Elokuvamuistoja. Perjantai 9.3.2001

Pistokokeita elokuvasta

Ensimmäisen kontaktini ihan oikeaan leffateatteriin sain vasta kypsässä 11 vuoden iässä. Käsittämättömän vanhana siis nykyisenä Pokemonien, Digimonien ja muiden lapsille sekä nuorille suunnattujen elokuvien infoähkyaikana. Itse elokuva aiheineen on painunut tapahtumasta kuluneiden 25 vuoden aikana unholaan, mutta vieläkin muistan sen päivän tunnelman.

Jo aamusta alkaen tuo tavallinen koulupäivä tuntui jännittävältä, sillä kyläkoulumme kaikki oppilaat, siis ala-asteen 1-6 luokat, kuljetettiin bussilla maaseutukauppalamme ainokaiseen elokuvateatteriin. Tuohon päivänäytökseen tulivat kaikki muutkin kuntamme ala-asteet, joten päivässä oli oikean urheilujuhlan tuntua. Tuon ajan pienessä kyläkoulussa kasvaneelle keskustan suuren, monen sadan oppilaan koulun tytöt ja pojat tuntuivat olevan ihan eri maailmasta. Tämä ihmettely ja jännitys jäi mieleen tuosta päivästä, samoin vanhan, historiallisen teatterirakennuksen monet sadat tuolit, joista ehdottomasti piti ehtiä niille pehmustetuille takarivin penkeille. Itse elokuva oli sivuseikka, vaikka siitä pidettiinkin pistokokeet seuraavana päivänä. Aihe kun oli jotain kasvattavaa, historiaa tai uskontoa.

Seuraavan elokuvani jo muistankin. Olinhan paljon kokeneempikin, kokonaista 13 vuotta vanha ja jo kaupungiksi kypsyneen pitäjämme yläasteelle siirtynyt. Jälleen opiskelu velvoitti, sillä äidinkielen opettajamme vei kaikki ryhmänsä Lautta-Kinoon katsomaan Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa. Järjestyskin oli määritetty, ensin piti lukea kirja ja sen jälkeen katsoa elokuva. Ja jälleen kirjoittaa aine elokuvasta. Tästäkin leffasta jäi mieleen tunnelma, jota väritti tuonikäiselle se olennaisin asia; missä istuikaan juuri SE poika…supatus, kihinä ja tirskunta. Christiet on luettu ja nähty sen jälkeen monesti, mutta mikään kokemus ei vieläkään päihitä tätä ensimmäistä kosketustani hänen tuotantoonsa.

Kotikuntani Huittisten se ainokainen elokuvateatteri, kuntamme entisen nimen Lauttakylän mukaan Lautta-Kinoksi nimetty, on historialtaan varsin värikäs. Kauppias Walter Schultz perusti Lauttakylään joulukuussa 1919 ensimmäisen vakinaisen ”elävien kuvien teatterin", joka aloitti 14.12.1919 näytöksellä WPK:n talossa, missä elokuvateatteri tänäkin päivänä vaikuttaa. Ensimmäinen esitetty elokuva oli kotimainen "Hilman päivät".

Välillä elokuvat siirrettiin toiseen, juuri tätä tarkoitusta varten rakennettuun Savilinnan kiinteistöön, jossa niitä esitettiin 1940-luvulta aina 1960-luvulle asti. Nykyään Savilinnasta löytyy liikkeitä aina pizzeriasta kirpputoriin. Parhaimpina vuosina 1960-luvulla Huittisissa oli peräti kaksi elokuvateatteria, Savilinnassa toiminut Orava ja WPK:n talon Lautta-Kino. Viimeisen 35 vuoden aikana esitettävänä on ollut parhaimmillaan jopa 250 – 300 eri elokuvaa vuodessa.

Mainittuun WPK:n taloon liittyvä vapaapalokuntatoiminta perustettiin Huittisiin vuonna 1884. Samainen vuosiluku on edelleenkin tämän viime vuosien aikana ulkoasultaan entisöidyn rakennuksen seinässä. Historiansa aikana rakennus on nähnyt monenlaista toimintaa, enimmäkseen huvitoimintaa tanssin ja elokuvan muodossa.

Lautta-Kinona teatteri aloitti toimintansa uudelleen vuonna 1954 perustajanaan Martta ja Artturi Määttä. Vuonna 1960 teatteri sai uudet omistajat, Hilkka ja Pauli Siltasen. Edelleenkin Hilkka Siltanen ja hänen poikansa ovat Lautta-Kinon omistajia. Pauli Siltasen värikäs persoona antoi oman leimansa elokuvateatterin toimintaan hänen kuolemaansa saakka, kävelevänä elokuva-arkistona hän oli vertaansa vailla. Nimenomaan häneen ja hänen asiakasystävälliseen toimintaansa liittyy eräs elokuvamuistoni:

Nuoruusvuosina menimme leffafriikki poikaystäväni kanssa elokuviin, kuten niin monena muunakin viikkona teimme. Tuona iltana ja tuota kyseistä elokuvaa ei meidän lisäksemme halunnutkaan nähdä kukaan muu, olimme ainoat lipun ostaneet. Varauduimme jo tulemaan toisena esityspäivänä, mutta Pauli Siltanen esitti meille tuon elokuvan "yksityisnäytöksenä". Oli aika reteetä istua elokuvasalissa melkoisen leveästi tarvitsematta pälyillä edessä istuvan pään yli!

Huolimatta siitä, että olen käynyt lukuisissa elokuvateattereissa niin kotimaassa kuin ulkomaillakin, on tämä kotikuntani teatteri edelleenkin "se oikea". Johtuuko se sitten tämän historiallisen, nykyisin entiseen asuunsa kunnostetun rakennuksen ilmapiiristä siihen liittyvine vanhoine tapahtumineen vai omista siellä koetuista tunnelmistani, en tiedä. Tässä yli sata vuotta vanhassa kiinteistössä, jonka elokuvasalissa yhdistyvät menneiden vuosikymmenten esineet ja nykypäivän ääni- ja kuvateknologia, on tiettyä tenhoa.