinka teollisuustuotannon rationalisoinnit, standardoitu massatuotanto, väestön mobilisointi palkkatyöhön ja kohoaavat tulot johtavat kokonaan uuteen aikakauteen. Fordismi merkitsi massakulutuksen todellista läpimurtoa Yhdysvalloissa ja läntisessä Euroopassa. Henkilöautot, televisiot, pesukoneet ja pakastimet valtasivat kotitaloudet. Aiemmin vain rikkaille kuuluneet kulutusmahdollisuudet tulivat lähes kaikkien ulottuville. Tätä vakaan kasvun aikaa on kuvattu mm. taloudellisena nationalismina, jossa fordistinen tuotanto-organisaatio toimi suoranaisena "kasvun koneena". Yhteiskunnallisen muutoksen kannalta tärkeä havainto on, että läntisissä kapitalistisissa maissa vaurastuivat myös työläiset. Koulutuksen laajentuminen ulottui läpi yhteiskuntien ja sosiaalinen liikkuvuus laajeni merkittävästi. Esimerkiksi Englannissa väiteltiin kiivaasti siitä oliko työväenluokka jo kokonaan porvarillistunut vai ei. Kapitalismin kultainen kausi kesti toisesta maailmansodasta 1980-luvun alkuun.

Monet yhteiskuntatieteilijät pyrkivät 1980-luvulla osoittamaan, että kehittyneet läntiset yhteiskunnat muuttuvat post-moderneiksi. Sanottiin, että valistusajatteluun tukeutunut yhteiskuntateoria ymmärsi historian johonkin määrättyyn suuntaan kulkevana. Valistusajattelulle oli ominaista myös ajatus siitä, että toivottava muutos oli samalla yhteiskunnallista edistystä. Klassinen sosiologia uskoi yhteiskunnalliseen edistykseen. Tunnetussa tietoa post-modernissa yhteiskunnassa käsitelleessä esseessään ranskalainen filosofi Jean-Francois Lyotard on todennut, että suurten kertomusten aika on ohitse. Valistusfilosofian ja saksalaisen idealismin suuret legitimaatiokertomukset eivät enää vakuuta. Tietotekniikan aikakaudella ei ole mitään yhtenäistä metakieltä. Tiedon tuottamisen, välittämisen ja käyttämisen ehdot muuttuvat perin pohjin.

Tällä hetkellä keskustellaan yhteiskunnallisesta muutoksesta useista lähtökohdista. Pohdimme esimerkiksi globalisoitumista, informationalisoitumista tai työn uusia muotoja. Espanjalaisen Manuel Castellsin informaation aikakautta käsittelevä trilogia on kiistatta ollut vuosituhannen vaihteen vaikutusvaltaisin yhteiskunnallista muutosta käsitellyt tutkimus. Castellsin analyysia pidetään melkeinpä itsestään selvänä lähtökohtana pohdittaessa yhteiskunnan rakennetta, taloutta tai yritystoimintaa. Muutoksen suhteen Castells painottaa kolmea prosessia: informationalisoitumista, globalisoitumista ja verkostoitumista. Muutoksen ydin on siinä, että uusi informaatio- ja kommunikaatioteknologia tunkeutuu kaikille elämänaloille ja sen hyödyntäminen on taloudellisen menestyksen kannalta välttämätöntä. Nykyajassa pärjäävien suuryritysten on toimittava globaalisti, tämä koskee niin tutkimusta ja tuotekehitystä kuin tuotantoa ja markkinointia. Lopulta yritykset muuttuvat hierarkkisesti organisoiduista vertikaalisista byrokratioista jatkuvasti muuttuviksi horisontaalisiksi verkostoiksi.

Yhteiskunnallista muutosta tulkitsevat sosiologiset teoriat ovat moni-ilmeisiä. Ne painottavat toisistaan jyrkästikin poikkeavia tekijöitä muutoksen selittäjinä. Kirjassaan The Sociology of Social Change puolalainen Piotr Sztompka analysoi laajasti yhteiskunnallista muutosta käsittelevää sosiologista keskustelua ja tutkimusta. Hän korostaa, että yhteiskunnallisessa muutoksessa on erotettava useita eri tasoja. Globaalit (makrotaso) muutokset heijastuvat omalla tavallaan alueisiin ja kansallisvaltioihin (meso-taso), mutta ne näyttäytyvät aivan eri tavoin arjen sosiaalisissa suhteissa kuten työyhteisöissä tai perheissä (mikrotaso). Sztompka painottaa myös sitä, että oman aikamme sosiologisen analyysin tulee korostaa konkreettista aikaan ja paikkaan kiinnittyvää muutosta.

3. Moni-ilmeinen muutos

Muutos on olennainen osa ihmisen elämää. Elämänkaarensa aikana yksilöt muuttuvat lapsesta aikuiseksi, vanhenevat ja lopulta kuolevat pois. Elämänkulun muutoksia on vaikea huomata. Vanhenemisen näkee omien lasten varttumisena tai opiskelijoiden muuttumisena aina vain nuoremmiksi. Aivan samalla tavoin myös yhteiskunta muuttuu. Historia ja etenkin julkisuus kuvaavat mieluusti muutosta suurina ja äkkinäisinä tapahtumina. Tässä suhteessa sodat kertovat muutoksesta enemmän kuin mikään muu inhimillinen toiminta. Väitän kuitenkin, että aivan samoin kuin ihmisten vanheneminen tapahtuu vaiheittain, ikään kuin huomaamatta, myös yhteiskunnallinen muutos on suureksi osaksi (heti) huomaamatonta.

Menneisyys on vahvasti läsnä muutoksessa. Neuvostoliiton ja Venäjän historia 1900-luvulla on tästä mitä parhain todiste. Markku Kivinen on osoittanut kuinka bolshevikit omaksuivat hyvin nopeasti käytäntöjä, jotka periytyivät tsaristiselta ajalta. Käytäntöjen nimi ja merkitys muuttui, mutta ihmisten huomio kiinnitettiin pyhään ja maalliseen hyvin samalla tavalla kuin aikaisemminkin Venäjällä. Nyt Venäjä suuntautuu kohti markkinataloutta. Tästä huolimatta esimerkiksi Neuvostoliiton aikana muotoutuneet sosiaaliset verkostot ovat edelleen olennainen osa ihmisten arkielämän organisaatiota.

Muutoksella ei ole ennalta annettuja päämääriä. Päämäärät muotoilee toimivat ja identifioitavissa olevat ihmiset. Kansainvälisten suuryritysten toimintatapoja käsittelevässä tutkimuksessaan Leslie Sklair korostaa, että globalisaatio ei ole mikään luonnonvarainen prosessi. Globalisaatiota ajaa etenkin niin kutsuttu transnationaali kapitalistiluokka, joka koostuu kansainvälisten suuryritysten johtajista ja globalisaatiota kannattavista poliitikoista. Euroopan yhdentyminen ei sekään ole mikään luonnonvoimainen prosessi. Suomi ei olisi liittynyt Euroopan Unioniin vuonna 1995, ellei Suomessa olisi ollut ihmisiä, joiden intressinä oli Suomen EU jäsenyys. He myös tekivät vuosia töitä sen puolesta, että Suomi tekisi liittymispäätöksen. Tilanne ajankohtaisen NATO-keskustelun suhteen on aivan samankaltainen.

On kuitenkin syytä korostaa englantilaisen Norbert Eliaksen toteamusta, että vaikka voimmekin paikantaa eri muutosprosesseissa selkeästi nimettäviä toimijoita, niin muutoksen lopputulos ei välttämättä ole kenenkään yksittäisen toimijan aikaansaannos. Yhteiskunnallisen muutoksen suunta puhumattakaan sen lopputuloksesta ei siis ole koskaan ennalta määrätty. Sattumalla on aina sijansa muutoksessa. Tänä päivänä internet on meidän kaikkien lähes itsestään selvänä pitämä avoin tietovaranto, kauppapaikka ja vuorovaikutusareena. Internet on vaikuttanut suorastaan vallankumouksellisesti tiedon saatavuuteen ja tiedon välitykseen, samalla siitä on tullut yhteiskunnallisen muutoksen välikappale. Sellaiseksi sitä ei kuitenkaan kukaan suunnitellut. Yhdysvaltain armeijan viestintäjärjestelmien kehittämistarpeesta alkanut internetin kehitys on ollut monien sattuminen summa.

Yhteiskunnalliseen muutokseen liittyykin aina kriisejä. Kaikkein kärjekkäimpinä kriisit näyttäytyvät nopean yhteiskunnallisen muutoksen aika. Teknologiaboomin taustoja käsittelevässä tuoreessa tutkimuksessa suomalaiset taloustieteilijät osoittavat kuinka niin kutsutun uuden talouden synnyttämä nopea talouskasvu ja vauhtisokeutta seurannut romahdus ei suinkaan ole mikään ainutkertainen ilmiö kapitalismin taloushistoriassa. Höyry, rautatiet tai sähkö tuottivat kukin aikanaan saman huuman ja talouskriisin.

Palataan lopuksi yhteiskunnallisen muutoksen luonnetta koskeviin neljään kysymykseen. Yhteiskuntatieteilijöillä ei ole mitään yhteisesti hyväksyttyjä vastauksia muutosta koskeviin kysymyksiin. Pikemminkin muutoksen selittämisestä käydään jatkuvaa väittelyä.

Sosiologisen realismin kanta on, että yhteiskunnallinen muutos on pääsääntöisesti ollut luonteeltaan endogeenista, muutos on lähtöisin yhteiskunnan sisältä. Perinteisesti lähes ainut eksogeenista - ulkoista - muutosta synnyttänyt tekijä on ollut sota. Nyt emme voi välttää globalisaation vaikutuksia, mutta on syytä korostaa, että myös globalisaation takaa löytyy toimivia ihmisiä omine intresseineen. Yhteiskunnan sisältä lähtenyttä muutosta on useimmiten voitu selittää yhteiskunnallisten etujen jakamisesta käydyillä kamppailuilla. Onko muutoksen liikevoimana vastaisuudessakin ensi sijassa taloudelliset intressit jää nähtäväksi?

Monet sosiologit korostavat sitä, yhteiskunnat ovat jatkuvassa muutoksen tilassa, ja että muutos on suorastaan välttämätöntä. Tässä mielessä yhteiskunnat ovat osa luontoa. Toiset taas esittävät, että muutos on sattumanvaraista ja katkoksellista. Viime vuosisadan kokemus osoittaa, että yhteiskunnalliseen muutokseen liittyy sekä jatkuvuutta että katkoksellisuutta. Kiistatonta on esimerkiksi palkkatyön ja markkinasuhteiden jatkuva laajentuminen. Sen sijaan voimme olla montaa mieltä siitä ovatko yhteiskunnat kehittyneet jatkuvasti paremmiksi valistusajattelun ideaalin mukaisesti.

Viime aikoina on hyvin painokkaasti esitetty, että yhteiskunta on pelkkä abstraktio, joka tuotetaan ja uusinnetaan ihmisten päivittäisissä käytännöissä, eli "elämä on sellaista millaiseksi sen teemme." Tällaista lähestymistapaa voimme kuvata metodologiseksi individualismiksi. Sosiologisen realismin mukaan taas yhteiskunta ja sen rakenteet vaikuttavat ratkaisevalla tavalla siihen mitä me olemme, eli "olemme syntyneet ja kasvaneet jo olemassa olevassa yhteiskunnassa." Yksilön toiminta voidaan ymmärtää vain laajemmassa yhteiskunnallisessa yhteydessä.

Globalisoituminen ja informationalisoituminen korostavat rakenteellisten tekijöiden merkitystä, mutta myös näiden prosessien taustalla on aina toimivia, tiettyihin päämääriin pyrkiviä, ihmisiä. Emme voi koskaan korostaa liikaa sitä, että ihmisten maailma ja maailman muuttuminen on myös mitä suurimmassa määrin ihmisten tiedostamattomien ja sattumanvaraisten toimintojen tulos.

Sosiologian oikeutuksen kannalta kaikkein kiinnostavin kysymys koskee yhteiskuntaa käsittelevän tiedon luonnetta: Onko olemassa yhteiskuntaa koskevaa objektiivista tietoa, vai onko kaikki palautettavissa ideologiaan? Ymmärrän ideologian tässä sellaisena uskomusten järjestelmänä, joka oikeuttaa siihen sitoutuneiden intressit.

Mikä sitten on sosiologian tehtävä, voiko se tuottaa tieteellistä tietoa yhteiskunnasta? Sosiologia on yleinen yhteiskuntatiede, jonka tutkimuskohteena ovat sosiaaliset suhteet. Sosiaaliset suhteet tulee ymmärtää laajasti kahdenvälisistä sosiaalisista suhteista monimutkaisiin sosiaalisten suhteiden järjestelmiin. Tällöin sosiologian tehtävä on jo lähtökohtaisesti tieteellinen ja anti-ideologinen: sosiologia tutkii ja käsitteellistää yhteiskunnallisiin käytäntöihin liittyviä sosiaalisia suhteita. Sosiologia on myös yhteiskuntakritiikkiä, joka tekee näkymätöntä näkyvästi. Samalla alistaa omankin työnsä jatkuvan kritiikin kohteeksi.

Lopuksi

Sosiologia on tiede, joka tutkii yhteiskunnassa vallitsevia sosiaalisia suhteita ja yhteiskunnallista muutosta. Sosiologiassa tutkitaan pieniä ja isoja kysymyksiä. Sosiologia on yksi kolmesta perusyhteiskuntatieteestä. On kuitenkin syytä korostaa, että tiede on aina inhimillistä toimintaa, sosiologien tulkinnat yhteiskunnallisista ilmiöistä ja niiden syistä ja seurauksista voivat vaihdella paljonkin. Sosiologia on kiinnostunut kaikesta sosiaalisesta, mikään inhimillinen ei ole meille vierasta! Tämä tekee osaltaan sosiologiasta myös niin moni-ilmeisen ja kiehtovan.

Sosiologia ei pyri olemaan mikään aukoton teoria siitä millainen moderni yhteiskunta on. Pikemminkin sosiologia tulisi ymmärtää lähestymistapana tai taitona. Sosiologia on vuoropuhelua yhteiskunnan kanssa. Sosiologia on myös yhteiskuntakritiikkiä. Se on vallitsevien yhteiskunnallisten olojen arviointia ja arvostelua, vaihtoehtojen etsintää. Sosiologia on parhaimmillaan silloin kun se onnistuu tekemään näkymättömästä näkyvää, paljastamaan arjen itsestäänselvyyksien taa kätkeytyviä sosiaalisia suhteita.

Sosiologia on aina ollut myös moraalitiede. Sosiologialle ei ole yhdentekevää, miten yhteiskunnalliset käytännöt rakentuvat ja toimivat. Sosiologian klassikoista esimerkiksi Emile Durkheim kiinnitti aktiivisesti huomiota siihen miten kaupungistuminen ja palkkatyöläistyminen tuottavat vieraantumista. Samalla hän esitti myös näkemyksensä siitä, miten tätä vieraantumista voitaisiin torjua. Oman Myös tällainen sosiaalinen vastuu on osa sosiologian ammattikäytäntöjä.

Alkuun