![]() |
||||||
|
|
|
|
|
|
||
|
Naiset etsivät itseään Gillian Armstrongin elokuvissa Kun parikymppinen Gillian Armstrong aloitti vuonna 1973 opintonsa juuri perustetussa Australian elokuva- ja televisiokoulussa, hän ei omien sanojensa mukaan osannut edes ajatella, että hän ryhtyisi ammatikseen ohjaamaan elokuvia. Australiassa elokuvaohjaajat olivat miehiä. Armstrongin opinnot osuivat kuitenkin aikaan, jolloin maan elokuvateollisuutta tuettiin voimakkaasti. Lisäksi vuonna 1976 perustettu feministinen Sydneyn naisten filmiryhmä (Sydney Women's Film Group) painosti hallitusta perustamaan oman erillisen rahoituksen naisten elokuville ja järjesti seminaareja, joissa naiset saivat esitellä elokuviaan. Itsenäisiä naisia Armstrong myöntää kiitollisuudenvelkansa feministiryhmille, mutta toistaa usein haastatteluissa, ettei itse ole poliittisesti aktiivinen. Vaikka hänen elokuvansa eivät olekaan julistavan feministisiä, ne puolustavat kuitenkin naisen oikeutta omaan uraan. Päähenkilöt ovat itsenäisiä naisia, jotka kamppailevat voidakseen toteuttaa elämänuraansa. Kun Armstrong elokuvakoulusta valmistuttuaan haki töitä ABC:ltä (Australian Broadcasting Commissionilta), häneltä kysyttiin haastatteluissa konekirjoitusnopeutta. Samaan paikkaan hakeneilta miespuolisilta opiskelijatovereilta kyseltiin elokuva-alan taitoja. Tuottaja Margaret Flink ei kuitenkaan katsonut naiseutta esteeksi, olihan hän itsekin nainen. Hän valitsi Armstrongin ohjaamaan elokuvan My brilliant career. Armstrongista tuli ensimmäinen australialainen nainen, joka pääsi ohjaamaan pitkän elokuvan sitten vuoden 1933. My brilliant career valmistui vuonna 1979 ja sai runsaasti huomiota. Se kertoo 1900-luvun alussa eläneen naiskirjailijan elämästä ja itsenäisistä valinnoista. Samaa tematiikkaa käsitteli myös Armstrongin vuonna 1994 ohjaama Louisa M. Alcottin tyttökirjaklassikkoon perustuva Pikku naisia (Little Women). My Brilliant Career poikkesi perinteistä: se ei loppunut niin, että sankari ja sankaritar saavat toisensa. Sen sijaan päähenkilö valitsee kirjailijan uran ja itsenäisyyden. Armstrongia yritettiin painostaa muuttamaan loppua, koska pelättiin, että naiskatsojat vieroksuisivat filmiä. Siitä tuli kuitenkin menestys. Yhteiskunnallisuutta ja naisasiaa 1970-luvun alussa ja puolivälissä tekemissään lyhtyelokuvissa Armstrong käsitteli yhteiskunnallisia teemoja. The Roof Needs Moving on satiirinen kuvaus esikaupunkilaisperheestä. One Hundred a Day kertoo Sydneyssä kenkätehtaalla työskentelevästä tytöstä, jolle on tehty laiton abortti. Satdee Night on kuvaus nuoresta homoseksuaalimiehestä. The Singer and the Dancer puolestaan kertoo nuoren ja jo ikääntyneen naisen ystävyydestä. Molemmat ovat miestensä pahoinpitelemiä ja sosiaalisesti täysin riippuvaisia miehistään. Vuonna 1975 Armstrong teki dokumenttielokuvan Smokes and Lollies kolmesta 14-vuotiaasta tytöstä. Viisi vuotta myöhemmin hän teki siihen jatko-osan Fourteen's Good, Eighteen's Better ja vuonna 1988 kolmannen osan Bingo, Bridesmaids and Braces. Armstrongin pitkissä elokuvissa on erotettavissa kaksi erillistä linjaa. Toisaalta hän on ohjannut Hollywoodissa sellaisia periodielokuvia kuin Mrs. Soffel ja Pikku naisia, toisaalta Armstrong on tehnyt pienen budjetin elokuvia Australiassa. Jälkimmäisiin kuuluvat epäonnistuneita perhesuhteita käsittelevät The Last Days of Chez Nous ja High Tide sekä punk-musikaali Starstruck.
Kirjallisuutta: One Hundred a Day torstaina 7.3. klo 17 Pakkahuoneella.
TEKSTI: Henna Lehtinen |
||||||||||||||||
| Festival News 2002 festnews@uta.fi |