Joutilaat palkittiin Jussi-patsaalla viime vuoden parhaana dokumenttina.
	- Lisätietoa tuotantoyhtiön sivulla

Joutilaiden vakavuus
piilee pinnan alla

Joutilaiden lopputekstit juoksevat valkokankaalla, kun täysi salillinen katsojia yhtyy spontaaneihin suosionosoituksiin. Suurin osa yleisöstä tuskin tietää, että toisella rivillä elokuvaa on seurannut myös Joutilaiden ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Susanna Helke ja Virpi Suutari.

Elokuvajuhlien kotimaisen kilpailun näytöksen päätteeksi yleisö saa yllättäen mahdollisuuden kysellä ohjaajilta Joutilaista. Työttömien kainuulaisnuorukaisten elämänmeno on selvästi tehnyt vaikutuksen tamperelaiskatsojiin. Kysymyksiä vastauksineen riittäisi niin paljon, että ex tempore -tilaisuus joudutaan keskeyttämään elokuvajuhlien aikataulujen vuoksi.

Viime syyskuussa ensi-iltansa saanut Joutilaat on kuvaus parikymppisten miesten haahuilusta Suomussalmen ja Ämmänsaaren kylänraiteilla, joiden varrella ei työtä ole tarjolla edes koulutetuille ja kokeneille. Hapa, Bodi ja Lötkö kuluttavat aikaa ajelemalla autoilla, kalastelemalla ja juomalla olutta aina silloin tällöin. He eivät kuitenkaan ole lannistuneita luusereita, vaan huumorintajuisia ja elämänjanoisia sanaseppoja.

– Pojat löytyivät alun perin ”pillurallista”. Seisoskelimme torilla ja yritimme päästä kuskien kanssa juttusille. Varsinaiset päähenkilöt valitsimme henkilökohtaisten haastattelujen perusteella, Virpi Suutari kertoo.

– Kainuu itsessään on aika myyttinen alue, ja sopivaa seutua nuorisotyöttömyyden kuvaamiseen. Poikien ikäluokasta noin 90 prosenttia olisi ollut potentiaalisia päähenkilöitä. Suomussalmi puolestaan on visuaalisesti kiinnostava taajama, ja sieltä löytyi hyviä kuvauspaikkoja kuten keskustan grilli.

Joutilaisuuden kuvaaminen haastavaa

Suutari ja Helke seurasivat kolmikon elämää puolentoista vuoden ajan. Tuona aikana Bodista tuli poikavauvan isä, Lötkö päätti lähteä työnhakuun Helsinkiin ja Hapakin kertoi harkitsevansa vakavissaan muuttoa etelään.

	Elokuvan aikana Bodyn Eetu-poika varttuu vastasyntyneestä automatkailuikäiseksi.

Kamera kuvaa läheltä päähenkilöiden tekemisiä ja sanomisia. Dokumentissa heitä ei haastatella suoraan, vaan Lötkö ja kumppanit puhuvat keskenään omalla, itseironisen humoristisella tavallaan annetuista aiheista.

– Kaikki elokuvat ovat eräässä mielessä käsikirjoitettua fiktiota. Kohtauksia pohjustettiin ennakkohaastattelujen ja tapaamisten avulla. Selvitimme tarkasti etukäteen, mitä pojat yleensä tekevät. Monet kohtaukset käynnistettiin sopimuksen mukaisesti. Ilmoitimme esimerkiksi, että nyt mennään kaatopaikalle ampumaan rottia, jolloin pojat käynnistivät dialoginsa, Susanna Helke selvittää.

– Joutilaisuuden olotilan kuvaaminen elokuvan keinoin oli haastavaa. Piti pohtia, kuinka pitkän dokumentin saa toimimaan, kun lähtökohdat eivät ole mitenkään hirveän dramaattiset.

”Jos ois Freterikki tämän tienny”

Elokuvan yksi hauskimmista ja dramaturgisesti merkittävimmistä kohtauksista syntyi sattumalta. Helke ja Suutari olivat suunnitelleet romanttista kohtausta, jossa Lötkö ja hänen tyttöystävänsä soutelisivat Lötkön mummolan järvellä.

– Lötkö tyrmäsi idean täysin. ”Eihän se eukko osaa edes soutaa”, oli perustelu. Pojat päättivätkin lähteä katsomaan konserttia, ja me menimme tietysti mukaan. Parkkipaikalla, paluumatkalle lähdettäessä poikien auto ei sitten käynnistynytkään, Helke kertoo.

	Auton oikkuilusta syntyy tahatonta komiikkaa keskellä Kainuun yötä.

Alkuhämmennyksessä kaverukset pyysivät kuvausryhmältä apua, jota ei kuitenkaan annettu. Lopputulos on ehtaa draamaa käynnistysyrityksineen, ”vittu kytkintä ette hajota” -kommentteineen ja lopulta neniinvetämisuhkailuineen.

Testosteronia tihkuvan uhon taustalta kuuluu lemmenkipeän, päihtyneen nuorukaisen epätoivoinen huuto naisen perään. Sählääminen ja suunsoitto kiteytyy puuskahdukseen ”voi jos Freterikki ois tämän kaiken tienny".

– Kohtaus on elokuvan dramaturgian kannalta todella tärkeä. Se on dramaturgian tihentymä, jollaista ei välttämättä edes osaisi käsikirjoitttaa. Täysin odottamaton tapahtuma, jossa tiivistyy jotain olennaista. Dokumentissa pitää olla varaa sattumille: pitää tajuta, kun jotain yllättävää tapahtuu, Helke pohtii.

– Mutta me emme suinkaan hajottaneet sitä autoa, ainakaan kumpikaan meistä ei tunnusta, hän naurahtaa.

Huumoria syntyy poikien ansiosta

Sekä Suutari että Helke muistelevat nauraen päähenkilöiden itsepäisyyttä ja vankkoja mielipiteitä siitä, mikä dokumenttiin sopii ja mikä ei.

	Virpi Suutari ja Susanna Helke

– Pojat tyrmäsivät suoraan suuren osan ideoistamme. Tupakkatauoilla he puhuivat jatkuvuusleikkauksista ja miettivät, ymmärretäänkö me niitä lainkaan. He jättivät meidät täysin huomiotta, jatkoivat juttuaan ja antoivat meidän huudella, että pojat, nyt aloitetaan. Välillä tuntui, että noin vilkkaiden ja liikkuvaisten nuorten miesten kanssa olisi tarvittu vähintäänkin nuoriso-ohjaajan koulutusta.

– Joskus kun kuvausten piti alkaa ei päähenkilöitä näkynytkään missään, ja kännykät olivat tietenkin kiinni. Kolkuttelimme ja huhuilimme Hapan oven takana samaan tapaan kuin hänen äitinsä tekee elokuvassa. ”Hapa Hapa me tiedetään että te ootte siellä…”, Suutari ja Helke kuvailevat.

Elokuvan katsojat nauravat kainuulaisten suunsoitolle ja tarinoinnille tahtomattaankin. Huumori syntyy päähenkilöiden ansioista, ei heidän kustannuksellaan.

– Pojat ovat itse asiassa ylpeitä siitä, että ihmiset nauravat. Elokuvan ensi-illassa Lötkö jopa soitti kaverilleen ja kertoi, että kyllähän noita naurunremahduksia kuulee. Itseironinen ja hauska puhe tulee heiltä luonnostaan. Eivät he koe, että heille nauretaan, vaan että heitä pidetään hauskoina, Suutari sanoo.

Suutarin mukaan samat asiat huvittavat katsojia eri puolilla Suomea. Joutilaat on saanut hyvän vastaanoton niin poikien kotiseudulla kuin ulkomaillakin. Se on palkittu sekä kotimaisella Jussi-patsaalla että Pohjoismaiden parhaana dokumenttielokuvana Nordisk Panoramassa Århusissa.

– Sama se, mistä katsoja on kotoisin. Samanlaisia karvanoppia on autoissa rajaseuduilla sekä Suomessa että muualla Euroopassa. Myös äidit ovat ainakin Suomessa samanlaisia kuin Hapan äiti. He eivät puhu rakkaudesta, mutta osoittavat sitä siivoamalla, istuttamalla samettiruusuja ja laittamalla lapsilleen kappaverhoja, Suutari toteaa.

Kaikki ei päädy elokuvaan

Joutilaiden kuvausten aikana sattui myös murheellisia asioita, jotka eivät kuitenkaan päätyneet filmille. Kaveriporukan traagisimmat vaiheet, kuten kuolemantapaukset, haluttiin rajata elokuvan ulkopuolelle.

– Traagisten ja liian intiimien tapahtumien kuvaamisessa on vaara, että vakavuus kääntyy itseään vastaan ja mennään jonnekin sosiaalipornon puolelle. Joutilaissa vakavuus piilee huumorin pinnan alla, sen voi aavistaa ja tuntea. Esimerkiksi Lötkön hahmossa alkaa näkyä tuskaisuus ja hermostuneisuus, kyllästyminen omaan tilaanteeseen, Susanna Helke sanoo.

– Elokuvassa ei puhuta mistään vakavasti. Pojat ovat ujoja, mutta toisaalta taas avoimia verbaaliakrobaatteja. Kuulimme heidän puhuvan tosissaan ehkä kolmisen kertaa, ja silloinkin oli kyse rahasta.

	Visiitti työttömyystoimistoon vetää Hapan ja Lötkön hetkeksi vakaviksi.

Elokuvan lopullinen sisältö ei tullut päähenkilöille yllätyksenä. He näkivät kuvausten ajan Helkkeen ja Suutarin materiaalia ja raakaleikkausversioita. He myös saivat sanoa, mitä ei heidän mielestään olisi sopivaa elokuvassa näyttää.

– Nuoret antoivat elokuvasta ihanaa palautetta. Joku sanoi, tämähän onkin ihan oikea elokuva. Hapa puolestaan kommentoi, että eihän se niin paska ollutkaan. Jatko-osasta on kyselty, mutta sen tekeminen jää ajan mukana nähtäväksi. Pojat ovat sanoneet, että toisenkin elokuvan voi tehdä. Jälkeen päin he jopa harmittelivat, että olisivat voineet laittaa omaa persoonaansa enemmänkin peliin.

TEKSTI: Kirsi Siekkinen
KUVAT: Kinotar Oy
PÄIVITETTY: 20.03.2002 kello 16.01

<< sivun alkuun