 |
||||||
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
|
|
Australialaisen elokuvan sadan vuoden murros Satavuotias australialainen elokuva on koko olemassaolonsa ajan ollut voimakkaassa murroksessa. Kukoistava alun jälkeen elokuva-ala tyrehtyi 30- ja 70-lukujen väliseksi ajaksi lähes tyystin, kunnes 1970-luvun alussa australialainen elokuvateollisuus jälleen elpyi valtion taloudellisten avustusten turvin. Viime vuosien uutena piirteenä australialaisessa elokuvassa on, että alkuperäiskansan edustajat – aboriginaalit – ovat viimenkin mukana myös elokuvantekijöinä. Myös naisohjaajat, kuten Jane Campion ja Gillian Armstrong, ovat voimallisesti nousseet australialaisen elokuvan tekijöiksi. Maailman ensimmäinen Viime vuosisadan alkuvuosikymmenet olivat Australian elokuvateollisuuden kukoistuskautta. Vuodesta 1896 lähtien maassa tehtiin dokumenttielokuvia, teatteriesitysten taustaelokuvia sekä elokuvia, joissa yhdistettiin filmattuja jaksoja ja dioja. Varhaiskauden merkittävin saavutus oli The Story of the Kelly Gang (1906), jota pidetään maailman ensimmäisenä pitkänä elokuvana. Mykän elokuvan kaudella (n. 1907 – 1928) Australiassa tuotettiin yli 150 pitkää elokuvaa. Ulkomaiset äänielokuvat, amerikkalaisten ja englantilaisten yhtiöiden tiukkeneva ote Australian elokuvamarkkinoista ja alkanut lamakausi aiheuttivat sen, että maan elokuva-ala taantui mykkäkauden loppua kohti ja joutui vuonna 1929 aallonpohjaan. Pohjalta nousu kesti vuosikymmeniä. Äänielokuvaan siirtyminen 1930-luvun alussa oli kallista ja hankalaa, ja katastrofivaiheessa vuonna 1930 tehtiin vain kolme elokuvaa. Jotkut ohjaajat omaksuivat kuitenkin uuden tekniikan ja tekivät menestyselokuvia, joiden aiheet olivat kotimaisia ja tapahtumapaikkana usein syrjäseutu. Toisen maailmansodan aikana pitkiä elokuvia tehtiin vähän, koska ohjaajia tarvittiin uutis- ja dokumenttielokuvien teossa. Vaikka tuotanto oli alamaissa, kirjattiin vuosina 1944 – 45 kuitenkin kaikkien aikojen yleisöennätys: 151 miljoonaa myytyä elokuvalippua vuodessa. Toisen maailmansodan jälkeisinä 25 vuotena oli ennen niin vilkas australialainen elokuvatuotanto miltei totaalisesti tyrehdyksissä. Englantilaiset ja amerikkalaiset yhtiöt rynnistivät Australiaan eksoottisia kuvauspaikkoja etsimään. Kotimaisia elokuvia tehtiin sitä vastoin hyvin vähän. Merkittävä poikkeus oli Charles Chauvelin vuonna 1953 valmistunut Jedda, jossa ensimmäistä kertaa kuvattiin Australian alkuperäisväestön ja valkoihoisten maahanmuuttajien suhteita. Tuen voimalla uusia ideoita ja erilaisia kuvausmenetelmiä Teattereissa pyöri amerikkalainen ja englantilainen elokuva, kunnes 70-luvun alussa alkoi australialaisen elokuvateollisuuden ilmiömäinen nousu. Avainasemassa oli valtion antama tuki, ja koska kulttuurisesta riippuvuudesta haluttiin vihdoin päästä lopullisesti irti, elokuvissa suosittiin kansallisia aiheita. Tämän kauden ensimmäiset elokuvat – Tim Burstallin Stork ja Alvin Purple sekä Bruce Beresfordin The Adventures of Barry McKenzie – edustivat tyypillistä australialaista ”junttihuumoria”. Lyhyt- ja dokumenttielokuville ja kokeelliselle elokuvalle kohdistettu tuki antoi uusille ohjaajille tilaisuuden harjoitella elokuvantekoa ja kokeilla ideoitaan ja erilaisia kuvausmenetelmiä. Joukossa oli monia rohkeita ja luovia ohjaajanalkuja, jotka nykyään ovat tunnettuja elokuvantekijöitä, kuten Peter Weir ja Gillian Armstrong. 1980-luvulla rahoitusjärjestelmiä rukattiin yksityistämisen suuntaan. Kustannuksen noustessa huimaa vauhtia liittohallitus toteutti heinäkuussa 1981 uuden verohelpotusjärjestelmän elokuva-alan taloudellisten edellytysten takaamiseksi. Tarkoituksena oli houkutella yksityisiä rahoittajia niin pitkiin elokuviin, dokumenttielokuviin kuin tv-sarjoihin. Tukijärjestelmä tuotti jo ensimmäisinä vuosina merkittäviä tuloksia, kuten Bruce Bersfordin Puberty Blues, Gillian Armstongin Starstruck, George Millerin Mad Max ja Peter Weirin Rakkaus veitsenterällä. Brittiläinen siirtomaavalta on synnyttänyt australialaiseen kulttuuriseen psyykeen voimakkaan sääntöjen- ja auktoriteetin vastaisuuden. Siirtolaisuuden ja ankaran luonnon symbioosi synnytti puolestaan romanttista uudisraivaajaihannetta, johon liittyi kiinteästi mytologia pensasaroilla viihtyvästä ahavoituneesta, hienostelemattomasta ja miehistä toveruutta arvostavasta verevästä australialaisesta. Tästä kuvastosta tuli australialaisen elokuvan vakioaineistoa. Vaikka erityisesti vuosisadan alkupuolen australialainen elokuva juhli metsärosvo- ja uudisraivaajakuvastolla, on näistä aineksista syntynyt myyttinen australialaisuus elänyt voimakkaana vielä 80- ja 90-luvunkin australialaisessa elokuvassa. Uutta australialaista elokuvaa määrittävät auktoriteettivastaisuuden lisäksi myös musta huumori, energinen erilaisuus, teeskentelemättömyys ja elinvoimaisuus. Australialaisesta maisemasta, huippuunsa hiotusta tekniikasta ja tietynlaisesta selkeän yksinkertaisesta kerronnasta on tullut australialaisen elokuvan tunnusmerkkejä.
Lähteet:
TEKSTI: Marianne Hägglund
|
|||||||||||||||||
|
 |
Festival News 2002 festnews@uta.fi |