12.4.2013 FM Tommi Kakko: Failures by Design: The Transparent Author in English Satire from Marprelate to Pope (Epäonnistujat: rehellinen auktori englantilaisessa satiirissa Marprelatesta Popeen)
FM Tommi Kakon englantilaisen filologian alaan kuuluva väitöskirja
Failures by Design: The Transparent Author in English Satire from Marprelate to Pope (Epäonnistujat: rehellinen auktori englantilaisessa satiirissa Marprelatesta Popeen)
tarkastetaan 12.4.2013 klo 12 Tampereen yliopiston Pinni B-rakennuksen luentosalissa 1097, Kanslerinrinne 1, Tampere.
Vastaväittäjänä on professori Anthony Johnson (Åbo Akademi). Kustoksena toimii lehtori David Robertson.
Satiirista kirjallisuutta käsittelevä kirjallisuuskritiikki on perinteisesti tulkinnut satiiria moraalisena kirjallisuutena, jonka tarkoituksena on kritisoida paheita ja ylistää hyveitä. Satiirikkoja on myös pidetty utopistisina kirjailijoina, joiden kriittisen ja solvaavan retoriikan takana piilee unelma ihanteellisesta yhteiskunnasta. Tätä näkemystä vastustavat kirjallisuudentutkijat ovat väittäneet olevan naiivia olettaa, että satiirin lukijoille on tarpeen kertoa hyveellisyyden kannattavan ja paheiden turmelevan. Sen sijaan satiiria tulisi heidän mukaansa lukea genrenä, joka mahdollistaa erilaisten moraalisten näkökulmien kriittisen tutkimisen. Kriitikot ovat myös huomanneet, että satiirit näyttävät usein muuttuvan monimutkaisemmiksi mitä enemmän he niistä keskustelevat. Tutkimus osoittaa, että varsinkin 1700-luvun englantilaisen satiirin tarkoituksena oli nimenomaan luoda eriäviä tulkintoja ja eripuraa kriittisten lukijoiden kesken.
Väitöskirja keskittyy auktorin hahmoon, jonka retoriikan läpinäkyvä vilpillisyys oli perua renessanssin ajan satiirista. Martin Marprelate, presbyteeriradikaalien luoma 1500-luvun lopun auktorihahmo, edustaa tutkimuksessa puhtaasti fiktiivistä auktoria, jonka kirjallinen terrorismi sabotoi oppineen keskustelun. Marprelaten epäkunnioittava ja anarkistinen satiiri pakotti kirkon vastaamaan satiiriin satiirilla ja vaikka Marprelate-kirjailijoiden provosoima debatti ei johtanut konkreettisiin tekoihin, hänestä kehkeytyi suosittu kirjallinen trooppi. Thomas Nashen kaltaiset kirjailijat näkivät Marprelate-kirjoittajien retoriikassa myös uusia mahdollisuuksia kirjalliselle ilmaisulle ja auktorin hahmon manipuloinnille. Nashen teokset kiehtovat edelleen lukijoita, sillä hän problematisoi fiktiivisen ja aidon auktorin intention suhteen. Hänen innovatiivinen retoriikkansa jatkoi elämäänsä 1700-luvun englantilaisessa satiirissa, joka sovelsi auktorin hahmon perinnettä omaan aikaansa.
Marprelate-kirjoittajien ja Nashen tarkoitus oli saada lukijansa ottamaan aktiivisesti osaa lukukokemukseen, mutta vain johtaakseen lukijat harhateille hermeneuttisiin umpikujiin. 1600- ja 1700-lukujen vaihteen satiirin mestarit John Dryden, Daniel Defoe, Jonathan Swift sekä Alexander Pope jatkoivat tätä perinnettä kukin omalla tavallaan. Tutkimus väittää, että materialistisen uuden valistusfilosofian myötä satiirikot halusivat lumota lukijansa seuraamaan vilpillisiä argumentteja mahdollistaakseen lukijoiden kokemuksen tulkinnan epäonnistumisesta. Toisin sanoen he kirjoittivat teoksia, joita ei ollut tarkoituskaan tulkita onnistuneesti. Tutkimus kartoittaa heidän tarkoitusperiään ja retoriikkaansa olettaen, että teksteistä voi nähdä tulkinnan ongelmalla olleen keskeisen roolin englantilaisen satiirin historiassa ja että tämän ansiosta mahdottomien tekstien retoriikkaa voi lähestyä kirjallisuudenhistorian näkökulmasta.
Auktorin intention tahallinen epämääräisyys oli tietenkin kirjailijoiden tapa suojella itseään kritiikiltä, syytöksiltä ja vainolta. Mutta tutkimuksessa analysoitavien kanonisten kirjailijoiden teksteissä voi havaita myös itsesuojeluvaistoa abstraktimman filosofisen kysymyksen, joka koskee kirjallisuuden kykyä ilmaista auktorin vilpitön intentio. Kun intention kommunikoinnin epäonnistumista käytetään retorisena tehokeinona, intention mahdollinen vilpittömyys tai vilpillisyys synnyttää hermeneuttisen pattitilanteen, jota 1700-luvun satiirikot käyttivät hyväkseen. Heidän tahallisesti sabotoimansa teokset antavat joka tapauksessa ymmärtää, että auktorin ja lukijan välisen kommunikoinnin epäonnistuminen kertoo lukijalle usein paljon enemmän aidosta inhimillisestä auktorista ja hänen intentioistaan kuin täysin läpinäkyväksi ja vilpittömäksi väitetty retoriikka.
******
Tommi Kakko on syntynyt Oulussa ja hän on suorittanut filosofian maisterin tutkinnon Tampereen yliopistossa.
Kakon väitöskirja ilmestyy sarjassa Acta Universitatis Tamperensis; 1821, Tampere University Press, Tampere 2013. ISBN 978-951-44-9100-9, ISSN 1455-1616. Väitöskirja ilmestyy myös sähköisenä sarjassa Acta Electronica Universitatis Tamperensis; 1299, Tampere University Press 2013. ISBN 978-951-44-9101-6, ISSN 1456-954X.
http://tampub.uta.fi.
Väitöskirjan tilausosoite: Verkkokirjakauppa Granum, http://granum.uta.fi, tai e-mail: taju@uta.fi.
Lisätietoja: Tommi Kakko, tommi.kakko@uta.fi
Failures by Design: The Transparent Author in English Satire from Marprelate to Pope (Epäonnistujat: rehellinen auktori englantilaisessa satiirissa Marprelatesta Popeen)
tarkastetaan 12.4.2013 klo 12 Tampereen yliopiston Pinni B-rakennuksen luentosalissa 1097, Kanslerinrinne 1, Tampere.
Vastaväittäjänä on professori Anthony Johnson (Åbo Akademi). Kustoksena toimii lehtori David Robertson.
Auktorin vilpittömyys englantilaisessa satiirissa
Satiirista kirjallisuutta käsittelevä kirjallisuuskritiikki on perinteisesti tulkinnut satiiria moraalisena kirjallisuutena, jonka tarkoituksena on kritisoida paheita ja ylistää hyveitä. Satiirikkoja on myös pidetty utopistisina kirjailijoina, joiden kriittisen ja solvaavan retoriikan takana piilee unelma ihanteellisesta yhteiskunnasta. Tätä näkemystä vastustavat kirjallisuudentutkijat ovat väittäneet olevan naiivia olettaa, että satiirin lukijoille on tarpeen kertoa hyveellisyyden kannattavan ja paheiden turmelevan. Sen sijaan satiiria tulisi heidän mukaansa lukea genrenä, joka mahdollistaa erilaisten moraalisten näkökulmien kriittisen tutkimisen. Kriitikot ovat myös huomanneet, että satiirit näyttävät usein muuttuvan monimutkaisemmiksi mitä enemmän he niistä keskustelevat. Tutkimus osoittaa, että varsinkin 1700-luvun englantilaisen satiirin tarkoituksena oli nimenomaan luoda eriäviä tulkintoja ja eripuraa kriittisten lukijoiden kesken.
Väitöskirja keskittyy auktorin hahmoon, jonka retoriikan läpinäkyvä vilpillisyys oli perua renessanssin ajan satiirista. Martin Marprelate, presbyteeriradikaalien luoma 1500-luvun lopun auktorihahmo, edustaa tutkimuksessa puhtaasti fiktiivistä auktoria, jonka kirjallinen terrorismi sabotoi oppineen keskustelun. Marprelaten epäkunnioittava ja anarkistinen satiiri pakotti kirkon vastaamaan satiiriin satiirilla ja vaikka Marprelate-kirjailijoiden provosoima debatti ei johtanut konkreettisiin tekoihin, hänestä kehkeytyi suosittu kirjallinen trooppi. Thomas Nashen kaltaiset kirjailijat näkivät Marprelate-kirjoittajien retoriikassa myös uusia mahdollisuuksia kirjalliselle ilmaisulle ja auktorin hahmon manipuloinnille. Nashen teokset kiehtovat edelleen lukijoita, sillä hän problematisoi fiktiivisen ja aidon auktorin intention suhteen. Hänen innovatiivinen retoriikkansa jatkoi elämäänsä 1700-luvun englantilaisessa satiirissa, joka sovelsi auktorin hahmon perinnettä omaan aikaansa.
Marprelate-kirjoittajien ja Nashen tarkoitus oli saada lukijansa ottamaan aktiivisesti osaa lukukokemukseen, mutta vain johtaakseen lukijat harhateille hermeneuttisiin umpikujiin. 1600- ja 1700-lukujen vaihteen satiirin mestarit John Dryden, Daniel Defoe, Jonathan Swift sekä Alexander Pope jatkoivat tätä perinnettä kukin omalla tavallaan. Tutkimus väittää, että materialistisen uuden valistusfilosofian myötä satiirikot halusivat lumota lukijansa seuraamaan vilpillisiä argumentteja mahdollistaakseen lukijoiden kokemuksen tulkinnan epäonnistumisesta. Toisin sanoen he kirjoittivat teoksia, joita ei ollut tarkoituskaan tulkita onnistuneesti. Tutkimus kartoittaa heidän tarkoitusperiään ja retoriikkaansa olettaen, että teksteistä voi nähdä tulkinnan ongelmalla olleen keskeisen roolin englantilaisen satiirin historiassa ja että tämän ansiosta mahdottomien tekstien retoriikkaa voi lähestyä kirjallisuudenhistorian näkökulmasta.
Auktorin intention tahallinen epämääräisyys oli tietenkin kirjailijoiden tapa suojella itseään kritiikiltä, syytöksiltä ja vainolta. Mutta tutkimuksessa analysoitavien kanonisten kirjailijoiden teksteissä voi havaita myös itsesuojeluvaistoa abstraktimman filosofisen kysymyksen, joka koskee kirjallisuuden kykyä ilmaista auktorin vilpitön intentio. Kun intention kommunikoinnin epäonnistumista käytetään retorisena tehokeinona, intention mahdollinen vilpittömyys tai vilpillisyys synnyttää hermeneuttisen pattitilanteen, jota 1700-luvun satiirikot käyttivät hyväkseen. Heidän tahallisesti sabotoimansa teokset antavat joka tapauksessa ymmärtää, että auktorin ja lukijan välisen kommunikoinnin epäonnistuminen kertoo lukijalle usein paljon enemmän aidosta inhimillisestä auktorista ja hänen intentioistaan kuin täysin läpinäkyväksi ja vilpittömäksi väitetty retoriikka.
******
Tommi Kakko on syntynyt Oulussa ja hän on suorittanut filosofian maisterin tutkinnon Tampereen yliopistossa.
Kakon väitöskirja ilmestyy sarjassa Acta Universitatis Tamperensis; 1821, Tampere University Press, Tampere 2013. ISBN 978-951-44-9100-9, ISSN 1455-1616. Väitöskirja ilmestyy myös sähköisenä sarjassa Acta Electronica Universitatis Tamperensis; 1299, Tampere University Press 2013. ISBN 978-951-44-9101-6, ISSN 1456-954X.
http://tampub.uta.fi.
Väitöskirjan tilausosoite: Verkkokirjakauppa Granum, http://granum.uta.fi, tai e-mail: taju@uta.fi.
Lisätietoja: Tommi Kakko, tommi.kakko@uta.fi
University of Tampere, Kalevantie 4, FI-33014 University of Tampere, Finland, tel. +358 3 355 111
