|
Keskiviikko 7.3.2001
Robert Frank Rolling Stonesien jäljillä
Samaan aikaan, kun Tampereen elokuvajuhlat vietti hiljaiseloa vuoden 1971 "kumousvuoden" jälkeen, pakkasi Robert Frank kameransa osallistuakseen Rolling Stonesien kutsumana yhtyeen Yhdysvaltain kiertueelle. Mick Jagger oli vaikuttunut Frankin kuvaamisesta nähtyään tämän valokuvateoksen The Americans.
Robert Frank (vasemmalla) tekemässä Candy mountain -elokuvaa 1987
|
Sveitsiläissyntyistä Frankia ja yhtyettä kiinnosti amerikkalaisuus pintaa syvemmältä ja molemmat myös hyödynsivät tätä taiteissaan. Yhtye kohosi ilmiöksi, jota Frank piti dokumentoinnin arvoisena. Yhteistyön tuloksena syntyi 1972 myös kansikuvitus albumiin Exile on Main St.
Vuonna 1972 Rollarit teki Pohjois-Amerikassa 48 keikkaa. Frank kuvasi materiaalia runsaasti matkojen aikana ja myös elokuva saa keskeisen sisältönsä taukoelämän kuvaamisesta. Elokuvan nähneet sanovat Frankin työskentelytavan olleen cinema verite -tyylistä. Tässä yhteydessä se tarkoittaa kulissien takaisen bändielämän paljastamista muodossa, jossa ei ole siloittelua tai kaunistelua, vaan ainoastaan ulkopuolisen tarkkailijan viileä etäisyys tapahtumiin.
Tyylin tuottama lopputulos ei miellyttänyt yhtyettä ja se hankkikin oikeusprosessin kautta esitysoikeudet materiaaliin. Rollareille valmiin kuvan näkeminen on täytynyt olla melkoinen kokemus, koska se ei tähän päivään mennessä ole antanut lupaa elokuvan esittämiseen kuin Frankin läsnäollessa. Kovin usein elokuvaa ei ole esitetty, ja Frankilla lienee muuta tekemistä kuin kierrellä Cocksucker Bluesin kanssa maailman ympäri.
Näkymätön Cocksucker blues
Tampereen elokuvajuhlilla ei odotuksista huolimatta nähdä tätä näkymättömyydellään itsensä legendaksi tekevää elokuvaa. Mitä harvemmin Cocksucker Blues esitetään virallisesti, sitä suuremmaksi sen maine kasvaa, ja myös piraattimarkkinoilla elokuvalle syntyy enemmän kysyntää. Eikö katsoja vieläkään ole kypsä esitykselle? Pelkääkö Jagger tulojen tippumista, jos elokuvan esittäminen vähentää faneja?
Ehkä jokainen haluaa kuitenkin säilyttää yksityiselämänsä, jos vaihtoehtona on sen julkistaminen miljoonien katsojien tietoisuuteen. Varsinkin kun sisältö on vahvasti vallitsevien moraali- ja lakikäsitysten ulkopuolelta. Cocksucker-elokuvan puuttumista ei kannattane liikaa harmitella. Onko ylipäätään mielenkiintoista nähdä dokumentointia asiasta, "jonka jokainen jo tietää"?
Cocksucker Blues on sen kappaleen nimi, jolla Rolling Stones lunasti levytyssopimuksensa 1969 Decca-yhtiöltä. Kappale oli kuitenkin enempi tehty vinoiluksi kuin menestyshitiksi yhtiölle. Se julkaistiin ensi kertaa virallisesti 1980-luvulla saksalaisella kokoelmalla. Kappale oli rajoitetusti painetulla bonus-CD:llä ja poistui siten pian markkinoilta.
Frank kuvasi muutakin
Frank asettui sujuvasti amerikkalaiseen beatnik-sukupolven tunnelmiin lähdettyään nuorena "tien päälle" Sveitsistä Yhdysvaltoihin. Valokuvaajana tunnustusta saanut Frank pystyi Guggenheim- säätiön stipendin turvin hankkimaan auton, jolla kierteli ympäri maata kuvaten amerikkalaista elämänmenoa. Kuvat julkaistiin vuonna 1959 kirjana "The Americans". Sen esipuheessa beatkirjailija Jack Kerouac kirjoittaa ylistävästi Frankin kuvallisesta silmästä.
1960-luvulla Frank jätti valokuvauksen taka-alalle ja keskittyi elokuvaamiseen. Peter von Bagh mainitsee Frankin yhteydessä New American Cinema Groupin (N.A.C). Ryhmän päämääränä oli tehdä pienimuotoisia elokuvia halvalla ja kevein välinein, vailla tähtiä, studioita ja kaupallisia laskelmia. Periaatteenaan ryhmä esitti: "Emme halua vääriä, siloteltuja, kiiltäviä elokuvia, haluamme niiden olevan karheita, silottelemattomia mutta eläviä, emme halua ruusuisia elokuvia - haluamme, että niissä on veren väri".
Frank palasi 1970-luvulla valokuvan pariin elokuvaakaan unohtamatta. Pitkään hänen elämäänsä ja taidettaan varjosti 21-vuotiaan tyttären kuolema lento-onnettomuudessa. Nykyään 77-vuotias Frank asuu Kanadassa ja jatkaa edelleen työskentelyä kuvan parissa.
|
