Elokuvamuistoja. Keskiviikko 7.3.2001

Arktinen koti-ikävä

Revontulet liehuvat tummalla taivaalla. Kaupungin kimaltelevat valot heijastuvat yhtä tummaan mereen. On kylmä tammikuun ilta Jäämeren rannalla. Kaamos pitää pohjoisen kansaa vielä tiukasti hyisessä syleilyssään. Hiljaiset kalastusalukset odottelevat sään leutonemista. Iloinen, monilla kielillä kalkatteleva ihmisjoukko tungeksii kadulla. Olen yksi jonottajista.

Satavuotias rakennus päästää huuruavan joukon lämpöönsä. Istun ystävättereni vieressä vanhan elokuvateatterin, Verdensteaterin, plyysituoleilla. Katselen kansallisromanttisia seinämaalauksia. Kansallispukuista tanssahtelevaa tyttöä, vuohella ratsastavaa hattuaan heiluttavaa poikaa. Olen tarkastellut heitä kahdenkymmenen vuoden ajan. Alan pikkuhiljaa sulaa.

Vielä hetki. Naurut hiljenevät. Kaikki kielet vaikenevat. Vuoden 1997 Tromssan kansainvälisen filmifestivaalin kriitikkojen palkitseman elokuvan ja yleisön valitseman suosikin näytös alkaa.

Drivende skyer av Aki Kaurismäki kertoo minulle, mistä on kyse. Vasta kun Kauas pilvet karkaavat ilmestyy valkokankaalle, minussa alkaa tuntua. Kun Rauli Badding Somerjoki laulaa, tuntuu vielä enemmän. Sitten kun Kati Outisen ja Kari Väänäsen minimalistinen ilmaisu avaa suomalaisen sielunmaiseman, tunnen jo ruisleivän maun ja saunan tuoksunkin.

Kaurismäen riisuttu kertomus ahdistavasta arkitodellisuudesta tekee vaikutuksen näihin vierasmaalaisiin. Minun sydäntäni kirpaisee arktinen koti-ikävä.